Miltä työttömyys tuntuu?

Se tuntuu siltä, että mikäs tässä on ollessa, mutta kuitenkin kaikki on vaan jotenkin huonommin kuin ennen. Aluksi se on mukavaa vaihtelua, aikaa ajatuksille - kunnes kaikki on ajateltu loppuun. Se tuntuu hyvältä idealta, joka on tulossa, mutta ei näyttäydy koskaan. Se on kuin saman päivän toistoa uudestaan ja uudestaan, yritystä täysillä vailla tulosta. Se tuntuu siltä, kuin samaan aikaan pyytäisit anteeksi ja ylistäisit itseäsi. Se on hetkiä, joissa kaikilla muilla on hyviä ideoita tilanteen korjaamiseksi. Tai niitä, kun ollaan vaan hiljaa.

Pitkä työttömyys on huolta huomisesta, tietämättämyyttä, lukemattomia kysymyksiä, pettymyksiä, selittelyä, näkymättömäksi muuttumista, yksinäisyyttä, hiljenemistä ja haaveiden unohtumista. Tulevaisuus voi olla yhtä aikaa avoimia mahdollisuuksia mutta myös alamäkeä tuntemattomaan. Työttömyys tuntuu lopulta siltä, ettei tiedä, mitä pitäisi kysyä tai tehdä. Se on jono päiviä, joista ei muista mitään erityistä. Se on aikaa, jossa unohtaa, että osaa jotain.

Kohtaamisia lenkkipolulla - mieluiten ei

Tässä sitä mennään. Hieno ilma, kauniit maisemat. Kyllä kelpaa kärrytellä, vaikka väsyttää hirveästi. Nukahtihan se vauva onneksi lopulta. Nyt jos edes 10 minuuttia vielä torkkuisi, niin selvitään illasta helpommin. Jos edes sen kymmenen minuuttia... no, mieluiten tunnin vielä.
Jaa mutta kukas se sieltä tulee vastaan... onko se... eihän? No onhan se... joo on. Tuleeko se tänne polulle? No tuleehan se, tietysti. Kai se on tervehdittävä... kunpa ei jäisi juttelemaan, meen vaan nopeasti eteenpäin, ei nyt oikeasti huvita jutella... ei ois kyl tarvinnut törmätä nyt. Miten kauan siitä onkaan, kun on viimeksi juteltu, eihän me edes tunneta ja on se niin outokin ja... äääh, nyt se tulee...

- Hei...
- No terve!
- Eheh (no voi nyt prkl se pysähtyi!)
- No sielläkö se... teidän pieni, on jo niin iso!
- (no nyt se heräsi, voi eiii)
- No heiiii kukas se siellä kurkkii!!
- (voi luoja...) Niin... 9 kuukautta se nyt.
- Mikä nimi?
- Pirkko* (ei helvetti, jääkö tuo oikeesti nyt hölisemään tähän? Voisinko vaan lähtee kävelemään.. mulla ei oo sulle mitään asiaa)
- Ai, mun äiti oli Pirkko! Joo! Voi siellä se katselee...
- (niin että joko päästäis jatkamaan matkaa ja silleen?)
- No mites se isoveli, eskarissa on ja?
- Mm, ihan hyvin menee
- Joo niin se meidän Pekkakin sit... läpälää plää läpä läpä
- (nyt tuo vauva alkaa jo ihmetellä mitä me tässä seisotaan, sori nyt, äiti joutuu tässä  nyt vaan olemaan ja hymyilemään...)
- Voii, vilkutatko sinä minulle?
- (...)
- Vieläkö hän syö yöllä paljon?
- Joo... (miksi mä vastaan tähän kysymykseen edes?!)
 Kyllähän se aika paljon syö (eikö oikeasti voi valehdella, ole nyt nainen hiljaa!), nää meidän lapset on semmoisia että imetetty aina ja paljon. (Nyt tulee varmaan tarina siitä, miten Pekka itki vain kolme yötä putkeen pimeässä, kun opetettiin nukkumaan ilman maitoa ja ihan on kaikki yöt nukkunut sen jälkeen ja hohhoijaa.)
- Niin, hehe.
- (no niinpä juuri)
- Semmoistahan se on... (Ja niin tarina jatkui allergiateemaan ja kaikkeen muuhun hyvin kiinnostavaan sillä hetkellä). No mutta hyvää kevään jatkoa tai eihän se enää kevät ole, nyt on kesä!
- On, nyt se on. Mm. No hei vaan...
- Hei hei hei, nähdään taas!
- (tottahan toki)

Mitä osaan, mitä en - osa 2

Työpaikkani keräsi tänä talvena jotain ihmeen tarkoitusta varten työntekijöiden arvioita omista osaamisalueista. "Jotain ihmeen tarkoitusta" sanon siksi, että keskustellessani asiasta siitä jotain tietävien kanssa sain sitten myöhemmin kuvan, että nyt oli taas pistetty tekeille toimenpide, jota oli ollut hutkimassa monta eri tekijää kukin milläkin syyllä, eikä aineiston hyödyntämisen tapa vaikuttanut erityisen järkevältä. Minä työntekijänä tietysti saatoin optimistisessa puuskassa kuvitella, että hei nythän meidän talo tekee jotain järjestelmällistä tietokantaa ihmisten osaamisista ja ehkä jopa oppii tästä aineistosta jotain uutta omista työntekijöistään - jee, vihdoin tuodaan esille, mitä meillä osataan ja piilotalentitkin voivat päästä loistamaan. Pessimistikyynikko minussa taas oli sitä mieltä, että lomake oli huonosti tehty, eikä tarjonnut mahdollisuuksia tuoda esiin kuin rajallisesti asioita, ja sen lisäksi mietin, missä välissä minulla kuuluisi olla aikaa pohtia tuollaisia asioita ja täyttää edes mitään lomakkeita, kun töitä on niin paljon. Ja yleisestihän olen tympiintynyt ja turhautunut kaikkeen tämmöiseen, koska en näe tulevaisuuden tarjoavan mitään hyvää, vaikka kuinka osoittaisin olevani ammattilainen ja arvokas osa organisaatiota.

