Keskenkasvuisena sosiaalisessa mediassa

Pienen koululaisen puhelin pimpottelee ilmoituksena saapuvista Whatsapp-viesteistä. Luokan yhteisen ryhmän perustaneet keskenkasvuiset harjoittelevat viestintää yhteisöllensä. Itse istun kireänä ja pohdin, että olen ehkä paasannut verkossa käyttäytymisestä ja julkaisemisesta jo riittävästi tälle päivälle. Vielä ei pitänyt joutua tähän asti, mutta ehkä yhdessä päivässä ei ehdi mennä paljon pieleen, jos sallin hetkeksi tämän uuden harrastuksen.

Whatsappin ja muiden viestintäsovellusten käyttäminen perheen keskinäiseen tai kavereiden kahdenkeskiseen viestintään on ihan hyväksyttävää ja monille järkevääkin. Kasvamista ja harjoittelua tarvitaan kuitenkin ennen sitä, että välineen kautta ryhdyttäisiin viestimään laajemmalle joukolle - aletaan julkaista kuva- ja videomateriaalia, keskustella avoimemmin isommassa ryhmässä ja nähdä kaikki se, mitä muut yhteiselle areenalle tuottavat. Alle 10-vuotiaat eivät poikkeuksia lukuunottamatta ole sosiaalisesti kovin taidokkaita. Sen voi huomata esimerkiksi kuulemalla sivusta 2.-luokkalaisten puhelinkeskusteluja, joissa tuskin kuuluu kohteliaisuuksia, tarpeellisia lisäkysymyksiä tai välttämättä edes alku-tai lopputervehdyksiä :D. Väärinkäsitykset ja pienet riidat ovat jokapäiväisiä, kun lapsi mieluummin menee ja tekee (esimerkiksi kostaa yhteisessä verkkopelissä sattuneiden asioiden vuoksi) tai mitä milloinkin ilman, että on selvittänyt asian oikean tilanteen ystävältä. Myös ymmärrys siitä, miten laajalle julkaistava materiaaali voi levitä, vaikka se lähtisi suljetusta ryhmästä, on puutteellista. Pienellä koululaisella ei ole huolta seurauksista, varsinkaan siitä, mitä seuraukset voisivat aiheuttaa kavereille. Siksi palveluissa on ikärajat.

Whatsappin käytöstä on seurannut ongelmia monissa kouluissa. Se on mahdollistanut uudenlaisen naurunalaiseksi tekemisen ja kiusaamisen. Lasta ja nuorta voi satuttaa pelkästään se, että hän jää ulos ryhmästä, mikä onnistuukin Whatsappissa, kun tehokkaana "viestintätekona" käytetään sitä, että kavereita potkitaan mielivaltaisesti ulos ryhmistä. Verkossa se on helpompaa kuin kasvokkaisesti, eikä tarvitse nähdä kaverin reaktiota. Tätä ehti tapahtua lapsen koulukaveriryhmässä heti muutamien ensimmäisten päivien aikana. Senkään vuoksi me emme alun perin halunneet lapsellemme Whatsappia, joka kuitenkin ennen pitkää puhelimeen oli ilmestynyt ilman lupaamme. Siinä tapauksessa aikani aiheesta motkotettuani päätin sitten lähteä katsomaan toimintaa ihan oikeasti kantapään kautta. Kaiken aikaa vaan tiedän, että eihän tämä minun huolehtimiseni auta, jos muiden lasten vanhemmat eivät tajua huolehtia asiasta. Jos vanhemmalle sosiaalinen media on vain turvallinen ja rento Facebook, miten hän voisi ymmärtää neuvoa pientä koululaista viestinnässä? Minusta ei ole varaa minkäänlaiseen hälläväliä-asenteeseen, mitä tulee näihin uusiin (kiusaamisen) välineisiin.

Julkaisemisen ja julkisuuden halu on kova jo pienillä koululaisilla. Kotonamme keskustellaan tämän tästä siitä, milloin voi alkaa tehdä sellaisia Youtube-videoita, joille saa tuhansia tilaajia. Sisällön suunnittelu ja tuottaminen on kuitenkin toisarvoista pienelle ihmiselle - tärkeintä on saada Youtube-kanava ja sinne *sormien napsautus* tilaajia. Lapsi näkee itsensä lähes kaikkivoivana katseltuaan muiden, aikuisten miesten!, pelivideoita. Kyllähän kaikki onnistuu, kunhan isä vaan laittaisi tekniikat kuntoon ja päälle... sitten ei tarvittaisi kuin energiajuomaa ja oltaisiin netin kuninkaita. Ihanasta itsevarmuudesta ja unelmista suoraan pettymysten alamäkeen. Kyllä, toki voimme kokeilla tai edes aloittaa, mutta kun... tarvitaan vähän työtä, jotta tuo tubetusurasi saadaan nosteeseen.

