Tavarakaaosta vastaan -haasteen loppuraportti

Vuoden 2014 alussa käynnistin henkilökohtaisen Tavarakaaosta vastaan -haasteeni, jossa tein kuluttamisestani julkista. Vaikka en olekaan koskaan ollut mikään "himoshoppailija", oli vuoden mittainen kokeilu minulle suunnanmuutos ja opetus. Opin häpeämään turhan tavaran ostamista.

Haasteeni sääntönä oli, että aina kun hankin tai saan jotain, julkaisen tavaroista kuvan sosiaalisessa mediassa. Instagramiin kaikkien nähtäväksi päätyivät siis niin vaate-, meikki-, askartelutarvike- kuin kodintarvikeostoksetkin. Aivan pienimmätkin asiat. Julkaisin myös kaikki ne, jotka sain käytettynä tai lahjaksi. En kuvannut ruokia tai lastentarvikehankintoja - esim. vaatteita - koska kyseessä oli tutkimus omasta tavarahamstrauksestani. Rajasin haasteeni ulkopuolelle myös useimmat henkilökohtaiset hygieniatuotteet ja esimerkiksi jotkut kodin pesuaineet, koska aivan kaikkea en halua julkisuuteen ja muutenkin niiden kuvaaminen tuntui... hölmöltä. 

Miten haaste sitten vaikutti? Jo hyvin pian alussa huomasin, että ostaminen on ihmiselle tapa, jota ei ajattele kunnolla. Mikä voi kuulostaa aivan huvittavalta, mutta onkin aivan totta - tämän tästä LÖYSIN itseni ostamisaikeista - noin vaan olin OSTAMASSA jotain. Haasteen takia pysähdyin harkitsemaan, koska tiesin, että teko on julkaistava Instagramissa. Ei mennyt montaa viikkoa tai hankintaa, kun minua alkoi aivan rehellisesti hävettää. Hei, tässä olen, ostin tänään tällaiset sukat, kynsilakan ja vispilän... Mielessäni pyörivät ajatukset siitä, mitä muut ajattelevat valinnoistani ja millaisena ihmisenä minua pidetään, jos hankin "hölmöjä" asioita. Ennen kaikkea hävetti ostaa asioita, joiden tarvetta en pystynyt hyvin perustelemaan.

Alussa vaivasi toki myös nolostumisen tunne siitä, että käytin Instagramia julkaistakseni rikkaharjoja ja lannoitesäkkejä, enkä menestystä ja onnellista elämää peilaavia selfieitä, mutta haasteen vaikutukset kuluttamiseeni olivat sen arvoisia. Kun tuli vastaan tilanne, että minun piti kuvata jo vuoden toinen deodorantti tai kasvojenpuhdistusgeeli, tajusin kuinka paljon oikeasti kulutankaan. Kosmetiikkaputeleita siis tulee ja menee, lukemattomia muovipurnukoita kaatopaikalle sadoiksi vuosiksi tästä eteenpäin. Vuoden lopulla hankin suoladödön ja aloin etsiä kestävämpiä vaihtoehtoja muillekin kulutustuotteille.

Jätin usein ostamatta tavaroita, koska en kehdannut kertoa niistä maailmalle. Jokaisen joka tuntee tukehtuvansa tavarakaaokseensa, tulisi tiedostaa tämä asia: jos häpeät tavaran määrää, on siitä saattanut tulla ongelma. Häpeämme usein kotiin kertynyttä romumäärää, mutta ongelmaa täytyy katsoa myös toisesta päästä: voisiko tilanne helpottua, jos vaan lopetat uuden tavaran tuomisen kotiisi? 

Yllä olevassa kuvassa ovat minun ja mieheni saamat yhteiset joululahjat vuonna 2014.

Karmea lopputulos arvioitiin joulukuun lopussa. 
Kuvia oli kertynyt hirveän monta, vaikka koko vuoden ajan olin kiinnittänyt ostamiseen erityistä huomiota! Useimmissa kuvissa oli useita esineitä. 


Tavarakaaosta vastaan -haaste 2014: 

• 52 kuvaa Instagramissa (siis enemmän kuin yksi viikossa!)
• yleisimmin 2-8 esinettä / kuva
• Yhteensä jopa 300 esinettä! 

Musertavaa on se, että tällä kertaa olen laskenut vain minun omaa tavaravirtaani. Vuoden lopulla pystyin helposti arvioimaan, että lapsille oli tullut vielä moninkertaisesti enemmän tavaraa, sillä esimerkiksi isompia vaatteita oli jouduttu hankkimaan monia kertoja, kaikista synttäri- ja joululahjoista puhumattakaan... Tulos avasi silmäni toden teolla - kuinka hirvittävän suuri tavaramäärä kotiimme olikaan yhden vuoden aikana virrannut! 

Samaan aikaan, kun tarkkailin tavarahankintojani vuoden ajan, pyrin myös hankkiutumaan eroon turhista tavaroista. Lahjoitin pois ison kasan vaatteita, leluja, kirjoja, kodintekstiilejä, lastentarvikkeita, huonekaluja sekä sekalaista askarteluun sopivaa "roskaa". Osan lastentarvikkeista möin kirpputorilla ja Facebookin kautta. Haluaisin saada turhatkin tavarat kierrätettyä ensisijaisesti hyötykäyttöön, mutta valitettavasti se on aika työlästä ja kärsivällisyyttä nakertavaa työtä. Pidän työtä kuitenkin tärkeänä varsinkin nyt havaittuani, kuinka holtittomasti tässä maailmassa koko ajan hankitaan uutta tavaraa. Käyttökelpoisten materiaalien heittäminen kaatopaikalle tuntuu erityisen vastuuttomalta.

Maalaukset ja ompelutyö kouluajoilta muuttivat meille syksyllä. Tarpeettomia asioita, jotka kuitenkin säilytän.

Tavarakaaosta vastaan -haasteen jälkeen en ole enää julkaissut kuvia ostoksistani somessa. Syyllisyys koputteli kuitenkin aika pian olkapäällä, kun ensimmäisen kerran hypistelin kaupassa jotain aivan turhaa. Tai kun mietin jotain vähän tarpeellisempaakin. 

Vuoden mittainen koulu opetti vertailemaan ja miettimään tarkkaan. On työlästä pitkittää hankintoja ja hakea vaihtoehtoja niin pitkään, että täydellinen esine löytyy - jos löytyy - mutta koti vailla hutiostoksia viehättää yhä niin paljon, että aion pitää periaatteestani kiinni. Kodin järjestäminen ja turhan tavaran vähentäminen jatkuu koko ajan, ja silti tunnen yhä hukkuvani tavarakaaokseen. Vuoden 2015 haasteena voisi olla kaatopaikkajätteen vähentäminen. 

Joulu ujuttaa suomalaiskoteihin massiiviset määrät "piilotavaraa". Tavarakaaosta vastaan -haasteeni päättyi tähän kuvaan. 

Minäkö kontrollifriikki? Ja naisen logiikasta...

Olen viime aikoina suorastaan omistautunut - tosin en tykkäisi sanoa asiaa näin - hankkiutumaan eroon minulle turhista tavaroista. Projekti tosin etenee aika pienin askelin. Perheenjäseniä huvittaa, kun kiikutan oudoille ihmisille mitä milloinkin tai tämän tästä odottelen jotakuta noutamaan jotain "roskaa" pois kotoamme. Viimeksi heitin lenkin bussipysäkin kautta, kun eräs henkilö kävi hakemassa minulta viisi erilaista kahvilusikkaa, kaksi vanhaa kissanlelua, ruokapurkin kannen ja tyhjän karkkirasian...

Viime aikoina olen kaupannut jotain myös kirpputorilla ja Facebookin kirppisryhmien kautta. Ja koko ajan tavaraa pistetään syrjään myös sukulaisten lapsia ajatellen. Vaiva ei ehkä ole saadun hyödyn arvoista, mutta silti teen sitä. Kirppismyyntiin motivoi se ajatus, että lapsille joutuu kuitenkin koko ajan hankkimaan uutta tavaraa, niin kirppismyynnistä saadut vähätkin lantit ovat pientä taloudellista kevennystä hankintoihin. Mikään rikastumista tavoitteleva Huuto.net-bisnesmamma minä en ole.

