Oppimisen aika

Jossain vaiheessa elämää kuuluu tulla risteykseen, jossa katsotaan ja arvioidaan mennyttä ja ymmärretään uudella tavalla tuleva ja mahdollisen muutoksen tarve. Kai. Ehkä sellainen vaihe tulee ensimmäisen kerran vahvasti juuri kolmikymppisenä. Joillakin koko elämä on kyllä yhtä analysointia ja määrittelyä. Se on hienoa se... On kyllä varmasti niitäkin, joilla sama kaappikello raksuttaa päässä samaan tahtiin koko elämän, eikä oikein mihinkään ole mitään erityistä sanomista, kunhan säännöllisesti on edes vähän hauskanpitoa. Vähän niin kuin koirilla, you know.

Selvittyäni pahimmasta vauva-ajan kaamoksesta (ei se kyllä ole kokonaan mennyt ohi, kun yhä heräilen 5-10 kertaa yössä) huomasin aivojeni heränneen. Siellä ne alkoivat tikittää ja suoltaa ajatuksen palasia esimerkiksi kävelylenkeillä, joita on kyllä pystynyt tekemään ihan liian vähän, ja sängyllä vauvan kanssa pötkötellessä, jota on taas tehty ihan liikaa, mutta joka on kuitenkin siedettävää, koska siinä pystyn oikeasti hetken kuuntelemaan omaa päätäni. Kävellessä syntyvät psykologiset pohdinnat minusta ja muista, makaillessa taas laukkaa luovuus, silloin syntyy suunnitelmia käsitöistä, askarteluista, talojen rakentamisesta (jota en kyllä tee), pelistrategioista, juhlajärjestelyistä, kodin organisoinnista ja vaikka mistä. Olen harmitellut, ettei noissa toiminnoissa pysty piirtämään tai kirjoittamaan kunnolla. Sängyssäkin vaatisi aikamoiset häkkyrät ympärilleen, että voisi tehdä kuvioita samalla, kun imettää :D

Mutta siis aivot on hereillä, jee jee. Päätin, että ryhtyisin rustailemaan blogiin tekstejä erityisesti noista kärrylenkkipohdiskeluistani, jotta voisin silleen niin ku kehittyä ihmisenä ja saada vaikkapa keskustelua aikaan tai jotain. Jos vaikuttais vähän fiksummalta kuin onkaan... tai blondimmalta tai lapsellisemmalta. Tuossa kolmen pisteen kohdalla saa naurahtaa.

Tuon päätökseni jälkeen olen kuitenkin huomannut jotain, joka vähän lässähdytti tämän suunnitelman. Mikä siinä onkin, että pään sisällä jotkut ajatelmat vaikuttavat niin paljon hienommilta ja laajemmilta kuin sitten kirjoitettuina? Jonkun lenkin jälkeen kuvittelin laatineeni jo upean käsikirjoituksen loistavaan vähän-niinku-psykologiseen opukseen tai edes elämänkerralliseen teokseen, mutta sitten kirjoitettuna ajatus ja sen taustapohdiskelutkin mahtuvat neljälle riville. Tartteisko tässä nyt käyttää jotain luovan kirjoittamisen virittelymetodia, jotta saan ns. lihaa luiden ympärille? :D

Joka tapauksessa Oppimisen Aika on alkanut. Pohdiskeltuani eloani ja mielenliikkeitäni sekä niiden vaikutuksia toimintaani olen oppinut hillitsemään, hallitsemaan, kierimään ja kellimään ja minusta on jo tullut selvästi parempi ihminen ja suuntahan on vain ylöspäin.

Verkkoihminen, oletko kotona?

Kuinkas hurisee? Täällä koitetaan piristyä horisemalla edes jotain blogiin. Näitä tekstejä nyt tulee, mutta kun on aika ja energiat kortilla, niin oikeasti en oikein jaksa keskittyä näihin ja tuotokset on mitä on. Mutta oma moton tapainen on se, että vaikkei tulisi priimaa, niin tee ja julkaise silti edes jotain joskus. Määrästä voi joskus sukeutua jopa laatua :D

