Yhteydenotto anonyymiltä täti-ihmiseltä.

Hei, olen ylipainoinen ja perheellinen täti-ihminen, ja näin viivästyneen kolmenkympin kriisini kourissa olen päättänyt kokeilla skeittausta. Tarkistin muuten, että tämä käyttämäni termi olisi yhä uskottava. Muista käyttämistäni termeistä en ole niin varma – paitsi, että sana ”longboard” on tullut minulle kovin läheiseksi, vaikka käytännössä tuohon välineeseen liittyvät toiminnot ovat minulle vain kaukaista haavetta. Luin hartaasti erästä blogikirjoitusta longboardin valinnasta, eikä innostukseni laantunut, vaikka en ymmärtänytkään kaikkia outoja termejä. Kirjoittaja oli kyllä ihanasti miettinyt erilaisten välineiden soveltuvuutta erilaisille ihmisille ja käyttötilanteisiin :)

Kuvan henkilö ei muistuta kirjoittajaa, eikä
liity tapaukseen.  (Kuvalähde: Pinterest /
31.media.tumblr.com)

Päätin kokeilla long boardia jo viime talvena, kun täytin 35 vuotta. Tämän suuren harrastuneisuuden harppauksen tuli tapahtua kesällä, ja nyt onkin jo seuraava talvi. Järkevänä rahankäyttäjänä päättelin kuitenkin, että ehkäpä skeitit olisivat näin talvella alennusmyynnissä. Että näin... Tuntuu suurelta panostukselta lähteä ostamaan lautaa ja oheisvälineitä, kun se vaatii useamman sataa euroa. Ja sitä hullummalta tuntuu kertoa hankinnasta läheisilleni, koska hehän tulkitsevat suunnitelmani jonkin sortin psykoosin esiasteeksi (tähänastiset harrastukset kun ovat olleet sitä kansalaisopiston aerobic -osastoa).

Blogikirjoituksista ja keskusteluista kuitenkin olen oppinut, ettei minun kannattaisi ostaa lautaani edullisesti urheiluliikkeestä, vaan olisi käännyttävä asiantuntijan puoleen, jotta harrastukseni ei tyssäisi alkumetreille laaduttoman välineen vuoksi. No… minua vaan niin kamalasti pelottaa, etten pääse edes alkuun, vaikka kävisin hankkimassa sen useamman sadan euron setinkin. On löydettävä edulliseen hintaan kohtuullinen setti, joka on riittävä vähään käyttöön, mutta ei sisällä mitään kovin hienoa. Ulkonäköasiat ovat ainakin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että pyörät pyörivät ja häkkyrä pysyy kasassa niin hyvin, etten kuole heti. Tietäisitkö siis tuttua tai tutun tuttua, joka myisi esimerkiksi auton alle tai varaston oven väliin jäänyttä long boardia, joka kuitenkin olisi niin ehjä, että kestäisi kannatella ylipainoista kahden lapsen äitiä ilman riskiä yli vuorokaudeksi aiheutuvista haitoista?

Olisi hyvä, jos voisin lainata ja kokeilla jonkun toisen lautaa, mutta jostain syystä esimerkiksi työpaikkani 40-65-vuotiaat naispuoliset toimistotyöntekijät eivät omista long boardia! Mikä eteen? Lautailutarvikeliikkeen kynnys tuntuu hurjan korkealta. Menenkö sinne katselemaan ”pojalleni tässä vaan…”, mutta ”öh… poikani on kyllä melko iso”..? Tietyt keskeiset termit täytynee opiskella ensin ulkoa? Deck, grip… öö? Opiskelin myös jo sen, että laudan tulisi olla päistä sellainen, että pyörät (niillekin on oma ulkomaankielinen nimensä) näkyvät laudan alta, jolloin lauta ei ota kaarteessa niin helposti pyöriin – niin kuin minä ikinä menisin long boardilla kaarteessa :D (kuten nämä näillä videoilla)! Tämänkin muotoilun hieno nimi täytynee oppia ulkoa ennen kauppaan astumista, ellei siellä satu olemaan näkyvillä yhtään haluamani näköisiä välineitä, joita voisin vaan osoittaa sormella yrittäessäni naama punehtuen muodostaa ääneen sanoja… Olen kuullut, että esimerkiksi Beyondin "pojat" ovat huippuasiantuntijoita ja avuliaita... mutta silti... minä olen pullea ja punakka rouvasihminen käsilaukku kainalossa... Verkkokauppa olisi kyllä yksi vaihtoehto. Minulle saa toki vinkata myös paikoista, joista voi ostaa/vuokrata/lainata käytettyjä lautoja!

Jos pääsisimme siihen loistokkaaseen tilanteeseen, että minulla olisi käyttövalmis longboard, kypärä ja muut suojaukset kunnossa, missä ja milloin voin harjoitella? Voi häpeän tuska! Haussa seuraavaksi olisi syrjäinen asfaltoitu, mahdollisimman tasainen alue, jossa voin pimeässä päästä kokeilemaan uusia askeleita kohti… työkyvyttömyyseläkettä?

Huoh... kaikki tämä noloilu sen vuoksi, ettei tarvitsisi vanhana harmitella kaikkea tekemätöntä...

 

(BTW. Tekstiä ei ole tuotettu yhteistyössä yritysten kanssa.)

Minäkö kontrollifriikki? Ja naisen logiikasta...

Olen viime aikoina suorastaan omistautunut - tosin en tykkäisi sanoa asiaa näin - hankkiutumaan eroon minulle turhista tavaroista. Projekti tosin etenee aika pienin askelin. Perheenjäseniä huvittaa, kun kiikutan oudoille ihmisille mitä milloinkin tai tämän tästä odottelen jotakuta noutamaan jotain "roskaa" pois kotoamme. Viimeksi heitin lenkin bussipysäkin kautta, kun eräs henkilö kävi hakemassa minulta viisi erilaista kahvilusikkaa, kaksi vanhaa kissanlelua, ruokapurkin kannen ja tyhjän karkkirasian...

Viime aikoina olen kaupannut jotain myös kirpputorilla ja Facebookin kirppisryhmien kautta. Ja koko ajan tavaraa pistetään syrjään myös sukulaisten lapsia ajatellen. Vaiva ei ehkä ole saadun hyödyn arvoista, mutta silti teen sitä. Kirppismyyntiin motivoi se ajatus, että lapsille joutuu kuitenkin koko ajan hankkimaan uutta tavaraa, niin kirppismyynnistä saadut vähätkin lantit ovat pientä taloudellista kevennystä hankintoihin. Mikään rikastumista tavoitteleva Huuto.net-bisnesmamma minä en ole.

Toki roinaa lähtee myös kaatopaikalle suoraan tai jonkinlaisen kierrätyskikkailun jälkeen (vanhat vaatteet siivousrättinä ja siitä roskikseen). Luulen, että useimmat kippaisivat suurimman osan minun kierrätysrojuistani suoraan kaatopaikalle tai vähintään vaatekeräyslaatikoihin. Minun omatuntoni vaan ei salli sellaista, vaan vähänkään käyttökelpoiselle roinalle yritän ensin löytää jotain käyttöä tai uutta omistajaa. Tämän takia tunnen välillä hukkuvani kierrätysrojukasoihini ja kaipaan kunnollista "logistiikkakeskusta" kotiini, jossa ei ole oikeaa kodinhoitohuonetta, eikä edes riittävästi tilaa jätteiden lajitteluun.

