Se tuntuu siltä, että mikäs tässä on ollessa, mutta kuitenkin kaikki on vaan jotenkin huonommin kuin ennen. Aluksi se on mukavaa vaihtelua, aikaa ajatuksille - kunnes kaikki on ajateltu loppuun. Se tuntuu hyvältä idealta, joka on tulossa, mutta ei näyttäydy koskaan. Se on kuin saman päivän toistoa uudestaan ja uudestaan, yritystä täysillä vailla tulosta. Se tuntuu siltä, kuin samaan aikaan pyytäisit anteeksi ja ylistäisit itseäsi. Se on hetkiä, joissa kaikilla muilla on hyviä ideoita tilanteen korjaamiseksi. Tai niitä, kun ollaan vaan hiljaa.
Pitkä työttömyys on huolta huomisesta, tietämättämyyttä, lukemattomia kysymyksiä, pettymyksiä, selittelyä, näkymättömäksi muuttumista, yksinäisyyttä, hiljenemistä ja haaveiden unohtumista. Tulevaisuus voi olla yhtä aikaa avoimia mahdollisuuksia mutta myös alamäkeä tuntemattomaan. Työttömyys tuntuu lopulta siltä, ettei tiedä, mitä pitäisi kysyä tai tehdä. Se on jono päiviä, joista ei muista mitään erityistä. Se on aikaa, jossa unohtaa, että osaa jotain.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste on se ilmoja pidelly. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste on se ilmoja pidelly. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina, tammikuuta 24, 2016
perjantaina, marraskuuta 21, 2014
Yhteydenotto anonyymiltä täti-ihmiseltä.
Hei, olen ylipainoinen ja perheellinen täti-ihminen, ja näin
viivästyneen kolmenkympin kriisini kourissa olen päättänyt kokeilla
skeittausta. Tarkistin muuten, että tämä käyttämäni termi olisi yhä uskottava.
Muista käyttämistäni termeistä en ole niin varma – paitsi, että sana ”longboard”
on tullut minulle kovin läheiseksi, vaikka käytännössä tuohon välineeseen
liittyvät toiminnot ovat minulle vain kaukaista haavetta. Luin hartaasti erästä
blogikirjoitusta longboardin valinnasta, eikä innostukseni laantunut, vaikka en
ymmärtänytkään kaikkia outoja termejä. Kirjoittaja oli kyllä ihanasti miettinyt
erilaisten välineiden soveltuvuutta erilaisille ihmisille ja käyttötilanteisiin
:)
 |
| Kuvan henkilö ei muistuta kirjoittajaa, eikä liity tapaukseen. (Kuvalähde: Pinterest / 31.media.tumblr.com) |
Päätin kokeilla long boardia jo viime talvena, kun täytin 35
vuotta. Tämän suuren harrastuneisuuden harppauksen tuli tapahtua kesällä, ja nyt onkin jo seuraava talvi. Järkevänä rahankäyttäjänä päättelin
kuitenkin, että ehkäpä skeitit olisivat näin talvella alennusmyynnissä. Että näin... Tuntuu
suurelta panostukselta lähteä ostamaan lautaa ja oheisvälineitä, kun se vaatii
useamman sataa euroa. Ja sitä hullummalta tuntuu kertoa hankinnasta läheisilleni,
koska hehän tulkitsevat suunnitelmani jonkin sortin psykoosin esiasteeksi (tähänastiset harrastukset kun ovat olleet sitä kansalaisopiston aerobic -osastoa).
Blogikirjoituksista
ja keskusteluista kuitenkin olen oppinut, ettei minun kannattaisi ostaa lautaani edullisesti urheiluliikkeestä,
vaan olisi käännyttävä asiantuntijan puoleen, jotta harrastukseni ei tyssäisi
alkumetreille laaduttoman välineen vuoksi. No… minua vaan niin kamalasti
pelottaa, etten pääse edes alkuun, vaikka kävisin hankkimassa sen useamman
sadan euron setinkin. On löydettävä edulliseen hintaan kohtuullinen setti, joka
on riittävä vähään käyttöön, mutta ei sisällä mitään kovin hienoa. Ulkonäköasiat
ovat ainakin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että pyörät pyörivät ja häkkyrä
pysyy kasassa niin hyvin, etten kuole heti. Tietäisitkö siis tuttua tai tutun
tuttua, joka myisi esimerkiksi auton alle tai varaston oven väliin jäänyttä long boardia,
joka kuitenkin olisi niin ehjä, että kestäisi kannatella ylipainoista kahden
lapsen äitiä ilman riskiä yli vuorokaudeksi aiheutuvista haitoista?
Olisi hyvä, jos voisin lainata ja kokeilla jonkun toisen
lautaa, mutta jostain syystä esimerkiksi työpaikkani 40-65-vuotiaat naispuoliset
toimistotyöntekijät eivät omista long boardia! Mikä eteen?
Lautailutarvikeliikkeen kynnys tuntuu hurjan korkealta. Menenkö sinne
katselemaan ”pojalleni tässä vaan…”, mutta ”öh… poikani on kyllä melko iso”..?
Tietyt keskeiset termit täytynee opiskella ensin ulkoa? Deck, grip… öö?
Opiskelin myös jo sen, että laudan tulisi olla päistä sellainen, että pyörät
(niillekin on oma ulkomaankielinen nimensä) näkyvät laudan alta, jolloin lauta
ei ota kaarteessa niin helposti pyöriin – niin kuin minä ikinä menisin long
boardilla kaarteessa :D (kuten nämä näillä videoilla)! Tämänkin muotoilun hieno nimi täytynee oppia ulkoa
ennen kauppaan astumista, ellei siellä satu olemaan näkyvillä yhtään haluamani
näköisiä välineitä, joita voisin vaan osoittaa sormella yrittäessäni naama
punehtuen muodostaa ääneen sanoja… Olen kuullut, että esimerkiksi Beyondin "pojat" ovat huippuasiantuntijoita ja avuliaita... mutta silti... minä olen pullea ja punakka rouvasihminen käsilaukku kainalossa... Verkkokauppa olisi kyllä yksi vaihtoehto. Minulle saa toki vinkata myös paikoista, joista voi ostaa/vuokrata/lainata käytettyjä lautoja!
Jos pääsisimme siihen loistokkaaseen tilanteeseen, että
minulla olisi käyttövalmis longboard, kypärä ja muut suojaukset kunnossa, missä
ja milloin voin harjoitella? Voi häpeän tuska! Haussa seuraavaksi olisi syrjäinen asfaltoitu,
mahdollisimman tasainen alue, jossa voin pimeässä päästä kokeilemaan uusia
askeleita kohti… työkyvyttömyyseläkettä?
Huoh... kaikki tämä noloilu sen vuoksi, ettei tarvitsisi vanhana harmitella kaikkea tekemätöntä...
(BTW. Tekstiä ei ole tuotettu yhteistyössä yritysten kanssa.)
tiistaina, marraskuuta 22, 2011
Mitä osaan, mitä en - ammattimainen analyysi meikäläisestä
Ennen väitin olevani organisointikykyinen, nopea oppimaan ja sietäväni hyvin stressiä. Nyt osaan kuvata kykyjäni paremmin, ehkä rehellisemmin.
En ole hyvä organisoimaan, olen todella usein sotkussa päällekkäisten asioiden kanssa, hukkaan papereita, unohdan asioita ja niin edelleen. Olen kuitenkin halukas ja innokas järjestelemään asioita... olen jokseenkin järjestelmällinen, tai siihen liittyen minussa on jonkinlaista sisäistä yrittäjyyttä ja oma-aloitteisuutta monien asioiden suhteen. Jos vaan satun jostakin innostumaan. Onhan se kyllä hirmu kiehtovaa, kun joskus harvoin pystyy organisoimaan tavarat jonkinlaiseen hienoon järjestykseen - laittamaan askartelutarvikkeet omaan laatikkoonsa, kynttilät omaansa ja niin edelleen. Tunnen tyytyväisyyttä, kun asiat järjestyvät, ja tulen kärttyiseksi, kun aikani tai energiani ei riitä järjestämään riittävästi.
En ole nopea oppimaan, jos se tarkoittaa sitä, että omaksun nopeasti uusia toimintatapoja ja pystyisin helposti vaihtamaan totutusta suoritustavastani toiseen. Huomaan yhä useammin tekeväni asioita melko samalla tavoin kuin ennenkin, ehkä jopa mutkikkaammin, koska en vain jaksa ruveta opettelemaan uutta. Pystyn toki oppimaan uutta ja kehittämään toimintaani, mutta sormia napsauttamalla se ei onnistu. Pyrin laadukkaaseen tulokseen ja vältän mieluummin riskejä, kuin nopeuttaisin toimintaani kokeilemalla aivan kaikkea uutta. Toisaalta ei se kyllä niin justiinsa ole ottaa välillä riskejäkin. Taisin juuri töissä löytää itseni pohtimasta, että taidan olla potentiaalinen mokailija. Minusta kun tuntuu, että tämän tästä minun möläytykseni, keskeneräiset asiat ja Ehdotukset päätyvät johonkin valmiiseen tuotokseen sellaisenaan. Tulee sitten hetkittäin mietittyä, tulisiko minun olla kriittisempi, kun muut eivät sitä todellakaan ole? Ehkä pääsisin helpommalla monista asioista, jos pitäisin vain turpani kiinni.