Enpä siis pomppinut riemusta sitäkään vähää, kun selvisi, ettei tuolla selvityksellä oikein mitään erityistä edes tavoiteltu. "Kunhan vaan tsekkaillaan juttuja... katsotaan vähän tulevaisuuden kuvioita varten... ehkä... ei sillä oikeestaan oo niin väliä, mitä sinne täytetään... ei se haittaa, vaikka kaikki ei osallistukaan..." ja niin edelleen. Okei. No kiva. Käytin lomakkeen sisällöistä tuskailemiseen, asian pohtimiseen ja järjestämiseen, lomakkeen kirjoittamiseen pari tuntia aikaa, eikä sillä ollutkaan sitten oikeastaan mitään väliä. En tajunnut edes ottaa kirjoittamiani tekstejä talteen itselleni, vaikka kyseessä oli elämäni ensimmäinen itsearviointi, johon saatoin itse valita otsikot ja sisällöt ja jättää epäolennaiset kokonaan ulkopuolelle. Minulle jäi käteen vain entistä vahvempi fiilis siitä, että on aivan sama, mitä osaan tai mitä olisin kiinnostunut oppimaan. Kyllä surettaa sekin, millaista hienoa aineistoa heitetään menemään sutaisemalla asia miten sattuu - tai enhän minä siitä tiedä, kuinka niiden tietojen lopulta käy, mutta vahva epäilys on kyllä.

Kesän lähestyessä taitaa ollakin aivan sama, miten tuo ammatillinen osaaminen on reilassa. Välillä voi olla ihan hyvä keskittyä vain siihen, mihin tennarit osoittaa. Isossa mittakaavassa on yhtä tyhjän kanssa, mitä minä siellä toimistolla piiperrän - tai jätän piipertämättä.

Kirjoitin aiemmin pohdintaa omista kyvyistä ja ominaisuuksistani. Lupasinkin aihetta käsitellä vielä tässä blogissa, ja varmaan se olisi ihan hyödyllistäkin erityisesti sitten, kun päivitän taas cv:täni. Olen jäämässä muutaman viikon kuluttua äitiyslomalle ja se aika tunnetusti laimentaa loputkin älyllisistä liikehdinnöistä pääkopan tienoilla.

Kenelle viserrät

Tarina siitä, kun kuulin pomoni seuranneen Twitter-feediäni.

Kehityskeskusteluni alkoi sanoilla "olen vähän seurannut sua, ja nyt kun mä luin tämän sun kehityskeskustelulomakkeen vastaukset ja olen lukenut myös sun Twitteriä..."
Siitähän olikin mainio lähteä keskustelemaan sitten minun ammatillisesta kehittymisestäni, joka on, kuten Twitteristäkin olette huomanneet, todella vauhdikkaassa kasvussa. Ei kun, mitenkäs se menikään... Suunta taisi olla vähän toinen, ainakin työmotivaationi ja -hyvinvoinnin suhteen.

Kierteleminen ja kaarteleminen, ts. hyvät tavat, eivät ole minun heiniäni. Toki osaan käyttäytyä kylässä ja asiakaspalvelukin minulta sujuu, mutta epäkohdistahan minä en osaa olla hiljaa. Kuten olette Twitteristäni huomanneet. Kehityskeskustelulomakkeessani oli rehelliset merkinnät "Minulla ei ole annettavaa työyhteisöni kehittämiseen", "En jaksa kehittää toimintaani" ja "Kehittymistä osaamisessani ei ole tapahtunut". Samoin otin kantaa kehityskeskusteluiden hyödyllisyyteen aika suoraan. Kerroin myös uupumuksestani (kun kysyttiin) ja sanoin pomolleni suoraan, etten ole kiinnostunut työkaverieni olkapäänä toimimisesta, kun voimani eivät riitä omaan hyviinvointiinikaan. Olisin nämä asiat tietysti päästänyt suustani ilmankin tietoa siitä, että Twitter-vuodatukseni oli nyt myös hänen tiedossaan, mutta kyllähän se tieto niin sanotusti raivasi polkua tieltäni.

Onko se sitten ok, että esimieheni on lukenut "siviiliminääni" verkosta? Onko astuttu jonkinlaiselle riskirajalle? Menetinkö kasvoni tai olenko rikkonut työpaikkani sääntöjä? En tietysti osaa varmaksi sanoa, mihin tämä johtaa. Minä olen tiennyt kirjoittavani julkista tekstiä ja valinnut sanani sen mukaan. Pomoni tietää, että kirjoitan asioita omalla nimelläni ja omasta itsestäni. Minua ei haittaa se kuva, jonka tekstini luovat, ja toivon kyllä ymmärrystä myös organisaatioltani. On kuitenkin totta, että aloin (pieneksi hetkeksi vain) pohtia, olenko jossain kohtaa todellakin ylittänyt rajan. Rajaa hipoen on ainakin menty muutamia kertoja.

Pohdin nyt myös sitä, kenelle kirjoitan viserrykseni Twitterissä? Facebookissa kohderyhmä on vanha ja tylsä kavereiden verkosto. Reaktiot, joita sitä kautta saa, eivät ole erityisen innoittavia. Twitterissä kohderyhmä on osittain tuntematon, monipuolinen joukko, joka yllättää päivittäin. On erityistä kuulua verkostoon, vaikkakin löyhään, jossa on mukana niin monenlaisia ihmisiä. Avoimuus ja moninaisuus kiehtoo. Näen tässä avoimessa yhteisössä myös voimavaran ja potentiaalia, joka voi johtaa jopa hyötyihin urallani - jos osaan käyttäytyä edes jotenkuten ;). Tietyn verkoston lisäksi Twitterissä on toki myös yleisö, josta en tiedä, eli ne ihmiset, jotka voivat lukea Twitter-profiiliini kertyvää sisältöä vapaasti.

Pitäisikö minun antaa Twitterin avoimuuden haitata ja vaikuttaa asioihin, joista puhun? Kysymys johtaa toiseen: hyödynnänkö avointa areenaa haukkuakseni jotain vai kenties tuodakseni avoimesti esiin minun asioitani ja kysymyksiäni? Avoimen puhumisen ja mustamaalaamisen välillä on nimittäin ero, ja itse kannatan näistä ensimmäistä. Minä en pidä turhan lässyttämisestä, small talkista tai esittämisestä. Ne harvat sanat, jotka puhun, tahdon puhua kunnolla ja tuottaa vaikutuksia. No... olen väsynyt ja epäsosiaalinen - tai ainakin sosiaalisesti outo - joten valitsemani sanat saattavat toisinaan hirvittää herkempiä. Uskon, että henkilöt, jotka tuntevat minut verkossa paremmin, tietävät minun olevan aidolla ja (yleensä) hyvällä asialla. Huumori ja sarkasmi kuuluvat keskusteluun, ja ne pitävät minutkin hengissä myös vaikeina päivinä, mutta kyllähän ihmisen täytyy kaikessa pipipäisyydessäänkin noudattaa edes joitakin sääntöjä.

Ennen kuin kertomukseni päätyy itsenuhteluun palaan laskujen maksamisen pariin. Sitähän normaalit aikuiset internetissä tekevät. Kuulemma myös Lottoa voi nykyään pelata internetissä.

