Miltä työttömyys tuntuu?

Se tuntuu siltä, että mikäs tässä on ollessa, mutta kuitenkin kaikki on vaan jotenkin huonommin kuin ennen. Aluksi se on mukavaa vaihtelua, aikaa ajatuksille - kunnes kaikki on ajateltu loppuun. Se tuntuu hyvältä idealta, joka on tulossa, mutta ei näyttäydy koskaan. Se on kuin saman päivän toistoa uudestaan ja uudestaan, yritystä täysillä vailla tulosta. Se tuntuu siltä, kuin samaan aikaan pyytäisit anteeksi ja ylistäisit itseäsi. Se on hetkiä, joissa kaikilla muilla on hyviä ideoita tilanteen korjaamiseksi. Tai niitä, kun ollaan vaan hiljaa.

Pitkä työttömyys on huolta huomisesta, tietämättämyyttä, lukemattomia kysymyksiä, pettymyksiä, selittelyä, näkymättömäksi muuttumista, yksinäisyyttä, hiljenemistä ja haaveiden unohtumista. Tulevaisuus voi olla yhtä aikaa avoimia mahdollisuuksia mutta myös alamäkeä tuntemattomaan. Työttömyys tuntuu lopulta siltä, ettei tiedä, mitä pitäisi kysyä tai tehdä. Se on jono päiviä, joista ei muista mitään erityistä. Se on aikaa, jossa unohtaa, että osaa jotain.

Keskenkasvuisena sosiaalisessa mediassa

Pienen koululaisen puhelin pimpottelee ilmoituksena saapuvista Whatsapp-viesteistä. Luokan yhteisen ryhmän perustaneet keskenkasvuiset harjoittelevat viestintää yhteisöllensä. Itse istun kireänä ja pohdin, että olen ehkä paasannut verkossa käyttäytymisestä ja julkaisemisesta jo riittävästi tälle päivälle. Vielä ei pitänyt joutua tähän asti, mutta ehkä yhdessä päivässä ei ehdi mennä paljon pieleen, jos sallin hetkeksi tämän uuden harrastuksen.

Whatsappin ja muiden viestintäsovellusten käyttäminen perheen keskinäiseen tai kavereiden kahdenkeskiseen viestintään on ihan hyväksyttävää ja monille järkevääkin. Kasvamista ja harjoittelua tarvitaan kuitenkin ennen sitä, että välineen kautta ryhdyttäisiin viestimään laajemmalle joukolle - aletaan julkaista kuva- ja videomateriaalia, keskustella avoimemmin isommassa ryhmässä ja nähdä kaikki se, mitä muut yhteiselle areenalle tuottavat. Alle 10-vuotiaat eivät poikkeuksia lukuunottamatta ole sosiaalisesti kovin taidokkaita. Sen voi huomata esimerkiksi kuulemalla sivusta 2.-luokkalaisten puhelinkeskusteluja, joissa tuskin kuuluu kohteliaisuuksia, tarpeellisia lisäkysymyksiä tai välttämättä edes alku-tai lopputervehdyksiä :D. Väärinkäsitykset ja pienet riidat ovat jokapäiväisiä, kun lapsi mieluummin menee ja tekee (esimerkiksi kostaa yhteisessä verkkopelissä sattuneiden asioiden vuoksi) tai mitä milloinkin ilman, että on selvittänyt asian oikean tilanteen ystävältä. Myös ymmärrys siitä, miten laajalle julkaistava materiaaali voi levitä, vaikka se lähtisi suljetusta ryhmästä, on puutteellista. Pienellä koululaisella ei ole huolta seurauksista, varsinkaan siitä, mitä seuraukset voisivat aiheuttaa kavereille. Siksi palveluissa on ikärajat.

