Keskenkasvuisena sosiaalisessa mediassa

Pienen koululaisen puhelin pimpottelee ilmoituksena saapuvista Whatsapp-viesteistä. Luokan yhteisen ryhmän perustaneet keskenkasvuiset harjoittelevat viestintää yhteisöllensä. Itse istun kireänä ja pohdin, että olen ehkä paasannut verkossa käyttäytymisestä ja julkaisemisesta jo riittävästi tälle päivälle. Vielä ei pitänyt joutua tähän asti, mutta ehkä yhdessä päivässä ei ehdi mennä paljon pieleen, jos sallin hetkeksi tämän uuden harrastuksen.

Whatsappin ja muiden viestintäsovellusten käyttäminen perheen keskinäiseen tai kavereiden kahdenkeskiseen viestintään on ihan hyväksyttävää ja monille järkevääkin. Kasvamista ja harjoittelua tarvitaan kuitenkin ennen sitä, että välineen kautta ryhdyttäisiin viestimään laajemmalle joukolle - aletaan julkaista kuva- ja videomateriaalia, keskustella avoimemmin isommassa ryhmässä ja nähdä kaikki se, mitä muut yhteiselle areenalle tuottavat. Alle 10-vuotiaat eivät poikkeuksia lukuunottamatta ole sosiaalisesti kovin taidokkaita. Sen voi huomata esimerkiksi kuulemalla sivusta 2.-luokkalaisten puhelinkeskusteluja, joissa tuskin kuuluu kohteliaisuuksia, tarpeellisia lisäkysymyksiä tai välttämättä edes alku-tai lopputervehdyksiä :D. Väärinkäsitykset ja pienet riidat ovat jokapäiväisiä, kun lapsi mieluummin menee ja tekee (esimerkiksi kostaa yhteisessä verkkopelissä sattuneiden asioiden vuoksi) tai mitä milloinkin ilman, että on selvittänyt asian oikean tilanteen ystävältä. Myös ymmärrys siitä, miten laajalle julkaistava materiaaali voi levitä, vaikka se lähtisi suljetusta ryhmästä, on puutteellista. Pienellä koululaisella ei ole huolta seurauksista, varsinkaan siitä, mitä seuraukset voisivat aiheuttaa kavereille. Siksi palveluissa on ikärajat.

Whatsappin käytöstä on seurannut ongelmia monissa kouluissa. Se on mahdollistanut uudenlaisen naurunalaiseksi tekemisen ja kiusaamisen. Lasta ja nuorta voi satuttaa pelkästään se, että hän jää ulos ryhmästä, mikä onnistuukin Whatsappissa, kun tehokkaana "viestintätekona" käytetään sitä, että kavereita potkitaan mielivaltaisesti ulos ryhmistä. Verkossa se on helpompaa kuin kasvokkaisesti, eikä tarvitse nähdä kaverin reaktiota. Tätä ehti tapahtua lapsen koulukaveriryhmässä heti muutamien ensimmäisten päivien aikana. Senkään vuoksi me emme alun perin halunneet lapsellemme Whatsappia, joka kuitenkin ennen pitkää puhelimeen oli ilmestynyt ilman lupaamme. Siinä tapauksessa aikani aiheesta motkotettuani päätin sitten lähteä katsomaan toimintaa ihan oikeasti kantapään kautta. Kaiken aikaa vaan tiedän, että eihän tämä minun huolehtimiseni auta, jos muiden lasten vanhemmat eivät tajua huolehtia asiasta. Jos vanhemmalle sosiaalinen media on vain turvallinen ja rento Facebook, miten hän voisi ymmärtää neuvoa pientä koululaista viestinnässä? Minusta ei ole varaa minkäänlaiseen hälläväliä-asenteeseen, mitä tulee näihin uusiin (kiusaamisen) välineisiin.

Julkaisemisen ja julkisuuden halu on kova jo pienillä koululaisilla. Kotonamme keskustellaan tämän tästä siitä, milloin voi alkaa tehdä sellaisia Youtube-videoita, joille saa tuhansia tilaajia. Sisällön suunnittelu ja tuottaminen on kuitenkin toisarvoista pienelle ihmiselle - tärkeintä on saada Youtube-kanava ja sinne *sormien napsautus* tilaajia. Lapsi näkee itsensä lähes kaikkivoivana katseltuaan muiden, aikuisten miesten!, pelivideoita. Kyllähän kaikki onnistuu, kunhan isä vaan laittaisi tekniikat kuntoon ja päälle... sitten ei tarvittaisi kuin energiajuomaa ja oltaisiin netin kuninkaita. Ihanasta itsevarmuudesta ja unelmista suoraan pettymysten alamäkeen. Kyllä, toki voimme kokeilla tai edes aloittaa, mutta kun... tarvitaan vähän työtä, jotta tuo tubetusurasi saadaan nosteeseen.