FreeImages.com

Huomasin, että tätä aihetta käsiteltiin myös Ylellä - liittyen varmastikin vasta järjestettyyn Tubecon-tapahtumaan.

Minäkö kontrollifriikki? Ja naisen logiikasta...

Olen viime aikoina suorastaan omistautunut - tosin en tykkäisi sanoa asiaa näin - hankkiutumaan eroon minulle turhista tavaroista. Projekti tosin etenee aika pienin askelin. Perheenjäseniä huvittaa, kun kiikutan oudoille ihmisille mitä milloinkin tai tämän tästä odottelen jotakuta noutamaan jotain "roskaa" pois kotoamme. Viimeksi heitin lenkin bussipysäkin kautta, kun eräs henkilö kävi hakemassa minulta viisi erilaista kahvilusikkaa, kaksi vanhaa kissanlelua, ruokapurkin kannen ja tyhjän karkkirasian...

Viime aikoina olen kaupannut jotain myös kirpputorilla ja Facebookin kirppisryhmien kautta. Ja koko ajan tavaraa pistetään syrjään myös sukulaisten lapsia ajatellen. Vaiva ei ehkä ole saadun hyödyn arvoista, mutta silti teen sitä. Kirppismyyntiin motivoi se ajatus, että lapsille joutuu kuitenkin koko ajan hankkimaan uutta tavaraa, niin kirppismyynnistä saadut vähätkin lantit ovat pientä taloudellista kevennystä hankintoihin. Mikään rikastumista tavoitteleva Huuto.net-bisnesmamma minä en ole.

Toki roinaa lähtee myös kaatopaikalle suoraan tai jonkinlaisen kierrätyskikkailun jälkeen (vanhat vaatteet siivousrättinä ja siitä roskikseen). Luulen, että useimmat kippaisivat suurimman osan minun kierrätysrojuistani suoraan kaatopaikalle tai vähintään vaatekeräyslaatikoihin. Minun omatuntoni vaan ei salli sellaista, vaan vähänkään käyttökelpoiselle roinalle yritän ensin löytää jotain käyttöä tai uutta omistajaa. Tämän takia tunnen välillä hukkuvani kierrätysrojukasoihini ja kaipaan kunnollista "logistiikkakeskusta" kotiini, jossa ei ole oikeaa kodinhoitohuonetta, eikä edes riittävästi tilaa jätteiden lajitteluun.

Millä logiikalla sitten taistelen tavarakaaosta vastaan? Järjestelmäni on aika sekopäinen. Kukaan mies ei ainakaan tekisi näin. Aina esimerkiksi lasten pieniä vaatteita lajitellessani yllätän itsenikin siitä, miten monen eri tason vaatteita pystynkään pienestä joukosta repimään erilleen. Kasoja riittää... esimerkiksi:
1) Pikkusiskolle säästettävät erilaiset vaatteet
2) Sukulaisille säästettävät tai suoraan toimitettavat vaatteet
3) Sukulaisille EHKÄ ja itselle vähäksi aikaa säästettävät, a) tykätyt vaatteet, jotka ehkä haluaa säästää muistona tai b) tykätyt vaatteet, jotka haluaa ehkä antaa jollekin tietylle läheiselle, jos hän saa lapsia (tämä on erittäin järkevä hamstrauskategoria...). Nämä eivät yleensä ole erityisen hienoja vaatteita, vaan hyvin monenlaisia, muuten kivoja ja käytännöllisiä vaatteita, usein alun perinkin kirpparilta hankittuja.
4) Hyväkuntoiset ja hienot vaatteet, jotka säilytetään kirppismyyntiä varten (ja jos myynti ei onnistu, nämä siirtyvät uudestaan lajitteluketjun alkuun :D)
5) Huonompikuntoiset (myös rikkinäiset ja hyvin selvästi tahraantuneet) vaatteet, joita ei kukaan ehkä haluaisi ottaa. Näistä korjauskelpoiset viedään vaatekeräyslaatikkoon (ei UFF) tai kierrätetään esim. siivousrättikäyttöön tai ompeluksiin.
6) Sekalaiset vaatteet, jotka säilytetään esim. käsityöideoiden toteuttamista varten, mutta jotka lopulta ajautuvat ryhmiin 1-3. Tähän kasaan ajautuu lisäksi muita kangaskappaleita, kuten pöytäliinoja...