Whatsappin käytöstä on seurannut ongelmia monissa kouluissa. Se on mahdollistanut uudenlaisen naurunalaiseksi tekemisen ja kiusaamisen. Lasta ja nuorta voi satuttaa pelkästään se, että hän jää ulos ryhmästä, mikä onnistuukin Whatsappissa, kun tehokkaana "viestintätekona" käytetään sitä, että kavereita potkitaan mielivaltaisesti ulos ryhmistä. Verkossa se on helpompaa kuin kasvokkaisesti, eikä tarvitse nähdä kaverin reaktiota. Tätä ehti tapahtua lapsen koulukaveriryhmässä heti muutamien ensimmäisten päivien aikana. Senkään vuoksi me emme alun perin halunneet lapsellemme Whatsappia, joka kuitenkin ennen pitkää puhelimeen oli ilmestynyt ilman lupaamme. Siinä tapauksessa aikani aiheesta motkotettuani päätin sitten lähteä katsomaan toimintaa ihan oikeasti kantapään kautta. Kaiken aikaa vaan tiedän, että eihän tämä minun huolehtimiseni auta, jos muiden lasten vanhemmat eivät tajua huolehtia asiasta. Jos vanhemmalle sosiaalinen media on vain turvallinen ja rento Facebook, miten hän voisi ymmärtää neuvoa pientä koululaista viestinnässä? Minusta ei ole varaa minkäänlaiseen hälläväliä-asenteeseen, mitä tulee näihin uusiin (kiusaamisen) välineisiin.

Julkaisemisen ja julkisuuden halu on kova jo pienillä koululaisilla. Kotonamme keskustellaan tämän tästä siitä, milloin voi alkaa tehdä sellaisia Youtube-videoita, joille saa tuhansia tilaajia. Sisällön suunnittelu ja tuottaminen on kuitenkin toisarvoista pienelle ihmiselle - tärkeintä on saada Youtube-kanava ja sinne *sormien napsautus* tilaajia. Lapsi näkee itsensä lähes kaikkivoivana katseltuaan muiden, aikuisten miesten!, pelivideoita. Kyllähän kaikki onnistuu, kunhan isä vaan laittaisi tekniikat kuntoon ja päälle... sitten ei tarvittaisi kuin energiajuomaa ja oltaisiin netin kuninkaita. Ihanasta itsevarmuudesta ja unelmista suoraan pettymysten alamäkeen. Kyllä, toki voimme kokeilla tai edes aloittaa, mutta kun... tarvitaan vähän työtä, jotta tuo tubetusurasi saadaan nosteeseen.

FreeImages.com

Huomasin, että tätä aihetta käsiteltiin myös Ylellä - liittyen varmastikin vasta järjestettyyn Tubecon-tapahtumaan.

Tavarakaaosta vastaan -haasteen loppuraportti

Vuoden 2014 alussa käynnistin henkilökohtaisen Tavarakaaosta vastaan -haasteeni, jossa tein kuluttamisestani julkista. Vaikka en olekaan koskaan ollut mikään "himoshoppailija", oli vuoden mittainen kokeilu minulle suunnanmuutos ja opetus. Opin häpeämään turhan tavaran ostamista.

Haasteeni sääntönä oli, että aina kun hankin tai saan jotain, julkaisen tavaroista kuvan sosiaalisessa mediassa. Instagramiin kaikkien nähtäväksi päätyivät siis niin vaate-, meikki-, askartelutarvike- kuin kodintarvikeostoksetkin. Aivan pienimmätkin asiat. Julkaisin myös kaikki ne, jotka sain käytettynä tai lahjaksi. En kuvannut ruokia tai lastentarvikehankintoja - esim. vaatteita - koska kyseessä oli tutkimus omasta tavarahamstrauksestani. Rajasin haasteeni ulkopuolelle myös useimmat henkilökohtaiset hygieniatuotteet ja esimerkiksi jotkut kodin pesuaineet, koska aivan kaikkea en halua julkisuuteen ja muutenkin niiden kuvaaminen tuntui... hölmöltä. 