Olen huomannut, että olen rajoittanut viime vuosina uuden tiedon omaksumisen määrää. En ole varma, mistä se kertoo, eikä se varmaan ole mitenkään järkevää pidemmän päälle, jos ihan tosissaan asiaa pohtii. Minua uuvuttaa valtava tiedon määrä ja se, että uusi tieto ja vastaus mihin tahansa kysymykseen on vain parin merkin ja pyyhkäisyn päässä kotisohvalla keskellä yötäkin. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät joskus iltaisin sen jälkeen, kun ensin minä pohdiskelen jotain asiaa keskustellakseni ja ihmetelläkseni ja sitten samassa hän jo on kaivamassa asiasta tietoa iPadilla tai puhelimella. En minä tarvitse jokaiseen asiaan lopullista vastausta, minä tahtoisin ihmetellä ja oppia hiljakseen... Samoin olen lopettanut opiskelut päätettyäni lähes kaiken lukemisen, kun taas mieheni selaa päivät pitkät tutkimuksia ja esimerkiksi Reddittiä.
Stressinsietokykyni... No, ihminenhän sietää stressiä sen, minkä sietää. Itse lähinnä odotan, milloin tapahtuu se dramaattinen poksahdus, pimahdus ja muu ilmiö työpaikan pihassa. Tai itse asiassa olen jo huomannut, että ei sitä tapahdu, vaan hermoni joustavat ja joustavat ilmeisen loputtomiin. Alan kyllä asiattomaksi ja pääni työstää työasioita öisin nukkuessanikin, mutta kamelin selän katkeamista odotetaan yhä. Sen olen työvuosieni aikana kuitenkin oppinut, että suorituskyky ja muisti heikkenevät stressin myötä. Tämä ei ole hyvä yhdistelmä sen kanssa, että on oppinut aikamoiseksi moniajajaksi ja työstää aina useita asioita yhtä aikaa. Niinpä myönnän olevani rajallinen tämän stressinkin suhteen. Toisinaan minun olisi hyvä keskittyä vain simppeleihin asioihin, suorittavassa työssä tehtaassa tai siivouksessa oli hyviäkin puolia.
Joustavuudesta, eli naurettavasta kiltteydestä, olen kyllä saanut kiitosta aina. Se johtui varmaankin siitä, että minulla on ollut tapana hoitaa tehtäväni kunnolla ja toimia aktiivisesti aina, kun näen toimintani tarpeelliseksi. Kunnes kasvoin aikuiseksi, tulin äidiksi, menetin hermoni pariin asiaan ja aloin pitää puoliani. Nykyisin taistelen kyllä oikeudenmukaisuuden, hyvän palvelun ja toimivan viestinnän puolesta. Vastuuntuntoinen olen erityisesti toiminnassa ja viestinnässä "asiakkaan" suuntaan. Ja samalta osastolta saan myös onnistumisen kokemuksenikin.
Oman osaamisen kuvaaminen on vaikeaa. Ovatko sanat vain niitä, joita työhakemuksiin kirjoitetaan, vai osaanko edes kertoa, mitä osaan?
Onhan osaaminen yhteydessä myös onnistumiseen? Kun miettii omaa työtänsä, on useimmiten vaikea löytää vastausta siihen, mitkä asiat minut tekevät onnelliseksi tai tuovat juuri tuota onnistumisen tunnetta. Olen ymmärtänyt, että ajattelen itsekin jotenkin itsestäni ulkopuolisena, minkälaisissa asioissa minun tulisi onnistua ja mitkä asiat nostaisivat itsetuntoani. Nämä ajatukset perustuvat käsityksiin alani työstä ja yleensä työelämästä. Ehkä ne asiat ovat niitä, joita lukee työpaikkailmoituksissa ja joita työhakemuksessa väitän hallitsevani hyvin. Asioita, joiden kuvittelevan olevan tietyllä tavalla, vaikka en oikeasti edes tunnista, missä kohdissa arjen työtehtäviäni ne näkyvät. Abstrakteja ja yleisiä, turhankin isoja juttuja, jotka eivät lopulta kerro oikein mitään mistään - ellen ole aivan ylivoimainen huippuosaaja, jolla koko paketti vaan toimii täydellisen hyvin.
Kun saan kollegan kiitoksen siitä pienestä viestistä, jonka lähetin verkostolle, omaan tapaani, omalla "oikeanlaisella" tyylilläni ja kuitenkin sen enempää siihen panostamatta, olen tyytyväinen. Olen hiljaa ylpeä, että vastasin kysymyksiin ennen kuin niitä edes esitettiin, ja huojentunut, että viesti vei asiaamme eteenpäin pienellä askeleella. Sellaisesta minä saan onnistumisen kokemuksia. Niin naurettavan pienistä asioista. Ja naurettavan pieniä asioita on helppo ottaa pois ihmiseltä. Senkin olen oppinut viime aikoina, kun vastuut työssäni ovat menneet osittain uusiksi. Mikä tekee minut seuraavan kerran iloiseksi? Missä asiassa seuraavaksi opin näkemään, että osaamistani arvostetaan?
En ole hyvä organisoimaan, olen todella usein sotkussa päällekkäisten asioiden kanssa, hukkaan papereita, unohdan asioita ja niin edelleen. Olen kuitenkin halukas ja innokas järjestelemään asioita... olen jokseenkin järjestelmällinen, tai siihen liittyen minussa on jonkinlaista sisäistä yrittäjyyttä ja oma-aloitteisuutta monien asioiden suhteen. Jos vaan satun jostakin innostumaan. Onhan se kyllä hirmu kiehtovaa, kun joskus harvoin pystyy organisoimaan tavarat jonkinlaiseen hienoon järjestykseen - laittamaan askartelutarvikkeet omaan laatikkoonsa, kynttilät omaansa ja niin edelleen. Tunnen tyytyväisyyttä, kun asiat järjestyvät, ja tulen kärttyiseksi, kun aikani tai energiani ei riitä järjestämään riittävästi.
En ole nopea oppimaan, jos se tarkoittaa sitä, että omaksun nopeasti uusia toimintatapoja ja pystyisin helposti vaihtamaan totutusta suoritustavastani toiseen. Huomaan yhä useammin tekeväni asioita melko samalla tavoin kuin ennenkin, ehkä jopa mutkikkaammin, koska en vain jaksa ruveta opettelemaan uutta. Pystyn toki oppimaan uutta ja kehittämään toimintaani, mutta sormia napsauttamalla se ei onnistu. Pyrin laadukkaaseen tulokseen ja vältän mieluummin riskejä, kuin nopeuttaisin toimintaani kokeilemalla aivan kaikkea uutta. Toisaalta ei se kyllä niin justiinsa ole ottaa välillä riskejäkin. Taisin juuri töissä löytää itseni pohtimasta, että taidan olla potentiaalinen mokailija. Minusta kun tuntuu, että tämän tästä minun möläytykseni, keskeneräiset asiat ja Ehdotukset päätyvät johonkin valmiiseen tuotokseen sellaisenaan. Tulee sitten hetkittäin mietittyä, tulisiko minun olla kriittisempi, kun muut eivät sitä todellakaan ole? Ehkä pääsisin helpommalla monista asioista, jos pitäisin vain turpani kiinni.
Olen huomannut, että olen rajoittanut viime vuosina uuden tiedon omaksumisen määrää. En ole varma, mistä se kertoo, eikä se varmaan ole mitenkään järkevää pidemmän päälle, jos ihan tosissaan asiaa pohtii. Minua uuvuttaa valtava tiedon määrä ja se, että uusi tieto ja vastaus mihin tahansa kysymykseen on vain parin merkin ja pyyhkäisyn päässä kotisohvalla keskellä yötäkin. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät joskus iltaisin sen jälkeen, kun ensin minä pohdiskelen jotain asiaa keskustellakseni ja ihmetelläkseni ja sitten samassa hän jo on kaivamassa asiasta tietoa iPadilla tai puhelimella. En minä tarvitse jokaiseen asiaan lopullista vastausta, minä tahtoisin ihmetellä ja oppia hiljakseen... Samoin olen lopettanut opiskelut päätettyäni lähes kaiken lukemisen, kun taas mieheni selaa päivät pitkät tutkimuksia ja esimerkiksi Reddittiä.
Stressinsietokykyni... No, ihminenhän sietää stressiä sen, minkä sietää. Itse lähinnä odotan, milloin tapahtuu se dramaattinen poksahdus, pimahdus ja muu ilmiö työpaikan pihassa. Tai itse asiassa olen jo huomannut, että ei sitä tapahdu, vaan hermoni joustavat ja joustavat ilmeisen loputtomiin. Alan kyllä asiattomaksi ja pääni työstää työasioita öisin nukkuessanikin, mutta kamelin selän katkeamista odotetaan yhä. Sen olen työvuosieni aikana kuitenkin oppinut, että suorituskyky ja muisti heikkenevät stressin myötä. Tämä ei ole hyvä yhdistelmä sen kanssa, että on oppinut aikamoiseksi moniajajaksi ja työstää aina useita asioita yhtä aikaa. Niinpä myönnän olevani rajallinen tämän stressinkin suhteen. Toisinaan minun olisi hyvä keskittyä vain simppeleihin asioihin, suorittavassa työssä tehtaassa tai siivouksessa oli hyviäkin puolia.
Joustavuudesta, eli naurettavasta kiltteydestä, olen kyllä saanut kiitosta aina. Se johtui varmaankin siitä, että minulla on ollut tapana hoitaa tehtäväni kunnolla ja toimia aktiivisesti aina, kun näen toimintani tarpeelliseksi. Kunnes kasvoin aikuiseksi, tulin äidiksi, menetin hermoni pariin asiaan ja aloin pitää puoliani. Nykyisin taistelen kyllä oikeudenmukaisuuden, hyvän palvelun ja toimivan viestinnän puolesta. Vastuuntuntoinen olen erityisesti toiminnassa ja viestinnässä "asiakkaan" suuntaan. Ja samalta osastolta saan myös onnistumisen kokemuksenikin.