Lastenvaatteiden kanssa on aika toiveikasta päästä eroon ylimääräisistä. Se kyllä harmittaa, että Suomi on täynnä äitiyspakkausten vaatteita, eivätkä ne tunnu kelpaavan ihmisille edes ilmaiseksi, vaikka tuotteet ovat laadukkaita ja tosi käyttökelpoisia (erityisesti makuupussi ja lämpimät haalarit). Itse olen ostanut pienelle vauvalla muiden myymiä äitiyspakkauksen vaatteita, sillä niitä saa kirpputoreilta 10-20 sentillä. Kelpaa mulle! Monille ei, sillä elämme liiassa yltäkylläisyydessä...

Aikuisten vaatteiden kierrätys on tosi hankalaa. Äitiysvaatteita usein menee, mutta isommat naistenvaatteet ja miestenvaatteet koosta riippumatta ovat todellista ongelmajätettä, vaikka olisi kyse ihan hyväkuntoisista vaatteista! Toivottavasti vaatteet löytävät tarvitsevia käyttäjiä edes hyväntekeväisyyden ja kierrätyskeskusten tekemän työn kautta. Minä kokeilen myydä vaatteita kirpparilla aina välillä, mutta suurin osa päätyy lahjoitettavaksi. Viime kerralla kirppispöydästä lähti viikon aikana pari paitaa, neuletakki ja parit housut, mikä oli ennätyksellinen suoritus. Olen päätynyt siihen ratkaisuun, että vähentääkseni tavarakaaosta kotonani, minun on vaan hankittava vähemmän uusia vaatteita ja yritettävä itse kierrättää ja kuluttaa vaatteeni loppuun asti, koska kiertoon on vaatteita vaikeaa saada.

Kun nyt sitten pohdin omaa sekopäisyyttäni tavarakaaoksen hallinnassa ja tiedän, kuinka minua suututtaa, jos joku yrittää puuttua järjestelmääni, päädyin tulkintaan, että olen kauhea kontrollifriikki. Eräänä päivänä sanoin sen pojalleni ensin vitsinä. Sitten mieleeni laskeutui vakava huomio: asia on täyttä totta. Samanlainen hössäys tavaroiden, tehtävien ja asioiden parissa leimaa minua kaikkialla - lastenhoidossa (-varjelussa kaikelta mahdolliselta), työpaikalla ja... no, ei minulla muuta olekaan. Parisuhteessa olen yksi rasittava paskiainen, joka tahtoo määrätä kaikkea ja jolle mikään ei muka ole hyvä, mutta joka ei kuitenkaan tiedä, mitä tahtoo. Etta näin, analyysi suoritettu. Jatkanen tavarakasojeni siirtelyä ja toivon, ettei kukaan minua häiritsisi.

Meillä ei siivota perjantaina

Kun kodissa oleskelee säännöllisesti joku ulkopuolinen, joutuu paikat pitämään paremmassa kunnossa ihan säännöllisesti. Meillä käy mummi hoitamassa kuopusta päivisin, joten aina, joka ainoa sunnuntai, on vähintään keittiö puunattava siedettävään kuntoon. Mummeissa kun on usein se kiusallinen piirre, että he mielellään auttavat kodin putsaamisessa, jos näkevät jonkun helpon kohdan, mihin voivat tarttua (tiskit, roskapussit, lattialla lojuvat tavarat). Toisten kodeissa se siistiminen voikin olla helpompaa, kuin omassa kodissa, kun koko kaaoksen laajuutta ei ymmärrä (kun tavaralle A ei ole paikkaa missään, vaan ensin on järjestettävä kaappi B ja siirrettävä tavarat C paikkaan D...).

Mutta kun tulee perjantai, meillä otetaan rennosti. Parin päivän ajan tiskikaaos saa levittäytyä ja asiat unohtua. Eikä työviikon jälkeen niin paljoa jaksaisikaan tehdä.