Miten haaste sitten vaikutti? Jo hyvin pian alussa huomasin, että ostaminen on ihmiselle tapa, jota ei ajattele kunnolla. Mikä voi kuulostaa aivan huvittavalta, mutta onkin aivan totta - tämän tästä LÖYSIN itseni ostamisaikeista - noin vaan olin OSTAMASSA jotain. Haasteen takia pysähdyin harkitsemaan, koska tiesin, että teko on julkaistava Instagramissa. Ei mennyt montaa viikkoa tai hankintaa, kun minua alkoi aivan rehellisesti hävettää. Hei, tässä olen, ostin tänään tällaiset sukat, kynsilakan ja vispilän... Mielessäni pyörivät ajatukset siitä, mitä muut ajattelevat valinnoistani ja millaisena ihmisenä minua pidetään, jos hankin "hölmöjä" asioita. Ennen kaikkea hävetti ostaa asioita, joiden tarvetta en pystynyt hyvin perustelemaan.

Alussa vaivasi toki myös nolostumisen tunne siitä, että käytin Instagramia julkaistakseni rikkaharjoja ja lannoitesäkkejä, enkä menestystä ja onnellista elämää peilaavia selfieitä, mutta haasteen vaikutukset kuluttamiseeni olivat sen arvoisia. Kun tuli vastaan tilanne, että minun piti kuvata jo vuoden toinen deodorantti tai kasvojenpuhdistusgeeli, tajusin kuinka paljon oikeasti kulutankaan. Kosmetiikkaputeleita siis tulee ja menee, lukemattomia muovipurnukoita kaatopaikalle sadoiksi vuosiksi tästä eteenpäin. Vuoden lopulla hankin suoladödön ja aloin etsiä kestävämpiä vaihtoehtoja muillekin kulutustuotteille.

Jätin usein ostamatta tavaroita, koska en kehdannut kertoa niistä maailmalle. Jokaisen joka tuntee tukehtuvansa tavarakaaokseensa, tulisi tiedostaa tämä asia: jos häpeät tavaran määrää, on siitä saattanut tulla ongelma. Häpeämme usein kotiin kertynyttä romumäärää, mutta ongelmaa täytyy katsoa myös toisesta päästä: voisiko tilanne helpottua, jos vaan lopetat uuden tavaran tuomisen kotiisi? 

Yllä olevassa kuvassa ovat minun ja mieheni saamat yhteiset joululahjat vuonna 2014.

Karmea lopputulos arvioitiin joulukuun lopussa. 
Kuvia oli kertynyt hirveän monta, vaikka koko vuoden ajan olin kiinnittänyt ostamiseen erityistä huomiota! Useimmissa kuvissa oli useita esineitä. 


Tavarakaaosta vastaan -haaste 2014: 

• 52 kuvaa Instagramissa (siis enemmän kuin yksi viikossa!)
• yleisimmin 2-8 esinettä / kuva
• Yhteensä jopa 300 esinettä! 

Musertavaa on se, että tällä kertaa olen laskenut vain minun omaa tavaravirtaani. Vuoden lopulla pystyin helposti arvioimaan, että lapsille oli tullut vielä moninkertaisesti enemmän tavaraa, sillä esimerkiksi isompia vaatteita oli jouduttu hankkimaan monia kertoja, kaikista synttäri- ja joululahjoista puhumattakaan... Tulos avasi silmäni toden teolla - kuinka hirvittävän suuri tavaramäärä kotiimme olikaan yhden vuoden aikana virrannut! 

Samaan aikaan, kun tarkkailin tavarahankintojani vuoden ajan, pyrin myös hankkiutumaan eroon turhista tavaroista. Lahjoitin pois ison kasan vaatteita, leluja, kirjoja, kodintekstiilejä, lastentarvikkeita, huonekaluja sekä sekalaista askarteluun sopivaa "roskaa". Osan lastentarvikkeista möin kirpputorilla ja Facebookin kautta. Haluaisin saada turhatkin tavarat kierrätettyä ensisijaisesti hyötykäyttöön, mutta valitettavasti se on aika työlästä ja kärsivällisyyttä nakertavaa työtä. Pidän työtä kuitenkin tärkeänä varsinkin nyt havaittuani, kuinka holtittomasti tässä maailmassa koko ajan hankitaan uutta tavaraa. Käyttökelpoisten materiaalien heittäminen kaatopaikalle tuntuu erityisen vastuuttomalta.