Toki roinaa lähtee myös kaatopaikalle suoraan tai jonkinlaisen kierrätyskikkailun jälkeen (vanhat vaatteet siivousrättinä ja siitä roskikseen). Luulen, että useimmat kippaisivat suurimman osan minun kierrätysrojuistani suoraan kaatopaikalle tai vähintään vaatekeräyslaatikoihin. Minun omatuntoni vaan ei salli sellaista, vaan vähänkään käyttökelpoiselle roinalle yritän ensin löytää jotain käyttöä tai uutta omistajaa. Tämän takia tunnen välillä hukkuvani kierrätysrojukasoihini ja kaipaan kunnollista "logistiikkakeskusta" kotiini, jossa ei ole oikeaa kodinhoitohuonetta, eikä edes riittävästi tilaa jätteiden lajitteluun.

Millä logiikalla sitten taistelen tavarakaaosta vastaan? Järjestelmäni on aika sekopäinen. Kukaan mies ei ainakaan tekisi näin. Aina esimerkiksi lasten pieniä vaatteita lajitellessani yllätän itsenikin siitä, miten monen eri tason vaatteita pystynkään pienestä joukosta repimään erilleen. Kasoja riittää... esimerkiksi:
1) Pikkusiskolle säästettävät erilaiset vaatteet
2) Sukulaisille säästettävät tai suoraan toimitettavat vaatteet
3) Sukulaisille EHKÄ ja itselle vähäksi aikaa säästettävät, a) tykätyt vaatteet, jotka ehkä haluaa säästää muistona tai b) tykätyt vaatteet, jotka haluaa ehkä antaa jollekin tietylle läheiselle, jos hän saa lapsia (tämä on erittäin järkevä hamstrauskategoria...). Nämä eivät yleensä ole erityisen hienoja vaatteita, vaan hyvin monenlaisia, muuten kivoja ja käytännöllisiä vaatteita, usein alun perinkin kirpparilta hankittuja.
4) Hyväkuntoiset ja hienot vaatteet, jotka säilytetään kirppismyyntiä varten (ja jos myynti ei onnistu, nämä siirtyvät uudestaan lajitteluketjun alkuun :D)
5) Huonompikuntoiset (myös rikkinäiset ja hyvin selvästi tahraantuneet) vaatteet, joita ei kukaan ehkä haluaisi ottaa. Näistä korjauskelpoiset viedään vaatekeräyslaatikkoon (ei UFF) tai kierrätetään esim. siivousrättikäyttöön tai ompeluksiin.
6) Sekalaiset vaatteet, jotka säilytetään esim. käsityöideoiden toteuttamista varten, mutta jotka lopulta ajautuvat ryhmiin 1-3. Tähän kasaan ajautuu lisäksi muita kangaskappaleita, kuten pöytäliinoja...

Lastenvaatteiden kanssa on aika toiveikasta päästä eroon ylimääräisistä. Se kyllä harmittaa, että Suomi on täynnä äitiyspakkausten vaatteita, eivätkä ne tunnu kelpaavan ihmisille edes ilmaiseksi, vaikka tuotteet ovat laadukkaita ja tosi käyttökelpoisia (erityisesti makuupussi ja lämpimät haalarit). Itse olen ostanut pienelle vauvalla muiden myymiä äitiyspakkauksen vaatteita, sillä niitä saa kirpputoreilta 10-20 sentillä. Kelpaa mulle! Monille ei, sillä elämme liiassa yltäkylläisyydessä...

Aikuisten vaatteiden kierrätys on tosi hankalaa. Äitiysvaatteita usein menee, mutta isommat naistenvaatteet ja miestenvaatteet koosta riippumatta ovat todellista ongelmajätettä, vaikka olisi kyse ihan hyväkuntoisista vaatteista! Toivottavasti vaatteet löytävät tarvitsevia käyttäjiä edes hyväntekeväisyyden ja kierrätyskeskusten tekemän työn kautta. Minä kokeilen myydä vaatteita kirpparilla aina välillä, mutta suurin osa päätyy lahjoitettavaksi. Viime kerralla kirppispöydästä lähti viikon aikana pari paitaa, neuletakki ja parit housut, mikä oli ennätyksellinen suoritus. Olen päätynyt siihen ratkaisuun, että vähentääkseni tavarakaaosta kotonani, minun on vaan hankittava vähemmän uusia vaatteita ja yritettävä itse kierrättää ja kuluttaa vaatteeni loppuun asti, koska kiertoon on vaatteita vaikeaa saada.

Kun nyt sitten pohdin omaa sekopäisyyttäni tavarakaaoksen hallinnassa ja tiedän, kuinka minua suututtaa, jos joku yrittää puuttua järjestelmääni, päädyin tulkintaan, että olen kauhea kontrollifriikki. Eräänä päivänä sanoin sen pojalleni ensin vitsinä. Sitten mieleeni laskeutui vakava huomio: asia on täyttä totta. Samanlainen hössäys tavaroiden, tehtävien ja asioiden parissa leimaa minua kaikkialla - lastenhoidossa (-varjelussa kaikelta mahdolliselta), työpaikalla ja... no, ei minulla muuta olekaan. Parisuhteessa olen yksi rasittava paskiainen, joka tahtoo määrätä kaikkea ja jolle mikään ei muka ole hyvä, mutta joka ei kuitenkaan tiedä, mitä tahtoo. Etta näin, analyysi suoritettu. Jatkanen tavarakasojeni siirtelyä ja toivon, ettei kukaan minua häiritsisi.

Elämän tiloja

Meillä ei kuule. Meillä ei näe.
Meillä ei pysty. Meillä ei voi. Meillä ei toimi.

Meillä ei koskaan.

Meillä on ääntä, pieniä jalkoja, käsiä, kiipeilijöitä,
tekijöitä, tiputtelijoita, kysyjiä, etsijiä.
Aina.

Meillä juostaan, lauletaan, huudetaan, tanssitaan,
hypitään, kiivetään, kosketaan, autetaan, soitetaan, heitetään, rummutetaan, itketään, nauretaan, törmäillään...

Ja meillä on täyttä.
Sitä aina miettii, että miksi sitä maksaa isoa rahaa kodista, jossa oikein mikään ei toimi?


Minä tahtoisin tilan(t),

jossa voisin katsoa telkkaria.
jossa voisin istua rauhassa.
jossa voisin ommella.
jossa voisin virkata.
jossa voisin leikata kangasta.
jossa voisin maalata ja piirtää.
jossa voisin työskennellä koneella.
jossa voisin kasvattaa taimia.
jossa voisin kuunnella musiikkia.
jossa voisin lukea lehteä.
jossa voisin opiskella.
jossa voisin suunnitella.
jossa voisin tutkia suunnitelmiani, levittää tavaroitani ja luoda jotain.
jossa voisin liikkua tai tanssia.
jossa voisin olla tekemättä mitään.

Kuvat Pinterestistä - linaikse.com & cynthiashaffer.typepad.com

Meillä ei siivota perjantaina

Kun kodissa oleskelee säännöllisesti joku ulkopuolinen, joutuu paikat pitämään paremmassa kunnossa ihan säännöllisesti. Meillä käy mummi hoitamassa kuopusta päivisin, joten aina, joka ainoa sunnuntai, on vähintään keittiö puunattava siedettävään kuntoon. Mummeissa kun on usein se kiusallinen piirre, että he mielellään auttavat kodin putsaamisessa, jos näkevät jonkun helpon kohdan, mihin voivat tarttua (tiskit, roskapussit, lattialla lojuvat tavarat). Toisten kodeissa se siistiminen voikin olla helpompaa, kuin omassa kodissa, kun koko kaaoksen laajuutta ei ymmärrä (kun tavaralle A ei ole paikkaa missään, vaan ensin on järjestettävä kaappi B ja siirrettävä tavarat C paikkaan D...).