Millä logiikalla sitten taistelen tavarakaaosta vastaan? Järjestelmäni on aika sekopäinen. Kukaan mies ei ainakaan tekisi näin. Aina esimerkiksi lasten pieniä vaatteita lajitellessani yllätän itsenikin siitä, miten monen eri tason vaatteita pystynkään pienestä joukosta repimään erilleen. Kasoja riittää... esimerkiksi:
1) Pikkusiskolle säästettävät erilaiset vaatteet
2) Sukulaisille säästettävät tai suoraan toimitettavat vaatteet
3) Sukulaisille EHKÄ ja itselle vähäksi aikaa säästettävät, a) tykätyt vaatteet, jotka ehkä haluaa säästää muistona tai b) tykätyt vaatteet, jotka haluaa ehkä antaa jollekin tietylle läheiselle, jos hän saa lapsia (tämä on erittäin järkevä hamstrauskategoria...). Nämä eivät yleensä ole erityisen hienoja vaatteita, vaan hyvin monenlaisia, muuten kivoja ja käytännöllisiä vaatteita, usein alun perinkin kirpparilta hankittuja.
4) Hyväkuntoiset ja hienot vaatteet, jotka säilytetään kirppismyyntiä varten (ja jos myynti ei onnistu, nämä siirtyvät uudestaan lajitteluketjun alkuun :D)
5) Huonompikuntoiset (myös rikkinäiset ja hyvin selvästi tahraantuneet) vaatteet, joita ei kukaan ehkä haluaisi ottaa. Näistä korjauskelpoiset viedään vaatekeräyslaatikkoon (ei UFF) tai kierrätetään esim. siivousrättikäyttöön tai ompeluksiin.
6) Sekalaiset vaatteet, jotka säilytetään esim. käsityöideoiden toteuttamista varten, mutta jotka lopulta ajautuvat ryhmiin 1-3. Tähän kasaan ajautuu lisäksi muita kangaskappaleita, kuten pöytäliinoja...

Lastenvaatteiden kanssa on aika toiveikasta päästä eroon ylimääräisistä. Se kyllä harmittaa, että Suomi on täynnä äitiyspakkausten vaatteita, eivätkä ne tunnu kelpaavan ihmisille edes ilmaiseksi, vaikka tuotteet ovat laadukkaita ja tosi käyttökelpoisia (erityisesti makuupussi ja lämpimät haalarit). Itse olen ostanut pienelle vauvalla muiden myymiä äitiyspakkauksen vaatteita, sillä niitä saa kirpputoreilta 10-20 sentillä. Kelpaa mulle! Monille ei, sillä elämme liiassa yltäkylläisyydessä...

Aikuisten vaatteiden kierrätys on tosi hankalaa. Äitiysvaatteita usein menee, mutta isommat naistenvaatteet ja miestenvaatteet koosta riippumatta ovat todellista ongelmajätettä, vaikka olisi kyse ihan hyväkuntoisista vaatteista! Toivottavasti vaatteet löytävät tarvitsevia käyttäjiä edes hyväntekeväisyyden ja kierrätyskeskusten tekemän työn kautta. Minä kokeilen myydä vaatteita kirpparilla aina välillä, mutta suurin osa päätyy lahjoitettavaksi. Viime kerralla kirppispöydästä lähti viikon aikana pari paitaa, neuletakki ja parit housut, mikä oli ennätyksellinen suoritus. Olen päätynyt siihen ratkaisuun, että vähentääkseni tavarakaaosta kotonani, minun on vaan hankittava vähemmän uusia vaatteita ja yritettävä itse kierrättää ja kuluttaa vaatteeni loppuun asti, koska kiertoon on vaatteita vaikeaa saada.

Kun nyt sitten pohdin omaa sekopäisyyttäni tavarakaaoksen hallinnassa ja tiedän, kuinka minua suututtaa, jos joku yrittää puuttua järjestelmääni, päädyin tulkintaan, että olen kauhea kontrollifriikki. Eräänä päivänä sanoin sen pojalleni ensin vitsinä. Sitten mieleeni laskeutui vakava huomio: asia on täyttä totta. Samanlainen hössäys tavaroiden, tehtävien ja asioiden parissa leimaa minua kaikkialla - lastenhoidossa (-varjelussa kaikelta mahdolliselta), työpaikalla ja... no, ei minulla muuta olekaan. Parisuhteessa olen yksi rasittava paskiainen, joka tahtoo määrätä kaikkea ja jolle mikään ei muka ole hyvä, mutta joka ei kuitenkaan tiedä, mitä tahtoo. Etta näin, analyysi suoritettu. Jatkanen tavarakasojeni siirtelyä ja toivon, ettei kukaan minua häiritsisi.

Äiti-ihmisen rajoitettu elämä

Olen saapunut taas vauva-arkeen. Kodissani syö, nukkuu ja huutaa pian kolmeviikkoinen pieni ihminen. Maailmani on täyttynyt pieneen piiriin keskittyvistä ulkopuolisen silmin varsin pienistä asioista - joiden tavoitteena on lopulta tuottaa hyvää ja suurta, varmaankin. Näiden seinien sisällä olen taas kokemassa niin onnea kuin avuttomuuttakin. Neljä seinää, joiden sisältä ei ole välttämättä helppo päästä ulos, mutta joiden läpi kyllä sisään pääsevät ympäristön paineet... vaikkapa sukulaisten kysymykset ja neuvot: "Nuku aina, kun lapsi nukkuu" - mutta kuka ja milloin sitten hoitaa minun hygieniani, pyykit, esikoisen kanssa seurustelemisen..? Olen kyllä siirtänyt kotitöitä miehen tehtäväksi ja pyydän muita tekemään asioita, mutta rehellisesti on vaikea kestää sitä, miten eri tavoilla ja hitaasti kaikki hoituu. Hitaasti siis siihen nähden, jos apulaisella on selvästi enemmän aikaan hoitaa asioita kuin minulla vauvan kanssa.

Perheen toinen lapsi on eri asia kuin ensimmäinen lapsi. Voi pojat se todellakin on niin! Sanotaan että rakkauden määrä tuplaantuu lapsimäärän kasvaessa, mutta niin kasvaa myös lasten tarpeet. Kodissamme haahuilee jo parin viikon jälkeen kaksi lähes loppuun imettyä aikuista, jotka yrittävät kaiken aikansa (no okei, mies ehtii kyllä lukea kirjojakin jossain välissä...) täyttää niitä tarpeita. Ei ole mitenkään yksinkertaista, kuinka esikoisen kanssa tulee toimia, kun perheeseen tulee uusi lapsi. Nyt on oltava tarkkana, ettei hän koe tulevansa sysätyksi syrjään. Meidän tapauksessamme samaan ajankohtaan osui myös esikoulun aloitus, joten kaikenlaista eroahdistusta on täytynyt sietää puolin ja toisin. Ja minä olen saanut kyllä suoraan lapselta kuulla, että olen koko ajan "raivoissani". Kai se on hyvä, että lapsi puhuu suoraan, mutta huoh... en minä ole raivoissani, vaan väsynyt ja hieman kireä :(.