Toista oli ennen minun lapsuudessani, kun JOKA AINOA ARKIVIIKKO päättyi siihen, että perjantaina SIIVOTTIIN. Vanhaan hyvään tapaan tottuneet vanhemmat retuuttivat matot aina ulos hakattavaksi ja lattiat imuroitiin ja pestiin, pölyt pyyhittiin, petivaatteita tuuletettiin, lakanoita vaihdettiin (ei kyllä joka viikko), pöytiä kiillotettiin... Ja tämä hirveä rumba piti aivan välttämättä tehdä juuri sinä hetkenä, kun väsymys koko perheellä oli huipussaan. Mietin vaan yksinhuoltajaäitiäni, joka kahta työtä tehtyään oli taatusti kuolemanväsynyt ja lisäksi yksinäinen - kun ei kotona odottanut puolisoa, joka voisi auttaa yhtään missään. Kauppakassien kanssa pyörällä kilometritolkulla kelissä kuin kelissä kotiin ja peruspesut käyntiin, unohtamatta ruokia lapsille :/. Vähemmästäkin saattoi mieliala romahtaa... Meidän perheen perjantai-iltapäivissä ei ollut mitään muuta mukavaa kuin raikkaan tuoksuinen koti. Kaikesta siitä aina selvittiin, eikä kyllä ilman itkuja, mutta yhteistuumin me tytöt siivottiin. Illalla saunassa oli taas kaikilla hyvä mieli.

Nykyään vihaan siivouspäiviä ja kaikkia rutiineja, joihin minun olisi taivuttava muiden ihmisten takia. Meillä ei koskaan siivota koko asuntoa kerralla. Meillä ei koskaan ole pakollista siivousaikataulua, eikä -järjestystä. Meillä ei viedä mattoja ulos, eikä huudeta siivotessa. Siivoushetkien pinnankiristelyt (selvästi lapsuudesta kumpuavat ärtymykset hyppivät välillä mieleen) vältetään sillä, että jokainen keskittyy omaan nurkkaansa tai siivoustehtävät hoidetaan vuorotellen - toiset ulkoilevat, kun yksi imuroi omaan tahtiinsa lempimusiikkinsa huutaessa. Haasteena näissä siivousjärjestelyissä on se, etteivät lapset totu kotitöihin kunnolla, koska ne ovat niin epäsäännöllisiä. Välillä täytyy tsempata ja organisoida siivoushetki tietoisesti lapset mukaan ottaen. Toisaalta häpeän sitä, että yhä jostain syystä tai vanhojen muistojen takia koen tarvetta tehdä enemmän kuin jaksan tai ehdin, ja huonona äitinä puran kiukkua myös lapsiin, vaikkei heillä tietysti voi olla mitään otetta asiaan, jota heille ei ole opetettu. Kuitenkin uskon, että joustavampi mallimme on parempi pohja tulevaisuuteen kuin se ehdoton ja lohduton entisaikojen siivousperjantai. Meidän lastemme ei tarvitse roikkua perjantai-iltapäivänä koulun naulakoilla miettien, kunpa ei tarvitsisi mennä kotiin...

Oppimisen aika

Jossain vaiheessa elämää kuuluu tulla risteykseen, jossa katsotaan ja arvioidaan mennyttä ja ymmärretään uudella tavalla tuleva ja mahdollisen muutoksen tarve. Kai. Ehkä sellainen vaihe tulee ensimmäisen kerran vahvasti juuri kolmikymppisenä. Joillakin koko elämä on kyllä yhtä analysointia ja määrittelyä. Se on hienoa se... On kyllä varmasti niitäkin, joilla sama kaappikello raksuttaa päässä samaan tahtiin koko elämän, eikä oikein mihinkään ole mitään erityistä sanomista, kunhan säännöllisesti on edes vähän hauskanpitoa. Vähän niin kuin koirilla, you know.

Selvittyäni pahimmasta vauva-ajan kaamoksesta (ei se kyllä ole kokonaan mennyt ohi, kun yhä heräilen 5-10 kertaa yössä) huomasin aivojeni heränneen. Siellä ne alkoivat tikittää ja suoltaa ajatuksen palasia esimerkiksi kävelylenkeillä, joita on kyllä pystynyt tekemään ihan liian vähän, ja sängyllä vauvan kanssa pötkötellessä, jota on taas tehty ihan liikaa, mutta joka on kuitenkin siedettävää, koska siinä pystyn oikeasti hetken kuuntelemaan omaa päätäni. Kävellessä syntyvät psykologiset pohdinnat minusta ja muista, makaillessa taas laukkaa luovuus, silloin syntyy suunnitelmia käsitöistä, askarteluista, talojen rakentamisesta (jota en kyllä tee), pelistrategioista, juhlajärjestelyistä, kodin organisoinnista ja vaikka mistä. Olen harmitellut, ettei noissa toiminnoissa pysty piirtämään tai kirjoittamaan kunnolla. Sängyssäkin vaatisi aikamoiset häkkyrät ympärilleen, että voisi tehdä kuvioita samalla, kun imettää :D