Mutta kun tulee perjantai, meillä otetaan rennosti. Parin päivän ajan tiskikaaos saa levittäytyä ja asiat unohtua. Eikä työviikon jälkeen niin paljoa jaksaisikaan tehdä.

Toista oli ennen minun lapsuudessani, kun JOKA AINOA ARKIVIIKKO päättyi siihen, että perjantaina SIIVOTTIIN. Vanhaan hyvään tapaan tottuneet vanhemmat retuuttivat matot aina ulos hakattavaksi ja lattiat imuroitiin ja pestiin, pölyt pyyhittiin, petivaatteita tuuletettiin, lakanoita vaihdettiin (ei kyllä joka viikko), pöytiä kiillotettiin... Ja tämä hirveä rumba piti aivan välttämättä tehdä juuri sinä hetkenä, kun väsymys koko perheellä oli huipussaan. Mietin vaan yksinhuoltajaäitiäni, joka kahta työtä tehtyään oli taatusti kuolemanväsynyt ja lisäksi yksinäinen - kun ei kotona odottanut puolisoa, joka voisi auttaa yhtään missään. Kauppakassien kanssa pyörällä kilometritolkulla kelissä kuin kelissä kotiin ja peruspesut käyntiin, unohtamatta ruokia lapsille :/. Vähemmästäkin saattoi mieliala romahtaa... Meidän perheen perjantai-iltapäivissä ei ollut mitään muuta mukavaa kuin raikkaan tuoksuinen koti. Kaikesta siitä aina selvittiin, eikä kyllä ilman itkuja, mutta yhteistuumin me tytöt siivottiin. Illalla saunassa oli taas kaikilla hyvä mieli.

Nykyään vihaan siivouspäiviä ja kaikkia rutiineja, joihin minun olisi taivuttava muiden ihmisten takia. Meillä ei koskaan siivota koko asuntoa kerralla. Meillä ei koskaan ole pakollista siivousaikataulua, eikä -järjestystä. Meillä ei viedä mattoja ulos, eikä huudeta siivotessa. Siivoushetkien pinnankiristelyt (selvästi lapsuudesta kumpuavat ärtymykset hyppivät välillä mieleen) vältetään sillä, että jokainen keskittyy omaan nurkkaansa tai siivoustehtävät hoidetaan vuorotellen - toiset ulkoilevat, kun yksi imuroi omaan tahtiinsa lempimusiikkinsa huutaessa. Haasteena näissä siivousjärjestelyissä on se, etteivät lapset totu kotitöihin kunnolla, koska ne ovat niin epäsäännöllisiä. Välillä täytyy tsempata ja organisoida siivoushetki tietoisesti lapset mukaan ottaen. Toisaalta häpeän sitä, että yhä jostain syystä tai vanhojen muistojen takia koen tarvetta tehdä enemmän kuin jaksan tai ehdin, ja huonona äitinä puran kiukkua myös lapsiin, vaikkei heillä tietysti voi olla mitään otetta asiaan, jota heille ei ole opetettu. Kuitenkin uskon, että joustavampi mallimme on parempi pohja tulevaisuuteen kuin se ehdoton ja lohduton entisaikojen siivousperjantai. Meidän lastemme ei tarvitse roikkua perjantai-iltapäivänä koulun naulakoilla miettien, kunpa ei tarvitsisi mennä kotiin...

Punaviiniä muumimukista

Ilta-aikaa omassa seurassa. Kun pitäisi jo mennä nukkumaan, mutta kallisarvoinen oma aika vaan sattuu jäämään aina vain tänne klo 23 jälkeen. En muista, milloin olen saanut olla omassa rauhassa paljoakaan aikaisemmin, saati sitä, milloin olisin saanut tällaista omaa aikaa yli puolituntisen kerrallaan. Väsyttävän arjen vastapainoksi lorautan muumimukiin punkkua, sellaisen imettäjän annoksen eli en montaakaan tilkkaa.


Pohdin omaa maailmaa ja pitkän yhteiselon ja parisuhdemaailman... no, omituisuuksia, suoraan sanottuna. Vuosi vuodelta viisastun näistä ihmeistä, mutta samaan aikaan en muutu yhtään miksikään. Toisinaan tuntuu, että kaikki oleellinen tiivistyy huvittavan pieniin yksityiskohtiin arjessa. Ne ovat niitä nalkutuksen aiheita tai kohtia, joissa erityisesti puhalletaan yhteen hiileen, usein jopa molempia samanaikaisesti. Tällaisissa asioissa asuu outo hiljainen tieto - tasapaino ja harmonia, jota kuuluu tukea mutta jota myös horjutetaan joka päivä. Samaan aikaan uskon, että joukossamme on myös niitä, jotka eivät huomaa tai noteeraa tällaisia asioita mitenkään. Voi tietysti olla niinkin, että minun eloni vaan on niin kertakaikkisen kummallista, että kuulunkin harvinaisuuksiin tällä saralla. Meillä yksi kulmakivistä on kahvinkeitin.

Mieheni on hämmentävän tarkka kahvinkeittimen käytöstä. Pannu ja suodatin on pidettävä puhtaana, se pitää huuhdella käytön jälkeen ja sinne on jätettävä jostain syystä vähän vettä pohjalle - tai "oikea" tapa on jättää melkein puoli pannullista vettä pannuun. Minulla on sietämistä siinä, että muuten aika huithapeli jannu, joka jättää kaikki tekemisensä yleensä levälleen ja tavarat sinne, missä niitä on viimeksi käytetty, voi olla mistään näin tarkka. Että pitäisikö sitä olla sitten tyytyväinen, että no on sentään yhdessä asiassa topakkana? Reipas poika! :D Vanhan kahvinkeittimemme aikaan mietin usein, miksi ihmeessä vesisäiliöön kertyy ruskeaa likaa, eli onko vesijohtovetemme oikeasti niin kuparista tai jotain, kun sitä tulee sinne. Likaisuuden syynä olin kuitenkin - niinpä niin - minä itse, koska en ollut käyttänyt kahvinkeitintä miehen tapoihin osuvalla huolellisuudella. Minä olin siis huuhdellut pannua puolihuolimattomasti ja miten sattuu, sinne oli jäänyt kuitenkin aina vähän kahvia, ja sitten kun mies rupesi keittämään kahvia, hän kippasikin ne pannussa säilötyt vedet sinne uuden kahvin pohjaksi! En tiedä, kuinka monta vuotta olimme keitelleet kahveja näin holtittomasti, oikeastaan on hyvä, että kotona on alettu keittää enemmän kahvia ihan vasta viime vuosina. Kun sitten eräänä iltapäivänä huomasin tämän ristiriidan kahvinkeittotekniikoissamme, olisi siinä ollut hyvä aihe mojovalle riidalle ihan vaan päivän piristykseksi. Mutta oikeasti, ei tällaisista asioista riidellä, ei meillä. Minä äimistelin, ehkä turhan tylysti kieltämättä, ja mies tuhahteli, että no anteeks ny sitte ja että hohhoijaa, onpa muka tärkeä asia tämäkin... Emme tehneet mitään sopimusta siitä, miten kahvinkeitto tulisi jatkossa tehdä, vaan kuten monissa, monissa muissakin asioissa, kumpikin kai päätti omassa mielessään petrata vähän jossakin kohtaa ja homma jatkuisi niin kuin jatkuisi. Minä tiedän, että pannua kannattanee välillä huuhdella paremmin (kun mies on kotona) ja ukko ehkä ottaa välillä tuoreet vedet kahvia varten. Meillä ei pahemmin keskustella tai neuvotella. Välillä rakastan tällaista kumppanuutta, sillä mitään en niin inhoa kuin kaikesta mahdollisesta koko ajan inisemistä ja sen seurauksena kaikkien asioiden puimista läpikotaisin ja kokonaan keskustelemalla niin, että jauhetaan ja jauhetaan. Tai en minä tiedä, onko se sellaista, kun missään elämäni vaiheessa en ole mistään asioista jaksanut keskustella kovin pitkällisesti. Krhm. On mahtavaa elellä ja olla, antaa elämän kulkea ja asioiden tapahtua. Mutta kyllä sitä kommunikaatiota välillä voisi olla enemmän - harmittelen ainakin omassa päässäni sitä, että olen niin hirveän kauhean väsyvä ihminen, sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kovin väsyvä. Huokaus.