Oman osaamisen kuvaaminen on vaikeaa. Ovatko sanat vain niitä, joita työhakemuksiin kirjoitetaan, vai osaanko edes kertoa, mitä osaan?
Onhan osaaminen yhteydessä myös onnistumiseen? Kun miettii omaa työtänsä, on useimmiten vaikea löytää vastausta siihen, mitkä asiat minut tekevät onnelliseksi tai tuovat juuri tuota onnistumisen tunnetta. Olen ymmärtänyt, että ajattelen itsekin jotenkin itsestäni ulkopuolisena, minkälaisissa asioissa minun tulisi onnistua ja mitkä asiat nostaisivat itsetuntoani. Nämä ajatukset perustuvat käsityksiin alani työstä ja yleensä työelämästä. Ehkä ne asiat ovat niitä, joita lukee työpaikkailmoituksissa ja joita työhakemuksessa väitän hallitsevani hyvin. Asioita, joiden kuvittelevan olevan tietyllä tavalla, vaikka en oikeasti edes tunnista, missä kohdissa arjen työtehtäviäni ne näkyvät. Abstrakteja ja yleisiä, turhankin isoja juttuja, jotka eivät lopulta kerro oikein mitään mistään - ellen ole aivan ylivoimainen huippuosaaja, jolla koko paketti vaan toimii täydellisen hyvin.
Kun saan kollegan kiitoksen siitä pienestä viestistä, jonka lähetin verkostolle, omaan tapaani, omalla "oikeanlaisella" tyylilläni ja kuitenkin sen enempää siihen panostamatta, olen tyytyväinen. Olen hiljaa ylpeä, että vastasin kysymyksiin ennen kuin niitä edes esitettiin, ja huojentunut, että viesti vei asiaamme eteenpäin pienellä askeleella. Sellaisesta minä saan onnistumisen kokemuksia. Niin naurettavan pienistä asioista. Ja naurettavan pieniä asioita on helppo ottaa pois ihmiseltä. Senkin olen oppinut viime aikoina, kun vastuut työssäni ovat menneet osittain uusiksi. Mikä tekee minut seuraavan kerran iloiseksi? Missä asiassa seuraavaksi opin näkemään, että osaamistani arvostetaan?
maanantaina, lokakuuta 24, 2011
Tahdon rakentaa taloja
Kummallinen mikä kummallinen. En ole oikein löytänyt itselleni keskustelukumppania valtateiden monitasoliittymien tai suurten rakennustyömaiden ihailuun. Tyydyn tuijottamaan monttu auki aamubussin ikkunasta korkeita nostureita tai niitä älyttömän näköisiä hässäköitä = rakennustyömaita, joista suuri ja hieno talo lopulta rakentuu. Onpa niitä tullut joskus valokuvattuakin.
Varsinainen ammattiseura keskustelukumppaniksi tästä aiheesta olisi tietysti liian ammattimaista, koska minähän keskityn vain ihailemaan ja hämmästelemään. En tiedä, haluaisinko tuumailla asiaa edes omakotitalorakentajan kanssa. He tuntuvat tietävän kaiken niin hyvin, vaikka ketuiks se menee kuitenkin. Joka tapauksessa olen kateellinen ihmisille, jotka saavat suunnitella ja toteuttaa suuria rakennuksia. Ehkä pohjimmiltani niille, joilla on osaamista ja ammattitaito sellaiseen. Suuren projektin hallinta tuntuu menevän niin pahasti yli hilseeni - miten voi olla mahdollista saada mitään valmiiksi jopa ajallaan ja niin, että se talo pysyy pystyssä?
Kyllä kai se jossain kaihertaa, ettei tämä suuri haaveeni suurten talojen suunnittelusta koskaan toteutunut, eikä minusta niin mitenkään voinut ikinä tulla arkkitehtiä. Ei edes arkkitehdin vaimoa. Arkkitehtitoimistossa sentään pääsin pyörimään siivousurallani. Se olikin poikaa se! Kun näin siellä niitä piirustuksia ja nyt ne piirustukset ovat muuttuneet komeiksi taloiksi kaupungissani...
Oih ja huoh.
tiistaina, syyskuuta 27, 2011
No hei... moi... no niinno
Onko sinulle sattunut sellaista, että olet alkanut tervehtiä jotain ihmistä tietämättä, mistä tunnette toisenne - tai siis tietäen, että ette tunne toisianne, mutta jostain syystä tervehditte kuitenkin? Tilanne ajautuu siihen, että tervehditte hämillänne vuosia, eikä kumpikaan kehtaa lopettaa, kun ei ole varma, jos kuitenkin muistaa itse väärin.
Minulla on ollut vuosien varrella joitakin tällaisia "tuttavia". Välillä se toinen jättääkin tervehtimättä, ja sitten itse olen aivan nolona ja pohdin, täytyykö tämän toisen sitten taas seuraavalla kerralla aloittaa tervehtiminen uudestaan. Kaikkeen sitä täytyykin ajatuksiaan tuhlata!
Minulla on ollut vuosien varrella joitakin tällaisia "tuttavia". Välillä se toinen jättääkin tervehtimättä, ja sitten itse olen aivan nolona ja pohdin, täytyykö tämän toisen sitten taas seuraavalla kerralla aloittaa tervehtiminen uudestaan. Kaikkeen sitä täytyykin ajatuksiaan tuhlata!
torstaina, kesäkuuta 02, 2011
Kesäkuu alkoi
100 tavaran haasteeni: Olen aivan varmasti luopunut niin monesta turhasta tavarasta, vaikka raportointi tyssäsikin ennen puoliväliä. Iso kasa vaatteita on ainakin lähtenyt eteenpäin. Lihon tasaista tahtia. Kohta voin luovuttaa loputkin johonkin.
Kyllä kesä vaan on hieno juttu! Samoin on uudelleen vauhtiin lähtenyt harrastus, geokätköily. Siihen on hurahdettu ja voi Luojan kiiiitos, se tyhjentää ainakin hetkellisesti pään huolesta ja stressistä.
Muuten elo onkin ärsyttävää, rasittavaa ja kurjaa. Työssä tulee muutoksia, aina on kiire ja osaaminen ei riitä. Eli aina saa kärsiä ja hävetä. Olen odottanut pään poksahtamista, mutta ilmeisesti se ei toimi ihan niin.
Kissareppanakin taitaa vedellä viimeisiään... Mutta katsotaan nyt.
- Posted using BlogPress from my iPhone
Kyllä kesä vaan on hieno juttu! Samoin on uudelleen vauhtiin lähtenyt harrastus, geokätköily. Siihen on hurahdettu ja voi Luojan kiiiitos, se tyhjentää ainakin hetkellisesti pään huolesta ja stressistä.
Muuten elo onkin ärsyttävää, rasittavaa ja kurjaa. Työssä tulee muutoksia, aina on kiire ja osaaminen ei riitä. Eli aina saa kärsiä ja hävetä. Olen odottanut pään poksahtamista, mutta ilmeisesti se ei toimi ihan niin.
Kissareppanakin taitaa vedellä viimeisiään... Mutta katsotaan nyt.
- Posted using BlogPress from my iPhone
lauantaina, huhtikuuta 02, 2011
Haloo missä mennään?
TTU! ton 100 tavaran haasteenkin kanssa! Mihin mennessä lupasin sen suorittaa? Kämppäämme on ollut tasainen virta krääsää, eikä siinä paljon muutamasta roskasta luopuminen helpota. Pojalle tuntuu ilmestyvän tämän tästä joku uusi lego-härveli, vaikka yritän kuinka nalkuttaa niitä vastaan - joo joo, kyllä legoista on iloa ja mitä enemmän niitä on, sitä kivempi on rakennella kaikenlaista, MUTTA kun joka huoneen lattialla makaa helikopterien, avaruusalusten ja erilaisten autojen raatoja viikkotolkulla ilman, että kukaan koskeekaan niihin, tuntuu että muutama olisi saanut jäädä hankkimatta. Toinen lystikäs tavarataivas on pojan keksimä kauppaleikki: olohuoneen nurkkaan on kasattu älyttömät määrät roskaa. Hetken näytti ihan kivalta, kun myynnissä oli muutama suklaalevy (pahvikuoret) ja pastillilaatikoita, mutta kohta sieltä löytyi myös lehdistä leikattua paperisilppua, tyhjiä kaljatölkkejä, myslipaketteja, limsapulloja, karkkipapereita, keppejä, kaupan kuitteja (noin miljardi), korkkeja, muovipusseja, vitamiinipurnukoita, tyhjiä purkkapusseja... Idea kauppaleikistä - tai välillä se oli kuulemma myös tehdas - on oikein kiva, mutta kun tuon meidän tenavan leikki on lähinnä sitä, että hamstrataan roinaa ja roskaa yhteen paikkaan ja sitten vähän väliä huudetaan äitiä siivoamaan niitä, kun tavarat sortuvat tuolien päältä. Potentiaalinen himohamstraaja, aivan kuin äitinsä. Näkisittepä kaiken sen paperisilpun, lippulappuset ja ties mitkä roskat, joita hän on keräillyt ympäri kotiamme. Ja äidin tehtävä lienee aina sopivan ajan kuluttua sieltä täältä vähän harventaa noita kokoelmia.