Mutta siis aivot on hereillä, jee jee. Päätin, että ryhtyisin rustailemaan blogiin tekstejä erityisesti noista kärrylenkkipohdiskeluistani, jotta voisin silleen niin ku kehittyä ihmisenä ja saada vaikkapa keskustelua aikaan tai jotain. Jos vaikuttais vähän fiksummalta kuin onkaan... tai blondimmalta tai lapsellisemmalta. Tuossa kolmen pisteen kohdalla saa naurahtaa.

Tuon päätökseni jälkeen olen kuitenkin huomannut jotain, joka vähän lässähdytti tämän suunnitelman. Mikä siinä onkin, että pään sisällä jotkut ajatelmat vaikuttavat niin paljon hienommilta ja laajemmilta kuin sitten kirjoitettuina? Jonkun lenkin jälkeen kuvittelin laatineeni jo upean käsikirjoituksen loistavaan vähän-niinku-psykologiseen opukseen tai edes elämänkerralliseen teokseen, mutta sitten kirjoitettuna ajatus ja sen taustapohdiskelutkin mahtuvat neljälle riville. Tartteisko tässä nyt käyttää jotain luovan kirjoittamisen virittelymetodia, jotta saan ns. lihaa luiden ympärille? :D

Joka tapauksessa Oppimisen Aika on alkanut. Pohdiskeltuani eloani ja mielenliikkeitäni sekä niiden vaikutuksia toimintaani olen oppinut hillitsemään, hallitsemaan, kierimään ja kellimään ja minusta on jo tullut selvästi parempi ihminen ja suuntahan on vain ylöspäin.

Kun minusta tuli äiti

Katselen työpöydällä lojuvalle Kelan päätöspaperille piirtynyttä kahvikupin jälkeä. Ei se ole ihmeellistä, mutta tajusinpa, että enpä oikeastaan ole ennen tuollaista itse aiheuttanut. Seuraava havainto on, että koti on hiljainen ja olen ehtinyt yllättäen keskellä hiljaisuutta ajatella jotain noin tyhjänpäiväistä. Yksivuotiaamme nukkuu ja minulla on kahvia, hetken aikaa tällaista ihanuutta.

Tuttavani Twitterissä tuskaili vauvakuumettaan ja etsi keinoja sen torjumiseen. Mitäpä muutakaan siihen pystyin vastaamaan kuin "Tulisitko meille kylään vähäksi aikaa?" Vauvaperheen elämästä ei tajua kyllä mitään, jos ei asu sellaisessa perheessä, niin ainakin itse olen kokenut. Lasten saamiseen liittyy kyllä paljonkin kummallisuuksia, joita kukaan ei kerro tai joita ei löydy kirjoista. Mystisintä taitaa olla se, mitä tapahtuu vanhempien pään sisällä. On tunteita, joiden olemassaolosta olisin ehkä halunnut tietää jo etukäteen - tai niin, sitten kukaan ei enää koskaan hankkisi vauvoja! :D On ollut yllätys, kuinka rajuja, ristiriitaisia ja mielipuolisiakin tuntemuksia on saanut kokea. Itselleen joutuu tämän tästä laittamaan jäitä hattuun ja hakemaan selityksiä hormoneista ja mistä milloinkin.

No, meillä niitä vauvoja on ollut kaksi, ja molemmat ovat tuoneet tietysti omat juttunsa arkeen ja äidin mieleen. Yritin muistella ja vertailla, millainen ajatusmaailmani oli ekan ja toisen lapsen syntymän jälkeen. Kun esikoiseni syntyi "kauan, kauan sitten", olin omalle luonteelleni tyypillisesti (kuljen "lastuna elämän aalloilla") vähän puulla päähän lyöty - tuossako se nyt on, miltäs nyt pitäisi tuntua, ei minusta tunnu yhtään miltään, minua ei jännitä, en osaa mitään mutta ei se haittaa, mitä seuraavaksi tapahtuu... Sitten oli sekopäisten mielenliikkeiden vuoro: jonakin yönä synnyttäneiden osaston hämärässä huoneessa katselin nukkuvaa vauvaa pedissään ja mieleen pälkähti, että voisin oikeastaan syödä tuon vauvan tuosta. Syödä! Seuraavat sekunnit kuuntelinkin sitten ihmeissäni ja jotenkin huvittuneena vaan kellon raksutusta ja odotin, että ihan taatusti alan kuulla vielä jotain mörköjen ääniä pääni sisältä, kun alku oli noinkin hieno. No, ei niitä ääniä tullut. Kaipa tuo oli jotain alkukantaista vaistoa...