Kohtaamisia lenkkipolulla - mieluiten ei

Tässä sitä mennään. Hieno ilma, kauniit maisemat. Kyllä kelpaa kärrytellä, vaikka väsyttää hirveästi. Nukahtihan se vauva onneksi lopulta. Nyt jos edes 10 minuuttia vielä torkkuisi, niin selvitään illasta helpommin. Jos edes sen kymmenen minuuttia... no, mieluiten tunnin vielä.
Jaa mutta kukas se sieltä tulee vastaan... onko se... eihän? No onhan se... joo on. Tuleeko se tänne polulle? No tuleehan se, tietysti. Kai se on tervehdittävä... kunpa ei jäisi juttelemaan, meen vaan nopeasti eteenpäin, ei nyt oikeasti huvita jutella... ei ois kyl tarvinnut törmätä nyt. Miten kauan siitä onkaan, kun on viimeksi juteltu, eihän me edes tunneta ja on se niin outokin ja... äääh, nyt se tulee...

- Hei...
- No terve!
- Eheh (no voi nyt prkl se pysähtyi!)
- No sielläkö se... teidän pieni, on jo niin iso!
- (no nyt se heräsi, voi eiii)
- No heiiii kukas se siellä kurkkii!!
- (voi luoja...) Niin... 9 kuukautta se nyt.
- Mikä nimi?
- Pirkko* (ei helvetti, jääkö tuo oikeesti nyt hölisemään tähän? Voisinko vaan lähtee kävelemään.. mulla ei oo sulle mitään asiaa)
- Ai, mun äiti oli Pirkko! Joo! Voi siellä se katselee...
- (niin että joko päästäis jatkamaan matkaa ja silleen?)
- No mites se isoveli, eskarissa on ja?
- Mm, ihan hyvin menee
- Joo niin se meidän Pekkakin sit... läpälää plää läpä läpä
- (nyt tuo vauva alkaa jo ihmetellä mitä me tässä seisotaan, sori nyt, äiti joutuu tässä  nyt vaan olemaan ja hymyilemään...)
- Voii, vilkutatko sinä minulle?
- (...)
- Vieläkö hän syö yöllä paljon?
- Joo... (miksi mä vastaan tähän kysymykseen edes?!)
 Kyllähän se aika paljon syö (eikö oikeasti voi valehdella, ole nyt nainen hiljaa!), nää meidän lapset on semmoisia että imetetty aina ja paljon. (Nyt tulee varmaan tarina siitä, miten Pekka itki vain kolme yötä putkeen pimeässä, kun opetettiin nukkumaan ilman maitoa ja ihan on kaikki yöt nukkunut sen jälkeen ja hohhoijaa.)
- Niin, hehe.
- (no niinpä juuri)
- Semmoistahan se on... (Ja niin tarina jatkui allergiateemaan ja kaikkeen muuhun hyvin kiinnostavaan sillä hetkellä). No mutta hyvää kevään jatkoa tai eihän se enää kevät ole, nyt on kesä!
- On, nyt se on. Mm. No hei vaan...
- Hei hei hei, nähdään taas!
- (tottahan toki)

Onnen palasia

Voi tavaton tätä minun blogiani. Niin olisi taas huollon - okei, elvytyksen tarpeessa. Tämä on kuin mummolan vintti - puoliksi unohdettu, pölyinen ja ankea, mutta jostain välistä, ainakin helteisenä kesäpäivänä, pilkistelee hellyttäviä palasia (entisestä) elämästä. Mummolan vintillä katseltiin niitä samoja vanhoja tavaroita aina uudelleen ja uudelleen. Ja edellisen kesän leikit saattoivat olla nurkassa ennallaan, koska ei vintillä juuri kukaan käynyt paljon muuta tekemässä kuin viemässä tai tuomassa kesä- tai talvimatot roikkumaan.

Minun eloni on nykyään vauva-arkea ja lastenhoitoa. Tässä arjessa löytää taas uudenlaisia, tai ehkä välillä unohdettuja näkökulmia maailmaan. Kun ei ole aikaa kummemmin mihinkään, joutuu väkisinkin yksinkertaistamaan ja ennen kaikkea pysähtymään tähän ja nyt. Silloin saatan nähdä paremmin, mitkä ovat onneni palasia tässä hetkessä.

Kauan sitä valmistelin ja suunnittelin, tilasin muutamia kankaita, pyörittelin tarvikkeita ympäriinsä ja piirtelin kaavoja vähitellen, kunnes lopulta pääsin ompelemaan! Viimeksi olin tainnut ommella syksyllä 2011, joten ei ollut mikään yllätys, että nyt olisin voinut nyt ommella, leikata, värkätä ja taas ommella vaikka kolme vuorokautta putkeen. Sain aikaiseksi isommalle lapselle fleecehousut ja pienemmälle parit housukokeilut, mm. nuo kuvassa näkyvät pussihousut. Kuviollinen trikookangas on hankittu Seliasta. Näyttää siltä, ettei tuota kangasta enää sieltä löydykään, joten en muista nimeä. Höh... 

Mutta niin vaan uudestaan ja uudestaan huomaan, että käsityöläisyys minussa jollakin tavalla asuu ja kaikki omin käsin näpertäminen tekee onnelliseksi. Sitten kun vielä on sellainen illuusio, että muka osaisin aika paljon kaikenlaista, niin ne näperrykset ovat usein aika vitsikkäitä: aloitan, sähellän, teen ja työstän, mokaan, peitän virhettä, mokaan vähän lisää, suttaan liimalla tai värillä, leikkaan väärästä kohdasta, kun en jaksa käyttää malleja jne. Mutta loppujen lopuksi olen niin tyytyväinen kaiken sen sotkun keskellä! :)

Olen nyt keväällä tutustunut vihdoin Pinterestiin ja sieltäpä löytyykin aivan holtittomasti askartelu- ja ompeluideoita. Se on ihan kiva, mutta toisaalta hyvin turhauttavaa, kun tekisi mieli kokeilla kaikenlaista, mutta ei oikeasti mitään ehdi oikein koskaan tehdä.  Ei sillä, että kyllä osaisinkaan mitä tahansa, mutta itselleni tyypillisesti olen aika äkkiä kaikkea käsillä tekemistä kokeilemassa. Talteen Pinterest-"tauluille" on kertynyt "vasta" noin miljoona kiinnostavaa mallia ja ohjetta - katso vaikka tästä :D

Äiti-ihmisen rajoitettu elämä

Olen saapunut taas vauva-arkeen. Kodissani syö, nukkuu ja huutaa pian kolmeviikkoinen pieni ihminen. Maailmani on täyttynyt pieneen piiriin keskittyvistä ulkopuolisen silmin varsin pienistä asioista - joiden tavoitteena on lopulta tuottaa hyvää ja suurta, varmaankin. Näiden seinien sisällä olen taas kokemassa niin onnea kuin avuttomuuttakin. Neljä seinää, joiden sisältä ei ole välttämättä helppo päästä ulos, mutta joiden läpi kyllä sisään pääsevät ympäristön paineet... vaikkapa sukulaisten kysymykset ja neuvot: "Nuku aina, kun lapsi nukkuu" - mutta kuka ja milloin sitten hoitaa minun hygieniani, pyykit, esikoisen kanssa seurustelemisen..? Olen kyllä siirtänyt kotitöitä miehen tehtäväksi ja pyydän muita tekemään asioita, mutta rehellisesti on vaikea kestää sitä, miten eri tavoilla ja hitaasti kaikki hoituu. Hitaasti siis siihen nähden, jos apulaisella on selvästi enemmän aikaan hoitaa asioita kuin minulla vauvan kanssa.