Jossain vaiheessa eloa olen ollut kovinkin aktiivinen verkkoasioissa, siis verkkoyhteisöjen ja verkkojulkaisemisen puolesta. Minulla on opintotaustaakin verkko-oppimiseen ja -opettamiseen, ehkä enemmän tekniseen puoleen kuin pedagogisesti, mutta intohimot ovat olleet enemmän vapaa-ajan verkkopuuhastelussa. Palasin taas pitkästä aikaa pohdiskelemaan tätä aihetta surffailtuani tovin Helin blog(e)issa. Olin kerennyt jo unohtaakin, että Heli oli minuakin mennyt kehuskelemaan blogissaan :D ja linkitellyt yhteen tekstiinikin. Helin blogin materiaalien kautta voisinkin lähteä taas tutkimaan myös tätä omaa verkkoidentiteettiä ja niin, vähän vaikea sanoa, mitä haen, mutta ehkäpä jotain arviointia omista taidoista ja verkkomaailmasta voisi tehdä ihan tulevia työnhakujakin ajatellen. Jos löytyisi jotain polkuja, joita pitäisi ja kannattaisi vahvistaa.

Ainakin sellaista olen tuuminut tekeväni, että rustaisin jossain vaiheessa kuvauksen siitä, miten sosiaalinen media on mukana arjessani koko ajan. Kun alkaa tuota miettiä, niin tajuaa, että some kulkee mukana vähän yllättävänkin paljon ja sitä huomaa myös, että some on päässyt välillä jopa ohjailemaan muita tekemisiäni. Hurjaa. Niin kai sitä tässäkin yritetään vääntämällä vääntää sisältöä blogiin, kun jossain kolkuttaa ajatus, että tätä on nyt tehtävä, jos tahdon edetä uralla siihen suuntaan, mistä tykkään - vaikkei tämä kirjoittelu uraani kyllä liitykään suoraan. No kuitenkin, nämä pohdiskelut voivat olla sen kannalta hyödyllisiä jossain vaiheessa. Palaillaan tähän asiaan tuonnempana siis!

Twiittailla vai ei twiittailla?

Vuoden aluksi olen päättänyt päästä kärryille uusista asioista. Olen aktivoitunut Twitterin ihmettelemisessä, tosin päivätyö haittaa täysipainoista sosiaalisiin medioihin uppoutumista. Olen ollut rekisteröityneenä ko. palveluun kohta vuoden ajan, mutta en ole vieläkään oppinut sen tavoille tai saanut mainittavaa hyötyä siitä. Suomalainen Twitter-"skene" vaikuttaa aika vaatimattomalta, ja nekin vähät suomalaiset, joita siellä on, leikkivät olevansa ulkomaalaisia ja puhuvat englantia. Niin ja aikuisia ja puhuvat aikuisten asioita. Minunlaiselleni säälittävän elämän sankarille tweettailu/twiittailu ei toistaiseksi tunnu ihan siltä oikealta paikalta. Muualla maailmassa Twitteriä käytetään tsättäilyyn (verkkojutteluun), mutta Suomi-twitteristä ei voi lukea sosiaalipornoa. Ei, ellen minä sitä sinne syydä.

Niin, minullahan on oikeasti paineita, jos yritän viestiä Twitterin kautta tuntemattomille - eivät minun tuttuni harrasta näitä foorumeita, haukkuvat vain hölömöksi, kun erehdyn moisesta mainitsemaan - tai joillekin puolituttua vähemmille jonkun-muka-yhteisen-mielenkiinnonkohteen-kautta-verkostooni-ajautuneille. Suomalainen twitteristi on useimmiten itsensä asiantuntijarooliin tuossa palvelussa asettanut vain asiallisista asioista viestivä ihminen. Puolet suomalaisista lienee niitä, jotka vain postittelevat eteenpäin muualta keräilemiään linkkejä. Ja kun se tehdään vielä englannin kielellä, jossa minulla on tekemistä, että saan edes yksinkertaisimman arkiasian suollettua tekstiksi, niin hmm... onko vaiva sen arvoista?