Olen tyypillisen pessimistinen. Siinä missä kai suurin osa kokee vauvan tulon mahtavaksi retkeksi ja seikkailuksi uuteen, minä valitettavasti koen pudonneeni maailmaan, jossa minut ympäröivät monenlaiset esteet ja rajat. Mutta ei se mitään, yritän nähdä tässä jotain hyvääkin. Toki se ihana uusi lapseni on siellä samassa karsinassa myös ja olen innoissani kun pääsen tutustumaan ja oppimaan hänen maailmaansa, mutta ennen kuin löydämme hänen kanssaan paremmin yhteisen kielen, olemme mekin kyllä vielä verhon takana toisillemme. Äiti-ihmisen arki rakentuu hetkistä ja venähtäneistä hetkistä. Kuin kuplista, joissa liikkuu jotain, ja niiden välissä olevista harmaista alueista, joissa ollaan jämähtäneinä paikalleen. Tulee hetkiä, jolloin rynnätään vessaan, suihkuun, jääkaapille ja siinä vaiheessa elämä voittaa, eikä siihen voittoon tarvita kyllä aina välttämättä kuin tuo jääkaappi. Venähtäneitä hetkiä ovat ne näköjään myös kokeneelle äidille eteen tulevat tilanteet, kun esimerkiksi "pieni imetys" ennen neuvolaan lähtemistä venähtääkin ja kaikki tuntuu pikku hiljaa menevän pieleen. Lopputuloksena on neuvolan tädille erittäin autenttinen kuva äiti-ihmisen hyvinvoinnista, kun tämä reuhuu neuvolan käytävälle hikisenä, janoisena, vessahätäisenä ja "noin viikko sitten suihkussa käyneenä". Vauvalla on tietysti jäänyt ateria kesken ja hän karjuu punaisena kaukalossaan ja saa heti tädiltä pisteitä: "On sillä kyllä kova ääni!" Mutta näitähän sattuu kaikille.

Rajoitetun elämän keskellä, loputtomina hämärinä hetkinä makuuhuoneen huonossa ilmassa, sitä oppii kyllä löytämään huumoria elämästään. Koska olen jo kokenut äiti, olenhan minä ennenkin vauvan kanssa elänyt, tiedän etten turhaan haikaile ympäröivien rajojen taakse. En ehkä pääse kahville tai harvoin muutenkaan tuulettumaan, mutta olenpahan sentään ajatellut sitä. Esikoisen vauva-aikaan oli myös ajanjaksoja, jolloin ei pystynyt edes ajattelemaan mitään! Facebook-päivitykseen voi siis aivan hyvin kirjoittaa "ajattelin käsityökaupassa käymistä". Se on melkein jo harrastamista. Kyllä minä tietysti muutakin teen kuin vain haaveilen asioiden tekemisestä. Tällä kerralla olen päättänyt olla itsekkäämpi ja  ainakin huolehtia itsestäni ilman, että huolehdin, onko siitä liikaa vaivaa muille (mitä ihme ajatuksia?). Jos ei yhtään yritä kurottaa ympärillään painavien seinien yli, tulee poispääsystä tai siitä "jostain muusta" sellainen pakkomielle, ettei yhtään mikään tunnu enää hyvältä.

Vauva-arjessa pieni on suurta. Vaikka päivät tuntuvat kiitävän sumussa, ehtii jokaisena päivänä onnistua edes yhdessä asiassa. Kirjaan itselleni papukaijamerkit pukeutumisesta, kahvikupillisesesta, onnistuneesta kantoliinakokeilusta, ahkerasta navan putsaamisesta, kukkien kastelusta, tuttipullojen keittämisestä oikeaan aikaan ja pienestä onnistuneesta keskustelusta esikoisen kanssa. Kehut, onnittelut ja kannustus ovatkin nyt paikallaan. Niin huvittavaa kuin se onkin, vahtaan postia haukkana, että jos tulisi vielä joku onnittelukortti :D. Esikoisen synnyttyä kortteja ja lahjoja tuli iso kasa, nyt emme ole saaneet kuin pari onnittelukorttia, mikä johtuu varmaan siitä, ettei lapsemme syntymää ilmoitettu sanomalehdessä? Pian kotiuduttuani kävin hankkimassa itselleni reippaan tytön lahjan, (hätäisesti jonkinlaiset) korvakorut. Synnytyksen jälkeen tunsin tehneeni jotain ylivoimaisen hienoa, olin niin ylpeä itsestäni - sitäkään tunnetta en tajunnut ensimmäisellä kerralla kokea! Paljon merkitystä on sillä, kuinka sairaalan henkilökunta minua kohteli ja kehui urakan aikana ja jälkeen. Nyt tajusin, että sekin homma voi olla jotain myönteistä ja siitä selviää, vaikkei ekallakaan kerralla mikään varsinaisesti pieleenkään mennyt. Säälin kyllä ensisynnyttäjiä, koska ei ensikertalainen osaa synnytyslaitoksella kysyä ja vaatia asioita, vaikka tiedolla ja tuella on hirvittävän suuri merkitys synnytyspuuhissa. Epätietoisuus asioista tai ulkopuolisuuden kokeminen voi olla hyvin masentavaa vielä jälkeenpäin, asioita, jotka kalvavat mielessä jopa vuosien jälkeen. 

Ja sitten vauva heräsi itkemään, mennäänpä kurkistamaan... 

Mitä osaan, mitä en - osa 2

Työpaikkani keräsi tänä talvena jotain ihmeen tarkoitusta varten työntekijöiden arvioita omista osaamisalueista. "Jotain ihmeen tarkoitusta" sanon siksi, että keskustellessani asiasta siitä jotain tietävien kanssa sain sitten myöhemmin kuvan, että nyt oli taas pistetty tekeille toimenpide, jota oli ollut hutkimassa monta eri tekijää kukin milläkin syyllä, eikä aineiston hyödyntämisen tapa vaikuttanut erityisen järkevältä. Minä työntekijänä tietysti saatoin optimistisessa puuskassa kuvitella, että hei nythän meidän talo tekee jotain järjestelmällistä tietokantaa ihmisten osaamisista ja ehkä jopa oppii tästä aineistosta jotain uutta omista työntekijöistään - jee, vihdoin tuodaan esille, mitä meillä osataan ja piilotalentitkin voivat päästä loistamaan. Pessimistikyynikko minussa taas oli sitä mieltä, että lomake oli huonosti tehty, eikä tarjonnut mahdollisuuksia tuoda esiin kuin rajallisesti asioita, ja sen lisäksi mietin, missä välissä minulla kuuluisi olla aikaa pohtia tuollaisia asioita ja täyttää edes mitään lomakkeita, kun töitä on niin paljon. Ja yleisestihän olen tympiintynyt ja turhautunut kaikkeen tämmöiseen, koska en näe tulevaisuuden tarjoavan mitään hyvää, vaikka kuinka osoittaisin olevani ammattilainen ja arvokas osa organisaatiota.

Enpä siis pomppinut riemusta sitäkään vähää, kun selvisi, ettei tuolla selvityksellä oikein mitään erityistä edes tavoiteltu. "Kunhan vaan tsekkaillaan juttuja... katsotaan vähän tulevaisuuden kuvioita varten... ehkä... ei sillä oikeestaan oo niin väliä, mitä sinne täytetään... ei se haittaa, vaikka kaikki ei osallistukaan..." ja niin edelleen. Okei. No kiva. Käytin lomakkeen sisällöistä tuskailemiseen, asian pohtimiseen ja järjestämiseen, lomakkeen kirjoittamiseen pari tuntia aikaa, eikä sillä ollutkaan sitten oikeastaan mitään väliä. En tajunnut edes ottaa kirjoittamiani tekstejä talteen itselleni, vaikka kyseessä oli elämäni ensimmäinen itsearviointi, johon saatoin itse valita otsikot ja sisällöt ja jättää epäolennaiset kokonaan ulkopuolelle. Minulle jäi käteen vain entistä vahvempi fiilis siitä, että on aivan sama, mitä osaan tai mitä olisin kiinnostunut oppimaan. Kyllä surettaa sekin, millaista hienoa aineistoa heitetään menemään sutaisemalla asia miten sattuu - tai enhän minä siitä tiedä, kuinka niiden tietojen lopulta käy, mutta vahva epäilys on kyllä.