Kuulehan...

Hiilihydraatteja ei saa syödä. Ei kun siis, huonoja hiilareita ei saa syödä. Proteiinia pitää syödä, ja vitamiineja täytyy tankata.

Sokeria ei pitäisi syödä. Kaakao on epäeettistä, tumma suklaa edistää terveyttä.

Ruuansulatus ei toimi ilman ruuansulatusjugurttia.

Liha on monin tavoin huonoa. Lihaeinekset eivät ole lihaa - tai vaikka ne olisivat joskus sitä olleet, on liha teurastuksen jälkeen silputtu, pesty, käsitelty kemikaaleilla, värjätty, muunneltu, jatkettu, maustettu ja niin edelleen.

Naudanlihan syöminen on pahin rikos, varsinkin ulkomaisen. Broilerintuotanto on sairasta. Mistä löytää kotimaista luomulihaa?

Riisi on epäeettistä, samoin kahvi.

Makeutusaineet tekevät hulluksi, hedelmäsokeri aiheuttaa diabeteksen, light-tuotteissa on hullusti lisäaineita. Natriumglutamaatti on pahasta kaikille, muka.

Voi on liian tuhtia rasvaa, oliiviöljy on välillä hyvä ja välillä huono, transrasva, kova rasva, tyydyttymätön, ahdistus, hysteria.

Banaani ei ole terveellistä, avokadossa on liikaa rasvaa. Omenan kuoret pitää syödä mutta lajiketta vaihtaa säännöllisesti, jotta mitään myrkkyä ei kertyisi liikaa.

Miehelle tekee hyvää kaksi olutta päivässä, naisella on ongelma, jos menee 7 viikossa. Kännissä ei saa olla ja krapula lyhentää elämää.

Lapselle ei saa antaa suolaa, sokeria tai kovaa rasvaa. Lapselle ei saa antaa liikaa ruokaa. Lapselle ei saa antaa liian usein ruokaa. Lapselle ei saa antaa, mitä hän tahtoo. Ei mehua, ei limsaa, ei karkkia, ei pullaa. Lasta täytyy juoksuttaa kaksi tuntia päivässä ja hänen tulee osata pyöräillä, luistella ja hiihtää.

Hyötyliikuntaa tulee harrastaa. Sosiaalista elämää täytyy olla ja mielellään on käytävä zumbassa. Parisuhteessa tulee olla seksiä ja joustoa. Lasten on mentävä yöksi mummolaan.

Palkkaa on saatava paljon, työkavereiden kanssa on pakko käydä kaljalla. Kotiin on hankittava uusia tavaroita, eikä elämä ilman asuntolainaa ole elämää.


- Posted using BlogPress from my iPhone

Moi mä!

No sä oot nyt 15-vuotias, vajaa puolet mun iästä. Tai sun, sit ku sä olet mä tässä iässä. Joo kyllä sä elät näin vanhaksi, ja voin kertoa myös sen, ettei se 34-vuotiaana kuoleminen tunnu tässä vaiheessa enää niin houkuttelevalta ajatukselta. Ainakaan koko ajan. En kyllä kiellä, etteikö tässä vaiheessa elämää olisi välillä sellainen olo, että tää on nähty. Mutta lupaatko, ettet ajattele sellaista ennen kuin olet tullut tähän ikään?

Eka vinkki: heitä nyt helevettiin ne wannabehoppari-retkut (joiden tajuat kyllä olevan aika naurettavat, kun eihän sulla ollut mihinkään oikeisiin vaatteisiin edes varaa) ja rupea näyttämään tytöltä. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi vasta kaksvitosena tajuta yhtä niistä syistä, miksi sulla ei ollut koskaan poikakaveria. Mä muuten tiedän, että ne kengät on jo rikki ja sateellahan niihin tulee vesikin sisään, eli ei se ehkä ole kuitenkaan sen arvoista. Kengistä puheen ollen kannustan kokeilemaan saappaita (jos ne jossain vaiheessa sattui olemaan muodissa) ennen kuin tajuat pohkeidesi kasvaneen niin järkyttäviin mittoihin, että joudut luopumaan toivosta niiden(kin) hankkimisen kanssa. Tänäkin päivänä tiiraat peilistä takapuoltasi käsittämättä, mistä se on siihen tullut. Samaan tapaan kuin nuo sääretkin joskus pian tulevaisuudessa: syömällä. Maailmassa olisi kyllä muitakin harrastuksia. Vaikka mä olen sä ja tiedän kyllä, mitä mietit, haluan sanoa, että olet ihan nätti ja pahemminkin voisi asiat olla. Se siniruudullinen lyhyt mekko - pidä sitä useammin, myöhemmin tulet kaipaamaan sitä.

Sä kirjoitat ja piirrät - jatka niitä, vaikka et koulun taitavin piirtäjä olisikaan. Vuosien jälkeen ymmärrät näiden juttujen merkityksen ja tiedät niiden kantaneen läpi monen synkän hetken. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen, mitä muutakaan olisit niinä hetkinä voinut tehdä? Et ehkä saa kuvataiteesta ammattia, mutta siitä huolimatta piirrä niin kauan kuin se vaan tuntuu itselle järkevältä, ja mielellään sen jälkeenkin. Joskus tulee vielä se päivä, kun tajuat, ettet enää tunne kädessäsi olevaa kynää tai edes sitä viivaa, jota se piirtää. Jos nyt voisin aikakoneen avulla tätä asiaa muuttaa, palaisin sen korjaamaan.

Sulla on ihania ystäviä, vaikka oletkin enemmän yksinäinen susi, joka kaipaa omaa rauhaansa. Toivottavasti huomaat, että kaverit välittävät sinusta. Toivottavasti huomaat myös sen, kun ystävät tarvitsevat sinun tukeasi. Et ole ennenkään lähtenyt mukaan ryhmittymiin ja paskanpuhumiseen, toivon että välttäisit sitä yhäkin ja sitten lukiossa... Kun olet minun iässäni, tulet ymmärtämään, mikä rikkaus on ollut saada niin monia erilaisia ystäviä. Ymmärräthän jo nyt, että eri perhetaustat tuovat porukkaasi niin kitkaa kuin voimaakin. Nyt jälkeenpäin, kun olen nähnyt, mitä luokkatovereillesi tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, suren sitä, etten voinut vaikuttaa asioihin. Jos sinä voit ja näet - ja muistan kyllä että näitkin - mieti, voitko tehdä jotain.