Pelot. Niitähän riittää, kun lapsia tulee, JOS ei niitä ennen sitä ollut tarpeeksi. Sitten kun siihen päälle lyödään lapsen pelot, niin hiphei vaan, kun meillä onkin lysti :/ Ensimmäisen vauvan saatuani pelot ja kamalat ajatukset hyökkäsivät päälle, kun olimme kotiutuneet. Oman kodin rauhassa sitä alkoi tajuta, mitä olin saanut aikaan. Nukkuva rääpäle herätti minut ajattelemaan, että tuo pieni, viaton ihmisen alku on täällä kamalassa maailmassa minun ansiostani, ja samalla, kun annoin hänelle elämän, annoin hänelle myös kuoleman. Tuon ajatuksen mukana vyöryi ahdistus siitä, että en voisi olla lapseni kanssa ikuisesti - tulisi vielä aikoja, kun hän joutuisi kohtaamaan kärsimyksiä, enkä minä voisi olla apuna. Miten kamalia ajatuksia ne olivatkaan. Samaan aikaan kun olin vastaanottanut hänet luokseni, olin pakotettu hyväksymään myös luopumisen.

Lapsen kasvaessa hänen tunteensa olivat myös minun tunteitani. En koskaan voinut kuvitella, kuinka pahalta minusta tuntuisi, kun lapsi kokee epätoivoista pelkoa tai surua jostakin, tai jos hän tulisi kohdelluksi epäreilusti. Se kun en pysty lupaamaan, ettei tämä suuri harmi enää koskaan tulisi kiusaamaan. Tai se, että tiedän, kuinka paljon suurempia vaikeuksia elämä tuo vielä rakkaan lapseni tielle. En ole hyvä kantamaan toisten murheita, ehkä siksi en juurikaan ole lapsia suunnitellut hankkivani. Olen pohtinut, onko tämä joillekin helpompaa, sillä minulle äitiys on välillä hyvin vaikeaa.

Kun kuopuksemme syntyi, iski suuri todellisuus kasvoille eri tavalla. Olin nähnyt ja elänyt mukana pienen lapsen elämää jo kuusi vuotta, joten nyt tiesin, mitä olin saanut syliini. Silloin iski pelko ja kauhu siitä, mitä kaikkea tulisimme menettämään, jos menettäisimme tämän lapsen. Vauvaa katsellessa näen hänet ehkä valmiimpana kuin miten näin esikoiseni. Näen pienen tytön, näen tulevat elämänvaiheet
- näen senkin, kuinka tulen taas tekemään virheitä äitiydessäni. Nyt olen panostanut kai liikaakin siihen, ettei sattuisi niitä vahinkoja, joita esikoisen kanssa sattui, vaikka tiedän ettei varovaisuutenikaan voi kaikkea estää. Esikoisenkin kanssa oltiin kyllä ihan ylihuolehtivaisia, parannettavaa olisi siis ehkä siihen toiseen suuntaan. Se kun tuntuu nykyään olevan paheksuttavaa, jos katsoo lapsensa perään liikaa. Kuopuksessamme uutta on tietysti se, että hän on tyttö. Huoh... kyllähän se omat huolensa tuo. Erityisesti pientä tyttövauvaa hoitaessani mieleeni piirtyi vielä musertavammin ajatukset siitä, mitä pahuutta maailmassa pienille vauvoillekin tehdään. Molempia lapsia katson lähes päivittäin mielessäni se onni, että nämä lapset ovat terveitä ja saaneet elää turvallista lapsen elämää.

Verkkoihminen, oletko kotona?