Kesän lähestyessä taitaa ollakin aivan sama, miten tuo ammatillinen osaaminen on reilassa. Välillä voi olla ihan hyvä keskittyä vain siihen, mihin tennarit osoittaa. Isossa mittakaavassa on yhtä tyhjän kanssa, mitä minä siellä toimistolla piiperrän - tai jätän piipertämättä.

Kirjoitin aiemmin pohdintaa omista kyvyistä ja ominaisuuksistani. Lupasinkin aihetta käsitellä vielä tässä blogissa, ja varmaan se olisi ihan hyödyllistäkin erityisesti sitten, kun päivitän taas cv:täni. Olen jäämässä muutaman viikon kuluttua äitiyslomalle ja se aika tunnetusti laimentaa loputkin älyllisistä liikehdinnöistä pääkopan tienoilla.

THEY think I'm NUTS!

Sain sairasloman useammaksi viikoksi. Olen hiljaa shokissa. Työuupumus, masennus tai muu mielenhäiriö on päässyt pahaksi, eikä minun ole helppo tunnustaa sitä. Näen jo itseni kärrättävänä pakkohoitoon huutaen "ei mussa oo mitään vikaa, mää oon ihan normaaliiiii!!"

Olen ollut jo pienen tovin saikulla ja "elpymässä" väsymyksestä - päätin siis alun perin käväistä kysymässä lääkärin neuvoja, kun töissä tuli valmiiksi eräs iso urakka ja näytti siltä, että nyt olisi itsellekin aikaa. Väsymystä ja alakuloa on ollut ilmassa tietysti jo vuodesta 2009 alkaen, mutta tähänhän oli kerennyt jo hyvin tottua. Nyt uudella lääkärikäynnillä lomaani pidennettiin vielä, mikä sai minut kyllä jotenkin tipahtamaan tuolilta. Onko tämä todellista? He todellakin pitävät minua ihan pipipäänä? Kannattiko tämä? Kysyin lääkäriltä, mitä minun sitten pitäisi tehdä. En tosiaankaan osaa olla kotona tekemättä mitään. Että jos olisi jotain tehtäviä mulle tai jotain. Lääkäri totesi naurahtaen, että nyt pitäisi vaan kylmästi keskittyä itseen, levätä ja käydä kävelyillä. Että siihenkö tässä pistetään nyt kolme viikkoa? Onkohan varmasti niin, etten pimahda pahemmin tässä "lepotaukoni" aikana? 

Nyt minulla on siis aikaa ruveta tekemään joululeipomuksia, itse tehtyjä joululahjoja, joulusiivousta... vaikka oikeasti en kyllä jaksa. Kyllä minä myönnän, että on puhti poissa. Toisaalta on olo, että olen ollut väsyneempi esimerkiksi puoli vuotta sitten ja kyllähän minun työtilanteeseeni on haettukin apuja jo aiemmin, eli työkuormani ei ole enää missään tapauksessa ylitsepääsemätön. Vaikka olen ollut mieli maassa ja uuvuksissa jo pitkään ja odottanut jotain sysäystä, joka veisi minut parempaan suuntaan tai ainakin avun äärelle, rehellisesti sanottuna häpesin lääkärille mennessäni sitä, että olen menossa sinne kuluttamaan heidän aikaansa. Ja nyt ajattelen, että onko nyt oikeasti kyse niin vakavasta asiasta ja koen syyllisyyttä, kun jätän työni roikkumaan muiden vaivoiksi. Jos kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä, että loma on tarpeen, vaikka kerroin asioistani klinikalla ihan hymyssä suin ja naureskellenkin, niin on kai se uskottava?

Vaikka työni on keventynyt viimeisen vuoden aikana, olen kuitenkin menneen ajan myötä huomannut, että pienikin työ vaatii toisinaan suuria ponnistuksia, minulla on keskittymisvaikeuksia ja ihmiset töissä käyvät hermoille huomattavan paljon enemmän kuin edes pitäisi. Töitä ei ehkä ole liian paljon, enkä joudu nykyään entiseen tapaan huolehtimaan toistenkin töistä, mutta kuvioissa saattaa olla nyt vähän muita harmistuksia ja huonommuuksia. Ehkä se on vaan uskottava, vaikka tässä menee kyllä vielä monta päivää, että kehtaan ruveta olemaan sairaslomalla.

Menee lujaa

Ihan helvetin lujaa joo.

Sitä lienee silloin jo hieman lihava, kun juostessa pomppii selkämassan lisäksi myös maha. Taidan olla elämäni kunnossa.

Kämppä on varmaan liian täyteen hamstrattu, kun juhlien alla pitää koko makuuhuone täyttää ympäri taloa lojuvilla roinilla, koska millekään ei ole sijaa kaapeissa, vaatehuoneessa tai varastossa. Nyt on sitten hyvä lopen väsähtäneenä lähteä kaivamaan sieltä sänkyä esiin.

Jos ei tykkää lapsista, eikä koskaan ole tykännytkään, joutuu säännöllisesti hankaliin tilanteisiin. Tähän kun yhdistää loppuun asti kiristetyn pinnan, koska ikinä ei ole aikaa (tai voimia) itselle ja akut on täysin lopussa... alkaa tuo oma mukelokin kypsyttää toisinaan melko hartaasti.

Työelämä ei taida olla minua varten. Sekopäisyyteni on ajanut minut jo pohtimaan siivousuralle palaamista tai johtajakoulutukseen lähtemistä. Mitä vit....?!

Parisuhde saa luvan odottaa jossain pimeässä huoneessa, kunnes edes joku edellisistä on ratkaistu. Ei vaan tunnu olevan kovin helposti ymmärrettävissä tämä asia toiselle osapuolelle.


- Posted using BlogPress from my iPhone

Elämän mittainen pukeutumiskriisi

En ole koskaan osannut pukeutua oikein. Elämän lähestyessä jo keski-ikää tajuaa menetetyt tilaisuudet karvaasti. Miten sitä onkin osannut pukeutua aina väärin, niin eri tavalla kuin sen ikäisenä kuuluisi pukeutua?

Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...

Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.

Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.

Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.

Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?

Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.

Pelko vai kiireen ihanuus?

Kiire määrittää tärkeyttä, ihmisyyttä, paremmuutta. Kiire on opittu puhe, elämäni tarina, perustelua kaikelle. Ei pysty, ei ehdi, valmista ei tule. Kenellä on isoin kiire? Minulla on kiire, saan kohdella Sinua huonosti?

Mihin on kiire ja mitä on tehtävä? Minun kiireeni on tyytymättömyyttä ja etsimistä. Enkö ole missään hyvä, tai mikä on riittävää? Asioita on vaan tehtävä - jos ei muut, niin minä. Uutta tulee koko ajan. Kun kiirehdin, olen ainakin matkalla lopputulokseen. Haluan tehdä hienoa ja menestyä, haluan ainakin näyttää siltä, että teen jotain. Valmiiksi asti tulee kaksi asiaa, kesken on koko ajan kymmeniä. Ja ne, jotka Pitäisi Aloittaa. En voi olla ajattelematta.