Yllätys yllätys, olen ajatellut kirjoitella blogiin kaikenlaista. Ja yllätys yllätys, onpa jäänyt kirjoittamatta. Ehkä tässä keväällä valon lisääntyessä... ehkä ei. Elämään kuuluu niinkin jännittävää, että kävin jopa ulkomailla perheen ja ystäväperheen kanssa. Viikon Hollannin loman jälkeen töihin palaaminen oli kyllä ihan kreisibailausta... joo ei. Tuntuu hävinneen loputkin motivaatiosta tai ainakin työtehtävät on niin haastavia, ettei vaan oikein meinaa pärjätä. Olisi ehkä kiva olla vain sihteeri. Voisi suoraan keskittyä vain niihin "omiin" hommiin, joita muut antavat tehtäväksi ja muista sanoa, että sori vaan tää ei kuulu mun hommiin tai sori vaan, mutta en mä tätä osaa tai ehdi tehdä.
Mitähän sitä tekisi isona? Oikeastihan haluaisin rakentaa taloja, tai ainakin suunnitella niitä. Poski kiinni bussin ikkunassa tuijotan aamuisin rakennustyömaita työmatkani varrella. Kun olin siivoojana, nautin niiin paljon arkkitehtitoimiston siivoamisesta, kun mopin varressa pääsi ohimennen vilkuilemaan talojen piirustuksia. Mutta kuten edellinen postauksenikin kertoo, matemaattiset lahjani ovat olemattomat. Keski-iän lähestyessä olen varmaan kärventänyt aivoistanikin jo 40 %. On vain tyydyttävä katsomaan vierestä, kun toiset rakentavat isoja asioita ja saavat aikaan.
Yllätys yllätys, olen ajatellut kirjoitella blogiin kaikenlaista. Ja yllätys yllätys, onpa jäänyt kirjoittamatta. Ehkä tässä keväällä valon lisääntyessä... ehkä ei. Elämään kuuluu niinkin jännittävää, että kävin jopa ulkomailla perheen ja ystäväperheen kanssa. Viikon Hollannin loman jälkeen töihin palaaminen oli kyllä ihan kreisibailausta... joo ei. Tuntuu hävinneen loputkin motivaatiosta tai ainakin työtehtävät on niin haastavia, ettei vaan oikein meinaa pärjätä. Olisi ehkä kiva olla vain sihteeri. Voisi suoraan keskittyä vain niihin "omiin" hommiin, joita muut antavat tehtäväksi ja muista sanoa, että sori vaan tää ei kuulu mun hommiin tai sori vaan, mutta en mä tätä osaa tai ehdi tehdä.
Mitähän sitä tekisi isona? Oikeastihan haluaisin rakentaa taloja, tai ainakin suunnitella niitä. Poski kiinni bussin ikkunassa tuijotan aamuisin rakennustyömaita työmatkani varrella. Kun olin siivoojana, nautin niiin paljon arkkitehtitoimiston siivoamisesta, kun mopin varressa pääsi ohimennen vilkuilemaan talojen piirustuksia. Mutta kuten edellinen postauksenikin kertoo, matemaattiset lahjani ovat olemattomat. Keski-iän lähestyessä olen varmaan kärventänyt aivoistanikin jo 40 %. On vain tyydyttävä katsomaan vierestä, kun toiset rakentavat isoja asioita ja saavat aikaan.
keskiviikkona, helmikuuta 09, 2011
Työmuisti kortilla, jaksanko vielä?
Käytin tänään monta minuuttia päätelläkseni, kuinka paljon on 6 kertaa 8. Tieto ei vaan tullut mieleeni mitenkään. Kun vihdoin sain mutkan kautta laskutuloksen aikaiseksi, olin unohtanut, miksi ylipäätään tarvitsin koko lukemaa. Jollain logiikalla olin laskemassa, kuinka paljon 18-sivuisten materiaalien kopioiminen tietylle osallistujamäärälle maksoi. Lopputulos: en tiedä.
Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.
Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.
Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.
Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.
Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?
- Posted using BlogPress from my iPhone
Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.
Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.
Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.
Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.
Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?
- Posted using BlogPress from my iPhone
tiistaina, helmikuuta 01, 2011
Helmikuussa on jo valoa
Jokainen talvi on pitkä ja pimeä talvi. Tämä talvi tuntuu jälleen kaikista pisimmältä, mutta onneksi viikko viikolta maailma tuntuu taas helpommin hengitettävältä... ainakin vapaa-aikana.
sunnuntaina, lokakuuta 24, 2010
Kylmyys ja kaameus
Hah! Tässä sitä taas ollaan tekemässä verkkoviestintärikollisuutta: valittamassa. Nykyäänhän blogien tarkoitus olisi toimia henkilöbrändin markkinoinnissa. Nykyään me olemme tuotteita, ja samalla itsemme mainostoimistoja. Pitää kirjoittaa paljon ja hyvin. Ja ennen kaikkea myönteisesti. Parasta olisi tuotteistaa myös oma elämänasenteensa.
Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?
Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.
Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?
Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.
tiistaina, elokuuta 31, 2010
Mitä teen ennen kuin täytän 50 vuotta?
Kirjoitin blogiini yli vuosi sitten näin.
- järjestää monia iloisia juhlia
- tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin
Olen järjestänyt juhlia: oman poikani syntymäpäivät ja miehelle 30-vuotisjuhlat, joihin kutsuin pari hänen lapsuudenkaveriaan yllätykseksi.
Olen tutustunut työn kautta uusiin ihmisiin ja löytänyt kiinnostuksen kohteisiin liittyviä tuttavuuksia myös sosiaalisen median välityksellä. Yhteyteni vanhoihin ystäviin taitaa vaan rapistua entisestään...
En ole maalannut mitään, enkä ajanut pakettiautoa. En ole väsännyt omia nettisivuja tai käynyt pilkkikisoissa. Alle satakiloinen sentään olen vielä, mutta on sinne 50 vuoden ikäänkin vielä melko pitkä aika.
Olen ajatellut, että minun kyllä tulisi laittaa itselleni unelmia ja suunnitelmia, lyhyemmän aikavälin pieniä tavoitteita. Tuntuu siltä, että elämä on jo valmiiksi ohi, ellei ole mitään, mitä odottaa tai tavoitella. Palataan näihin ajatuksiin vielä joskus.
maanantaina, kesäkuuta 14, 2010
Mobiili-Blogger, onko sellaista?
Voisiko joku ilmiantaa, onko käytettävissä Bloggeria iPhonelle? Viimeksi kun etsiskelin, en sellaista löytänyt, mutta siitä on jo tovi. Yritin eilen rustata blogikirjoitusta iPhonen Safari-selaimessa, mutta tämä tekstikenttä ei vaan ottanut siinä toimiakseen. Vietän usein illan tunteja sohvalla iPhone kourassa lojuen ja siinä kyllä syntyisi juttuja blogiinkin, jos vaan olisi väline käytettävänä.
No niin, se on ilta. Mies lukee pojalle iltasatua - pitkästä aikaa pojan sängyssä tosiaan luetaan jotain kirjaa! Tähän saakka koko kevään ajan se on ollut joko ei mitään tai sitten piirustussatu sellaisella "magneettisella" piirustusalustalla. Usein poika piirtää itse oman satunsa: Mauri-poika käy donitsilla, uimassa tai HopLopissa - tai Maurin perheen kissa Jooseppi seikkailee perheen poissa ollessa salaa omia juttujaan, käy esim. taksikyydillä eläinlääkärissä tai kaupassa (maksuvälineenä kalat). Olen mielissäni miehen ja pojan kehittelemistä mielikuvituksellisista saduista, joiden myötä poikamme on saanut tarinavarastoonsa paljon uudenlaisia juttuja. Tässä kohdassa pitää kyllä muistuttaa, ettei tuo avomies ole meidän perheen ainoa tarinamestari, vaan kyllä kai minustakin niitä juttuja löytyisi... jos vaan jaksaisin.
Saa nähdä, kuinka kauan tässä ehdinkään kirjoitella. On kulunut taas melko pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Olen ollut armottoman väsymyksen kourissa ja minulla todettiinkin aika matala hemoglobiini, kun menin huimauskohtauksen takia lääkäriin ja tutkiskeltavaksi. Nyt ollaan rautakuurilla, rautavarastot ovat alkaneet täyttyä ja asiaa kontrolloidaan vielä syksymmällä. Jospa tämä anemia tästä talttuisi. En kyllä ole varma, koheneeko oloni kuitenkaan pelkällä raudalla ja ruokavaliolla, sillä olen alkanut epäillä olevani aikuisten oikeasti joko uupunut tai masentunut. Avaintekijä lienee se, että kaikki tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta ja mieli on maassa, vaikka mitä tekisi. Keskittymisen kanssa on ongelmaa ja ajatukset oman ankeuden ympärillä ahdistavat. Kyllähän tämä blogikin on ollut jo pidemmän aikaa pelkkää valitusta, ja vaikka olenkin sisimmässäni draamaa rakastava ikuinen murrosikäinen, voi siinä taustalla olla jotain aivokemiaakin. Perintötekijöitä ainakin piisaa, jos se sieltä kautta on tullakseen. En tiedä... katellaan... muuta en oikein osaa tässä tilanteessa tehdä.
...Laitoin pojan nukkumaan ja palaan varovasti kehumaan tätä uutta tilannettamme nukuttamisten suhteen. Olemme vihdoin pääsemässä eroon siitä, että minun täytyisi maata pojan vieressä, jotta hänet saa nukkumaan. Pikkumies on osannut nukahtaa jo monena iltana paljon helpommin ja nopeammin :). Tähän tilanteeseen on tottunut nopeasti (ja luoja miten tätä on kaivannut niinä loputtoman pitkinä hetkinä pimeässä lastenhuoneessa!), joten pienetkin takapakit aiheuttavat epätoivoa. Kärsivällisyyttä, luovuutta, jämäkkyyttä, rutiinia, selkeyttä ja uskoa onnistumiseen tässä tarvitaan. Olisi mukavaa, jos omasta mielialastaan voisi sanoa jotain samantapaista, jolla se valo taas tulisi minunkin maailmaani. Tuntuu vaan vaativan enemmän kuin yritteliäisyyttä.