Voisin tietysti odotella niitä aikoja, jotka eivät välttämättä ole enää kaukana. Eli sitä, kun MAMMAT VALTAAVAT TWITTERIN! Tai kertokaa minulle, joku verkkoviestintäväline, jossa mammoja ei olisi? Mikä sopisikaan paremmin raskausviikkojen, kiertopäivien, neuvolakäyntien ja testitulosten raportoimiseen kuin simppeli Twitter.

mirkku81 #helmimammat Jeee, rv 10 täynnä! Vai oliko se 10+1, no ihan sama :)
lauramakinen onnee @mirkku, tääl rv 8+4 - pönttöä halaillessa #helmimammat

Luovuutta etsimässä

Voi että minä tahtoisin kirjoittaa, voi että minä tahtoisin piirtää. Hankin tosiaan niitä ohuita, mustia piirustustusseja, kalliita vieläpä, mutta en minä oikeasti löydä enää luovuuttani. Ainakaan sillä tavalla, että voisin raapustella paperille jotain, minkä kehtaisi näyttää kenellekään. Missä vaiheessa piirtämisestä on tullut niin vaikeaa? Onko todellisuutta, että elämäni suurimmat saavutukset taiteilijana olivat ne vähän alle 10 kuvaa, jotka olen saanut julkaisuun niinkin arvostetussa mediassa kuin Sinä & Minä -lehdessä 90-luvulla? Voi ahdistus ne olivatkin vielä kamalia kuvia :-/. Palkinnoksi (arvonnassa, sijoitukseni piirustusskabassa taisi olla peräti se 6.-10. sija) sain Sinä & Minä -paidan ja Culture beatin sinkun. Joskus tulevaisuudessa aion vielä tunnustaa itselleni, että piirtäminen on ollut minulle vain terapiaa. Teokseni eivät kelpaa julkisuuteen, enkä minä niitä edes uskaltaisi näyttää muille, kun kuvittelen niiden paljastavan aivan liikaa jotain pipipäisestä sisimmästäni ja seuraavaksi löytäisin itseni pakkolääkittynä suljetulta osastolta.

Kirjoittaminen taas on semmoista pikahätäsutimista, mitä nyt vaan töissä ehtii ja joutuu tekemään. Repäisen hätäisesti kasaan pieniä uutisia projektimaailmasta ja sitten kärsin seuraavan viikonlopun, kun paremmat ideat ja muotoilut putoilevat mieleen 48 tuntia myöhässä. Aivan turhaa, niin turhaa. Siitä, kun viimeksi jotain oikeasti kirjoitin, on jo niin pitkä aika, etten edes tunnista silloista tekstiä omakseni. Taas se tuttu kysymys: mitä siitäkin pitäisi ajatella?

Kesä tulee hitaasti mutta varmasti (sarjastamme kliseiset ilmaisut ne on poppia). Reilu viikko ekaan lomaviikkoon :).

Suklaata, aina suklaata.

Hyvin uppoavat nämä virpojille varatut suklaamunat. Taas yksi onnistumisen kokemus painonpudotushaasteessa... Johan tässä on kuukaudessa 100 g pudotettukin.

Minulta kysyttiin, onko blogini Blogilistalla, ja pitihän sitä käydä sitten ihmettelemässä ihan itse. Kaikkia blogeja niitä löytyykin. Tänään perehdyin vain siihen sarjaan, jossa helsinkiläismisut blogaavat postaamalla kymmeniä kuvia itsestään joka päivä blogiin ja välissä raportoidaan tekstin ja kuvien muodossa, mitä on tullut ostettua ja päivitellään, että kai mää nyt oon aika pirun kenkäfriikki voi apua... Yhdessä blogissa oli jotain 17 sivua tarkkaa kuvausta sen kirjoittajan iltapuhteena toteuttamasta kasvohoidosta tai kynsilakkavalikoimista, ja no senhän arvaa, mitä tällainen katkera perheenäiti moisesta voisi tuumailla. Että kateuttahan tää vaan... Mutta kyllähän mä uskon, että te kaksi tämän blogin lukijaa olisitte onnellisempia, jos minäkin vain keskittyisin pöhköjen juttujen sijaan kuvaamaan itseäni joka päivä kylppärin peilin kautta eri kulmista... helpompaa se kai olisi itsellekin, tartteis vaan aina löytää uusia vaatteita päälleen.

Ja olihan siellä muutakin. Kaikenlaista, mihin verrattuna omat höpinäni ovat kyllä hupaisan lapsellisia :D, mutta tämähän on tiedetty jo monta vuotta. En aio kehittyä.

Onneksi kukaan ei tiedä, kuinka paljon näitä suklaita olin alun perin...