Kiireen ainoa hyvä asia on se, että luovuuden taustaksi saa paineen kautta sen Helvetinmoisen Hässäkän, joka minun mielessäni pullauttaa välistä myös ideoita. Mutta jollakin tavalla olisi osattava laittaa mielensä pois siltä vaihteelta, toisinaan.

En vaan voi pysähtyä, sillä se voisi tarkoittaa unohtamista, omien kärryjen hukkaamista.

- Posted using BlogPress from my iPhone

#torstai

Pojastani on tullut mies. Hän pissaa pönttöön seisaallaan ilman jakkaraa. Nyt minulla on tässä kodissa 30- ja 3-vuotiaat miehet.

En ymmärrä tätä olotilaani. Joku on käynyt formatoimassa aivoni, ja nykyään kaikki on vaan kamalan latteaa ja elotonta. Ja muina aikoina olen vain kamalan surullinen. Eikä tämä tarkoita, etten kuitenkaan koskaan mistään iloitsisi. Mutta kyllä aika usein on todettava, että maailman kamaluus - Anna -skabassa voittaa maailman kamaluus 6-0. Olen vasta 31-vuotias ja minun on vielä niin kauan aikaa nähtävä kaikkea sitä hirveää, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

Työssä olen vihdoin löytänyt aikaa tuottavalle ajattelutyölle, suunnittelulle ja asioiden jäsentämiselle. Uskon, että saan vielä joskus voimaa siitä, kun pääsen esittelemään suunnitelmiani ja niistä seuraavia konkreettisia tuotoksia. Silti suuni puhuu ilman lupaani asioita siitä, kuinka en pidä työstäni ja kuinka aika piankin olen jossain muualla.

Pojastani on kasvamassa muusikko. Hän karkailee ulos, etuoven rappusille sukkasillaan ja soittaa lätkämailaa kitaranaan laulaen "Vie minut sinne missä hän oooon". Viime aikojen sovitus on yhdistelmä Leevi & the Leavingsiin: "Vie minut sinne missä hän ooon, vie minut Pohjois-Karjalaan..."

Aloitan toukokuun

Elämäni kolmaskymmenestoinen kesä lähestyy - vaikka kelit ovatkin aika kurjia, sateisia ja tuulisia (pari päivää sitten tuli luntakin) - niin, nyt ollaan toukokuussa. Kohta saattaa tulla kesä. Nyt toukokuussa olen kuin huhtikuussakin. Olen väsynyt, kireä, murheellinen, lähes jatkuvasti kylmissäni, jotenkin lohduton, epätoivoinen... tai no en edes sitä, vaan enemmänkin kaikesta toivosta luopunut. Olen myös haluton, epäsosiaalinen, innoton ja voimaton. Minua ei kiinnosta yhtään mikään, en haluaisi olla töissä, enkä haluaisi olla kotona, enkä haluaisi tehdä yhtään mitään missään. Paitsi juoda hiljaisuudessa kahvia, yksinäni. Valitan kaiken aikaa, mutta en pysty sanomaan, millä tavalla asiat voisivat olla paremmin. Todennäköisesti ei mitenkään.

Ei elämä riitä

Minulla olisi niin paljon oppimista! Millä ajalla pystyisin kartuttamaan osaamista ja tietämystä kaikesta tarpeellisesta? Työpäivä toisensa jälkeen menee tulipalojen parissa ja kaikki uuden luominen on viime hetkellä hutkimista miten sattuu ja kunhan-edes-vaan-jonkin pakettiin laittamista. Äääääääääääääääää!

Teen tiedottajan työtä (ilman tiedotusalan koulutusta) ja siinä missä hiljalleen alan tajuta ja oppia työhön, edes niihin perusteisiin, mitä minun kai olisi kuulunut osata jo aloittaessani ;), niin tuleekin kaikkea uutta koko ajan. Yhteisöllinen media on hups vaan kerennyt kehittyä aivan hallitsemattomaksi omaksi maailmakseen. Ottaa päähän, että jättäydyin jossakin vaiheessa etäämmälle verkkoaddiktiostani. Muutaman vuoden tauko irkistä ym. teki tehtävänsä, joten tämän tästä tunnen itseni vanhainkotikamaksi. Tiedote sosiaalisessa mediassa (ei en kirjoita näitä sanoja saadakseni nyt sitten googlen kautta uusia kävijöitä blogiin :D) - juuri tulin tällaistakin asiaa ajatelleeksi ensimmäistä kertaa, kun Marko Sykön diasarjoja selailin. Hädin tuskin osaan pelkän tiedotteen, nyt on sitten opittavana ihan uudenlainen konsepti, tiedote tuntuu jotenkin niin ihmeellisen moninaiselta asialta, kun se lykätään sosiaaliseen mediaan.

No niin, tämän vuodatuksen jälkeen pitäisi nyt kääntää aivot asiantuntija-asentoon ja kehitellä vakuuttavaa tekstiä asiantuntijablogiini. Olen tammikuun lopusta asti odottanut ihmettä eli uutta tekstiä saapuvaksi sinne oman pääni uumenista. Eipä ole näkynyt. Huoh.

Kuinka pitkään ihmisen täytyy kestää tätä mokailua?

Minusta alkaa tuntua siltä, että 31 vuotta on jo aikalailla tarpeeksi. En tosiaankaan tiedä, kestänkö kohta enää elämää itseni seurassa. Jatkuvaa mokailua, virheitä, vääriä valintoja, huonoa tuuria, epäonnistumista. Hajoilua paineen alla. En kertakaikkiaan kestä tällaista. Olen esimerkiksi jo miljoona kertaa myöhästynyt bussista tai ajautunut väärälle linjalle, josta normaalin ihmisen luulisi jo oppivan jotain, mutta ei, virheet pitää toistaa vähintään kymmenen kertaa ja varioida kaikki mahdolliset väärät ratkaisut. Aina parempi, jos omista mokistaan saa tuotettua kiitettävästi vaivaa myös ulkopuoliselle. Tällä hetkellä olen totaalisen väsynyt aivan kaikkeen, ja kun näen tämän kaiken vaan kiertävän kehää (helvetti jonkun saamarin maksatushakemusten rytmin mukaan perkele!!!) ja samojen tilanteiden toistuvan aina muutamien viikkojen välein, niin onko tätä järkeä jatkaa. Vähän väliä päässäni poksahtaa, kun työtaakka kasvaa liian suureksi, ja minusta tulee huonosti käyttäytyvä idiootti, joka säätää ja vääntää ja kääntää typeriä töitään, eikä siltikään saa mitään kunnolla hoidettua. Ihmettelen, ettei minun jo käsketä töissä pakata kassejani ja häipyä etsimään uraa itselleni sopivammista paikoista... ja itse mietin, että olisiko minulle kuitenkin joku leudompi paikka olemassa jossakin. Ehkä mieliparantolassa.

Kun tämän kaiken laittaa galaksien mittakaavaan, eivät huoleni ole mikrobinkaan pierun arvoisia. Tuolla jossain tallustaa ihmisiä, jotka ehkä juuri tajuavat tämän kokonaisuuden. Onnea vaan heillekin.

Niin paljon kaikkee

...tai sitten ei yhtään mitään.