Maalaukset ja ompelutyö kouluajoilta muuttivat meille syksyllä. Tarpeettomia asioita, jotka kuitenkin säilytän.

Tavarakaaosta vastaan -haasteen jälkeen en ole enää julkaissut kuvia ostoksistani somessa. Syyllisyys koputteli kuitenkin aika pian olkapäällä, kun ensimmäisen kerran hypistelin kaupassa jotain aivan turhaa. Tai kun mietin jotain vähän tarpeellisempaakin. 

Vuoden mittainen koulu opetti vertailemaan ja miettimään tarkkaan. On työlästä pitkittää hankintoja ja hakea vaihtoehtoja niin pitkään, että täydellinen esine löytyy - jos löytyy - mutta koti vailla hutiostoksia viehättää yhä niin paljon, että aion pitää periaatteestani kiinni. Kodin järjestäminen ja turhan tavaran vähentäminen jatkuu koko ajan, ja silti tunnen yhä hukkuvani tavarakaaokseen. Vuoden 2015 haasteena voisi olla kaatopaikkajätteen vähentäminen. 

Joulu ujuttaa suomalaiskoteihin massiiviset määrät "piilotavaraa". Tavarakaaosta vastaan -haasteeni päättyi tähän kuvaan. 

Yhteydenotto anonyymiltä täti-ihmiseltä.

Hei, olen ylipainoinen ja perheellinen täti-ihminen, ja näin viivästyneen kolmenkympin kriisini kourissa olen päättänyt kokeilla skeittausta. Tarkistin muuten, että tämä käyttämäni termi olisi yhä uskottava. Muista käyttämistäni termeistä en ole niin varma – paitsi, että sana ”longboard” on tullut minulle kovin läheiseksi, vaikka käytännössä tuohon välineeseen liittyvät toiminnot ovat minulle vain kaukaista haavetta. Luin hartaasti erästä blogikirjoitusta longboardin valinnasta, eikä innostukseni laantunut, vaikka en ymmärtänytkään kaikkia outoja termejä. Kirjoittaja oli kyllä ihanasti miettinyt erilaisten välineiden soveltuvuutta erilaisille ihmisille ja käyttötilanteisiin :)

Kuvan henkilö ei muistuta kirjoittajaa, eikä
liity tapaukseen.  (Kuvalähde: Pinterest /
31.media.tumblr.com)

Päätin kokeilla long boardia jo viime talvena, kun täytin 35 vuotta. Tämän suuren harrastuneisuuden harppauksen tuli tapahtua kesällä, ja nyt onkin jo seuraava talvi. Järkevänä rahankäyttäjänä päättelin kuitenkin, että ehkäpä skeitit olisivat näin talvella alennusmyynnissä. Että näin... Tuntuu suurelta panostukselta lähteä ostamaan lautaa ja oheisvälineitä, kun se vaatii useamman sataa euroa. Ja sitä hullummalta tuntuu kertoa hankinnasta läheisilleni, koska hehän tulkitsevat suunnitelmani jonkin sortin psykoosin esiasteeksi (tähänastiset harrastukset kun ovat olleet sitä kansalaisopiston aerobic -osastoa).