FreeImages.com

Huomasin, että tätä aihetta käsiteltiin myös Ylellä - liittyen varmastikin vasta järjestettyyn Tubecon-tapahtumaan.

Elämästä ja vanhemmuudesta

Katsoin juuri televisiosta keskustelua eronneiden vanhempien riidoista ja siitä, kuinka vanhempien toisilleen tekemä kiusa kohdistuu ikävästi erityisesti lapseen. On lähellä olevia vanhempia ja niitä, jotka yritetään monin tavoin ajaa kauemmaksi lapsesta, vaikka lapselle molemmat vanhemmat ovat aina tärkeitä. Heti alkuun tietysti julistan, että ENHÄN MINÄ mitään sellaista koskaan tekisi. Eli että lähtisin muuttamaan ympäri Suomea hankaloittaakseni ex-puolison ja lapsen kohtaamisia ja aiheuttaakseni vaivaa ja kulua kaikin mahdollisin tavoin.

Emme ole täydellisiä 

Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?

Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...

Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.

Reissulapsia ja aikuisia

Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.

Kauan sitten...

Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.

Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.

Kuulehan...

Hiilihydraatteja ei saa syödä. Ei kun siis, huonoja hiilareita ei saa syödä. Proteiinia pitää syödä, ja vitamiineja täytyy tankata.

Sokeria ei pitäisi syödä. Kaakao on epäeettistä, tumma suklaa edistää terveyttä.

Ruuansulatus ei toimi ilman ruuansulatusjugurttia.

Liha on monin tavoin huonoa. Lihaeinekset eivät ole lihaa - tai vaikka ne olisivat joskus sitä olleet, on liha teurastuksen jälkeen silputtu, pesty, käsitelty kemikaaleilla, värjätty, muunneltu, jatkettu, maustettu ja niin edelleen.

Naudanlihan syöminen on pahin rikos, varsinkin ulkomaisen. Broilerintuotanto on sairasta. Mistä löytää kotimaista luomulihaa?

Riisi on epäeettistä, samoin kahvi.

Makeutusaineet tekevät hulluksi, hedelmäsokeri aiheuttaa diabeteksen, light-tuotteissa on hullusti lisäaineita. Natriumglutamaatti on pahasta kaikille, muka.

Voi on liian tuhtia rasvaa, oliiviöljy on välillä hyvä ja välillä huono, transrasva, kova rasva, tyydyttymätön, ahdistus, hysteria.

Banaani ei ole terveellistä, avokadossa on liikaa rasvaa. Omenan kuoret pitää syödä mutta lajiketta vaihtaa säännöllisesti, jotta mitään myrkkyä ei kertyisi liikaa.

Miehelle tekee hyvää kaksi olutta päivässä, naisella on ongelma, jos menee 7 viikossa. Kännissä ei saa olla ja krapula lyhentää elämää.

Lapselle ei saa antaa suolaa, sokeria tai kovaa rasvaa. Lapselle ei saa antaa liikaa ruokaa. Lapselle ei saa antaa liian usein ruokaa. Lapselle ei saa antaa, mitä hän tahtoo. Ei mehua, ei limsaa, ei karkkia, ei pullaa. Lasta täytyy juoksuttaa kaksi tuntia päivässä ja hänen tulee osata pyöräillä, luistella ja hiihtää.

Hyötyliikuntaa tulee harrastaa. Sosiaalista elämää täytyy olla ja mielellään on käytävä zumbassa. Parisuhteessa tulee olla seksiä ja joustoa. Lasten on mentävä yöksi mummolaan.

Palkkaa on saatava paljon, työkavereiden kanssa on pakko käydä kaljalla. Kotiin on hankittava uusia tavaroita, eikä elämä ilman asuntolainaa ole elämää.


- Posted using BlogPress from my iPhone

#torstai

Pojastani on tullut mies. Hän pissaa pönttöön seisaallaan ilman jakkaraa. Nyt minulla on tässä kodissa 30- ja 3-vuotiaat miehet.

En ymmärrä tätä olotilaani. Joku on käynyt formatoimassa aivoni, ja nykyään kaikki on vaan kamalan latteaa ja elotonta. Ja muina aikoina olen vain kamalan surullinen. Eikä tämä tarkoita, etten kuitenkaan koskaan mistään iloitsisi. Mutta kyllä aika usein on todettava, että maailman kamaluus - Anna -skabassa voittaa maailman kamaluus 6-0. Olen vasta 31-vuotias ja minun on vielä niin kauan aikaa nähtävä kaikkea sitä hirveää, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

Työssä olen vihdoin löytänyt aikaa tuottavalle ajattelutyölle, suunnittelulle ja asioiden jäsentämiselle. Uskon, että saan vielä joskus voimaa siitä, kun pääsen esittelemään suunnitelmiani ja niistä seuraavia konkreettisia tuotoksia. Silti suuni puhuu ilman lupaani asioita siitä, kuinka en pidä työstäni ja kuinka aika piankin olen jossain muualla.