Tiedän nyt, mitä virheitä tulet tekemään, enkä usko voivani niitä estää, vaikka sanoisin mitä. Mitä tahansa tapahtuukin, on se kuitenkin aika pieni asia tässä maailmassa. Pidä itsestäsi huolta. Ollaan yhdessä tyytyväisiä, että olemme yhä hengissä ja terveitä.

Anna

Työmuisti kortilla, jaksanko vielä?

Käytin tänään monta minuuttia päätelläkseni, kuinka paljon on 6 kertaa 8. Tieto ei vaan tullut mieleeni mitenkään. Kun vihdoin sain mutkan kautta laskutuloksen aikaiseksi, olin unohtanut, miksi ylipäätään tarvitsin koko lukemaa. Jollain logiikalla olin laskemassa, kuinka paljon 18-sivuisten materiaalien kopioiminen tietylle osallistujamäärälle maksoi. Lopputulos: en tiedä.

Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.

Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.

Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.

Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.

Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?


- Posted using BlogPress from my iPhone

Elämän mittainen pukeutumiskriisi

En ole koskaan osannut pukeutua oikein. Elämän lähestyessä jo keski-ikää tajuaa menetetyt tilaisuudet karvaasti. Miten sitä onkin osannut pukeutua aina väärin, niin eri tavalla kuin sen ikäisenä kuuluisi pukeutua?

Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...

Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.

Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.

Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.

Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?

Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.

Kylmyys ja kaameus

Hah! Tässä sitä taas ollaan tekemässä verkkoviestintärikollisuutta: valittamassa. Nykyäänhän blogien tarkoitus olisi toimia henkilöbrändin markkinoinnissa. Nykyään me olemme tuotteita, ja samalla itsemme mainostoimistoja. Pitää kirjoittaa paljon ja hyvin. Ja ennen kaikkea myönteisesti. Parasta olisi tuotteistaa myös oma elämänasenteensa.

Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?

Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.

Kesällä kerran linnunpaskaan istuin

Greyn anatomiassa joku paska hääjakso. Twitter hajalla. Keksejä mennyt noin laatikollinen. Uimaan ei ole päässyt, jos sitten olisi uskaltanutkaan.

Kaksi tavaraa päivässä

Tunnen taas kerran jääväni ajatuksineni muiden jalkoihin. Tavaramäärään hukkuva nykyajan ihminen pitää ihanteena täydellistä kiertokulkua: ostetaan, ostetaan, hävitetään, hävitetään. Hanki uusi tavara - heitä pois kaksi vanhaa. Tietysti pinnalla on myös kierrättäminen, joka sopii tuohon samaan kehään vähän pehmentämään kulutuksen jälkiä. Eli heitetään ensin makkarista vuoden vanha Ikea-laatikosto roskikseen, ajetaan 500 kilometrin päähän ostamaan tilalle joku muka arvokas piironki kiskurihintaan, kuskataan se kämppään, jynssätään siitä maalikerrokset pois ja vedetään uutta päälle. Sitten täytyy käydä ostamassa Ikeasta uusi peili, joka sopii sen piirongin viereen ja siihen piirongin päälle pari mariskoolia tai jotain helvetin kalliita tietyntyylisiä englantilaisia säilytyskoreja, joihin askarrellaan varta vasten ostetusta ruutukankaasta koristesydämiä. Ja koko hankinnan tarkoituksena on pohjimmiltaan vain se, että voidaan tällä käytännön toimenpiteellä osoittaa harrastettavan kierrättämistä, vanhasta käyttökelpoisen tekemistä, ja ennen kaikkea kaiken dokumentoimista blogiin muiden ihasteltavaksi. Sillä ei ole mitään merkitystä, että uuden piirongin laatikoista vain kaksi aukeaa, eikä niihin mahdu edes sitä Orthexin monitoimikoria. Yli jäävät tavarat voi viedä taloyhtiön roskikseen sen edellisen laatikoston viereen.

Olen kypsynyt kahvipöytäkeskusteluissa niihin valituksiin, että voi voi kun kämppä on täynnä tavaraa ja voi voi kun pitäisi heittää kaikkea pois. Tai sitten sitä kehuskelua, kun todellakin pistettiin sutinaksi ja heitettiin puoli vaatehuoneellista kamaa roskikseen - no okei, vietiin kaksi pussillista myös kirpparille, hip hei. Että kun nyt on tosi ylpeä fiilis, kun on päästy eroon niistäkin tavaroista. Siellä ne muovikipot ja soutulaitteet koreilee kaatopaikalla seuraavat 1000 vuotta. Nyt pääsee taas ostamaan uutta. Miksei hankittaisi nyt siis sitä kuntopyörää, espressokeitintä tai edes niitä sellasia untuvasaappaita tai muutama uusi fleece-peitto!? Ja ihania Luhdan säilytyskoreja säilytyskorien säilyttämiseen. Ja kirjoja, lisää kirjoja, keittokirjoja joissa on samoja ohjeita kuin kymmenessä edellisessäkin, jeee.

Olen toki itsekin totaalisen väsynyt tavarapaljouteen. Onhan se tutkittukin, että kaoottinen elämä on väsyttävää. Mutta siinä taidan olla poikkeava, että olen kiintynyt kaikkeen roinaani niin paljon, etten ikimaailmassa voisi ruveta sitä pois heittämään, ellei kyseessä oikeasti ole pahasti rikkinäisiä tai loppuun kuluneita esineitä. Kahvipöytäkeskusteluissa olen kyllästynyt jo ehdottamaan sitä varovaista ajatustani, että mitäpä jos vaan vähän aikaa yritettäisiin olla hankkimatta uutta. Ajan myötä tavaroilla on tapana hiljalleen järjestyä, ainakin minun kodissani. Tosin se vie paljon aikaa, eikä kenelläkään minun lisäkseni taida olla kärsivällisyyttä seurata sitä hidasta vaellusta, jonka kaikki paperipinoni, vihkoni, käsityötavarani, koriste-esineeni ja vanhat vaatteeni ovat vaatineet löytääkseen omat toimivat paikkansa. Minulla on kyllä sekin hölmö teoria, että jotkut tavarat myös kuluvat loppuun käytössä. Toistaiseksi tätä on päästy todistamaan vain vaatteissa ja kengissä, joista vaatteetkin meillä kiertävät viimeisen käyttökertansa vielä siivousrätteinä. Niin ja kylppärin shampoo-pullojen kanssa :D - minun kylppärissäni oikeasti ei ajelehdi miljoonaa melkein tyhjää shampoo-pulloa tai rasvatuubia vaan ainoastaan se yksi, jolle saapuu seuraaja sitten, kun se loppuu. Ai että tätä hallinnan tunnetta :D. Kukaan ei tajua, mutta on minulla sentään jotain hanskassa!