Kuinkas hurisee? Täällä koitetaan piristyä horisemalla edes jotain blogiin. Näitä tekstejä nyt tulee, mutta kun on aika ja energiat kortilla, niin oikeasti en oikein jaksa keskittyä näihin ja tuotokset on mitä on. Mutta oma moton tapainen on se, että vaikkei tulisi priimaa, niin tee ja julkaise silti edes jotain joskus. Määrästä voi joskus sukeutua jopa laatua :D

Jossain vaiheessa eloa olen ollut kovinkin aktiivinen verkkoasioissa, siis verkkoyhteisöjen ja verkkojulkaisemisen puolesta. Minulla on opintotaustaakin verkko-oppimiseen ja -opettamiseen, ehkä enemmän tekniseen puoleen kuin pedagogisesti, mutta intohimot ovat olleet enemmän vapaa-ajan verkkopuuhastelussa. Palasin taas pitkästä aikaa pohdiskelemaan tätä aihetta surffailtuani tovin Helin blog(e)issa. Olin kerennyt jo unohtaakin, että Heli oli minuakin mennyt kehuskelemaan blogissaan :D ja linkitellyt yhteen tekstiinikin. Helin blogin materiaalien kautta voisinkin lähteä taas tutkimaan myös tätä omaa verkkoidentiteettiä ja niin, vähän vaikea sanoa, mitä haen, mutta ehkäpä jotain arviointia omista taidoista ja verkkomaailmasta voisi tehdä ihan tulevia työnhakujakin ajatellen. Jos löytyisi jotain polkuja, joita pitäisi ja kannattaisi vahvistaa.

Ainakin sellaista olen tuuminut tekeväni, että rustaisin jossain vaiheessa kuvauksen siitä, miten sosiaalinen media on mukana arjessani koko ajan. Kun alkaa tuota miettiä, niin tajuaa, että some kulkee mukana vähän yllättävänkin paljon ja sitä huomaa myös, että some on päässyt välillä jopa ohjailemaan muita tekemisiäni. Hurjaa. Niin kai sitä tässäkin yritetään vääntämällä vääntää sisältöä blogiin, kun jossain kolkuttaa ajatus, että tätä on nyt tehtävä, jos tahdon edetä uralla siihen suuntaan, mistä tykkään - vaikkei tämä kirjoittelu uraani kyllä liitykään suoraan. No kuitenkin, nämä pohdiskelut voivat olla sen kannalta hyödyllisiä jossain vaiheessa. Palaillaan tähän asiaan tuonnempana siis!

Punaviiniä muumimukista

Ilta-aikaa omassa seurassa. Kun pitäisi jo mennä nukkumaan, mutta kallisarvoinen oma aika vaan sattuu jäämään aina vain tänne klo 23 jälkeen. En muista, milloin olen saanut olla omassa rauhassa paljoakaan aikaisemmin, saati sitä, milloin olisin saanut tällaista omaa aikaa yli puolituntisen kerrallaan. Väsyttävän arjen vastapainoksi lorautan muumimukiin punkkua, sellaisen imettäjän annoksen eli en montaakaan tilkkaa.


Pohdin omaa maailmaa ja pitkän yhteiselon ja parisuhdemaailman... no, omituisuuksia, suoraan sanottuna. Vuosi vuodelta viisastun näistä ihmeistä, mutta samaan aikaan en muutu yhtään miksikään. Toisinaan tuntuu, että kaikki oleellinen tiivistyy huvittavan pieniin yksityiskohtiin arjessa. Ne ovat niitä nalkutuksen aiheita tai kohtia, joissa erityisesti puhalletaan yhteen hiileen, usein jopa molempia samanaikaisesti. Tällaisissa asioissa asuu outo hiljainen tieto - tasapaino ja harmonia, jota kuuluu tukea mutta jota myös horjutetaan joka päivä. Samaan aikaan uskon, että joukossamme on myös niitä, jotka eivät huomaa tai noteeraa tällaisia asioita mitenkään. Voi tietysti olla niinkin, että minun eloni vaan on niin kertakaikkisen kummallista, että kuulunkin harvinaisuuksiin tällä saralla. Meillä yksi kulmakivistä on kahvinkeitin.