Pojastani on kasvamassa muusikko. Hän karkailee ulos, etuoven rappusille sukkasillaan ja soittaa lätkämailaa kitaranaan laulaen "Vie minut sinne missä hän oooon". Viime aikojen sovitus on yhdistelmä Leevi & the Leavingsiin: "Vie minut sinne missä hän ooon, vie minut Pohjois-Karjalaan..."

Some-viehätystä

Onhan se myönnettävä, että minussa asuu taipumus hurahtaa sosiaaliseen mediaan (ainahan minulla on uusi addiktion kohde haussa). En minä niissä kovin syvällisiin sfääreihin pääse tai minkäänmoiseksi asiantuntijaksi koskaan tule, mutta ne ovat minulle ennen kaikkea väline päästä tietoiseksi maailman menosta. Olen pohtinut, mikä niissä koukuttaa ja viehättää. Ajatukset vievät vanhoihin hyviin Sunpoint.netin aikoihin. Oi niitä aikoja :). Eksyin sattumalta paikkaan, jossa deittien etsiminen ja vastakkaisen sukupuolen vonkaaminen eivät olleetkaan kävijöiden ensisijaisia tavoitteita kuten useimmissa chateissa ja muilla foorumeilla siihen aikaan, vaan samantien pääsikin osaksi yhteisöä jutskailemaan "niitä näitä". Chat-huoneen vakioporukan kesken tuntui heti alusta asti syntyvän yhteisöllisyyttä, joka perustui samankaltaisiin näkemyksiin verkkoviestinnän mahdollisuuksista - ja toki siihen yhteiseen paikkaan, johon iltaisin työ- ja koulupäivien jälkeen kerta toisensa jälkeen kokoonnuttiin. Sunpointin kaatuessa yhteisö siirtyi IRCiin ja elää siellä vielä jossakin muodossa #sunchat-kanavalla.

Minulle sosiaalisen median palveluissa on nykyään tätä samaa viehätystä. Ei tunnu ollenkaan hullummalta törmätä samoin ajatteleviin ihmisiin sattumalta, siellä täällä ja silloin tällöin. Tai ihan vaan viihdyttää itseään tuntemattomien ihmisten välittämillä tiedoilla, kuvilla, leikkimielisillä ajatuksilla. Itse tosin palloilen sosiaalisissa medioissa samalla tavalla pipipäänä kuin muutenkin elämässä. Muut ovat niin asiallisia, ja minä vaan raportoin hölmön elämäni pienistä asioista. Suomalainen some-skene koostuu pitkälti asiasta innostuneista asiantuntijoista, ja mistä nyt en erityisemmin innostu itse, sosiaalisen median markkinointimahdollisuuksiin liittyvistä sovellutuksista kiinnostuneesta väestä. Nämä sisällöt kun vaan malttaa suodattaa ohitsensa, niin viihtyy Twitterissäkin oikein mainiosti. Ja jos vaan aikuiset ihmiset innostuvat leikkimään asioilla tai kielellä, niin minä olen myyty pitkäksi aikaa :).

Ongelmana tässä kaikessa näyttää kuitenkin olevan se, etten pysy perässä, mitä kaikkia mahdollisuuksia sosiaaliset mediat (lähinnä Twitter ja sen kaikki soveltamismahdollisuudet) tarjoavat. Jotta pysyisi bileissä mukana, olisi tiedettävä, mistä puhutaan. Jatkuva pihalla oleminen ei tietysti kovin kannustavaa ole, vaikka minä sinnikkäästi aika pitkälle jutuissa roikunkin ilman kovin kummoista tietoa. Osaamiseni rajoittuu pariin suosittuun palveluun, ja kaikki vähänkään syvemmälle mennyt tietämys on syntynyt työni kautta, kun asioista vaan on täytynyt ottaa selvää. Mahdollisuuksia olisi, aikaa ei. Ja kuten olen sanonut, tärkeintä on sosiaalisen median kautta löytämäni tie uuteen tietoon ja ajatusten jakamiseen. Olisihan se hienoa olla guru jossain tällaisessa, mutta näyttää olevan sellaisiakin yhden Suomen tarpeisiin jo ihan riittävästi. Jäädään seuraamaan tilannetta.

Tähti

Kävelimme pojan kanssa hoitopaikasta kotia kohti. Talvinen iltapäivä, mutta vielä ihan valoisaa.

"Äiti, tuolla on tähti!"
"Missä?"
"Tuolla tuon viivan alla taivaalla."
"Jaa... äiti ei taida nähdä sitä tähteä."