Tämä valituksella aloitettu postaus päätyy taipumiseen ympäristön paineen alla. Ollakseni siis trendikäs voisin ehkä silti yrittää ottaa hallintaan oman kotini paikasta toiseen ajelehtivia tavaroita, joille parempi paikka voisi olla jossakin muualla. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus joka päivä kahden tavaran pois heittämisestä tuntuukin, voisi se silti olla kokeilemisen arvoinen. Ja nimenomaan niin, että tavaraa lähtisi mieluummin aina muualle kuin kaatopaikalle. Eilen pakkailin keittiöstä ja vaatehuoneesta muutamia ylimääräisiä astioita ja keittiötarvikkeita vietäväksi muiden käyttöön: ammattikorkeakoulu kerää "starttipaketteja" kaupunkiin tuleville vaihto-opiskelijoille, jotta heillä olisi käytettävissään joitakin kodin perustarvikkeita heti alusta alkaen. Muutamat ikivanhat, kulahtaneet lautaset ja parittomat mukit ja juomalasit saavat nyt lähteä siihen käyttöön. Hankalampia kohteita ovat kaikki ne määrittelemättömät sälärojut, joista ei välttämättä aina edes tiedä, mihin niitä on käytetty. Kukaan ei suostu niitä kirpparipöydästä ostamaan, mutta en kyllä tiedä, mihin niitä voisin ilmaiseksikaan antaa. Lapsen tulo on ollut siitä kätevä juttu, että monille epämääräisille tavaroille on löytynyt ainakin vähäksi aikaa käyttäjä, kun lapsi on ottanut niitä tavaroita leikkiinsä. Hajonneet paistinpannut ja runnotut leikkuulaudat toimivat vielä pitkään hiekkalaatikolla - mutta entä sitten sen jälkeen?

Tänään en ole vielä luopunut mistään. Olen kyllä kerännyt pojan kaapista pieneksi jääneitä vaatteita, joista osan ehkä voisi ajatella lähtevän vaatekeräykseen tai SPR:n kirppikselle. Todellisuus vaan taitaa olla se, että pyörittelen niitä vaatepusseja kuitenkin seuraavan vuoden ajan makkarin nurkassa, joka on tässä kierrätyskeskuksessa niitä paikkoja, joista tavara ei tunnu pääsevän eteenpäin...

Joulukuu

Työkiirettä, deadlineja, unohtuneita asioita, kaaosta, siivousta, tappelemista, jouluvaloja, pipareita, pimeyttä, kissanpaskaa, pitkiä päiviä, lyhyitä öitä, hässäkkää, paineita, stressiä, ikävää, kitaroita, kameroita, asioita, myöhästymisiä, musiikkia, pettymyksiä, haasteita, joulujuhlia, varahoitopaikkoja, pyykkiä, tiskiä, pakasteita.

Mäiskynmäiskyn

Jöö, 'tsmii ögen. Edellisestä viestistä unohtui mainita vielä rauta yhtenä keinona väsymyksen karkottamiseen. Mutta joo, ei tässä nyt vielä ole kovin suuresti tsempattu: ei yli 7 tunnin yöunia, ei liikuntaa, ei ulkoilua, ei hedelmiä joka päivä... ja mitähän muuta vielä. Toisaalta edes ajatus siitä, että yritän tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi, on voinut auttaa vähän. Tällä viikolla on ollut jopa pari iltaa, kun pojan nukkumaanmenon jälkeen on ollut mielessä jotain muutakin kuin ikiajoiksi pimeään peittojen alle katoaminen, ja nyt viikonloppuna olen yrittänyt saada jostakin nurkasta kiinni tämän huushollin kaaoksen setvimisessä.

Yksi osansa tympeisiin fiiliksiini ja väsymiseen on kyllä omalla elämänasenteellakin. Miten ihmeessä sitä onkin joskus kehittynyt tällaiseksi yleisesti kaikkeen kielteisesti suhtautuvaksi yksilöksi? Minä kun en tykkää niin yhtään mistään tai ainakaan mistään sellaisesta, josta normaalit, positiiviset ihmiset tykkäävät. Joulu on inhokkilistalla melkeinpä ylimpänä kuten tietysti myös talvi. Voi hyihelvetti kun eilen iltapäivällä tuli jostakin sellainen joulunpyhäiltapäiväfiilis: ulkona luminen maisema, kotona rauhallista ja keittiössä kaikki näytti jotenkin siltä, kuin juuri joku olisi käynyt meillä kylässä, ja sit se järkyttävä tunne että ihan kuin olisi joulukuu :-/. Glögiäkin juotu parina päivänä. Meikän mukiin saa kyllä lorauttaa aimo annokset alkomahoolia, että joulutunnelmiin päästään. Se on kohta taas se aika, kun täytyy ruveta organisoimaan joulunajan aikatauluja: milloin ollaan kenenkin luona ja kuka tekee mitkäkin ruuat, kenelle ostetaan lahjoja ja mitä...

Mutta tässä sitä mennään eteenpäin. Haaste jatkukoon, ja tämä ilta tuntuu oikein lupaavalta, kun poika on nukkumassa jo ennen kahdeksaa ja ohjelmassa lienee Singstaria laulutaidottomalle.

Matkailua vai hörhöilyä?

Näin lapsiperheenä on kaikesta tullut vaikeampaa. Tai minullehan kaikki on heti niin Kamalan Vaikeaa suorastaan ylitsepääsemätöntä hysteriakriisiä, kun on vähänkään mutkikkaampaa kuin "normaalisti". Parissa vuodessa olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että matkailu ei kannata. Ensinnäkin on se pakkaaminen: lapsen kanssa tavaraa täytyy ottaa noin kolminkertainen määrä kahdestaan matkustamiseen verrattuna. Ja pakkaaminen on helvetillistä - sitä ollaan kuitenkin viimeisenä yönä neljän aikaan totaalisen raivon vallassa siirtelemässä vaatekasoja ja ties mitä tarpeistoja paikasta toiseen, etsimässä jotain kadoksissa olevaa tavaraa ja tajuamassa, että ei se kaikki kuitenkaan mahdu mukaan, ja etukäteen voi myös riehua siitä, kun jotain tärkeää kuitenkin unohtuu. Tässä vaiheessa kadun viimeistään matkan varaamista - tätä ennen olen ehtinyt katua sitä ehkä pari kertaa ihan vaan sen takia, että ennen matkaa joutuu aina tekemään joitakin erinäisiä valmisteluita (kun on vaikkapa nyt noi kissat) ja painamaan töissäkin ihan vaan piruuttaan pitkää päivää, kun ei se talo muka pysy pystyssä minun poissa ollessani. Onko se sitten ihme, että lentokoneeseen päästyään alkaa tihrustaa itkua muustakin syystä kuin jännityksestä eli ihan vaan helpotuksenkin takia?