Epätoivo, tuskastus ja väsy. Tuleeko mistään - tuleeko minusta ikinä mitään? Olisi vaan niin paljon valitettavaa, mutta kun ei edes sitä jaksa tänne rustata, tai ehdi, tai jotain. Plaah. Sekin kun tänään yritin kierrellä vaate- ja kenkäkauppoja; kaikenlaista pitäisi hankkia, kun ulkomuoto on niin nuhju, mutta kun ei siitä vaan tulee yhtään mitään! Aaarrghh! Epätoivoissani olen yrittänyt houkutella 12-vuotiasta kummityttöäni "stailaamaan" minua, kun en vaan yksinkertaisesti omatoimisesti pysty hankkimaan yhtään mitään noista kaupoista. Löytyy vain jotain käsittämättömiä vaatteita ja kummallisia kuoseja, vääriä kokoja, pituuksia, leikkauksia, ja sitten jos joku sopisi, niin rupean yrmyilemään siitä hinnasta. Kenkäostoksissa minulla ei liiemmin ole valinnanvaraa, kun monot on kokoa juhamieto, eli pitää aina ostaa ne yhdet ainoat, jotka mahtuu jalkaan, mutta sitten jos nekin maksaa "liikaa", niin ei. Että jos joku vähän yllyttäisi tai jotain, josko sitä sitten viitsisi jotain hankkia. Hohhoijaa ja voi itku. Pitäisi varmaan suosiolla syrjäytyä yhteiskunnasta ja lähteä johonkin korpeen nököttämään yksikseen, että voisi sitten huoletta kulkea noissa vuoden 1997 retkuissa, joista pystyn luopumaan vasta sitten, kun niissä on kissan kuljettavia reikiä siellä täällä. Tai onhan minulla uudempiakin vaatteita, mutta kappas, kun suklaadieettini on tehtnyt tehtävänsä ja persus levinnyt metrin levyiseksi.

Olihan minulla se yritys päästä eroon tästä väsymyksestä. Taitaa kuulua vaan ominaisuuksiin. En minä pahemmin ole yrittänyt, mutta enpä minä kovin toiveikas ole tulosten suhteen siltikään. Ei minua huvita mennä nukkumaan iltaisin aikaisin (ja eipä sitä koskaan ehtisikään), syödä terveellisesti, ulkoilla tai harrastaa liikuntaa. Huomennakin pitäisi muka raahautua pulkkamäkeen... Tulisi jo kesä.

Tämä on ollut muuten mielenkiintoisten keskustelujen päivä.

"Äiti, tuleeko tytöistä naisia?"
"Joo... kyllä tulee..."
"Minä haluaisin olla mieluummin tyttö"
"Ahaa... öö, miksi?"
"Minä haluaisin olla äiti"

Ennen tuota keskustelua oli puhuttu Herra Snellmanin (juu se leikkelepakettien Herra Snellman) vehkeistä... Mitähän tuosta meidän pojasta oikein tulee..?

Perjantai-ilta

Perjantai-ilta. Sängyssä postimyyntikuvastojen, kissan ja Spotifyn kanssa. Vaikea sanoa, lähestyykö seuraavana 60- vai 31-vuotissynttärit. Tänä vuonna en jaksa ajatella siitäkään asiasta yhtään mitään.

Uudenvuoden lupaukseni taitaa tänä vuonna olla se, että yritän tehdä kaiken nopeammin kuin viime vuonna. Olen ihminen börniksen kynnyksellä, ja sairaasti taidan jopa pitää siitä. Tälläkin hetkellä on työssä tilanne sellainen, etten tiedä, kuinka selviän helmikuuhun saakka - tai mitä kaikkea jääkään tekemättä...

Ikävöin toista kissoistamme, jonka päätin viedä lopetettavaksi pari päivää ennen joulua. Elämä on kyllä sen jälkeen muuttunut helpommaksi, ja minulla riittää voimia jopa kotitöihin. Mutta poissa ovat nyt ne seuralliset eleet ja lämmin kehräävä nyytti sylistä. Mona oli niin kevyt sylissä, kun lääkäriä viimeistä kertaa odoteltiin.

Iso VÄSY

Tässä syksyn ankeudessa ei ole vaikea olla törmäämättä väsymys-masennus-alakulo-stressi-kaamos-aiheisiin juttuihin naistenlehdissä. Tänä syksynä aion ottaa otteen kroonisesta väsymyksestäni; tarkoitus on yrittää karkottaa se edes hetkeksi luotani, ja keinona täytyy olla jotain muuta kuin talouden muiden asukkien siirtäminen toiseen talouteen - vaikka se toisinaan ensimmäiseltä ratkaisulta tuntuukin. Kun komentaa, huutaa, kantaa jäähylle ja vielä kerran kieltää ja komentaa joka ilta noin viisi tuntia putkeen, niin takki tyhjenee ihan lahjakkaasti iltaysiin mennessä (sen jälkeen pojan tainnuttaminen unille, jonka jälkeen olisi kotitöiden aika klo 22.30). Jatkuva väsymys ei tee hyvää. Pinna on kireänä ja vihaisena ei tule tehtyä järkeviä asioita. Väsymys nakertaa myös fyysistä terveyttä; ennen kaikkea sydän ja verenkierto kärsivät jatkuvasta univajeesta ja stressistä - ja lopulta väsymyksen jälkiä voi lukea iholtakin. H1N1-influenssaepidemian aikana minut on kieltämättä pysäyttänyt sekin ajatus, että jos tässä kunnossa nappaa itselleen oikein ärhäkän influenssan, ei siitä selviäminen olekaan aivan niin varmaa kuin jos olisin huolehtinut itsestäni paremmin tähän saakka...

Mitähän keinoja olen tähän mennessä bongannut lehdistä? Järkevä vuorokausirytmi, riittävä yöuni, töiden parempi suunnittelu, tervettä itsekkyyttä (= osaan sanoa "ei"), riittävästi liikuntaa ja ulkoilua, monipuolinen ja terveellinen ravinto, vähemmän sokeria, vähemmän alkoholia, enemmän mielekästä tekemistä, omia harrastuksia ja mukavia ajatuksia, vitamiineja, hyviä rasvoja (pähkinöistä ja kalasta), itsensä hemmottelua, rentoutumista, kodin järjestämistä jotenkin paremmin hallittavaksi ja rauhallisemmaksi... Niin, nämä keinot eivät vaikuta kai mitenkään mahdottomilta, mutta jotain järjestelyjä ne kaikki vaativat. Mistä saa ensin kerättyä energian väsymyksenkarkotuksen aloittamiseen? Taidan aloittaa yöunien parantamisella ja ruokavaliosta huolehtimisella... Nukkumaanmeno klo 23, vihreitä kasviksia ja hedelmä joka päivä. Raportoin tunnelmia, kunhan taas jaksan.