Vara-äitini Rose-Marie kuoli tämän päivän iltana kello 18.

Twiittailla vai ei twiittailla?

Vuoden aluksi olen päättänyt päästä kärryille uusista asioista. Olen aktivoitunut Twitterin ihmettelemisessä, tosin päivätyö haittaa täysipainoista sosiaalisiin medioihin uppoutumista. Olen ollut rekisteröityneenä ko. palveluun kohta vuoden ajan, mutta en ole vieläkään oppinut sen tavoille tai saanut mainittavaa hyötyä siitä. Suomalainen Twitter-"skene" vaikuttaa aika vaatimattomalta, ja nekin vähät suomalaiset, joita siellä on, leikkivät olevansa ulkomaalaisia ja puhuvat englantia. Niin ja aikuisia ja puhuvat aikuisten asioita. Minunlaiselleni säälittävän elämän sankarille tweettailu/twiittailu ei toistaiseksi tunnu ihan siltä oikealta paikalta. Muualla maailmassa Twitteriä käytetään tsättäilyyn (verkkojutteluun), mutta Suomi-twitteristä ei voi lukea sosiaalipornoa. Ei, ellen minä sitä sinne syydä.

Niin, minullahan on oikeasti paineita, jos yritän viestiä Twitterin kautta tuntemattomille - eivät minun tuttuni harrasta näitä foorumeita, haukkuvat vain hölömöksi, kun erehdyn moisesta mainitsemaan - tai joillekin puolituttua vähemmille jonkun-muka-yhteisen-mielenkiinnonkohteen-kautta-verkostooni-ajautuneille. Suomalainen twitteristi on useimmiten itsensä asiantuntijarooliin tuossa palvelussa asettanut vain asiallisista asioista viestivä ihminen. Puolet suomalaisista lienee niitä, jotka vain postittelevat eteenpäin muualta keräilemiään linkkejä. Ja kun se tehdään vielä englannin kielellä, jossa minulla on tekemistä, että saan edes yksinkertaisimman arkiasian suollettua tekstiksi, niin hmm... onko vaiva sen arvoista?

Voisin tietysti odotella niitä aikoja, jotka eivät välttämättä ole enää kaukana. Eli sitä, kun MAMMAT VALTAAVAT TWITTERIN! Tai kertokaa minulle, joku verkkoviestintäväline, jossa mammoja ei olisi? Mikä sopisikaan paremmin raskausviikkojen, kiertopäivien, neuvolakäyntien ja testitulosten raportoimiseen kuin simppeli Twitter.

mirkku81 #helmimammat Jeee, rv 10 täynnä! Vai oliko se 10+1, no ihan sama :)
lauramakinen onnee @mirkku, tääl rv 8+4 - pönttöä halaillessa #helmimammat

Matkailua vai hörhöilyä?

Näin lapsiperheenä on kaikesta tullut vaikeampaa. Tai minullehan kaikki on heti niin Kamalan Vaikeaa suorastaan ylitsepääsemätöntä hysteriakriisiä, kun on vähänkään mutkikkaampaa kuin "normaalisti". Parissa vuodessa olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että matkailu ei kannata. Ensinnäkin on se pakkaaminen: lapsen kanssa tavaraa täytyy ottaa noin kolminkertainen määrä kahdestaan matkustamiseen verrattuna. Ja pakkaaminen on helvetillistä - sitä ollaan kuitenkin viimeisenä yönä neljän aikaan totaalisen raivon vallassa siirtelemässä vaatekasoja ja ties mitä tarpeistoja paikasta toiseen, etsimässä jotain kadoksissa olevaa tavaraa ja tajuamassa, että ei se kaikki kuitenkaan mahdu mukaan, ja etukäteen voi myös riehua siitä, kun jotain tärkeää kuitenkin unohtuu. Tässä vaiheessa kadun viimeistään matkan varaamista - tätä ennen olen ehtinyt katua sitä ehkä pari kertaa ihan vaan sen takia, että ennen matkaa joutuu aina tekemään joitakin erinäisiä valmisteluita (kun on vaikkapa nyt noi kissat) ja painamaan töissäkin ihan vaan piruuttaan pitkää päivää, kun ei se talo muka pysy pystyssä minun poissa ollessani. Onko se sitten ihme, että lentokoneeseen päästyään alkaa tihrustaa itkua muustakin syystä kuin jännityksestä eli ihan vaan helpotuksenkin takia?