No niin, se on ilta. Mies lukee pojalle iltasatua - pitkästä aikaa pojan sängyssä tosiaan luetaan jotain kirjaa! Tähän saakka koko kevään ajan se on ollut joko ei mitään tai sitten piirustussatu sellaisella "magneettisella" piirustusalustalla. Usein poika piirtää itse oman satunsa: Mauri-poika käy donitsilla, uimassa tai HopLopissa - tai Maurin perheen kissa Jooseppi seikkailee perheen poissa ollessa salaa omia juttujaan, käy esim. taksikyydillä eläinlääkärissä tai kaupassa (maksuvälineenä kalat). Olen mielissäni miehen ja pojan kehittelemistä mielikuvituksellisista saduista, joiden myötä poikamme on saanut tarinavarastoonsa paljon uudenlaisia juttuja. Tässä kohdassa pitää kyllä muistuttaa, ettei tuo avomies ole meidän perheen ainoa tarinamestari, vaan kyllä kai minustakin niitä juttuja löytyisi... jos vaan jaksaisin.
Saa nähdä, kuinka kauan tässä ehdinkään kirjoitella. On kulunut taas melko pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Olen ollut armottoman väsymyksen kourissa ja minulla todettiinkin aika matala hemoglobiini, kun menin huimauskohtauksen takia lääkäriin ja tutkiskeltavaksi. Nyt ollaan rautakuurilla, rautavarastot ovat alkaneet täyttyä ja asiaa kontrolloidaan vielä syksymmällä. Jospa tämä anemia tästä talttuisi. En kyllä ole varma, koheneeko oloni kuitenkaan pelkällä raudalla ja ruokavaliolla, sillä olen alkanut epäillä olevani aikuisten oikeasti joko uupunut tai masentunut. Avaintekijä lienee se, että kaikki tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta ja mieli on maassa, vaikka mitä tekisi. Keskittymisen kanssa on ongelmaa ja ajatukset oman ankeuden ympärillä ahdistavat. Kyllähän tämä blogikin on ollut jo pidemmän aikaa pelkkää valitusta, ja vaikka olenkin sisimmässäni draamaa rakastava ikuinen murrosikäinen, voi siinä taustalla olla jotain aivokemiaakin. Perintötekijöitä ainakin piisaa, jos se sieltä kautta on tullakseen. En tiedä... katellaan... muuta en oikein osaa tässä tilanteessa tehdä.
...Laitoin pojan nukkumaan ja palaan varovasti kehumaan tätä uutta tilannettamme nukuttamisten suhteen. Olemme vihdoin pääsemässä eroon siitä, että minun täytyisi maata pojan vieressä, jotta hänet saa nukkumaan. Pikkumies on osannut nukahtaa jo monena iltana paljon helpommin ja nopeammin :). Tähän tilanteeseen on tottunut nopeasti (ja luoja miten tätä on kaivannut niinä loputtoman pitkinä hetkinä pimeässä lastenhuoneessa!), joten pienetkin takapakit aiheuttavat epätoivoa. Kärsivällisyyttä, luovuutta, jämäkkyyttä, rutiinia, selkeyttä ja uskoa onnistumiseen tässä tarvitaan. Olisi mukavaa, jos omasta mielialastaan voisi sanoa jotain samantapaista, jolla se valo taas tulisi minunkin maailmaani. Tuntuu vaan vaativan enemmän kuin yritteliäisyyttä.
torstaina, toukokuuta 13, 2010
Tyyppi
Olin tällä viikolla mielenkiintoisella luennolla (meillä oli työhyvinvointipäivä), jossa kerrottiin psykologisesta tyyppiteoriasta. Luennoitsijan show tietysti oli osittain tarkoitettu vain yleisön viihdytykseen ja jutuissa singahteli muodikkaita sanoja kuten "slow", "downshifting" ja "flow", joiden kuulemiseen on helppo kyllästyä. Luentohetki oli kuitenkin niin paikallaan työarkeni keskelle, ettei ollut kaukana, etten olisi peräti tirauttanut pieniä onnenkyyneleitä siitä ilosta, kun olin päättänyt tilaisuuteen työpäivän aikana lähteä. Ai että kuka on ehkä hieman väsynyt? :D
Kuulin luennolla ensimmäistä kertaa suomen kielellä kuvauksia (alun perin Jungin kehittelemästä) tyyppiteoriasta, joka antaa itsearviointiin perustuvan henkilökohtaisen persoonallisuustyypin määritelmän. Persoonallisuustyyppi kertoo ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista, tavoista hakea tietoa, tehdä päätöksiä ja toimia. Samalla, kun sen kautta on mahdollista tarkastella itseään, kertoo se myös siitä, kuinka muut näkevät henkilön. Mikä tuon luentoni idea taas sitten oli, niin se, kuinka nämä persoonallisuustyypit kohtaavat yhteisöissä, esim. työpaikoilla. Se, millainen olen, määrää myös sitä, kuinka toimin suhteessa toisiin. Introvertit ja ekstrovertit opettajat kohtaavat ja organisoivat opetustilanteen eri tavalla ja tilanteessa tulevat vastakkain myös opiskelijoiden ja opettajan persoonallisuudet - ne ohjaavat tulkintoja eri asioista ja määrittävät tilanteessa mukana olevien näkökulmaa, vaikka tarkasteltava asia onkin kaikille se sama.
Blogipersoonablogissa on mielenkiintoista tietoa näistä persoonallisuustyypeistä. Kiinnostavaa voisi olla tutustua myös Tyyppiteoriatestiin.
Olen tehnyt tyyppiteoriatestin joskus ennenkin ja saanut ehkä juuri saman tuloksen kuin pari päivää sitten tuolla luennollakin. Opin kuitenkin tällä kerralla paljon uutta, kun teoria tuotiin niihin yhteyksiin, joissa joka päivä olemme: työpaikan palavereihin ja kahvihuoneeseen tai perheen keskinäisiin tilanteisiin. Merkittävä osa tyyppiteoriaa on indikaattori, joka määrittää henkilön joko intro(I)- tai ekstrovertiksi (E) - näissäkin tosin on liikkumavaraa niin, että henkilö saattaa olla lähellä ekstroverttia, vaikka enemmän I-puolella onkin. Näkemys siitä, että nämä kertovat tavoista, joilla ihmiset "lataavat" itseään eli saavat voimaa, sai ymmärtämään tätä ajattelua paremmin kuin koskaan ennen olen tajunnutkaan. Ekstrovertit keräävät itselleen voimaa ja saavat prosessit liikkeelle jakamalla mahdollisimman paljon asioita muiden kanssa. Pohtiakseen ja prosessoidakseen he tarvitsevat vuorovaikutusta, ja ekstrovertit ovat niitä ihmisiä, jotka puhuvat kahvihuoneessa koko ajan ja kaikesta mahdollisesta. Mitä enemmän he vaihtavat ajatuksia muiden kanssa, sitä paremmin he jaksavat. Ekstrovertin ei tosin tarvitse olla jatkuvasti äänessä, vaan yhtä hyvin hän saa akkuihinsa virtaa vain olemalla mukana tilanteissa, joissa on paljon tietoa ja ääniä puhumassa. Introvertti, ainakin siellä "janan" I-päässä oleva täysin introvertti, taas lataa akkunsa käsittelemällä asioita oman päänsä sisällä. Hän saa voimaa siitä, että pystyy pyörittelemään ajatuksia ja ideoita yksin. Kahvihuoneen jatkuvassa puheensorinassa introvertit eivät lepääkään, vaan jatkuva asioiden jakaminen vaan syö introverttien energiaa.
Nämä kaksi ääripäätä kohtaavat myös esimerkiksi työpaikan palaverissa sellaisissa tilanteissa, kun ideoidaan kovalla tahdilla asioita, ja ekstrovertit tuottavat uutta nopeasti - tai ainakin sanovat ääneen kaikki ideansa samantien - jolloin introverttien pidemmälle pohditut ajatukset voivat jäädä jalkoihin. Tuntuu, että nykyajan työpaikat ovat ekstrovertti-suotuisampia ympäristöjä... ehkä myös nykyajan koulut. Tosin, kuten aluksi sanoinkin, eri tilanteissa läsnä olevat persoonallisuustyypit vaikuttavat asiaan: ekstrovertti-opettaja tulkitsee kauemmin vastauksia miettivät oppilaat (introvertit) passiivisiksi, sillä he eivät viittaa tai huutele vastauksia yhtä nopeasti kuin (mitä sattuu vastailevat) ekstrovertti-oppilaat, kun taas introvertti-opettaja jää odottelemaan liiankin pitkäksi aikaa niiden hiljaisempienkin oppilaiden reaktioita, jolloin ekstrovertti-oppilaat kyllästyvät ja turhautuvat.
Olen pitkään pitänyt itseäni vain jotenkin sosiaalisesti viallisena tapauksena, sillä uuvun sosiaalisissa tilanteissa. Minulta katoaa kaikki energia ja menen jotenkin aivan hyytyneeseen tilaan (ja muutun tuppisuuksi entistä enemmän), jos joudun olemaan esimerkiksi koulutuspäivässä tai seminaarissa 8 tunnin päivän kaikkien ihmisten keskellä - siis siitäkin huolimatta, vaikka minulta ei edes odotettaisi mitään puheenvuoroja, aktiivista osallistumista tai muita tuotoksia päivän aikana. Tutkimukset kertovat, että suomalaisistakin n. 50 % on minun kaltaisiani introvertteja, jotka eivät nautikaan kaikista mahdollisista sosiaalisista tilanteista ja kahvihuonerupatteluista täysin rinnoin... ainakaan aina. Tämä tieto saa minut ehkä suhtautumaan itseeni suopeammin ja toisaalta pystyn antamaan itselleni kenties tietoisemmin niitä lataustaukoja myös hektisempinä päivinä. Vielä kun saisin asian tietoon myös niille tasaiseen tahtiin suurimman osan asioista ääneen ajatteleville työhuonekavereilleni...