Setämiesten maailma

Paniikki päällä, mistäpä muustakaan taas kerran kuin vanhenemisesta. Kuulun täti-ihmisten ja setämiesten maailmaan, tilastoissa meistä puhutaan myös nimellä "vakiintuneet"... tai taidan sentään itse vielä olla siinä "vakiintumisikäiset"-ryhmässä ja "vakiintuneisuuteen" on vielä kolme vuotta aikaa. Setämiesten maailmassa harrastetaan lätkästä ja formuloista Puhumista, saadaan kiksejä toimiston tätien naurattamisesta kahvitunnilla ja joskus harvoin viikonloppuna Istutaan tuopin äärellä (tuoppiin nojaten) baarissa, eikä ole edes kovin merkityksellistä, onko siinä baarissa hyvää vai huonoa musiikkia tai että onko siellä baarissa ketään muita ihmisiä. Setämies - kuten myös tietysti täti-ihminen - käyttäytyy hillitysti ja osaa argumentoida, enimmäkseen Omista Tärkeistä Asioistaan. Kuvioon kuuluu Big Brother -ohjelman päivittely: voi kun siellä on pistetty lapsellisia ihmisiä suljettuun tilaan ja voi kun kolmekymppisetkin käyttäytyy kuin teinipissikset alkoholin vaikutuksen alaisena (itsehän kun ei koskaan pikkujouluissa pissitä keskelle katua ympäripäissään). Minulla on vielä oppimista täti-ihmisyydessä. Minusta kun tuntuu, ettei minulla ole koskaan mitään viisasta sanottavaa.

Yliopistolta tuli kysely työelämään sijoittumisesta. On vaikeaa, taas kerran, sijoittaa itseään sen kysymysten vaihtoehtoihin. Mikä se on, kun opiskellaan yhdeksän vuotta ja tehdään samaan aikaan suurin osa ajasta töitä, eli ollaan periaatteessa päätoimisesti työssä (kuitenkin osa-aikaisen sopimuksella) ja sivutoimisesti opiskelijana sekä hankitaan kesken kaiken vielä lapsi? Tai se tilanne, kun ollaan hoitovapaalla, työttömänä ja osa-aikatyössä yhtä aikaa? Eli ollaanko sitä sitten hoito-/vanhempainvapaalla, työttömänä vai mikä, ja kuinka pian valmistumiseni jälkeen työllistyin? Työllistyin kuitenkin jo 10 kk ennen valmistumistani, mutta en tietenkään koulutustani vastaavaan työhön - miksi? Ehkä mieluummin vastaan, että olen työskennellyt koulutustani vastaavassa työssä, kun en osaa vastata kysymykseen, minkä vuoksi olen mennyt koulutustani vastaamattomaan työhön. Ja kysymysmerkki. Kuinka kauan olin työttömänä valmistumiseni jälkeen..? Käytännössä se oli varmaan 10 päivää, jonka jälkeen olin työssä 2 päivää ja sitten taas 7 päivää työttömänä ja 3 päivää työssä. Mutta minähän olin myös hoitovapaalla? No, se varmaan on kyselyn tekijöillä tiedossa, että työttömyys ja perhevapaa voivat olla päällä yhtä aikaa.

Vielä muutamia kysymyksiä tämänhetkisestä työpaikasta - mitkä näistä tiedoista ja taidoista ovat tärkeitä nykyisessä työssäsi ja miten hyvin yliopisto-opiskelu kehitti kyseisiä työelämävalmiuksia? Otetaanpa vaikka tuo "esimiestaidot", hmm... Jotenkin yllättävästi jotain tällaistakin osaamista on joutunut itsestään repimään, vaikka sihteerityössä nimikkeen perusteella tällä hetkellä onkin. Mutta kuinka opiskelu yliopistossa kehitti tällaisia valmiuksia? Jaa-a... Yksi mielenkiintoinen floppi yliopistokoulutuksessani on ollut kielitaitojen kehittäminen, siihen voin vastata aivan rehellisesti 1 "erittäin puutteellisesti", sillä omalla kohdallani kaikki kielikurssit ovat olleet sellaista "opiskelija jonosta liukuhihnalle, monisteita kouraan ja läsnäolopakko, esitelmä, tentti ja heippa"-tyyppisiä paketteja, joista ei ole jäänyt yhtään mitään käteen tai päähän. Ei kyllä voi kieltää, että olisi kiinnostanutkaan siihen aikaan sen enempää panostaa, vaikka ei joku ylimääräinen opintoviikko olisi hyödyksi silläkin saralla ollut (mut ku niitä opintoviikkoja kertyi se reilut pari sataa ilmankin...).

P niin kuin perjantai

Asiakaslehdet Me ja Yhteishyvä ovat paiskanneet lukijoitaan rumilla rillipäänaisilla - naiset eivät ole rumia, mutta ne silmälasit :-/. Näyttää siltä, että tämän blogin voi hiljalleen omistaa kauhistelulleni muodin kelkasta putoamisesta. Enhän minä onneton edes tajua, ovatko ne BB-talon asukkien käyttämät imagolasit oikeasti hyvännäköisiä vai vitsin vuoksi päähän läntättyjä. En todellakaan.

Elämän kelkasta minä taidan olla putoamassa muutenkin. Löysin taas kerran tiistai-iltana itseni selittämästä kavereille, kuinka haluaisin joskus (tai ehkä useamminkin) repäistä ja viettää aikaa kuten joskus 17-vuotiaana: olla ja mennä kavereiden kanssa aamuun asti sen kummemmin suunnittelematta, mitä tehdään ja missä, keksiä kaikenlaista hölmöä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaverit ne vaan nyökkäilivät myötätuntoisina mutta eivät tainneet taaskaan lähteä mukaan näihin aatoksiini. On kuulemma nähty ne ajat, tai oikeastaan ei edes muisteta (tai haluta muistaa), mitä silloin tehtiin.

Ja minähän nyt olen tämmöinen äiti. Minkälainen äiti se tämmöinen äiti on, kun tänäkin aamuna huomasin ulkona olevan 4 astetta pakkasta, eikä lapselle löytynyt edes talvikenkiä? Tai löytyi joo - yksi aikoja sitten pieneksi jäänyt kenkä. Jo monta viikkoa, ellei kuukautta, on pitänyt ostaa pojalle uudet tarralenkkaritkin, mutta näyttää tulevan talvi ennen kuin niitäkään on ehditty hankkia. Kai se olisi vaan tsempattava ja pistettävä taas tuota vaate- ja kenkävarastoa kuntoon niin pojalta kuin itseltäkin... jos vaan jaksaisi jotain.

Ollaan taas väsyttävässä illassa, jossa kolmevuotias pistää parastaan saadakseen äidin ja isän suunnitelmat sekaisin tai ainakin kaiken pyörimään oman tahtonsa mukaan. Kohta minä kellistyn nukuttamaan sitä pimeään lastenhuoneeseen ja vedän mehevät kahden tunnin iltapäikkärit, jonka jälkeen on yleensä enää turha tepsutella leffahuoneeseen ihmettelemään, että mitäs täällä tänään onkaan ohjelmistossa.

Väsynyt ilta

Taas oikein karmii, mitä jännää tämä lapsen kasvattaminen vielä tuokaan eteen, kun tämäkin ilta oli yhtä vuoristorataa hepun kanssa 8-/. Kai se on lasten perustehtävä katsoa, miten pitkälle mamman pinna kestää (vaikka hyvin tietävät, että aika äkkiä se alkaa räyhätä kuitenkin). Ja uudestaan ja uudestaan... Eikä tässä oltu kaksistaan kuin vasta kaksi iltaa. Näkisittepä missä kunnossa tämä kämppä on tällä hetkellä.