Matkustusintooni on alkanut nykyään vaikuttaa myös jostakin minuun muuttanut ekohörhöily. Minä en ole sitä tilannut, mutta - kuten on tapana sanoa - näinä kamalina aikoina en voi olla ajattelematta toimintani jälkiä maailmaan ja muihin ihmisiin. Olen sitä mietiskellyt ja pohdiskellut; miksi minuun iskee vastenmielisyyden tunne, kun puhutaan rantalomista, all inclusiveista, kaukolennoista ja vuokra-autoista. Onhan siinä osa sitäkin, että minä nyt vaan en tykkää viedä kalpeita kinkkujani aurinkoon ihmisten ilmoille, ne viihtyvät niin paljon paremmin farmarihousun sisällä 7 asteen pohjolan lämmöissä - ehkä vielä mielellään pimeässä, jos saa valita. Minua puhutteli suuresti se Nalle Puh (vai Muumi?) -lehden takakannessa näkemäni mainos: perhe, siis äiti ja isä parin lapsen kanssa, retkotti uimarannalla auringossa ja lukijalle näkyivät lähimpänä heidän paljaat jalkapohjansa. Taustalla perinteistä merimaisemaa, tietenkin. Kun mainostettava matkakohde oli kai Intia tai joku muu kaukoidän kohde, jossa väestöstä iso osa elää kehitysmaaoloissa ja muutenkin löytyy jos jonkinlaista kehitettävää, niin minun mielikuvani oli ensimmäisenä se, että miksi hitossa me mentäis tuonne paistattelemaan, kun ei tuolla maassa monet lapsista edes koskaan saa käteensä tällaista Nalle Puh (tai Muumi) - lehteä! Että me siellä vaan maattais auringossa, kun vähän matkan päässä pikkutenavat tarpoo kaatopaikalla lasinsirpaleissa keräämässä muovipussin palasia vuorokauden ympäri. No joo... sanotaan, että monissa köyhissä maissa se köyhempi osa väestöstä hyötyy eniten matkailuelinkeinosta, mutta hyötyy siellä siitä kyllä moni muukin. Ja mitähän järkeä sitä on pöristellä ympäri maapalloa lentokoneella saastuttamassa ihan vaan huvin vuoksi? Minua ei nappaisi ainakaan, vaikka kyllä minä sinne New Yorkiin aion vielä kerran matkustaa. Ekomatkaaja maksaa lennostaan vapaaehtoista ympäristömaksua. Kaipa sekin on jonkinlainen ratkaisu, jos kerran pakko on päästä ja onni löytyy vain kaukaa.

Talvi taitaa olla tulossa. Jyväskylässä satoi tänään räntää ja vettä - ja illaksi tiet ovat jäätyneet vaarallisen liukkaiksi. Joka vuosi toivon, että kesä tulisi seuraavana aamuna, mutta eihän se tapahdu. Seuraavaksi täytyy varmaan alkaa etsiä sitä kaappia josta pääsisi ei Narniaan vaan johonkin lämpimään paikkaan. Yäääk... syyskuun puolivälissä tuli ekat joulumainokset ja kohta kaupoissakin raikaa joululaulut. On niin monta kuukautta vielä helmikuuhun.

P niin kuin perjantai

Asiakaslehdet Me ja Yhteishyvä ovat paiskanneet lukijoitaan rumilla rillipäänaisilla - naiset eivät ole rumia, mutta ne silmälasit :-/. Näyttää siltä, että tämän blogin voi hiljalleen omistaa kauhistelulleni muodin kelkasta putoamisesta. Enhän minä onneton edes tajua, ovatko ne BB-talon asukkien käyttämät imagolasit oikeasti hyvännäköisiä vai vitsin vuoksi päähän läntättyjä. En todellakaan.

Elämän kelkasta minä taidan olla putoamassa muutenkin. Löysin taas kerran tiistai-iltana itseni selittämästä kavereille, kuinka haluaisin joskus (tai ehkä useamminkin) repäistä ja viettää aikaa kuten joskus 17-vuotiaana: olla ja mennä kavereiden kanssa aamuun asti sen kummemmin suunnittelematta, mitä tehdään ja missä, keksiä kaikenlaista hölmöä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaverit ne vaan nyökkäilivät myötätuntoisina mutta eivät tainneet taaskaan lähteä mukaan näihin aatoksiini. On kuulemma nähty ne ajat, tai oikeastaan ei edes muisteta (tai haluta muistaa), mitä silloin tehtiin.

Ja minähän nyt olen tämmöinen äiti. Minkälainen äiti se tämmöinen äiti on, kun tänäkin aamuna huomasin ulkona olevan 4 astetta pakkasta, eikä lapselle löytynyt edes talvikenkiä? Tai löytyi joo - yksi aikoja sitten pieneksi jäänyt kenkä. Jo monta viikkoa, ellei kuukautta, on pitänyt ostaa pojalle uudet tarralenkkaritkin, mutta näyttää tulevan talvi ennen kuin niitäkään on ehditty hankkia. Kai se olisi vaan tsempattava ja pistettävä taas tuota vaate- ja kenkävarastoa kuntoon niin pojalta kuin itseltäkin... jos vaan jaksaisi jotain.