Kuulin luennolla ensimmäistä kertaa suomen kielellä kuvauksia (alun perin Jungin kehittelemästä) tyyppiteoriasta, joka antaa itsearviointiin perustuvan henkilökohtaisen persoonallisuustyypin määritelmän. Persoonallisuustyyppi kertoo ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista, tavoista hakea tietoa, tehdä päätöksiä ja toimia. Samalla, kun sen kautta on mahdollista tarkastella itseään, kertoo se myös siitä, kuinka muut näkevät henkilön. Mikä tuon luentoni idea taas sitten oli, niin se, kuinka nämä persoonallisuustyypit kohtaavat yhteisöissä, esim. työpaikoilla. Se, millainen olen, määrää myös sitä, kuinka toimin suhteessa toisiin. Introvertit ja ekstrovertit opettajat kohtaavat ja organisoivat opetustilanteen eri tavalla ja tilanteessa tulevat vastakkain myös opiskelijoiden ja opettajan persoonallisuudet - ne ohjaavat tulkintoja eri asioista ja määrittävät tilanteessa mukana olevien näkökulmaa, vaikka tarkasteltava asia onkin kaikille se sama.
Blogipersoonablogissa on mielenkiintoista tietoa näistä persoonallisuustyypeistä. Kiinnostavaa voisi olla tutustua myös Tyyppiteoriatestiin.
Olen tehnyt tyyppiteoriatestin joskus ennenkin ja saanut ehkä juuri saman tuloksen kuin pari päivää sitten tuolla luennollakin. Opin kuitenkin tällä kerralla paljon uutta, kun teoria tuotiin niihin yhteyksiin, joissa joka päivä olemme: työpaikan palavereihin ja kahvihuoneeseen tai perheen keskinäisiin tilanteisiin. Merkittävä osa tyyppiteoriaa on indikaattori, joka määrittää henkilön joko intro(I)- tai ekstrovertiksi (E) - näissäkin tosin on liikkumavaraa niin, että henkilö saattaa olla lähellä ekstroverttia, vaikka enemmän I-puolella onkin. Näkemys siitä, että nämä kertovat tavoista, joilla ihmiset "lataavat" itseään eli saavat voimaa, sai ymmärtämään tätä ajattelua paremmin kuin koskaan ennen olen tajunnutkaan. Ekstrovertit keräävät itselleen voimaa ja saavat prosessit liikkeelle jakamalla mahdollisimman paljon asioita muiden kanssa. Pohtiakseen ja prosessoidakseen he tarvitsevat vuorovaikutusta, ja ekstrovertit ovat niitä ihmisiä, jotka puhuvat kahvihuoneessa koko ajan ja kaikesta mahdollisesta. Mitä enemmän he vaihtavat ajatuksia muiden kanssa, sitä paremmin he jaksavat. Ekstrovertin ei tosin tarvitse olla jatkuvasti äänessä, vaan yhtä hyvin hän saa akkuihinsa virtaa vain olemalla mukana tilanteissa, joissa on paljon tietoa ja ääniä puhumassa. Introvertti, ainakin siellä "janan" I-päässä oleva täysin introvertti, taas lataa akkunsa käsittelemällä asioita oman päänsä sisällä. Hän saa voimaa siitä, että pystyy pyörittelemään ajatuksia ja ideoita yksin. Kahvihuoneen jatkuvassa puheensorinassa introvertit eivät lepääkään, vaan jatkuva asioiden jakaminen vaan syö introverttien energiaa.
Nämä kaksi ääripäätä kohtaavat myös esimerkiksi työpaikan palaverissa sellaisissa tilanteissa, kun ideoidaan kovalla tahdilla asioita, ja ekstrovertit tuottavat uutta nopeasti - tai ainakin sanovat ääneen kaikki ideansa samantien - jolloin introverttien pidemmälle pohditut ajatukset voivat jäädä jalkoihin. Tuntuu, että nykyajan työpaikat ovat ekstrovertti-suotuisampia ympäristöjä... ehkä myös nykyajan koulut. Tosin, kuten aluksi sanoinkin, eri tilanteissa läsnä olevat persoonallisuustyypit vaikuttavat asiaan: ekstrovertti-opettaja tulkitsee kauemmin vastauksia miettivät oppilaat (introvertit) passiivisiksi, sillä he eivät viittaa tai huutele vastauksia yhtä nopeasti kuin (mitä sattuu vastailevat) ekstrovertti-oppilaat, kun taas introvertti-opettaja jää odottelemaan liiankin pitkäksi aikaa niiden hiljaisempienkin oppilaiden reaktioita, jolloin ekstrovertti-oppilaat kyllästyvät ja turhautuvat.
Olen pitkään pitänyt itseäni vain jotenkin sosiaalisesti viallisena tapauksena, sillä uuvun sosiaalisissa tilanteissa. Minulta katoaa kaikki energia ja menen jotenkin aivan hyytyneeseen tilaan (ja muutun tuppisuuksi entistä enemmän), jos joudun olemaan esimerkiksi koulutuspäivässä tai seminaarissa 8 tunnin päivän kaikkien ihmisten keskellä - siis siitäkin huolimatta, vaikka minulta ei edes odotettaisi mitään puheenvuoroja, aktiivista osallistumista tai muita tuotoksia päivän aikana. Tutkimukset kertovat, että suomalaisistakin n. 50 % on minun kaltaisiani introvertteja, jotka eivät nautikaan kaikista mahdollisista sosiaalisista tilanteista ja kahvihuonerupatteluista täysin rinnoin... ainakaan aina. Tämä tieto saa minut ehkä suhtautumaan itseeni suopeammin ja toisaalta pystyn antamaan itselleni kenties tietoisemmin niitä lataustaukoja myös hektisempinä päivinä. Vielä kun saisin asian tietoon myös niille tasaiseen tahtiin suurimman osan asioista ääneen ajatteleville työhuonekavereilleni...
perjantaina, tammikuuta 22, 2010
Twiittailla vai ei twiittailla?
Vuoden aluksi olen päättänyt päästä kärryille uusista asioista. Olen aktivoitunut Twitterin ihmettelemisessä, tosin päivätyö haittaa täysipainoista sosiaalisiin medioihin uppoutumista. Olen ollut rekisteröityneenä ko. palveluun kohta vuoden ajan, mutta en ole vieläkään oppinut sen tavoille tai saanut mainittavaa hyötyä siitä. Suomalainen Twitter-"skene" vaikuttaa aika vaatimattomalta, ja nekin vähät suomalaiset, joita siellä on, leikkivät olevansa ulkomaalaisia ja puhuvat englantia. Niin ja aikuisia ja puhuvat aikuisten asioita. Minunlaiselleni säälittävän elämän sankarille tweettailu/twiittailu ei toistaiseksi tunnu ihan siltä oikealta paikalta. Muualla maailmassa Twitteriä käytetään tsättäilyyn (verkkojutteluun), mutta Suomi-twitteristä ei voi lukea sosiaalipornoa. Ei, ellen minä sitä sinne syydä.
Niin, minullahan on oikeasti paineita, jos yritän viestiä Twitterin kautta tuntemattomille - eivät minun tuttuni harrasta näitä foorumeita, haukkuvat vain hölömöksi, kun erehdyn moisesta mainitsemaan - tai joillekin puolituttua vähemmille jonkun-muka-yhteisen-mielenkiinnonkohteen-kautta-verkostooni-ajautuneille. Suomalainen twitteristi on useimmiten itsensä asiantuntijarooliin tuossa palvelussa asettanut vain asiallisista asioista viestivä ihminen. Puolet suomalaisista lienee niitä, jotka vain postittelevat eteenpäin muualta keräilemiään linkkejä. Ja kun se tehdään vielä englannin kielellä, jossa minulla on tekemistä, että saan edes yksinkertaisimman arkiasian suollettua tekstiksi, niin hmm... onko vaiva sen arvoista?
Voisin tietysti odotella niitä aikoja, jotka eivät välttämättä ole enää kaukana. Eli sitä, kun MAMMAT VALTAAVAT TWITTERIN! Tai kertokaa minulle, joku verkkoviestintäväline, jossa mammoja ei olisi? Mikä sopisikaan paremmin raskausviikkojen, kiertopäivien, neuvolakäyntien ja testitulosten raportoimiseen kuin simppeli Twitter.
mirkku81 #helmimammat Jeee, rv 10 täynnä! Vai oliko se 10+1, no ihan sama :)
lauramakinen onnee @mirkku, tääl rv 8+4 - pönttöä halaillessa #helmimammat
Niin, minullahan on oikeasti paineita, jos yritän viestiä Twitterin kautta tuntemattomille - eivät minun tuttuni harrasta näitä foorumeita, haukkuvat vain hölömöksi, kun erehdyn moisesta mainitsemaan - tai joillekin puolituttua vähemmille jonkun-muka-yhteisen-mielenkiinnonkohteen-kautta-verkostooni-ajautuneille. Suomalainen twitteristi on useimmiten itsensä asiantuntijarooliin tuossa palvelussa asettanut vain asiallisista asioista viestivä ihminen. Puolet suomalaisista lienee niitä, jotka vain postittelevat eteenpäin muualta keräilemiään linkkejä. Ja kun se tehdään vielä englannin kielellä, jossa minulla on tekemistä, että saan edes yksinkertaisimman arkiasian suollettua tekstiksi, niin hmm... onko vaiva sen arvoista?