Tämä maanantai alkoi kuten maanantaiden aina kuuluu. Oltiin ilman autoa ja poika piti viedä oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan tietyssä aikataulussa kävellen tai bussilla tai näiden kahden yhdistelmällä hoitoon tuonne 3 kilometrin päähän. Ei pitäisi olla mikään suuri haaste, mutta kyllähän mikä tahansa on, jos minut pistää puikkoihin. Meikäläisen bussiseikkailuista saisi kyllä kokonaisen kirjan - niitä turhaan juostuja kilometrejä, myöhästymisiä ja vääriin osoitteisiin ajelemisia tai muita noloja tilanteita riittää enemmän kuin voisi yhteen elämään uskoa mahtuvankaan. Niinpä tänäänkin ajateltiin säästää vartin verran kävelyaikaa ja hurauttaa ensin bussilla pari kilsaa ja kävellä loput. Reitti bussipysäkiltä hoitopaikalle oli vieras ja monimutkainen (yeah right) ja päädyttiin sitten kävelyjuoksemaan varmaan kilometri ylimääräistä lenkkiä ties missä, kun meikä seikkaili erään tärkeän risteyksen ohi. Rattaissa poika selosti, miten olisi pitänyt jäädä bussista missäkin kohdassa ja takana minä läähätin, että ei tässä nyt mitään, tää matka nyt vaan on hiukan pitempi kuin äiti arveli ja kyllä äiti kohta ihan löytää sen hoitopaikan...

Päivän iloinen havainto oli se, että saan kuskata yhdet niistä aiemmin varastosta hakemistani housuista uudestaan pois käytöstä huomattuani niiden onneksi olevan yhä liian isot minulle. Bileet! :D Onhan se toki verraton fiilis, kun rennot pökät roikkuu lantiolla, mutta kaipa toimistotyössä on soveliaampaa olla housuissa, jotka eivät valahda pahalla hetkellä polviin tai paljasta koko ahteria istuessasi. Tätä voi juhlia vielä huomisenkin, jos nyt ei muita iloja keksi.

Maanantai

Iltapuuhissa pojan kanssa. Ensin pikkumiehen tukan parturointi ammattimaisesti kynsisaksilla ja sitten kaveri suihkuun, jonka aikana itse pääsin huoltamaan varpaitani. Ja kissa reppana, tuo meidän vanhempi siis. Oli jäänyt päiväksi kylppäriin/saunaan ja joutunut sitten pakottavien tarpeiden eteen ilman pääsyä hiekkalaatikolle. Nolona on toinen, ei liene tarpeen hänen kanssaan tästä enempiä keskustella. Riittävästi on shokkia tuosta meidän lapsestammekin. Iltaisin meillä asuu joko pyörremyrsky tai känkkäränkkä. Voi, ovatko nämä illat tällaisia vielä sellaiset 10 vuotta?

Olen ollut lamaantuneena noin viikon ajan, sillä Telefinland-mies soitti kuin soittikin minulle viime viikon alussa. Ensimmäinen keskustelumme oli lyhyt: (innosta hihkuen) pyysin häntä soittamaan uudelleen seuraavana päivänä, kun minulla olisi paremmin aikaa. Johtuen tunnetusti blondiudestani (mistä muustakaan?) pelasin sitten riskipeliä, enkä ladannut ikivanhaa puhelintani ennen seuraavaa soittoa, joka tapahtui seuraavana päivänä viisi minuuttia sovittua aikaa myöhemmin. Alkuspiikit ja ehdittiin siinä jo päästä melkein asiaankin, kun dilulilum - akku loppui. Muutaman minuutin myöhemmin olin saanut puhelimen muuntajan päähän, tuli uusi soitto, mutta kahvihuoneemme mekkalan takia, en ehtinyt sitä kuulla ajoissa. Tragedia jatkui vielä neljänteen yritykseen, jolloin en taaskaan vastannut ajoissa. Vastaajassa kuului vain äänetön Telefinland-mies, joka oli kolmen päivän yrittämisen jälkeen tainnut jo luopua toivosta :(.

Ehkä Telefinland-miehen tuottamaa draamaa enemmän lamaannusta aiheuttaa tämä syksy ja kaikki sen mukanaan tuomat haasteet. Kyllä se tajuntaan paukahti eräänä iltapäivänä, kun listasin tulevia töitä, että ei tämä tästä tule helpottumaan ennen ensi juhannusta. On se hienoa, että on haasteita. On se hienoa, että on haasteellinen. Tällä viikolla on luvassa parin päivän työmatka ja siinäkös sitä stressin aihetta onkin. Niin että mennäkö sinne iltatilaisuuteen vaiko ei, kun sitä "riemua" edeltävä stressi vaatteista, kengistä ja ties mistä vetää yleislukemat kuitenkin miinuksen puolelle. Ja sitten voi miettiä, että kannattaako lähteä päiväohjelmaan edustamaan ja kypsymään, jos ei kerran iltaohjelmaankaan jaksa osallistua :D. Aina olisi helpompi jurottaa kotona tai oman työpöydän ääressä. Nooo... Ei näitä reissuja liian usein ole tarjolla. Ehkäpä sitä kannattaa edes yrittää, vaikka ne maakuntalaulut bussimatkalla hieman jo hirvittävätkin (niin kun tahtois laulaa, mutta ei olisi inhimillistä vahingoittaa kanssamatkustajia moisella äänisaasteella).

Poika tuossa tsekkailee iPodista, missä mahtaa sataa tällä hetkellä ja siirtyy sitten kalenteriin kertomaan, missä on kotipäivä ja missä hoitopäivä... on se tää nykyaika vaan semmosta.

Tehosunnuntai

Meikäläisen mittapuussa se on todellakin tehosunnuntai, jos samana päivänä toteutuvat sekä siivous että iltalenkki. Tai oikeastaan pelkkä lenkkikin riittäisi - niin harvoin moisia ihmeellisyyksiä meillä harrastetaan. Lenkin ja kämpän siivouksen lisäksi olen onnistunut tukan blondauksessa, kirppariretkujen setvimisessä ja kuvaamisessa sekä myös niiden ilmoittamisessa huuto.netiin. Joo ja naamakirjailtu on kiitettävästi tietysti myös. Iltapäivällä vedin tanssi- ja laulutreenit keittiössä ja jäinpä tästä hemaisevasta esityksestäni myös kiinni naapuritalon ukolle, joka seisoskeli tupakoimassa tuolla ulkona. Onneksi ääni ei kuulunut ulos saakka; riittävä vaikuttavuus oli varmaan mun kädet levällään tanssailevalla olemuksellanikin. Niin mitä sitä suotta verhoja ikkunoihin laittamaan... Ja jotain Hectoria vielä... Mutta mulla oli kiva ruuankäristelyhetki :). Tosin siinä vaiheessa löin radion kiinni, kun huomasin Anssi Kelan Valkoisia tulppaaneja -biisin (joo en tosiaankaan tiedä sen kauhistuksen oikeaa nimeä) innoittamana haaveilevani H&M:n kuvaston uikkarimalleista - siis niistä naispuolisista noin 15-vuotiaista vähän niin ku surffarin näköisistä biitsillä keikistelijöistä :-S. Kaikkea sitä ihminen keksiikin, ja vielä päättää illan päätteeksi blogata asian.

Rankka arki vaatii runsaat huvit, ja niin varmaan minäkin tässä tänään olen yrittänyt latailla itseäni tulevaa viikkoa varten. Sitä kun palaa huomenna aamulla kaikkien suunnittelukokousten, perehdytysten, seurantaraporttien, lisäselvitysten ja kustannusarvioiden pariin, niin ei taas muutamaan päivään ehdi öötä sanoa (mutta toki kaikkea asiatonta yksinpuhelua kuitenkin).