Blogikirjoituksista ja keskusteluista kuitenkin olen oppinut, ettei minun kannattaisi ostaa lautaani edullisesti urheiluliikkeestä, vaan olisi käännyttävä asiantuntijan puoleen, jotta harrastukseni ei tyssäisi alkumetreille laaduttoman välineen vuoksi. No… minua vaan niin kamalasti pelottaa, etten pääse edes alkuun, vaikka kävisin hankkimassa sen useamman sadan euron setinkin. On löydettävä edulliseen hintaan kohtuullinen setti, joka on riittävä vähään käyttöön, mutta ei sisällä mitään kovin hienoa. Ulkonäköasiat ovat ainakin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että pyörät pyörivät ja häkkyrä pysyy kasassa niin hyvin, etten kuole heti. Tietäisitkö siis tuttua tai tutun tuttua, joka myisi esimerkiksi auton alle tai varaston oven väliin jäänyttä long boardia, joka kuitenkin olisi niin ehjä, että kestäisi kannatella ylipainoista kahden lapsen äitiä ilman riskiä yli vuorokaudeksi aiheutuvista haitoista?

Olisi hyvä, jos voisin lainata ja kokeilla jonkun toisen lautaa, mutta jostain syystä esimerkiksi työpaikkani 40-65-vuotiaat naispuoliset toimistotyöntekijät eivät omista long boardia! Mikä eteen? Lautailutarvikeliikkeen kynnys tuntuu hurjan korkealta. Menenkö sinne katselemaan ”pojalleni tässä vaan…”, mutta ”öh… poikani on kyllä melko iso”..? Tietyt keskeiset termit täytynee opiskella ensin ulkoa? Deck, grip… öö? Opiskelin myös jo sen, että laudan tulisi olla päistä sellainen, että pyörät (niillekin on oma ulkomaankielinen nimensä) näkyvät laudan alta, jolloin lauta ei ota kaarteessa niin helposti pyöriin – niin kuin minä ikinä menisin long boardilla kaarteessa :D (kuten nämä näillä videoilla)! Tämänkin muotoilun hieno nimi täytynee oppia ulkoa ennen kauppaan astumista, ellei siellä satu olemaan näkyvillä yhtään haluamani näköisiä välineitä, joita voisin vaan osoittaa sormella yrittäessäni naama punehtuen muodostaa ääneen sanoja… Olen kuullut, että esimerkiksi Beyondin "pojat" ovat huippuasiantuntijoita ja avuliaita... mutta silti... minä olen pullea ja punakka rouvasihminen käsilaukku kainalossa... Verkkokauppa olisi kyllä yksi vaihtoehto. Minulle saa toki vinkata myös paikoista, joista voi ostaa/vuokrata/lainata käytettyjä lautoja!

Jos pääsisimme siihen loistokkaaseen tilanteeseen, että minulla olisi käyttövalmis longboard, kypärä ja muut suojaukset kunnossa, missä ja milloin voin harjoitella? Voi häpeän tuska! Haussa seuraavaksi olisi syrjäinen asfaltoitu, mahdollisimman tasainen alue, jossa voin pimeässä päästä kokeilemaan uusia askeleita kohti… työkyvyttömyyseläkettä?

Huoh... kaikki tämä noloilu sen vuoksi, ettei tarvitsisi vanhana harmitella kaikkea tekemätöntä...

 

(BTW. Tekstiä ei ole tuotettu yhteistyössä yritysten kanssa.)

Minäkö kontrollifriikki? Ja naisen logiikasta...

Olen viime aikoina suorastaan omistautunut - tosin en tykkäisi sanoa asiaa näin - hankkiutumaan eroon minulle turhista tavaroista. Projekti tosin etenee aika pienin askelin. Perheenjäseniä huvittaa, kun kiikutan oudoille ihmisille mitä milloinkin tai tämän tästä odottelen jotakuta noutamaan jotain "roskaa" pois kotoamme. Viimeksi heitin lenkin bussipysäkin kautta, kun eräs henkilö kävi hakemassa minulta viisi erilaista kahvilusikkaa, kaksi vanhaa kissanlelua, ruokapurkin kannen ja tyhjän karkkirasian...