Ollaan taas väsyttävässä illassa, jossa kolmevuotias pistää parastaan saadakseen äidin ja isän suunnitelmat sekaisin tai ainakin kaiken pyörimään oman tahtonsa mukaan. Kohta minä kellistyn nukuttamaan sitä pimeään lastenhuoneeseen ja vedän mehevät kahden tunnin iltapäikkärit, jonka jälkeen on yleensä enää turha tepsutella leffahuoneeseen ihmettelemään, että mitäs täällä tänään onkaan ohjelmistossa.

Päivän wtf-hetki

Pieni poika tulee puolijuoksua vastaan kaupungilla. Pieni vyölaukku vyötäröllään, ja heti kun katseemme kohtaavat, pieni käsi tuo vatsan ja vyölaukun eteen keltaisen "Älä koske" -kortin. Mitä hittoo? Tekee mieli kääntyä ja lähteä seuraamaan poikaa - mistä maailmasta tuo on tullut? Sinne se juoksee kohti parkkipaikkaa. Tekemään omia bisneksiään? Minä jatkan matkaani ja tulen töihin ihmettelemään ja olemaan surullinen, vaikka en yhtään tiedä, minkä takia.

Kuuma perjantai

No onko siihen nyt jotenkin otettava kantaa. Eli että Michael Jackson on menehtynyt? Onhan se jotain sellaista merkittävää, erityisesti lapsuudesta muistoja tuova asia ja ilmiö. Kaipa tuo Miihkali menee siihen sarjaan, että ainahan ne on olleet ja aina tulevat olemaan, vaikka tavallisten ihmisten tapaan jossain vaiheessa kuitenkin potkaisevat tyhjää.

Eilen vihdoin oli kolahtanut Sims 3 postilaatikkoomme. Hieman petyin, kun paketin avatessani ympärilleni ei pöllähtänytkään sateenkaaren väreissä kimaltelevaa tähtipölyä, ja peliin saakka päästyäni kaikki tuntuikin oikeastaan aika kömpelöltä. Katsotaan nyt, kehittyykö se tuosta johonkin. Ainakin pelin ihmisten luonteenpiirteiden muokkaaminen/valinta houkuttelee kokeilemaan, miten tyypit saa törmäilemään toistensa kanssa eri tilanteissa :).

Kesä on ollut näillä kulmilla jo viisi päivää ja onhan se mahtavaa. Hirveä paine vetää päällensä jotain lyhytlahkeista tai peräti hame, mutta toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni. Tiedämme kaikki, ettei valkoisten karvajalkojeni ole hyvä tulla julkisuuteen.

Matti palasi kotiin.

En tiedä, missä Matti on käynyt ja kenen kaikkien kanssa, mutta hieman meinasi naurattaa kaupan kassajonossa, kun tämän otsikon lehdestä bongasin. Matti se on semmoinen veijari, ja kaikkihan me hänelle vain hyvää toivomme.

Työpaikan JYP-juhlakahveilla katselin seinälle heijastettua heikkolaatuista nettivideota kultajuhlista. Siellä se Matti hekumoissaan hoilotteli JYPin poikien kanssa lavalla juhliessaan koko elämänsä odottamaansa voittoa. Nettivideossa Matin pään kohdalla tuntui olevan jatkuvasti sellainen pikselimössö, että jos en tietäisi, olisin voinut yhtä hyvin sekoittaa kaverin Innon Marcoon. No, voitto tuli Jyväskylään. Meille kaikille jyväskyläläisille tämä ei ole aivan niin suuri asia, mutta toki otan onnittelut vastaan, jos joku vielä kokee tarpeenaan sellaisia minullekin osoittaa. Olenhan minäkin ehkä panokseni tuohon voittoon antanut, kun taannoin niitä jäähallin järkyttävän lämpimänhajuisia pukuhuoneita siivosin tai kiekkokansan purkkaa tai mälliä katsomosta irti raappasin...

Huomenna on vappuaatto. Joops.