Matkustusintooni on alkanut nykyään vaikuttaa myös jostakin minuun muuttanut ekohörhöily. Minä en ole sitä tilannut, mutta - kuten on tapana sanoa - näinä kamalina aikoina en voi olla ajattelematta toimintani jälkiä maailmaan ja muihin ihmisiin. Olen sitä mietiskellyt ja pohdiskellut; miksi minuun iskee vastenmielisyyden tunne, kun puhutaan rantalomista, all inclusiveista, kaukolennoista ja vuokra-autoista. Onhan siinä osa sitäkin, että minä nyt vaan en tykkää viedä kalpeita kinkkujani aurinkoon ihmisten ilmoille, ne viihtyvät niin paljon paremmin farmarihousun sisällä 7 asteen pohjolan lämmöissä - ehkä vielä mielellään pimeässä, jos saa valita. Minua puhutteli suuresti se Nalle Puh (vai Muumi?) -lehden takakannessa näkemäni mainos: perhe, siis äiti ja isä parin lapsen kanssa, retkotti uimarannalla auringossa ja lukijalle näkyivät lähimpänä heidän paljaat jalkapohjansa. Taustalla perinteistä merimaisemaa, tietenkin. Kun mainostettava matkakohde oli kai Intia tai joku muu kaukoidän kohde, jossa väestöstä iso osa elää kehitysmaaoloissa ja muutenkin löytyy jos jonkinlaista kehitettävää, niin minun mielikuvani oli ensimmäisenä se, että miksi hitossa me mentäis tuonne paistattelemaan, kun ei tuolla maassa monet lapsista edes koskaan saa käteensä tällaista Nalle Puh (tai Muumi) - lehteä! Että me siellä vaan maattais auringossa, kun vähän matkan päässä pikkutenavat tarpoo kaatopaikalla lasinsirpaleissa keräämässä muovipussin palasia vuorokauden ympäri. No joo... sanotaan, että monissa köyhissä maissa se köyhempi osa väestöstä hyötyy eniten matkailuelinkeinosta, mutta hyötyy siellä siitä kyllä moni muukin. Ja mitähän järkeä sitä on pöristellä ympäri maapalloa lentokoneella saastuttamassa ihan vaan huvin vuoksi? Minua ei nappaisi ainakaan, vaikka kyllä minä sinne New Yorkiin aion vielä kerran matkustaa. Ekomatkaaja maksaa lennostaan vapaaehtoista ympäristömaksua. Kaipa sekin on jonkinlainen ratkaisu, jos kerran pakko on päästä ja onni löytyy vain kaukaa.

Talvi taitaa olla tulossa. Jyväskylässä satoi tänään räntää ja vettä - ja illaksi tiet ovat jäätyneet vaarallisen liukkaiksi. Joka vuosi toivon, että kesä tulisi seuraavana aamuna, mutta eihän se tapahdu. Seuraavaksi täytyy varmaan alkaa etsiä sitä kaappia josta pääsisi ei Narniaan vaan johonkin lämpimään paikkaan. Yäääk... syyskuun puolivälissä tuli ekat joulumainokset ja kohta kaupoissakin raikaa joululaulut. On niin monta kuukautta vielä helmikuuhun.

Outoutta

Päällä sopiva väsymys ja taas kerran tiedän, mitä seuraa siitä, jos lapsi parina yönä höpisee hassuja unissaan. Siitä seuraa sairastelua, kuumetta ja itkuja sitten seuraaviksi öiksi. Toivotaan nyt, että taas kerran selvitään tästä parin päivän kuumeilulla ja loppuviikolla tilanne on taas normaali.

Tässä keskiviikossa leijailee outo tunnelma. Lauantaina lähestyvät enon hautajaiset. Pari viikkoa sitten saatiin suru-uutinen 5-kymppisen enoni menehtymisestä kotiinsa, ja tapahtumaan liittyy vahvoja lääkkeitä ja päihteitä. Enoni elämä päättyi surullisesti siihen samaan huoneeseen ja ehkä myös samaan sänkyyn, missä hän 50-luvulla syntyi. Haluaisin laittaa tähän kuvan minusta ja enosta, mutta valitettavasti se paras kuva meistä kahdesta on sellainen, jossa itse olen ilman vaatteita ja asetelma voi muutenkin ulkopuoliselle vaikuttaa hieman epätavalliselta. Siinä kuvassa ajamme moottoriveneellä ilta-auringossa keskikesäisellä Armisvedellä, eno on perässä ohjaamassa moottorista ja minä istun keskipenkillä alastomana selkä kohti kameraa. Nyt lauantaina olen menossa entiseen mummolaani lähes 15 vuoden tauon jälkeen tapaamaan muut sukulaiset ja muistamaan enoa, jonka tapasin viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Voinko nyt sanoa, että tämän päivän outo tunnelma tarkoittaa kai sitten surullisuutta?

Mielessä vainoaa myös viimeperjantainen bongaukseni keskustassa. En tiedä, näinkö siellä miehen makaamassa mahallaan tarkoituksella auton takapuolella, tajuttoman miehen makaamassa mahallaan auton takapuolella vai kuolleen miehen makaamassa auton takapuolella. Varmaankin tämä asia vaivaa minua vielä noin ikuisuuden. Joka tapauksessa näin parkkitaloon kääntyvällä tienpätkällä tien sivuun pysäytetyn pakettiauton, jossa oli vilkku päällä ja takaluukku auki, ja aivan siinä auton perässä, osittain jopa alla, makasi keltaisessa huomioliivissään ihminen, jonka päätä tai kasvoja en nähnyt ajaessani siitä ohitse. Kymmenesosasekunnin verran kävin mielessäni väittelyn pysähtyäkö siihen katsomaan ja hälyttämään apua (tosin siihen ei olisi voinut pysäyttää ja perässä tuli autoletka kovaa vauhtia risteyksestä) vai luottaako siihen, että samaan aikaan paikalle kävelevät ihmiset (oli niitä ainakin kaksi, olihan?) huomaavat saman kuin minä siinä ohi kaahatessani. Ihme että selvisin kolaroimatta kotiin saakka, ja kun tämä asia jäi näin vaivaamaan, minun olisi ihan oikeasti pitänyt kääntyä takaisin seuraavasta risteyksestä :-/.

Tällä hetkellä haluaisin karata töistä ja mennä johonkin yksikseni möllöttämään. Dramaattinen syksy on aluillaan, ja vaikka ehkä eilinen Singstar-testailu (minimivolumella myöhään illalla) ja tuo ulkona loistava aurinko voisivat piristää, ei näin syyskuun alkaessa voi olla toteamatta, että kohta se jatkuva syksystä valittaminen on taas edessä. Mihin sitä vanhoista tavoistaan pääsisi, kun valittaminen kuitenkin on elämän suola.