Viime aikoina olen kaupannut jotain myös kirpputorilla ja Facebookin kirppisryhmien kautta. Ja koko ajan tavaraa pistetään syrjään myös sukulaisten lapsia ajatellen. Vaiva ei ehkä ole saadun hyödyn arvoista, mutta silti teen sitä. Kirppismyyntiin motivoi se ajatus, että lapsille joutuu kuitenkin koko ajan hankkimaan uutta tavaraa, niin kirppismyynnistä saadut vähätkin lantit ovat pientä taloudellista kevennystä hankintoihin. Mikään rikastumista tavoitteleva Huuto.net-bisnesmamma minä en ole.

Toki roinaa lähtee myös kaatopaikalle suoraan tai jonkinlaisen kierrätyskikkailun jälkeen (vanhat vaatteet siivousrättinä ja siitä roskikseen). Luulen, että useimmat kippaisivat suurimman osan minun kierrätysrojuistani suoraan kaatopaikalle tai vähintään vaatekeräyslaatikoihin. Minun omatuntoni vaan ei salli sellaista, vaan vähänkään käyttökelpoiselle roinalle yritän ensin löytää jotain käyttöä tai uutta omistajaa. Tämän takia tunnen välillä hukkuvani kierrätysrojukasoihini ja kaipaan kunnollista "logistiikkakeskusta" kotiini, jossa ei ole oikeaa kodinhoitohuonetta, eikä edes riittävästi tilaa jätteiden lajitteluun.

Millä logiikalla sitten taistelen tavarakaaosta vastaan? Järjestelmäni on aika sekopäinen. Kukaan mies ei ainakaan tekisi näin. Aina esimerkiksi lasten pieniä vaatteita lajitellessani yllätän itsenikin siitä, miten monen eri tason vaatteita pystynkään pienestä joukosta repimään erilleen. Kasoja riittää... esimerkiksi:
1) Pikkusiskolle säästettävät erilaiset vaatteet
2) Sukulaisille säästettävät tai suoraan toimitettavat vaatteet
3) Sukulaisille EHKÄ ja itselle vähäksi aikaa säästettävät, a) tykätyt vaatteet, jotka ehkä haluaa säästää muistona tai b) tykätyt vaatteet, jotka haluaa ehkä antaa jollekin tietylle läheiselle, jos hän saa lapsia (tämä on erittäin järkevä hamstrauskategoria...). Nämä eivät yleensä ole erityisen hienoja vaatteita, vaan hyvin monenlaisia, muuten kivoja ja käytännöllisiä vaatteita, usein alun perinkin kirpparilta hankittuja.
4) Hyväkuntoiset ja hienot vaatteet, jotka säilytetään kirppismyyntiä varten (ja jos myynti ei onnistu, nämä siirtyvät uudestaan lajitteluketjun alkuun :D)
5) Huonompikuntoiset (myös rikkinäiset ja hyvin selvästi tahraantuneet) vaatteet, joita ei kukaan ehkä haluaisi ottaa. Näistä korjauskelpoiset viedään vaatekeräyslaatikkoon (ei UFF) tai kierrätetään esim. siivousrättikäyttöön tai ompeluksiin.
6) Sekalaiset vaatteet, jotka säilytetään esim. käsityöideoiden toteuttamista varten, mutta jotka lopulta ajautuvat ryhmiin 1-3. Tähän kasaan ajautuu lisäksi muita kangaskappaleita, kuten pöytäliinoja...

Lastenvaatteiden kanssa on aika toiveikasta päästä eroon ylimääräisistä. Se kyllä harmittaa, että Suomi on täynnä äitiyspakkausten vaatteita, eivätkä ne tunnu kelpaavan ihmisille edes ilmaiseksi, vaikka tuotteet ovat laadukkaita ja tosi käyttökelpoisia (erityisesti makuupussi ja lämpimät haalarit). Itse olen ostanut pienelle vauvalla muiden myymiä äitiyspakkauksen vaatteita, sillä niitä saa kirpputoreilta 10-20 sentillä. Kelpaa mulle! Monille ei, sillä elämme liiassa yltäkylläisyydessä...