Kamala, kamala maailma

Elämme kamalia aikoja, kuten tässä on tullut sanottua jo kai monesti aiemminkin. Tässä ajassa nuoret miehet (joilla on vaalea taaksepäin kammattu tukka ja viha ihmiskuntaa vastaan) voivat alkaa harrastaa ihmisvihaa ja verkottua toisten samankaltaisten kanssa - tässä ajassa he voivat myös pakata aseensa salkkuun, laatia suunnitelman ja kävellä kouluun ammuskelemaan opiskelutovereitaan ja koulun henkilökuntaa. Tässä ajassa amerikkalainen "Jumalan kirkko" voi julistaa vääristynyttä ilosanomaa näiden viattomien ihmisuhrien verellä ja tulkita Raamattua aivan kuten tilanteeseen sitä vain voi soveltaa, jotta kaiken maailman kamaluuden selittäjäksi saadaan homoseksuaaleja hyväksyvä yhteiskunta ja ihmiset. Ja mihin tämä tästä vielä menee? Kuultuani Kauhajoen joukkomurhasta minun ensimmäinen järkytykseni oli se, etten järkyttynyt tästä uutisesta niin paljon kuin viime marraskuisesta Jokelan kauhunpäivästä. En tiedä... Sekin tuntuu aika kamalalta.

Työtoverin kanssa heitimme tiistaina hauskaa juttua maailmankansalaisuudesta. Ammattimme lisäksi haluaisimme nimemme rinnalle myös merkinnän maailmankansalaisuudesta tai muusta ihailtavasta kyvykkyydestä tai ominaisuudesta. Illalla pohdintani maailmankansalaisuudesta sai uusia ulottuvuuksia kieli- ja kulttuuriosaamisen rinnalle. Onko tässä maailmassa tulevaisuuden maailmankansalaisen osattava analysoida lähimmäisiään entistä tarkemmin? Onko osattava puolustaa itseään tai paeta vähänkään uhkaavalta vaikuttavasta tilanteesta, jos se vain mahdollista edes on? Ei riitä, että ymmärtää puhetta, on ymmärrettävä tulkita kaikkea viestintää. On ymmärrettävä tarttua jokaiseen epäilyttävään asiaan – ja onko maailmankansalaisen velvollisuus valvoa yhteisöä, jotta mahdollisimman moni kauhunpäivä voitaisiin välttää? Ihmiset elävät tässä ajassa niin monenlaisissa verkostoissa ja voivat olla niistä jokaisessa aivan eri ihmisiä (tai mitä nyt milloinkin haluavatkaan olla). Kukaan ei pysty kaikkea tätä valvomaan ja seuraamaan. Lähestytään sitä elokuvissa nähtyä kuvaa, jossa ihmisten ajatuksia olisi voitava lukea ja heidän kaikkia tekojaan valvoa...

Haluaisin vielä kirjoittaa kaikesta siitä, mikä on näiden kamalien tekojen taustalla, mutta aikani ei taida millään riittää sellaiseen. Enkä toisaalta halua ruveta mitään viisastelemaankaan. Kaikki tämä on vain omaa pohdiskeluani, omia päähänpälkähdyksiäni. Ehkäpä sanon vain, että minustakin on vanhanaikaista puhua tietokonepelien tai elokuvien vaikutuksesta, kun kyseessä on jotain paljon laajempaa. Aikuinen ihminen aatteissaan ja näkyvyyden halussaan tekee pelistä jotain suurempaa ja todellisempaa. Näin joku noista valtion päämiehistäkin taisi puhua tällä viikolla. Nykyajan nuori päättää itse mitä haluaa olla, mieluiten hän saa olemisestaan tunnustusta, ja mitä laajempi tunnustus sitä parempi. No, kukapa meistä ei haluaisi tulla muistetuksi ikuisesti? Halu luoda oma identiteetti verkossa ja elää sitä maailmaa oman olemattoman maailman rinnalla. Ei se ole mikään elokuvasankarin tai pelihahmon rooli, vaan se on Minä, jonka intressit ja taipumukset ovat juuri sitä kuin ovat. Juuri sitä mitä niiden haluaa olevan, juuri sitä mitä uskoo toisten arvostavan, ihmettelevän, ihailevan, pelkäävän... Kaikessa ristiriitaisuudessaan tämä kasvattaa sisälleni suuren surun, kun se, minkä nämä "nuoret lupaukset" tekevät oman identiteettinsä kohottamisen vuoksi onkin todellisuudessa julkisuushakuisuudesta, toisille näyttämisestä ja kostamisesta kumpuavaa... lopullisuutta.

Palaan asiaan pinnallisemmilla paatoksilla (vrt. maaliskuinen mariskoolipakinani), kunhan kehtaan...

Jo melkein kesä

Ainakin on maisema melko vihreä jo ja aurinko paistaa. Lämmöt ei tänään ole kovin ihanaiset, mutta eiköhän se tästä vähitellen... Lomareissulta palattiin yli viikko sitten, ja olihan se varsinainen seikkailu. Ehkä tuosta reissusta täytyy raapustaa oma kertomuksensa erikseen. Nyt ei tähän ehdi kaikkea kirjoitella. Paljon nähtiin ja ihmeteltävää riitti kuitenkin. Ja paljon jäi tietysti näkemättäkin. Oikein onnistunut hommeli kaikin puolin, säätkin oli ihan kelvolliset koko ajan.