PS. Joulupukki, haluaisin sen Valivalivali-paidan kokoa L lahjaksi...

Sekavuus & sukkikset

Minulla taitaa olla päässä jotain ylimääräisiä aukkoja. On vaan vaikea saada asioita järjestykseen, eikä puhekaan koskaan mitään kaikista selkeintä ole. Pojalle mesoessa tuntuu menevän jatkuvasti V:t ja M:t sekaisin ja kiivastus kadottaa mielestäni kaikki järjelliset sanat. Ehkä olisi korkea aika bootata kovalevyä...

Järjelliseen toimintaan olisi hiljalleen taas kyettävä, kun uusi työvuosi kesälomien jälkeen tosissaan starttailee. Olisi päästävä kiinni rutiineista ja saatava organisoitua työn ja kotiarjen harmonia. Olisi oltava ymmärtäväinen ja tukeva äiti sekä tehokas ja professionaali projektisihteeri. Rutiinit tarkoittavat ensinnäkin sopivaa aikataulua aamuisin ja ajoissa töihin ehtimistä. Meidän tapauksessamme aamuyhdeksän koiramies osoittaa oikean rytmin. Kesäkuussa kun olimme toteuttaneet samaa aamujärjestystä (minä vien pojan autolla hoitoon ja sitten yhdeksäksi töihin) muutaman päivän peräkkäin (tämä on meillä harvinaista), tajusin joka aamu tapahtuvan saman hämmentävän asian: sama mies ja sama koira kulkevat kadullamme aina silloin, kun kipitämme pojan kanssa autolle n. klo 8.40. Kun satuimme samaan aikatauluun vielä kerran seuraavallakin viikolla, niin tuli sellainen "Päiväni murmelina" -tunne eli alkoi epäillä, tapahtuuko kaikki tosiaan joka päivä samassa rytmissä sattumalta vai onko tässä jotain suunniteltua :D. Nyt syksyllä emme olekaan aamuyhdeksän koiramiestä kohdanneet, sillä olemme päivä toisensa jälkeen onnistuneet myöhästymään ihanteellisesta aikataulusta. Kerran kesällä kyllä olin puoli yhdeksän jälkeen kadullamme, silloin huhuilemassa kadoksissa olevaa kissaamme, ja sieltähän se tulla tallusteli sama ukkeli hölmön koiransa kanssa.

Tällä hetkellä yritän saada järjestykseen vaatekaappiani. Tämä on varmaan 75:s kerta kun tätä tänä vuonna yritän. Tarvitsisi kaksi kaappia lisää ja kolme päivää aikaa, jotta urakka etenisi johonkin. Yritykseni päättyy aina siihen, että tulee jotain muuta tehtävää tai hermoni vaan poksahtaa kesken kaiken ja sullon vaan kaiken takaisin oven taaksen entistä pahempaan järjestykseen. Voi äiti... minun on niin vaikea luopua 10 vuotta vanhoista vaatteista, varsinkin kun tiedän painoni seilaavaan 15 kiloa sinne ja tänne parin vuoden välein, niin pieneksi jääneille vaatteille tulee kuitenkin käyttöä joskus vielä. Yeah right.

Tämän päivän kysymys on: Miten helvetissä pitäisi säilyttää sukkahousuja? Ja mistä ihmeestä minulle on tullut noin paljon sukkahousuja, joita en kuitenkaan käytä kuin kerran vuodessa joissakin pakkojuhlissa? Syynä lienee se, että uudet sukkikset on ostettava aina juhlien lähestyessä, koska tuosta kaaoksesta ei voi millään päätellä, onko siellä joukossa ehjiä tai oikean värisiä sukkahousuja. Ja varalle joutuu ostamaan myös ne toiset sukkikset, koska on aina 60 % todennäköisyys, että ne hajoaa puettaessa. Kun noita iljetyksiä aikansa pyörittelee, ymmärtää myös sen, miksi maailmassa keksitään niin paljon sukkahousuniksejä.

Uutisoitakoon vielä, että kaiken muun ihmeellisyyden lisäksi kaapistani löytyy myös yhdet sukkahousuleggingsit, vaikka kuulunkin vannoutuneisiin leggareiden vihaajiin ja odotan niiiin hartaasti sitä hetkeä, että ihmiset lakkaavat käyttämästä niitä. Minun leggarini ovat sellaiset aika helvetin ihanan keltaiset, jotka hankin eurolla alelaarista. Mm.. säästetään - ehkä joskus tulee jotkut naamiaiset, joissa haluan näyttää ylipainoiselta ampiaiselta.

No hö.

"Facebook-käyttäjätilisi on poistettu käytöstä.

Aktivoidaksesi käyttäjätilisi uudestaan, kirjaudu sisään käyttämällä vanhaa kirjautumissähköpostiosoitessasi ja salasanaasi. Voit käyttää sivustoa kuten ennenkin.

Toivomme, että palaat takaisin pian."

No mutta sehän on aivan liian helppoa. Hienosta päähänpistostani katosi hohto samantien.

Jotain on aina keksittävä

- ainakin kesällä (talvet voi keskittyä kuolemaan kaamoksessa ja pakkasessa). Olenhan meinaan lukenut juuri Kauneus & Terveys -lehden vakuuttavan ja innostavan horoskoopin. Sori, Tuoksuhoroskoopin (??).

Vesimies: Hyvin menee, mutta menköön. Järjestä itsellesi roppakaupalla tilaisuuksia laajentaa maailmaasi joko mentaalisesti tai maantieteellisesti. Usko unelmiisi ja viihdy seitsemännessä taivaassa. Haaveet ovat jättipottien alkuja.