Voisin tietysti odotella niitä aikoja, jotka eivät välttämättä ole enää kaukana. Eli sitä, kun MAMMAT VALTAAVAT TWITTERIN! Tai kertokaa minulle, joku verkkoviestintäväline, jossa mammoja ei olisi? Mikä sopisikaan paremmin raskausviikkojen, kiertopäivien, neuvolakäyntien ja testitulosten raportoimiseen kuin simppeli Twitter.
mirkku81 #helmimammat Jeee, rv 10 täynnä! Vai oliko se 10+1, no ihan sama :)
lauramakinen onnee @mirkku, tääl rv 8+4 - pönttöä halaillessa #helmimammat
maanantaina, marraskuuta 09, 2009
Iso VÄSY
Tässä syksyn ankeudessa ei ole vaikea olla törmäämättä väsymys-masennus-alakulo-stressi-kaamos-aiheisiin juttuihin naistenlehdissä. Tänä syksynä aion ottaa otteen kroonisesta väsymyksestäni; tarkoitus on yrittää karkottaa se edes hetkeksi luotani, ja keinona täytyy olla jotain muuta kuin talouden muiden asukkien siirtäminen toiseen talouteen - vaikka se toisinaan ensimmäiseltä ratkaisulta tuntuukin. Kun komentaa, huutaa, kantaa jäähylle ja vielä kerran kieltää ja komentaa joka ilta noin viisi tuntia putkeen, niin takki tyhjenee ihan lahjakkaasti iltaysiin mennessä (sen jälkeen pojan tainnuttaminen unille, jonka jälkeen olisi kotitöiden aika klo 22.30). Jatkuva väsymys ei tee hyvää. Pinna on kireänä ja vihaisena ei tule tehtyä järkeviä asioita. Väsymys nakertaa myös fyysistä terveyttä; ennen kaikkea sydän ja verenkierto kärsivät jatkuvasta univajeesta ja stressistä - ja lopulta väsymyksen jälkiä voi lukea iholtakin. H1N1-influenssaepidemian aikana minut on kieltämättä pysäyttänyt sekin ajatus, että jos tässä kunnossa nappaa itselleen oikein ärhäkän influenssan, ei siitä selviäminen olekaan aivan niin varmaa kuin jos olisin huolehtinut itsestäni paremmin tähän saakka...
Mitähän keinoja olen tähän mennessä bongannut lehdistä? Järkevä vuorokausirytmi, riittävä yöuni, töiden parempi suunnittelu, tervettä itsekkyyttä (= osaan sanoa "ei"), riittävästi liikuntaa ja ulkoilua, monipuolinen ja terveellinen ravinto, vähemmän sokeria, vähemmän alkoholia, enemmän mielekästä tekemistä, omia harrastuksia ja mukavia ajatuksia, vitamiineja, hyviä rasvoja (pähkinöistä ja kalasta), itsensä hemmottelua, rentoutumista, kodin järjestämistä jotenkin paremmin hallittavaksi ja rauhallisemmaksi... Niin, nämä keinot eivät vaikuta kai mitenkään mahdottomilta, mutta jotain järjestelyjä ne kaikki vaativat. Mistä saa ensin kerättyä energian väsymyksenkarkotuksen aloittamiseen? Taidan aloittaa yöunien parantamisella ja ruokavaliosta huolehtimisella... Nukkumaanmeno klo 23, vihreitä kasviksia ja hedelmä joka päivä. Raportoin tunnelmia, kunhan taas jaksan.
Mitähän keinoja olen tähän mennessä bongannut lehdistä? Järkevä vuorokausirytmi, riittävä yöuni, töiden parempi suunnittelu, tervettä itsekkyyttä (= osaan sanoa "ei"), riittävästi liikuntaa ja ulkoilua, monipuolinen ja terveellinen ravinto, vähemmän sokeria, vähemmän alkoholia, enemmän mielekästä tekemistä, omia harrastuksia ja mukavia ajatuksia, vitamiineja, hyviä rasvoja (pähkinöistä ja kalasta), itsensä hemmottelua, rentoutumista, kodin järjestämistä jotenkin paremmin hallittavaksi ja rauhallisemmaksi... Niin, nämä keinot eivät vaikuta kai mitenkään mahdottomilta, mutta jotain järjestelyjä ne kaikki vaativat. Mistä saa ensin kerättyä energian väsymyksenkarkotuksen aloittamiseen? Taidan aloittaa yöunien parantamisella ja ruokavaliosta huolehtimisella... Nukkumaanmeno klo 23, vihreitä kasviksia ja hedelmä joka päivä. Raportoin tunnelmia, kunhan taas jaksan.
perjantaina, syyskuuta 25, 2009
Noloilua, osa 76
Eilen oli taas harrastustorstai, ja minulla oli niiiiin kivvoo taas. Ja suureksi harmistuksekseni huomaan nyt myös sen, että tästä eteenpäin joka toinen harrastustorstai menee plörinäksi milloin minkäkin työmatkan takia. Että pitikin sattua, hö. Harrastustorstaini alkaa työpäivän jälkeen jaappanilaisilla kirjoitusmerkeillä ja päättyy tavantallaajien perus-aerobikkiin. Molemmissa on puolensa - on ihanaa mennä hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan ja maalaamaan, siinä hommassa joutuu keskittymään ja unohtamaan kaikki ajatukset - ja sitten kun tuon henkistymisen jälkeen on hikijumppailun vuoro, niin saa viimeisetkin harhaiset mielenliikkeensä ravistelua irti itsestään ja kaiken päätteeksi on vaan niin onnessaan saavutuksistaan, että meinaa sortua harrastamaan sosiaalista kanssakäymistä muiden mammojen kanssa.
Tavallinen kansalaisopiston lattiatunti ei ole mikään seksikkäin liikuntalaji tällä hetkellä. Se on se noloilun hetki, kun voi antautua nauttimaan Paskasta musiikista täysin rinnoin ja vetämään tuikitavallisia askelsarjoja ilman turhaa nipotusta tai aivovaivaa. Se on se ainoa paikka, jossa voin fiilistellä sellaisten vanhojen ihanuuksien kuin Movetron tai Dr. Albanin parissa. Ja kun on kyse elämälleen traagisuuksiin asti uhrautuneesta perheenäidistä, niin johan siinä loppuvenyttelyssä panhuilujen tai Kirkan säveliä kuunnellessa meinaa henkistyä lähes kyynelehtimisiin asti :D. Niin joo... pitikin tänään työpaikalla kaivella Spotifysta Kirkaa, mutta unohtui sekin kaikessa kiireessä.
Jatkan tätä postiani vielä muutaman päivän jälkeen. Käsittelemättä on nimittäin jäänyt tähän lupaavaan liikuntaharrastukseeni tullut yllättävä käänne (joita mun elämäni tietysti on täynnänsä). Itse aiheutettu jalkavamma uhkaa lenkkeily- ja jumppaharrastustani, ja vamman aiheutustapahan on sitten blogimatskua parhaimmillaan. Tuli "vähän" kiukuteltua eräänä aamuna ja tiskejä laitellessani huitaisin tiskipöydältä ISON juomalasin suoraan jalkapöytäni päälle. Ja sehän sattui, ja tuntuu vaivaavan yhä. Onnittelut minulle, että pitääkin aina kehitellä näitä nolouksia. Tänään olisi kyllä päästävä testaamaan, vaikuttaako tuo juoksemiseen. Vähän kyllä meinaa masentaa, kun illat on jo niin pimeitä (ja viileitä), ettei yhdeksän aikaan olisi enää asiaa mihinkään ulkoilmaan. Haaveissa on se aika, kun pojan saa säännöllisesti kahdeksaan mennessä nukkumaan ja sitten jää aikaa omille harrastuksille tai muuten vaan rentoutumiselle.
Tavallinen kansalaisopiston lattiatunti ei ole mikään seksikkäin liikuntalaji tällä hetkellä. Se on se noloilun hetki, kun voi antautua nauttimaan Paskasta musiikista täysin rinnoin ja vetämään tuikitavallisia askelsarjoja ilman turhaa nipotusta tai aivovaivaa. Se on se ainoa paikka, jossa voin fiilistellä sellaisten vanhojen ihanuuksien kuin Movetron tai Dr. Albanin parissa. Ja kun on kyse elämälleen traagisuuksiin asti uhrautuneesta perheenäidistä, niin johan siinä loppuvenyttelyssä panhuilujen tai Kirkan säveliä kuunnellessa meinaa henkistyä lähes kyynelehtimisiin asti :D. Niin joo... pitikin tänään työpaikalla kaivella Spotifysta Kirkaa, mutta unohtui sekin kaikessa kiireessä.