Huppistakeikkaa

Mihinkäs minä olen pudonnut? Tässä on käynyt perinteisesti, eli pitkästä tauosta tulee pidempi ja pidempi, kun ei saa itseään enää uudelleen aloittamaan kirjoittamista. Mielessä on käynyt ja kerääntynyt kymmeniä hyviä ideoita unohtuakseen sitten siihen saakka, kunnes seuraavan kerran pällistelee rumaa naamaansa kylppärin peilistä tai tuuppii vauhtia keinussa istuvalle pojalle. Niissä tilanteissa sitä kehittää loistokkaita sisältöjä teksteihin, mutta ajatuksiaan ei kuitenkaan saa ikinä suollettua muiden nähtäville. Tai sitten joskus ikuisuuksien päästä yritys kyhääntyy naurettavaksi ja lapselliseksi pikku jutuksi, jota ei oikeasti pitäisi julkaista, mutta jonka minunlaiseni mitään sensuroimaton pölvästi kyllä päästää ihmisten ilmoille. Blogini on erinomainen esimerkki tällaisesta "kirjoitustaiteesta".

Viime aikoina olen kyllä mietiskellyt kirjoittamista, muidenkin kuin itseni. Minulle tulee Kotivinkki. Se onkin ainoa lehti, joka minulle on, no oikeastaan, koskaan tullut. Ja pian senkin tilaus päättyy. Minä en lue edes sanomalehtiä. Enkä kyllä kirjojakaan. Niinpä minun on hyvä takertua typeriin pikku asioihin tuollaisten naistenlehtien kirjoittajissa. Viimeisimpänä olen pohdiskellut sitä "Päätoimittajalta" palstaa lehden alussa. Lukeeko joku sitä koskaan? Kyllähän minä luen mutta, niin... Jos joku on naistenlehdessä soopaa, niin se kirjoitus. Tai myönnetään, että sellaisia kaikenmoisia tuotteita markkinoivat muka asiajutut ovat kyllä vielä pahempaa roskaa, puffeiksiko niitä kutsuttiin. Mutta se päätoimittajan kirjoitus. "Taas on loma-aika, muistetaanhan että pidetään loma lomana, aina ei tarvitse juosta etelään tai kiertää koko Suomea, tarvitaan aikaa perheen kanssa ja plaaplaa", ja sitten vielä se, kuinka tähän kirjoitukseen voida asia kuin asia kirjoittaa siihen tapaan, kuin itse päätoimittaja olisi sen juuri sillä hetkellä itse ainoana ihmisenä oivaltanut: "Minä ainakin vaihdan verkkarit jalkaan ja uppoudun sohvalle roskaromaanin kanssa", tai "Onneksi minun ikkunanlautapuutarhassani kasvaa aina tuoreita yrttejä". Toiset ne on päätoimittajia, toiset vain jotain muuta, paljon vaatimattomampaa. Kieltämättä tämä tunne tulee lukiessaan useimpia kolumneja, vaikkapa nyt juuri Kotivinkistä. On hauskaa, kun arjesta voi kirjoittaa hauskasti, mutta aika helposti siinäkin ylitetään raja, jolla lukija alkaa jo kurtistella kulmiaan. Se tyyli oli hauskaa kouluaikoina nuortenkirjoissa (kuka muistaa jotkut heppakirjat tai sit ne yhdet teini-ikäisten tyttöjen kirjoittamat meidän luokka -kirjat, vai mitä ne nyt olivatkaan?), mutta ei nyt ihan kaikesta mahdollisesta pysty vääntämällä vääntämään nokkelaa kyllä tän nyt vaan on pakko olla hauskaa kun mä tän kirjoitan -kerrontaa. Voi aargh, kun mä välillä niin vihasin ja välillä niin tykkäsin siitä yhdestä Kotivinkkiin Ameriikan maalta asti kirjoittaneesta naikkosesta. Nyt sitten vahtaan, mitä uusi kolumnisti Pulliainen saa aikaiseksi. Ainakin se emäntä asustelee niin pienessä paikassa, ettei voi olla hyvästä huumorista puutetta jo sen perusteella ;).

Lopuksi voidaan sitten murahdella, että no mitäs oikeaa kirjoittamista se semmoinen lehtikirjoittaminen edes on. Kaikenlaista roskajournalismia. Noniinno, eipä tämä minun höpinänikään niin vakuuttaviin tai syvällisiin erittelyihin pyrkinyt. Olisipa oikeasti joskus aikaa kirjoittaa, tai edes ajatella, jotain kunnolla... Jatketaan joskus :).