Perheen toinen lapsi on eri asia kuin ensimmäinen lapsi. Voi pojat se todellakin on niin! Sanotaan että rakkauden määrä tuplaantuu lapsimäärän kasvaessa, mutta niin kasvaa myös lasten tarpeet. Kodissamme haahuilee jo parin viikon jälkeen kaksi lähes loppuun imettyä aikuista, jotka yrittävät kaiken aikansa (no okei, mies ehtii kyllä lukea kirjojakin jossain välissä...) täyttää niitä tarpeita. Ei ole mitenkään yksinkertaista, kuinka esikoisen kanssa tulee toimia, kun perheeseen tulee uusi lapsi. Nyt on oltava tarkkana, ettei hän koe tulevansa sysätyksi syrjään. Meidän tapauksessamme samaan ajankohtaan osui myös esikoulun aloitus, joten kaikenlaista eroahdistusta on täytynyt sietää puolin ja toisin. Ja minä olen saanut kyllä suoraan lapselta kuulla, että olen koko ajan "raivoissani". Kai se on hyvä, että lapsi puhuu suoraan, mutta huoh... en minä ole raivoissani, vaan väsynyt ja hieman kireä :(.

Olen tyypillisen pessimistinen. Siinä missä kai suurin osa kokee vauvan tulon mahtavaksi retkeksi ja seikkailuksi uuteen, minä valitettavasti koen pudonneeni maailmaan, jossa minut ympäröivät monenlaiset esteet ja rajat. Mutta ei se mitään, yritän nähdä tässä jotain hyvääkin. Toki se ihana uusi lapseni on siellä samassa karsinassa myös ja olen innoissani kun pääsen tutustumaan ja oppimaan hänen maailmaansa, mutta ennen kuin löydämme hänen kanssaan paremmin yhteisen kielen, olemme mekin kyllä vielä verhon takana toisillemme. Äiti-ihmisen arki rakentuu hetkistä ja venähtäneistä hetkistä. Kuin kuplista, joissa liikkuu jotain, ja niiden välissä olevista harmaista alueista, joissa ollaan jämähtäneinä paikalleen. Tulee hetkiä, jolloin rynnätään vessaan, suihkuun, jääkaapille ja siinä vaiheessa elämä voittaa, eikä siihen voittoon tarvita kyllä aina välttämättä kuin tuo jääkaappi. Venähtäneitä hetkiä ovat ne näköjään myös kokeneelle äidille eteen tulevat tilanteet, kun esimerkiksi "pieni imetys" ennen neuvolaan lähtemistä venähtääkin ja kaikki tuntuu pikku hiljaa menevän pieleen. Lopputuloksena on neuvolan tädille erittäin autenttinen kuva äiti-ihmisen hyvinvoinnista, kun tämä reuhuu neuvolan käytävälle hikisenä, janoisena, vessahätäisenä ja "noin viikko sitten suihkussa käyneenä". Vauvalla on tietysti jäänyt ateria kesken ja hän karjuu punaisena kaukalossaan ja saa heti tädiltä pisteitä: "On sillä kyllä kova ääni!" Mutta näitähän sattuu kaikille.

Rajoitetun elämän keskellä, loputtomina hämärinä hetkinä makuuhuoneen huonossa ilmassa, sitä oppii kyllä löytämään huumoria elämästään. Koska olen jo kokenut äiti, olenhan minä ennenkin vauvan kanssa elänyt, tiedän etten turhaan haikaile ympäröivien rajojen taakse. En ehkä pääse kahville tai harvoin muutenkaan tuulettumaan, mutta olenpahan sentään ajatellut sitä. Esikoisen vauva-aikaan oli myös ajanjaksoja, jolloin ei pystynyt edes ajattelemaan mitään! Facebook-päivitykseen voi siis aivan hyvin kirjoittaa "ajattelin käsityökaupassa käymistä". Se on melkein jo harrastamista. Kyllä minä tietysti muutakin teen kuin vain haaveilen asioiden tekemisestä. Tällä kerralla olen päättänyt olla itsekkäämpi ja  ainakin huolehtia itsestäni ilman, että huolehdin, onko siitä liikaa vaivaa muille (mitä ihme ajatuksia?). Jos ei yhtään yritä kurottaa ympärillään painavien seinien yli, tulee poispääsystä tai siitä "jostain muusta" sellainen pakkomielle, ettei yhtään mikään tunnu enää hyvältä.

Vauva-arjessa pieni on suurta. Vaikka päivät tuntuvat kiitävän sumussa, ehtii jokaisena päivänä onnistua edes yhdessä asiassa. Kirjaan itselleni papukaijamerkit pukeutumisesta, kahvikupillisesesta, onnistuneesta kantoliinakokeilusta, ahkerasta navan putsaamisesta, kukkien kastelusta, tuttipullojen keittämisestä oikeaan aikaan ja pienestä onnistuneesta keskustelusta esikoisen kanssa. Kehut, onnittelut ja kannustus ovatkin nyt paikallaan. Niin huvittavaa kuin se onkin, vahtaan postia haukkana, että jos tulisi vielä joku onnittelukortti :D. Esikoisen synnyttyä kortteja ja lahjoja tuli iso kasa, nyt emme ole saaneet kuin pari onnittelukorttia, mikä johtuu varmaan siitä, ettei lapsemme syntymää ilmoitettu sanomalehdessä? Pian kotiuduttuani kävin hankkimassa itselleni reippaan tytön lahjan, (hätäisesti jonkinlaiset) korvakorut. Synnytyksen jälkeen tunsin tehneeni jotain ylivoimaisen hienoa, olin niin ylpeä itsestäni - sitäkään tunnetta en tajunnut ensimmäisellä kerralla kokea! Paljon merkitystä on sillä, kuinka sairaalan henkilökunta minua kohteli ja kehui urakan aikana ja jälkeen. Nyt tajusin, että sekin homma voi olla jotain myönteistä ja siitä selviää, vaikkei ekallakaan kerralla mikään varsinaisesti pieleenkään mennyt. Säälin kyllä ensisynnyttäjiä, koska ei ensikertalainen osaa synnytyslaitoksella kysyä ja vaatia asioita, vaikka tiedolla ja tuella on hirvittävän suuri merkitys synnytyspuuhissa. Epätietoisuus asioista tai ulkopuolisuuden kokeminen voi olla hyvin masentavaa vielä jälkeenpäin, asioita, jotka kalvavat mielessä jopa vuosien jälkeen. 

Ja sitten vauva heräsi itkemään, mennäänpä kurkistamaan... 

Asiaa, asiattomuuksia ja ompeluhumputuksia

Hirveesti olisi asiaa näin pitkän blogitauon jälkeen. Mutta kerropa tässä jotain, kun poika temuaa vieressä pierutyynyn kanssa... kunnes se hajoaa ja sitten draamaillaan, kun nämä tällaiset vastoinkäymiset ovat meidän hemmotellulle 5-vuotiaalle varsin outoja. Poikarukka on vielä niin ajatteleva ja pessimisti, että totesi uudenkin pierutyynyn hajoavan kuitenkin heti, jos hän sellaisen nyt hankkisi (minä en siis maininnut, että hankkisin uuden missään vaiheessa).

Mutta itse blogista voin luvata sen, että asiaton linja jatkuu. Kaikki vähänkään ammatilliseen tai asiantuntevaan taipuva sisältö ohjautunee toivottavasti jatkossa työpaikan asiantuntijablogiini. Twitterin kautta sitten sekoitan sujuvasti näitä molempia (ja tuhoan kaikki mahdollisuudet edetä urallani joskus yhtään mihinkään).

Tänä äitienpäiväviikonloppuna olen vihdoin kaivanut ompelukoneen esiin tavararöykkiöstä portaiden alta ja tehnyt valmiiksi viime syksynä aloitettuja pikkuompeluksia. Eilinen oli vallan ihana päivä, kunhan ensin sain haalittua kaikki tarvikkeet ja kankaanpalaset olkkarin isolle pöydälle :). Ammensin luovuuttani myös puhki kuluneiden kurarukkasten kierrättämiseen ja sain aikaiseksi kuvassa näkyvät pussukat. Kukaan ei ole vielä keksinyt, mitä noilla voisi tehdä. Onko sinulla ideoita?