Mieheni on hämmentävän tarkka kahvinkeittimen käytöstä. Pannu ja suodatin on pidettävä puhtaana, se pitää huuhdella käytön jälkeen ja sinne on jätettävä jostain syystä vähän vettä pohjalle - tai "oikea" tapa on jättää melkein puoli pannullista vettä pannuun. Minulla on sietämistä siinä, että muuten aika huithapeli jannu, joka jättää kaikki tekemisensä yleensä levälleen ja tavarat sinne, missä niitä on viimeksi käytetty, voi olla mistään näin tarkka. Että pitäisikö sitä olla sitten tyytyväinen, että no on sentään yhdessä asiassa topakkana? Reipas poika! :D Vanhan kahvinkeittimemme aikaan mietin usein, miksi ihmeessä vesisäiliöön kertyy ruskeaa likaa, eli onko vesijohtovetemme oikeasti niin kuparista tai jotain, kun sitä tulee sinne. Likaisuuden syynä olin kuitenkin - niinpä niin - minä itse, koska en ollut käyttänyt kahvinkeitintä miehen tapoihin osuvalla huolellisuudella. Minä olin siis huuhdellut pannua puolihuolimattomasti ja miten sattuu, sinne oli jäänyt kuitenkin aina vähän kahvia, ja sitten kun mies rupesi keittämään kahvia, hän kippasikin ne pannussa säilötyt vedet sinne uuden kahvin pohjaksi! En tiedä, kuinka monta vuotta olimme keitelleet kahveja näin holtittomasti, oikeastaan on hyvä, että kotona on alettu keittää enemmän kahvia ihan vasta viime vuosina. Kun sitten eräänä iltapäivänä huomasin tämän ristiriidan kahvinkeittotekniikoissamme, olisi siinä ollut hyvä aihe mojovalle riidalle ihan vaan päivän piristykseksi. Mutta oikeasti, ei tällaisista asioista riidellä, ei meillä. Minä äimistelin, ehkä turhan tylysti kieltämättä, ja mies tuhahteli, että no anteeks ny sitte ja että hohhoijaa, onpa muka tärkeä asia tämäkin... Emme tehneet mitään sopimusta siitä, miten kahvinkeitto tulisi jatkossa tehdä, vaan kuten monissa, monissa muissakin asioissa, kumpikin kai päätti omassa mielessään petrata vähän jossakin kohtaa ja homma jatkuisi niin kuin jatkuisi. Minä tiedän, että pannua kannattanee välillä huuhdella paremmin (kun mies on kotona) ja ukko ehkä ottaa välillä tuoreet vedet kahvia varten. Meillä ei pahemmin keskustella tai neuvotella. Välillä rakastan tällaista kumppanuutta, sillä mitään en niin inhoa kuin kaikesta mahdollisesta koko ajan inisemistä ja sen seurauksena kaikkien asioiden puimista läpikotaisin ja kokonaan keskustelemalla niin, että jauhetaan ja jauhetaan. Tai en minä tiedä, onko se sellaista, kun missään elämäni vaiheessa en ole mistään asioista jaksanut keskustella kovin pitkällisesti. Krhm. On mahtavaa elellä ja olla, antaa elämän kulkea ja asioiden tapahtua. Mutta kyllä sitä kommunikaatiota välillä voisi olla enemmän - harmittelen ainakin omassa päässäni sitä, että olen niin hirveän kauhean väsyvä ihminen, sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kovin väsyvä. Huokaus.

The Story of My Things

Viime kesänä hankin vuosien ämpyilyn jälkeen aurinkolasit, ihan sellaiset 11 euron markettilasit. Koska minulla kuitenkin on likinäkö, eikä ilman silmälaseja voi oikeastaan pahemmin olla, niin eipä tullut noita aurinkolaseja käytettyä kuin ehkä yhtenä päivänä noin viisi minuuttia. Ja sen koommin en olekaan niitä laseja nähnyt. Että nyt kun kesä tulikin toukokuun puolivälissä ja arska helottaa pilvettömällä taivaalla, niin eipä ole aurinkolaseja. Tämä ilmiö vaivaa kyllä kaikkia pieniä tavaroitani. Olen syytänyt vuosien aikana varmaan useamman sata euroa rahaa koruihin, jotka olen kadottanut samantien ne kotiin tuotuani tai viimeistään ensimmäisen käytön jälkeen. Minusta ei vaan ole naiseksi. Piste.

Tein Jungin persoonatyyppitestin (englanninkielinen), ja yllättäen sieltä pamahti tällä kertaa ENFP, jossa tuo E on kylläkin vain lievä. Keirseyn kuvaus ENFP-ihmisistä on "champion", fantsuu. Kyllähän minä itsestäni allekirjoitan sen, että olen joskus se porukan innostuja, hölösuu ja dramaattinen poukkoilija, joka saa aikaan (paheksunnan ohella) myös hymyjä, ja tulihan tuota eilen taas harjoitettua firman bileissäkin, mutta kyllä itse sijoitan itseni sinne introvertin puolelle enemmän. Tässä testissä (linkki on jossakin aiemmassa postauksessa) tuli ehkä kielimokia, joten senkin vuoksi saattoi lipsahtaa väärälle puolelle... emmää tiiä... ehkä olenkin niiden kahden ääripään välillä, sehän on ihan mahdollistakin.