Jatkan tätä postiani vielä muutaman päivän jälkeen. Käsittelemättä on nimittäin jäänyt tähän lupaavaan liikuntaharrastukseeni tullut yllättävä käänne (joita mun elämäni tietysti on täynnänsä). Itse aiheutettu jalkavamma uhkaa lenkkeily- ja jumppaharrastustani, ja vamman aiheutustapahan on sitten blogimatskua parhaimmillaan. Tuli "vähän" kiukuteltua eräänä aamuna ja tiskejä laitellessani huitaisin tiskipöydältä ISON juomalasin suoraan jalkapöytäni päälle. Ja sehän sattui, ja tuntuu vaivaavan yhä. Onnittelut minulle, että pitääkin aina kehitellä näitä nolouksia. Tänään olisi kyllä päästävä testaamaan, vaikuttaako tuo juoksemiseen. Vähän kyllä meinaa masentaa, kun illat on jo niin pimeitä (ja viileitä), ettei yhdeksän aikaan olisi enää asiaa mihinkään ulkoilmaan. Haaveissa on se aika, kun pojan saa säännöllisesti kahdeksaan mennessä nukkumaan ja sitten jää aikaa omille harrastuksille tai muuten vaan rentoutumiselle.
perjantaina, syyskuuta 18, 2009
Ideaa
Tämän viikon ohjelmassa on ollut oppilaitoksen yhteistyöpäivät Helsingissä. Tottumattomalle työmatkailu on kovaa puuhaa, vaikka vaivana ei tällä kertaa ollut edes matkojen tai hotellien varauksia. Tällaiset verkostoitumisretket pakottavat tapaamaan kymmeniä uusia ihmisiä, kahvia juodaan joka välissä ja lounasseuraansa ei pääse valitsemaan itse. Pitää lähteä matkaan aikaisin huonojen yöunien jälkeen, matkustaa kimppakyydissä, puuduttaa itseään päiväohjelman aikana, hengailla ja odotella kiusallisissa paikoissa outojen ihmisten kanssa ja aikatauluthan suunnitellaan aina niin, että ehdit kyllä omia rientojasi, jos pidät helvetinmoista kiirettä ja uskallat myöhästyä milloin mistäkin. Tämänviikkoisen matkan majoitusasetelma oli minulle painajaismainen: saisin huonekaveriksi jonkun random-tyypin työpaikaltani. Minä joka en osaa nukkua kuin oman poikani kanssa, en pysty kuvittelemaan yötä samassa sängyssä jonkun puolitutun kollegan kanssa. Valitsemamme hotellin asiakaspalvelun ja sisäänkirjautumiskaaoksen vuoksi asia ratkesi lopulta onnellisesti. Jäätyäni ensin hylkiöksi, jolle ei löytynyt huonekaveria eikä aluksi edes hotellihuonetta, päädyinkin illan päätteeksi majoittumaan kahden hengen huoneessa aivan yksikseni! Toisinaan porukan perällä murjottamisesta on hyötyäkin.
Vaan enhän minä siellä hotellissa nukkua osaa. Tämähän on nähty jo monta kertaa. Perheen kanssa saan unta kyllä ennen pitkää, mutta yksikseni en, sillä kaipaan öisin poikaani. Minun pyöriskellessäni hotellin sängyssä ne lyhyet yön tunnit, jotka seminaarin iltatilaisuuden ja baariretken jälkeen oli jäljellä, uinui kotiväkeni kotona taas paljon paremmin kuin normaalisti. Onko se sitten reilua, että työmatkan aikana kotona kaikki sujuu paremmin kuin minun siellä ollessani? Kaipa se on, se kotiväelle sallittakoon.
Yhteistyöpäivien sisältö tietysti antoi minulle tietoa ajankohtaisista työasioista, tutustutti kasvoihin muissa opettajakorkeakouluissa ja innoitti ajattelemaan… jotain. Oman työuran suhteen ajatukseni tuntuvat kääntyvän kerta toisensa jälkeen verkkopedagogiikan pariin palaamiseen. En ole tehnyt työssäni paljoa verkkopedajuttuja muutamien oppimisalustojen ylläpitoa ja kehittämistä tai digipofon kehittämiseen osallistumista lukuunottamatta, mutta opinnoissani siihen kyllä suuntauduin – silloin joskus 100 vuotta sitten. Osaamista olisi päivitettävänä ja tietoja tarvitsisi vahvistaa, mutta oman työnkuvani tulevaisuuteen soisin sisältyvän jotain verkko-opetukseen ja kouluttajien verkkopedaosaamisen kehittämiseen liittyvää. Tätä päivää ovat sosiaalisen median välineet osana opiskelua ja opiskelijoiden oppimisen ohjaamista. Niinpä tällainen verkkoaddikti on aivan välttämätön osa verkkopedagogiikan kehittämisessä! :D
Vaan enhän minä siellä hotellissa nukkua osaa. Tämähän on nähty jo monta kertaa. Perheen kanssa saan unta kyllä ennen pitkää, mutta yksikseni en, sillä kaipaan öisin poikaani. Minun pyöriskellessäni hotellin sängyssä ne lyhyet yön tunnit, jotka seminaarin iltatilaisuuden ja baariretken jälkeen oli jäljellä, uinui kotiväkeni kotona taas paljon paremmin kuin normaalisti. Onko se sitten reilua, että työmatkan aikana kotona kaikki sujuu paremmin kuin minun siellä ollessani? Kaipa se on, se kotiväelle sallittakoon.
Yhteistyöpäivien sisältö tietysti antoi minulle tietoa ajankohtaisista työasioista, tutustutti kasvoihin muissa opettajakorkeakouluissa ja innoitti ajattelemaan… jotain. Oman työuran suhteen ajatukseni tuntuvat kääntyvän kerta toisensa jälkeen verkkopedagogiikan pariin palaamiseen. En ole tehnyt työssäni paljoa verkkopedajuttuja muutamien oppimisalustojen ylläpitoa ja kehittämistä tai digipofon kehittämiseen osallistumista lukuunottamatta, mutta opinnoissani siihen kyllä suuntauduin – silloin joskus 100 vuotta sitten. Osaamista olisi päivitettävänä ja tietoja tarvitsisi vahvistaa, mutta oman työnkuvani tulevaisuuteen soisin sisältyvän jotain verkko-opetukseen ja kouluttajien verkkopedaosaamisen kehittämiseen liittyvää. Tätä päivää ovat sosiaalisen median välineet osana opiskelua ja opiskelijoiden oppimisen ohjaamista. Niinpä tällainen verkkoaddikti on aivan välttämätön osa verkkopedagogiikan kehittämisessä! :D
maanantaina, elokuuta 03, 2009
Ajatushävikkiä
Niin siinä aina käy, että ajatukset kulkevat ohitseni, eivätkä päädy blogiin, ellei niihin tartu välittömästi (eivät edes siinä tapauksessa, että aatoksessa olisi häivähdyskin järjestä tai kiinnostavuudesta). Olen tänään käynyt töissä, lomat ovat nyt takana ja töitä riittää tästä sitten taas kohti sitä synkkää syksyä, kylmää talvea ja loputonta vuodenaikojen välimuotoa. Tänään töissä kirjasin tulevia tehtäviä ja samalla matkustin menneisyyteen kuuntelemalla Faith No Moren vanhoja levyjä. Iltapäivällä vaihdoin kevyempään, Anna Puun uusimpaan, mutta tunsin työmäärän jo kiristelevän kitusiani. Ihanata. Mutta eiköhän se tästä taas jotenkin suttaannu. Kiroilemalla ainakin.
Ja niinhän siinä myös kävi, että taas kerran tulimme pojan kanssa kotiin valkoinen lakki marjanpunaiseksi sotkettuna. Ihan kuin tämä sama olisi tapahtunut ennenkin - viime kesänä, ehkä jopa sitä edellisenäkin. "Hei me ollaan metsässä!" totesi poju, kun törötimme tien varressa vattupuskassa ja keräsimme marjoja hattuun. Ja sitten ne syötiin.
Ja niinhän siinä myös kävi, että taas kerran tulimme pojan kanssa kotiin valkoinen lakki marjanpunaiseksi sotkettuna. Ihan kuin tämä sama olisi tapahtunut ennenkin - viime kesänä, ehkä jopa sitä edellisenäkin. "Hei me ollaan metsässä!" totesi poju, kun törötimme tien varressa vattupuskassa ja keräsimme marjoja hattuun. Ja sitten ne syötiin.
torstaina, heinäkuuta 09, 2009
Loma lähestyy
Kyllä kesä vaan on ihanaa aikaa :). Vettä tulee, mutta tulkoon, tärkeintä on lämpö :). Harmaampaankin aamuun saa fiilistä musiikista. Tänäänkin lampsin pysäkille huudattaen korvilleni luvattoman kovalla Jippua. Se, lämmin tuuli ja heinän tuoksu sateisen yön jälkeen, niin hetkessä on dramatiikkaa ilman draaman aihettakaan. Akku loppui keskustaan mennessä ja bussin 32 kuski näytti taas entistä säikähtäneemmältä... Ja kaupungilla on niin hiljaista ennen kahdeksaa. Ihmeellistä aikaa tämä heinäkuu.
Tämän päivän jälkeen olisi vielä kaksi päivää töitä ja sitten lomalle vähäksi aikaa.
Tämän päivän jälkeen olisi vielä kaksi päivää töitä ja sitten lomalle vähäksi aikaa.
sunnuntaina, heinäkuuta 05, 2009
No hö.
"Facebook-käyttäjätilisi on poistettu käytöstä.
Aktivoidaksesi käyttäjätilisi uudestaan, kirjaudu sisään käyttämällä vanhaa kirjautumissähköpostiosoitessasi ja salasanaasi. Voit käyttää sivustoa kuten ennenkin.
Toivomme, että palaat takaisin pian."
No mutta sehän on aivan liian helppoa. Hienosta päähänpistostani katosi hohto samantien.
Aktivoidaksesi käyttäjätilisi uudestaan, kirjaudu sisään käyttämällä vanhaa kirjautumissähköpostiosoitessasi ja salasanaasi. Voit käyttää sivustoa kuten ennenkin.
Toivomme, että palaat takaisin pian."
No mutta sehän on aivan liian helppoa. Hienosta päähänpistostani katosi hohto samantien.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)