Elämästä ja vanhemmuudesta

Katsoin juuri televisiosta keskustelua eronneiden vanhempien riidoista ja siitä, kuinka vanhempien toisilleen tekemä kiusa kohdistuu ikävästi erityisesti lapseen. On lähellä olevia vanhempia ja niitä, jotka yritetään monin tavoin ajaa kauemmaksi lapsesta, vaikka lapselle molemmat vanhemmat ovat aina tärkeitä. Heti alkuun tietysti julistan, että ENHÄN MINÄ mitään sellaista koskaan tekisi. Eli että lähtisin muuttamaan ympäri Suomea hankaloittaakseni ex-puolison ja lapsen kohtaamisia ja aiheuttaakseni vaivaa ja kulua kaikin mahdollisin tavoin.

Emme ole täydellisiä 

Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?

Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...

Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.

Reissulapsia ja aikuisia

Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.

Kauan sitten...

Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.

Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.

Haloo missä mennään?

TTU! ton 100 tavaran haasteenkin kanssa! Mihin mennessä lupasin sen suorittaa? Kämppäämme on ollut tasainen virta krääsää, eikä siinä paljon muutamasta roskasta luopuminen helpota. Pojalle tuntuu ilmestyvän tämän tästä joku uusi lego-härveli, vaikka yritän kuinka nalkuttaa niitä vastaan - joo joo, kyllä legoista on iloa ja mitä enemmän niitä on, sitä kivempi on rakennella kaikenlaista, MUTTA kun joka huoneen lattialla makaa helikopterien, avaruusalusten ja erilaisten autojen raatoja viikkotolkulla ilman, että kukaan koskeekaan niihin, tuntuu että muutama olisi saanut jäädä hankkimatta. Toinen lystikäs tavarataivas on pojan keksimä kauppaleikki: olohuoneen nurkkaan on kasattu älyttömät määrät roskaa. Hetken näytti ihan kivalta, kun myynnissä oli muutama suklaalevy (pahvikuoret) ja pastillilaatikoita, mutta kohta sieltä löytyi myös lehdistä leikattua paperisilppua, tyhjiä kaljatölkkejä, myslipaketteja, limsapulloja, karkkipapereita, keppejä, kaupan kuitteja (noin miljardi), korkkeja, muovipusseja, vitamiinipurnukoita, tyhjiä purkkapusseja... Idea kauppaleikistä - tai välillä se oli kuulemma myös tehdas - on oikein kiva, mutta kun tuon meidän tenavan leikki on lähinnä sitä, että hamstrataan roinaa ja roskaa yhteen paikkaan ja sitten vähän väliä huudetaan äitiä siivoamaan niitä, kun tavarat sortuvat tuolien päältä. Potentiaalinen himohamstraaja, aivan kuin äitinsä. Näkisittepä kaiken sen paperisilpun, lippulappuset ja ties mitkä roskat, joita hän on keräillyt ympäri kotiamme. Ja äidin tehtävä lienee aina sopivan ajan kuluttua sieltä täältä vähän harventaa noita kokoelmia.

Yllätys yllätys, olen ajatellut kirjoitella blogiin kaikenlaista. Ja yllätys yllätys, onpa jäänyt kirjoittamatta. Ehkä tässä keväällä valon lisääntyessä... ehkä ei. Elämään kuuluu niinkin jännittävää, että kävin jopa ulkomailla perheen ja ystäväperheen kanssa. Viikon Hollannin loman jälkeen töihin palaaminen oli kyllä ihan kreisibailausta... joo ei. Tuntuu hävinneen loputkin motivaatiosta tai ainakin työtehtävät on niin haastavia, ettei vaan oikein meinaa pärjätä. Olisi ehkä kiva olla vain sihteeri. Voisi suoraan keskittyä vain niihin "omiin" hommiin, joita muut antavat tehtäväksi ja muista sanoa, että sori vaan tää ei kuulu mun hommiin tai sori vaan, mutta en mä tätä osaa tai ehdi tehdä.

Mitähän sitä tekisi isona? Oikeastihan haluaisin rakentaa taloja, tai ainakin suunnitella niitä. Poski kiinni bussin ikkunassa tuijotan aamuisin rakennustyömaita työmatkani varrella. Kun olin siivoojana, nautin niiin paljon arkkitehtitoimiston siivoamisesta, kun mopin varressa pääsi ohimennen vilkuilemaan talojen piirustuksia. Mutta kuten edellinen postauksenikin kertoo, matemaattiset lahjani ovat olemattomat. Keski-iän lähestyessä olen varmaan kärventänyt aivoistanikin jo 40 %. On vain tyydyttävä katsomaan vierestä, kun toiset rakentavat isoja asioita ja saavat aikaan.

Tavaraa kiertoon tai kaatikselle

26. Lisää erilaisia vanhoja meikkejä, mm. luomivärejä
27. Rikkoutuneita hiusnipsuja ja -pinnejä
28. Rumia ja rähjiä hiuslenkkejä
29. Ikivanhat, rumat korvarenkaat
30. Vanhentunut desinfiointiaine
31. Pojan pieneksi ja käyttämättä jäänyt uimarengas kirpparille
32. Parhaat päivänsä nähneet sormivärit
33. Vanhoja ja pieneksi jääneitä sukkia siivousräteiksi > käytön jälkeen kaatopaikalle
34. Kynttilöitä, vähän poltettuja, rumia, vanhoja
35. 1999-2000 Timex-kalenterini
36. Jumppapallo, rikki
37. Hiusharja

Pikkuotuksia meidän nurkilta

Elli Pupu

Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka meille tänä vuonna ilmestyi. Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.

Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.










Karhu-Reidar

Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.

Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.

Hillevi Kisu

Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.



Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.












Pinja Pupu

Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.

Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.








Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...

Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).

Oma rakas kaaokseni

Pois elämääni rasittamasta ovat siirtyneet myös

16. Kuivia ripsivärejä
17. Vanhoja, hajonneita huulipunia
18. Rikkinäinen reppu
19. Pojan hajalle "mopoillut" gore tex -lenkkarit
20. Saman tyypin tarralenkkarit
21. Pari paria pojan sandaaleita
22. Ulkona pakkasessa palellutettu nestemäinen mäntysuopa - miksi aina käy niin?
23. Hajonnut ja jäätynyt Rölli-kahluuallas
24. Parit kesäkukat ruukkuineen...
25. Ukon säpäleinä oleva vanha lompakko

Vihdoin sain kuljetettua SPR:n keräyslaatikkoon jo aiemmin syksyllä kasatut seitsemän kassillista vaatteita ja kenkiä - ja lisää tulee. Huh!


- Posted using BlogPress from my iPhone

100 tavaran haaste käynnistynyt

Uskon nyt siihen, että raivaamalla kotiaan kuntoon tai ainakin selvittämällä sen keskeneräiseksi jääneitä nurkkia unohduksiin jääneestä tavarasta voi saada itselleen energiaa. Olen aloittanut kaivelemalla kaappien hyllyjä sieltä täältä ja keräämällä niiden sisällöstä kierrätykseen ja roskiin lähteviä tavaroita jo aiemmin syksyllä, mutta nyt aloitan ihan oikeasti sadan tavaran haasteen.

1. Pieneksi jääneitä lastenvaatteita meni myyntiin kirpparille ja lähtee lahjoitukseen. Tämän raivauksen olen tehnyt jo aiemmin - ja se on kyllä vielä vähän keskenkin, mutta kirjataan tähän, kun se on niin hyvä startti kaikelle raivaukselle niin kotona kuin varastossakin.
2. Nippu vanhojen kodinkoneiden ja laitteiden käyttöohjeita ja takuukuitteja
3. Muutama eri puhelimien hands free -laite.
4. Nurkkiin pyörimään jääneitä vaippoja, Siwan Bambo -"laatuvaippoja", joten en edes kehtaa antaa niitä kenellekään käytettäväksi.
5. Vanha rotan juomapullo, tuskin enää saa pestyä hygieeniseksi.
6. Juomapullon "kylmäpussukka"
7. Rintanappi "18 vuotta - suutele minua..."
8. Tennispallojen säilytysputkilo, josta puuttuu korkki.
9. Vanhat silmälasini
10. Puoli purkillista ikivanhoja sydämenmuotoisia nonparelleja, joita olin säästänyt "askartelukäyttöön".
11. Pätkä jalkalistaa
12. Kaksi hiussolkea
13. Nauhoja, korkkeja, muita käsittämättömiä pikkunippeleitä
14. Rähjä hammasharjan matkakotelo
15. Tyhjiä paristoja

Osa tavaroista lähti roskikseen/kierrätykseen, osan vien kirpputorille... tai johonkin.