Aikuisten vaatteiden kierrätys on tosi hankalaa. Äitiysvaatteita usein menee, mutta isommat naistenvaatteet ja miestenvaatteet koosta riippumatta ovat todellista ongelmajätettä, vaikka olisi kyse ihan hyväkuntoisista vaatteista! Toivottavasti vaatteet löytävät tarvitsevia käyttäjiä edes hyväntekeväisyyden ja kierrätyskeskusten tekemän työn kautta. Minä kokeilen myydä vaatteita kirpparilla aina välillä, mutta suurin osa päätyy lahjoitettavaksi. Viime kerralla kirppispöydästä lähti viikon aikana pari paitaa, neuletakki ja parit housut, mikä oli ennätyksellinen suoritus. Olen päätynyt siihen ratkaisuun, että vähentääkseni tavarakaaosta kotonani, minun on vaan hankittava vähemmän uusia vaatteita ja yritettävä itse kierrättää ja kuluttaa vaatteeni loppuun asti, koska kiertoon on vaatteita vaikeaa saada.

Kun nyt sitten pohdin omaa sekopäisyyttäni tavarakaaoksen hallinnassa ja tiedän, kuinka minua suututtaa, jos joku yrittää puuttua järjestelmääni, päädyin tulkintaan, että olen kauhea kontrollifriikki. Eräänä päivänä sanoin sen pojalleni ensin vitsinä. Sitten mieleeni laskeutui vakava huomio: asia on täyttä totta. Samanlainen hössäys tavaroiden, tehtävien ja asioiden parissa leimaa minua kaikkialla - lastenhoidossa (-varjelussa kaikelta mahdolliselta), työpaikalla ja... no, ei minulla muuta olekaan. Parisuhteessa olen yksi rasittava paskiainen, joka tahtoo määrätä kaikkea ja jolle mikään ei muka ole hyvä, mutta joka ei kuitenkaan tiedä, mitä tahtoo. Etta näin, analyysi suoritettu. Jatkanen tavarakasojeni siirtelyä ja toivon, ettei kukaan minua häiritsisi.

Elämän tiloja

Meillä ei kuule. Meillä ei näe.
Meillä ei pysty. Meillä ei voi. Meillä ei toimi.

Meillä ei koskaan.

Meillä on ääntä, pieniä jalkoja, käsiä, kiipeilijöitä,
tekijöitä, tiputtelijoita, kysyjiä, etsijiä.
Aina.

Meillä juostaan, lauletaan, huudetaan, tanssitaan,
hypitään, kiivetään, kosketaan, autetaan, soitetaan, heitetään, rummutetaan, itketään, nauretaan, törmäillään...

Ja meillä on täyttä.
Sitä aina miettii, että miksi sitä maksaa isoa rahaa kodista, jossa oikein mikään ei toimi?


Minä tahtoisin tilan(t),

jossa voisin katsoa telkkaria.
jossa voisin istua rauhassa.
jossa voisin ommella.
jossa voisin virkata.
jossa voisin leikata kangasta.
jossa voisin maalata ja piirtää.
jossa voisin työskennellä koneella.
jossa voisin kasvattaa taimia.
jossa voisin kuunnella musiikkia.
jossa voisin lukea lehteä.
jossa voisin opiskella.
jossa voisin suunnitella.
jossa voisin tutkia suunnitelmiani, levittää tavaroitani ja luoda jotain.
jossa voisin liikkua tai tanssia.
jossa voisin olla tekemättä mitään.