Vauvatouhut etenee myös. Nyt on äitiysavustus- ja -rahahakemus jätetty, ja odotellaan sitä pakettia saapuvaksi. Isot hankinnat (turvakaukalo, vaunut) on tekemättä (no ei meillä ole sänkyäkään lapselle..) ja hirvittää vallan kamalasti, mistä niihin saa irrotettua rahaa. Jotain suht kunnollisia tekisi mieli hankkia, mutta kun sellaiset on myös aika kalliita. Isukki saa päättää, kun joutuu kuitenkin isoimman erän niistä maksamaan :-/

Mahassa alkaa ilmeisesti käydä tila pienemmäksi: yksiön asukki tunkee itseään vasten seinämiä ja kaivelee lisätilaa jo kylkiluiden alta. Tuntuu aika hurjalta. Meidän pieni jättiläisemme siellä - kyllä muakin ahdistaisi noin ahtaissa tiloissa asustella ja aina saman ihmisen pieruja kuunnella. Lisäksi kun minä kiusaan sitä kaikilla hirvittävillä mauilla (tulisilla mausteilla ja väkevillä tai happamilla mauilla), niin ei voi olla hääviä elo :D Vielä reilut 2 kuukautta siellä olisi sinniteltävä toisen.

Onhan nyt keskiviikko?

Oijoi kun aika rientää. Mahdoton kiire taitaa iskeä matkavalmisteluiden kanssa. Ja kuka meidän kissapalleroisia ruokkiikaan sitten sunnuntaina? Omatunto soimaa jo nyt, että jätetään raukat yksikseen kokonaiseksi viikoksi...

Lasse puhuu jo sujuvasti kreikkaa. Minä osaan ehkä ne kolme tärkeintä fraasia: 1) ei, 2) en ymmärrä ja 3) ei, en puhu kreikkaa. Kun en minä vain ole jaksanut keskittyä opettelemaan. Vaikka aikaa olisi, aivoissa jyskyttää se, että minun kuuluisi mieluummin lukea tenttiin tai tehdä gradua - eli ylimääräisiä oppeja ei voi päähänsä nyt survoa. Niin, pitäisikin muistaa huomenna tai ylihuomenna ilmoittautua tenttiin. Päättelin muuten tässä fiksuna tyttönä myös sen, etten ehkä ole kaikista parhaassa tenttivedossa enää heinäkuun puolessa välissä (kun tuo TJ on about 15), vaikka haluaisinkin olla. Kuinka sellaista kirjoituslautaa kuuluisi pitää ison mahan kanssa niin, että myös kirjoittaminen olisi mahdollista? Ihan kiitettävät kivut siitä tenttisaliergonomiasta on saanut ilman mahaakin.

Matkasuunnitelmasta sen verran, että paukautetaan tosiaan Kreetalle Haniaan lauantaiyönä. Siellä majailemme viikon aikana kolmessa eri kohteessa (+hotellissa) eri puolilla saarta ja yritämme vuokra-auton kyyditseminä tutustua paikallisiin seutuihin. Pelottaa sikäläinen liikenne ehkä hieman etukäteen, onneksi en joudu auton rattiin...

New York

Jep, New Yorkissahan me käytiin 15.-21.3.05. Tähänkään mennessä en ole saanut julkaistua reissusta matkapäiväkirjaa nettiin. Se on kuitenkin tehtävä. Jännää on, muistanko kaikki pienet hauskat jutut, joilla siellä kohtasin. Joka päivä muistelemme yhdessä jotakin mieleen painunutta asiaa. Eilen teimme yhdessä sen havainnon, ettei New Yorkissa paljon näkynyt lapsia tai lapsiperheitä. Itse taisin nähdä kadulla muutaman 10-13-vuotiaan tytön, ehkä matkallaan kouluun, muut lapsihavainnot olivat sellaisia taaperoikäisiä vaunuissa työnneltäviä tapauksia. Metrossa ei näkynyt äitejä tai isiä lasten kanssa, eikä varsinkaan itsekseen matkustavia lapsia tai edes teinejä. Torstaina 17.3. olimme Central Parkin reunalla, jossakin 78:nnen kadun tuntumassa katsomassa St. Patrick's dayn paraatia. Silloin puistossa oli ryhmä päiväkotilapsia leikkimässä. Kiinnitin huomiota siihen, että tenavat rymysivät nurmella varsin kaupunkilaisissa vaatteissa.. tytöillä saattoi olla lyhyitä hameita, monellakaan lapsella ei ollut käsineitä, mistään toppahaalareista puhumattakaan. Ja niin, näinpä erään äidin puiston penkillä vaihtamassa hytisevälle lapselleen paitaa tai jotain alusvaatteita, vaikka lämmintä ulkona oli vain muutama aste!