Samassa yhteydessä kaapista siirtyi roinaa parempiin paikkoihin, esim. vauvan makuupussi samaan kaappiin muiden vauvatavaroiden kanssa, sain yhdistettyä pari sekalaista "aarrelaatikkoa" yhdeksi, löytyi kauan etsityt ulkovalot sekä kivoja pikku aarteita pojalle :).

Perheen tehtävälista

- Posted using BlogPress from my iPhone

Vertaistukea arjen kaaokseen

Terve!

Bongasin tuttavan Facebook-linkeistä tämän Sotkuholistin päiväkirjan, jossa perheenäiti (jotenkin en haluaisi aina kategorioida ihmisiä juuri näin mutta hmm) yrittää taltuttaa kotinsa kaaosta ja blogaa aiheesta. Kannattaa aloittaa lukeminen ensimmäisestä kirjoituksesta kevättalvelta, johon tuo yllä oleva linkki johtaakin. Kuvat ja kertomukset ovat kuin omasta kodistani, esimerkiksi se maustekori, jossa oli kaikenlaista rojua tomaateista hiirenloukkuun - tosin pystyn joissakin paikoissa aika paljon pahempiinkin kaaoksiin :D.

Olen itsekin harrastanut nyt vähän kerrallaan kodin ongelmapaikkojen (jokainen hylly, taso, kori ja pussukka täällä) siivoamiseen. Tuloksena minulla on pari siistiä hyllyä vaatekaapissa, muutama setvitty pikkutavaralaatikko aulan hyllyssä ja iso kasa kierrätykseen lähtevää pienempää ja isompaa tavaraa :). Tuntuu vaikealta keskittyä vain yhteen pieneen asiaan kerralla ja olla näpertämättä turhan tarkasti (= vie aikaa), mutta kun siihen vaan harjoittelee, niin homma ei tunnu enää aivan mahdottomalta.

Mobiili-Blogger, onko sellaista?

Voisiko joku ilmiantaa, onko käytettävissä Bloggeria iPhonelle? Viimeksi kun etsiskelin, en sellaista löytänyt, mutta siitä on jo tovi. Yritin eilen rustata blogikirjoitusta iPhonen Safari-selaimessa, mutta tämä tekstikenttä ei vaan ottanut siinä toimiakseen. Vietän usein illan tunteja sohvalla iPhone kourassa lojuen ja siinä kyllä syntyisi juttuja blogiinkin, jos vaan olisi väline käytettävänä.

No niin, se on ilta. Mies lukee pojalle iltasatua - pitkästä aikaa pojan sängyssä tosiaan luetaan jotain kirjaa! Tähän saakka koko kevään ajan se on ollut joko ei mitään tai sitten piirustussatu sellaisella "magneettisella" piirustusalustalla. Usein poika piirtää itse oman satunsa: Mauri-poika käy donitsilla, uimassa tai HopLopissa - tai Maurin perheen kissa Jooseppi seikkailee perheen poissa ollessa salaa omia juttujaan, käy esim. taksikyydillä eläinlääkärissä tai kaupassa (maksuvälineenä kalat). Olen mielissäni miehen ja pojan kehittelemistä mielikuvituksellisista saduista, joiden myötä poikamme on saanut tarinavarastoonsa paljon uudenlaisia juttuja. Tässä kohdassa pitää kyllä muistuttaa, ettei tuo avomies ole meidän perheen ainoa tarinamestari, vaan kyllä kai minustakin niitä juttuja löytyisi... jos vaan jaksaisin.

Saa nähdä, kuinka kauan tässä ehdinkään kirjoitella. On kulunut taas melko pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Olen ollut armottoman väsymyksen kourissa ja minulla todettiinkin aika matala hemoglobiini, kun menin huimauskohtauksen takia lääkäriin ja tutkiskeltavaksi. Nyt ollaan rautakuurilla, rautavarastot ovat alkaneet täyttyä ja asiaa kontrolloidaan vielä syksymmällä. Jospa tämä anemia tästä talttuisi. En kyllä ole varma, koheneeko oloni kuitenkaan pelkällä raudalla ja ruokavaliolla, sillä olen alkanut epäillä olevani aikuisten oikeasti joko uupunut tai masentunut. Avaintekijä lienee se, että kaikki tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta ja mieli on maassa, vaikka mitä tekisi. Keskittymisen kanssa on ongelmaa ja ajatukset oman ankeuden ympärillä ahdistavat. Kyllähän tämä blogikin on ollut jo pidemmän aikaa pelkkää valitusta, ja vaikka olenkin sisimmässäni draamaa rakastava ikuinen murrosikäinen, voi siinä taustalla olla jotain aivokemiaakin. Perintötekijöitä ainakin piisaa, jos se sieltä kautta on tullakseen. En tiedä... katellaan... muuta en oikein osaa tässä tilanteessa tehdä.

...Laitoin pojan nukkumaan ja palaan varovasti kehumaan tätä uutta tilannettamme nukuttamisten suhteen. Olemme vihdoin pääsemässä eroon siitä, että minun täytyisi maata pojan vieressä, jotta hänet saa nukkumaan. Pikkumies on osannut nukahtaa jo monena iltana paljon helpommin ja nopeammin :). Tähän tilanteeseen on tottunut nopeasti (ja luoja miten tätä on kaivannut niinä loputtoman pitkinä hetkinä pimeässä lastenhuoneessa!), joten pienetkin takapakit aiheuttavat epätoivoa. Kärsivällisyyttä, luovuutta, jämäkkyyttä, rutiinia, selkeyttä ja uskoa onnistumiseen tässä tarvitaan. Olisi mukavaa, jos omasta mielialastaan voisi sanoa jotain samantapaista, jolla se valo taas tulisi minunkin maailmaani. Tuntuu vaan vaativan enemmän kuin yritteliäisyyttä.

Kaksi tavaraa päivässä

Tunnen taas kerran jääväni ajatuksineni muiden jalkoihin. Tavaramäärään hukkuva nykyajan ihminen pitää ihanteena täydellistä kiertokulkua: ostetaan, ostetaan, hävitetään, hävitetään. Hanki uusi tavara - heitä pois kaksi vanhaa. Tietysti pinnalla on myös kierrättäminen, joka sopii tuohon samaan kehään vähän pehmentämään kulutuksen jälkiä. Eli heitetään ensin makkarista vuoden vanha Ikea-laatikosto roskikseen, ajetaan 500 kilometrin päähän ostamaan tilalle joku muka arvokas piironki kiskurihintaan, kuskataan se kämppään, jynssätään siitä maalikerrokset pois ja vedetään uutta päälle. Sitten täytyy käydä ostamassa Ikeasta uusi peili, joka sopii sen piirongin viereen ja siihen piirongin päälle pari mariskoolia tai jotain helvetin kalliita tietyntyylisiä englantilaisia säilytyskoreja, joihin askarrellaan varta vasten ostetusta ruutukankaasta koristesydämiä. Ja koko hankinnan tarkoituksena on pohjimmiltaan vain se, että voidaan tällä käytännön toimenpiteellä osoittaa harrastettavan kierrättämistä, vanhasta käyttökelpoisen tekemistä, ja ennen kaikkea kaiken dokumentoimista blogiin muiden ihasteltavaksi. Sillä ei ole mitään merkitystä, että uuden piirongin laatikoista vain kaksi aukeaa, eikä niihin mahdu edes sitä Orthexin monitoimikoria. Yli jäävät tavarat voi viedä taloyhtiön roskikseen sen edellisen laatikoston viereen.