Että näin, miten nämä aina niin sopivalta tuntuvatkaan? Horoskoopit on kyllä niin ihmeellisiä, kun aina niistä löytää juuri itselleen sopivat ohjeet. Tosin Kauneus & Terveys -lehden vakuuttavan ja innostavan Tuoksuhoroskoopin ohjeet ravulle, leijonalle tai kauriille taas eivät tunnu yhtään niin osuvilta. Jännä sekin. Mutta koska nyt tuo horoskooppikin kannustaa minua keksimään kaikkea jännää tänä kesänä, niin päätinpä sitten ensimmäisenä repäistä ja olla erilainen poistumalla kokonaan Facebookista (tosin olen kuullut että muutkin tekevät moista). Eipä olekaan käynyt mielessä kuin muutaman kerran vasta, että eihän siinä ole mitään järkeä, kun sen verkostojen kautta olen kuitenkin saanut kontaktin yllättävänkin moniin vanhoihin koulukavereihin tai yleensäkin kuulen paljon tavallista useammin kavereiden ja sukulaisten kuulumisista. Töissä kysyttiin, että MIKSI? Enhän minä mitään muuta osaa sanoa kuin, että jotain on aina keksittävä. Mutta nyt kun olen kerrankin jonkun päätöksen saanut tehtyä, voisi siinä yrittää pysyä. Tätä muuttoa on kuitenkin suunniteltu jo ennenkin - en kyllä oikein tiedä, miksi silloinkaan. Naamakirjan tilalle keksin varmasti jotain muuta :) (ja todellisuudessa hiivin sinne takaisin kuitenkin viimeistään syyskuussa). Nää nyt on näitä mun viivästyneen murrosikäni ilmentymiä kuitenkin vaan...

"Usko unelmiisi ja viihdy seitsemännessä taivaassa" - jeps, aika usein tulee käytyä seitsemännessä taivaassa. "Heippa vaan, mä leijun nyt seitsemännessä taivaassa, sooorkke en ehdi nyt viedä sitä roskapussia". Muistankohan muuten oikein, että Suomessa on ollut joku sellainen karmiva poikabändi nimeltä Seitsemäs taivas? Joku XL5:n kanssa kisannut todella keskinkertainen vinkuvonkuorkesteri..? Olisi ihan kiva, jos muistaisin väärin. Olisi ihan kiva, jos ko. musiikkia ei löytyisi miltään vanhalta kasetilta.

Tähän viikonloppuun on toistaiseksi sisältynyt Guitar Heroa sukulaisten kanssa (kukaan ei antanut sitä mikkiä minun käsiini kylläkään, jännä), jalkapalloa ja lentsikan heittelyä perheen kera ja jotain ihmeen äitiiiäitiii-kiukku-hysteria-melodraamaa pojan suunnalta. On muuten hauskaa huomata, kuinka vajaa kolmevuotias poika alkaa itse laulella enemmän ja enemmän ja sanoittaa myös biisejä itse: "Pää, olkapää, tissit, polvet, varpaat, polvet, varpaat..."

Luovuutta etsimässä

Voi että minä tahtoisin kirjoittaa, voi että minä tahtoisin piirtää. Hankin tosiaan niitä ohuita, mustia piirustustusseja, kalliita vieläpä, mutta en minä oikeasti löydä enää luovuuttani. Ainakaan sillä tavalla, että voisin raapustella paperille jotain, minkä kehtaisi näyttää kenellekään. Missä vaiheessa piirtämisestä on tullut niin vaikeaa? Onko todellisuutta, että elämäni suurimmat saavutukset taiteilijana olivat ne vähän alle 10 kuvaa, jotka olen saanut julkaisuun niinkin arvostetussa mediassa kuin Sinä & Minä -lehdessä 90-luvulla? Voi ahdistus ne olivatkin vielä kamalia kuvia :-/. Palkinnoksi (arvonnassa, sijoitukseni piirustusskabassa taisi olla peräti se 6.-10. sija) sain Sinä & Minä -paidan ja Culture beatin sinkun. Joskus tulevaisuudessa aion vielä tunnustaa itselleni, että piirtäminen on ollut minulle vain terapiaa. Teokseni eivät kelpaa julkisuuteen, enkä minä niitä edes uskaltaisi näyttää muille, kun kuvittelen niiden paljastavan aivan liikaa jotain pipipäisestä sisimmästäni ja seuraavaksi löytäisin itseni pakkolääkittynä suljetulta osastolta.

Kirjoittaminen taas on semmoista pikahätäsutimista, mitä nyt vaan töissä ehtii ja joutuu tekemään. Repäisen hätäisesti kasaan pieniä uutisia projektimaailmasta ja sitten kärsin seuraavan viikonlopun, kun paremmat ideat ja muotoilut putoilevat mieleen 48 tuntia myöhässä. Aivan turhaa, niin turhaa. Siitä, kun viimeksi jotain oikeasti kirjoitin, on jo niin pitkä aika, etten edes tunnista silloista tekstiä omakseni. Taas se tuttu kysymys: mitä siitäkin pitäisi ajatella?

Kesä tulee hitaasti mutta varmasti (sarjastamme kliseiset ilmaisut ne on poppia). Reilu viikko ekaan lomaviikkoon :).

Aika korjaa aivovirheet.

No joo. Mitähän hittoo?! 8-[ Öö... Ei kai tässä auta kuin kiitellä poikaansa läppärin näyttöasetusten muuttamisesta. Ei niin mitään käsitystä, kuinka saan asetukset palautettua. Ei niin minkäänlaista hajua, mitä tälle on tapahtunut. Kuva on pieni mutta hieno. Mutta ei se mitään, tärkeintä on että verkko toimii. Pahimmassa painajaisessani tapahtui niinkin hirveitä, että ensin loppuivat karkit karkkikaupasta ja sen jälkeen lakkasi internetskubortaali toimimasta - voiko kamalampaa painajaiskuvatusta kuvitellakaan? ;) Vakavasti ajatellen ehkä voi, esimerkiksi se kun oma äitini muuttui unessa saatanaksi, jota vastaan unessa taistelin pelkät nyrkit ja sanat aseinani. Tai se että lähdin ulkomaan matkalle ja unohdin kotiin vielä imetysiässä olevan lapseni...

Minulla oli jotain hienoja ajatuksia tähän tullessani, mutta johonkin katosivat tuossa matkalla mielestäni... jääkaappikin pitää niin ihmeellistä ääntä ja kissa kävi äsken roikkumassa reisiläskeissä, joten ajatus pätkii. Ja pätkii näköjään nettikin tällä hetkellä.

Olin eilen työmatkalla ja matkustin junassa. Päätinpä sitten itse toteuttaa sitä ääliömäisyyttä, josta usein olen arvostellut muita: kailotin puhelimessa työasioita, ummet lammet jauhoin ja manasin ihmisiä, enkä jättänyt mainitsematta nimiä, organisaatioita tai muita yksityiskohtia. Erittäin ansiokasta, hyvä minä. Nyt muistankin, mitä minun oli tarkoitus kokeilla junassa - blogin päivittämistä puhelimen kautta, ja vieläpä kuvan kanssa. Eipä tullut kokeiltua tällä kertaa, sillä nuo edellä mainitut puhelut ja ahkera työtoverini pitivät minut matkojenkin ajan tiiviisti töiden parissa. On se nyt kumma, kun ei ehdi työaikanaan nettiä surffata, ei edes työmatkalla.