Kuvat Pinterestistä - linaikse.com & cynthiashaffer.typepad.com

Meillä ei siivota perjantaina

Kun kodissa oleskelee säännöllisesti joku ulkopuolinen, joutuu paikat pitämään paremmassa kunnossa ihan säännöllisesti. Meillä käy mummi hoitamassa kuopusta päivisin, joten aina, joka ainoa sunnuntai, on vähintään keittiö puunattava siedettävään kuntoon. Mummeissa kun on usein se kiusallinen piirre, että he mielellään auttavat kodin putsaamisessa, jos näkevät jonkun helpon kohdan, mihin voivat tarttua (tiskit, roskapussit, lattialla lojuvat tavarat). Toisten kodeissa se siistiminen voikin olla helpompaa, kuin omassa kodissa, kun koko kaaoksen laajuutta ei ymmärrä (kun tavaralle A ei ole paikkaa missään, vaan ensin on järjestettävä kaappi B ja siirrettävä tavarat C paikkaan D...).

Mutta kun tulee perjantai, meillä otetaan rennosti. Parin päivän ajan tiskikaaos saa levittäytyä ja asiat unohtua. Eikä työviikon jälkeen niin paljoa jaksaisikaan tehdä.

Toista oli ennen minun lapsuudessani, kun JOKA AINOA ARKIVIIKKO päättyi siihen, että perjantaina SIIVOTTIIN. Vanhaan hyvään tapaan tottuneet vanhemmat retuuttivat matot aina ulos hakattavaksi ja lattiat imuroitiin ja pestiin, pölyt pyyhittiin, petivaatteita tuuletettiin, lakanoita vaihdettiin (ei kyllä joka viikko), pöytiä kiillotettiin... Ja tämä hirveä rumba piti aivan välttämättä tehdä juuri sinä hetkenä, kun väsymys koko perheellä oli huipussaan. Mietin vaan yksinhuoltajaäitiäni, joka kahta työtä tehtyään oli taatusti kuolemanväsynyt ja lisäksi yksinäinen - kun ei kotona odottanut puolisoa, joka voisi auttaa yhtään missään. Kauppakassien kanssa pyörällä kilometritolkulla kelissä kuin kelissä kotiin ja peruspesut käyntiin, unohtamatta ruokia lapsille :/. Vähemmästäkin saattoi mieliala romahtaa... Meidän perheen perjantai-iltapäivissä ei ollut mitään muuta mukavaa kuin raikkaan tuoksuinen koti. Kaikesta siitä aina selvittiin, eikä kyllä ilman itkuja, mutta yhteistuumin me tytöt siivottiin. Illalla saunassa oli taas kaikilla hyvä mieli.

Nykyään vihaan siivouspäiviä ja kaikkia rutiineja, joihin minun olisi taivuttava muiden ihmisten takia. Meillä ei koskaan siivota koko asuntoa kerralla. Meillä ei koskaan ole pakollista siivousaikataulua, eikä -järjestystä. Meillä ei viedä mattoja ulos, eikä huudeta siivotessa. Siivoushetkien pinnankiristelyt (selvästi lapsuudesta kumpuavat ärtymykset hyppivät välillä mieleen) vältetään sillä, että jokainen keskittyy omaan nurkkaansa tai siivoustehtävät hoidetaan vuorotellen - toiset ulkoilevat, kun yksi imuroi omaan tahtiinsa lempimusiikkinsa huutaessa. Haasteena näissä siivousjärjestelyissä on se, etteivät lapset totu kotitöihin kunnolla, koska ne ovat niin epäsäännöllisiä. Välillä täytyy tsempata ja organisoida siivoushetki tietoisesti lapset mukaan ottaen. Toisaalta häpeän sitä, että yhä jostain syystä tai vanhojen muistojen takia koen tarvetta tehdä enemmän kuin jaksan tai ehdin, ja huonona äitinä puran kiukkua myös lapsiin, vaikkei heillä tietysti voi olla mitään otetta asiaan, jota heille ei ole opetettu. Kuitenkin uskon, että joustavampi mallimme on parempi pohja tulevaisuuteen kuin se ehdoton ja lohduton entisaikojen siivousperjantai. Meidän lastemme ei tarvitse roikkua perjantai-iltapäivänä koulun naulakoilla miettien, kunpa ei tarvitsisi mennä kotiin...