Olen kypsynyt kahvipöytäkeskusteluissa niihin valituksiin, että voi voi kun kämppä on täynnä tavaraa ja voi voi kun pitäisi heittää kaikkea pois. Tai sitten sitä kehuskelua, kun todellakin pistettiin sutinaksi ja heitettiin puoli vaatehuoneellista kamaa roskikseen - no okei, vietiin kaksi pussillista myös kirpparille, hip hei. Että kun nyt on tosi ylpeä fiilis, kun on päästy eroon niistäkin tavaroista. Siellä ne muovikipot ja soutulaitteet koreilee kaatopaikalla seuraavat 1000 vuotta. Nyt pääsee taas ostamaan uutta. Miksei hankittaisi nyt siis sitä kuntopyörää, espressokeitintä tai edes niitä sellasia untuvasaappaita tai muutama uusi fleece-peitto!? Ja ihania Luhdan säilytyskoreja säilytyskorien säilyttämiseen. Ja kirjoja, lisää kirjoja, keittokirjoja joissa on samoja ohjeita kuin kymmenessä edellisessäkin, jeee.

Olen toki itsekin totaalisen väsynyt tavarapaljouteen. Onhan se tutkittukin, että kaoottinen elämä on väsyttävää. Mutta siinä taidan olla poikkeava, että olen kiintynyt kaikkeen roinaani niin paljon, etten ikimaailmassa voisi ruveta sitä pois heittämään, ellei kyseessä oikeasti ole pahasti rikkinäisiä tai loppuun kuluneita esineitä. Kahvipöytäkeskusteluissa olen kyllästynyt jo ehdottamaan sitä varovaista ajatustani, että mitäpä jos vaan vähän aikaa yritettäisiin olla hankkimatta uutta. Ajan myötä tavaroilla on tapana hiljalleen järjestyä, ainakin minun kodissani. Tosin se vie paljon aikaa, eikä kenelläkään minun lisäkseni taida olla kärsivällisyyttä seurata sitä hidasta vaellusta, jonka kaikki paperipinoni, vihkoni, käsityötavarani, koriste-esineeni ja vanhat vaatteeni ovat vaatineet löytääkseen omat toimivat paikkansa. Minulla on kyllä sekin hölmö teoria, että jotkut tavarat myös kuluvat loppuun käytössä. Toistaiseksi tätä on päästy todistamaan vain vaatteissa ja kengissä, joista vaatteetkin meillä kiertävät viimeisen käyttökertansa vielä siivousrätteinä. Niin ja kylppärin shampoo-pullojen kanssa :D - minun kylppärissäni oikeasti ei ajelehdi miljoonaa melkein tyhjää shampoo-pulloa tai rasvatuubia vaan ainoastaan se yksi, jolle saapuu seuraaja sitten, kun se loppuu. Ai että tätä hallinnan tunnetta :D. Kukaan ei tajua, mutta on minulla sentään jotain hanskassa!

Tämä valituksella aloitettu postaus päätyy taipumiseen ympäristön paineen alla. Ollakseni siis trendikäs voisin ehkä silti yrittää ottaa hallintaan oman kotini paikasta toiseen ajelehtivia tavaroita, joille parempi paikka voisi olla jossakin muualla. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus joka päivä kahden tavaran pois heittämisestä tuntuukin, voisi se silti olla kokeilemisen arvoinen. Ja nimenomaan niin, että tavaraa lähtisi mieluummin aina muualle kuin kaatopaikalle. Eilen pakkailin keittiöstä ja vaatehuoneesta muutamia ylimääräisiä astioita ja keittiötarvikkeita vietäväksi muiden käyttöön: ammattikorkeakoulu kerää "starttipaketteja" kaupunkiin tuleville vaihto-opiskelijoille, jotta heillä olisi käytettävissään joitakin kodin perustarvikkeita heti alusta alkaen. Muutamat ikivanhat, kulahtaneet lautaset ja parittomat mukit ja juomalasit saavat nyt lähteä siihen käyttöön. Hankalampia kohteita ovat kaikki ne määrittelemättömät sälärojut, joista ei välttämättä aina edes tiedä, mihin niitä on käytetty. Kukaan ei suostu niitä kirpparipöydästä ostamaan, mutta en kyllä tiedä, mihin niitä voisin ilmaiseksikaan antaa. Lapsen tulo on ollut siitä kätevä juttu, että monille epämääräisille tavaroille on löytynyt ainakin vähäksi aikaa käyttäjä, kun lapsi on ottanut niitä tavaroita leikkiinsä. Hajonneet paistinpannut ja runnotut leikkuulaudat toimivat vielä pitkään hiekkalaatikolla - mutta entä sitten sen jälkeen?

Tänään en ole vielä luopunut mistään. Olen kyllä kerännyt pojan kaapista pieneksi jääneitä vaatteita, joista osan ehkä voisi ajatella lähtevän vaatekeräykseen tai SPR:n kirppikselle. Todellisuus vaan taitaa olla se, että pyörittelen niitä vaatepusseja kuitenkin seuraavan vuoden ajan makkarin nurkassa, joka on tässä kierrätyskeskuksessa niitä paikkoja, joista tavara ei tunnu pääsevän eteenpäin...

Niin paljon kaikkee

...tai sitten ei yhtään mitään.

Epätoivo, tuskastus ja väsy. Tuleeko mistään - tuleeko minusta ikinä mitään? Olisi vaan niin paljon valitettavaa, mutta kun ei edes sitä jaksa tänne rustata, tai ehdi, tai jotain. Plaah. Sekin kun tänään yritin kierrellä vaate- ja kenkäkauppoja; kaikenlaista pitäisi hankkia, kun ulkomuoto on niin nuhju, mutta kun ei siitä vaan tulee yhtään mitään! Aaarrghh! Epätoivoissani olen yrittänyt houkutella 12-vuotiasta kummityttöäni "stailaamaan" minua, kun en vaan yksinkertaisesti omatoimisesti pysty hankkimaan yhtään mitään noista kaupoista. Löytyy vain jotain käsittämättömiä vaatteita ja kummallisia kuoseja, vääriä kokoja, pituuksia, leikkauksia, ja sitten jos joku sopisi, niin rupean yrmyilemään siitä hinnasta. Kenkäostoksissa minulla ei liiemmin ole valinnanvaraa, kun monot on kokoa juhamieto, eli pitää aina ostaa ne yhdet ainoat, jotka mahtuu jalkaan, mutta sitten jos nekin maksaa "liikaa", niin ei. Että jos joku vähän yllyttäisi tai jotain, josko sitä sitten viitsisi jotain hankkia. Hohhoijaa ja voi itku. Pitäisi varmaan suosiolla syrjäytyä yhteiskunnasta ja lähteä johonkin korpeen nököttämään yksikseen, että voisi sitten huoletta kulkea noissa vuoden 1997 retkuissa, joista pystyn luopumaan vasta sitten, kun niissä on kissan kuljettavia reikiä siellä täällä. Tai onhan minulla uudempiakin vaatteita, mutta kappas, kun suklaadieettini on tehtnyt tehtävänsä ja persus levinnyt metrin levyiseksi.

Olihan minulla se yritys päästä eroon tästä väsymyksestä. Taitaa kuulua vaan ominaisuuksiin. En minä pahemmin ole yrittänyt, mutta enpä minä kovin toiveikas ole tulosten suhteen siltikään. Ei minua huvita mennä nukkumaan iltaisin aikaisin (ja eipä sitä koskaan ehtisikään), syödä terveellisesti, ulkoilla tai harrastaa liikuntaa. Huomennakin pitäisi muka raahautua pulkkamäkeen... Tulisi jo kesä.

Tämä on ollut muuten mielenkiintoisten keskustelujen päivä.

"Äiti, tuleeko tytöistä naisia?"
"Joo... kyllä tulee..."
"Minä haluaisin olla mieluummin tyttö"
"Ahaa... öö, miksi?"
"Minä haluaisin olla äiti"

Ennen tuota keskustelua oli puhuttu Herra Snellmanin (juu se leikkelepakettien Herra Snellman) vehkeistä... Mitähän tuosta meidän pojasta oikein tulee..?