Yhteydenotto anonyymiltä täti-ihmiseltä.

Hei, olen ylipainoinen ja perheellinen täti-ihminen, ja näin viivästyneen kolmenkympin kriisini kourissa olen päättänyt kokeilla skeittausta. Tarkistin muuten, että tämä käyttämäni termi olisi yhä uskottava. Muista käyttämistäni termeistä en ole niin varma – paitsi, että sana ”longboard” on tullut minulle kovin läheiseksi, vaikka käytännössä tuohon välineeseen liittyvät toiminnot ovat minulle vain kaukaista haavetta. Luin hartaasti erästä blogikirjoitusta longboardin valinnasta, eikä innostukseni laantunut, vaikka en ymmärtänytkään kaikkia outoja termejä. Kirjoittaja oli kyllä ihanasti miettinyt erilaisten välineiden soveltuvuutta erilaisille ihmisille ja käyttötilanteisiin :)

Kuvan henkilö ei muistuta kirjoittajaa, eikä
liity tapaukseen.  (Kuvalähde: Pinterest /
31.media.tumblr.com)

Päätin kokeilla long boardia jo viime talvena, kun täytin 35 vuotta. Tämän suuren harrastuneisuuden harppauksen tuli tapahtua kesällä, ja nyt onkin jo seuraava talvi. Järkevänä rahankäyttäjänä päättelin kuitenkin, että ehkäpä skeitit olisivat näin talvella alennusmyynnissä. Että näin... Tuntuu suurelta panostukselta lähteä ostamaan lautaa ja oheisvälineitä, kun se vaatii useamman sataa euroa. Ja sitä hullummalta tuntuu kertoa hankinnasta läheisilleni, koska hehän tulkitsevat suunnitelmani jonkin sortin psykoosin esiasteeksi (tähänastiset harrastukset kun ovat olleet sitä kansalaisopiston aerobic -osastoa).

Blogikirjoituksista ja keskusteluista kuitenkin olen oppinut, ettei minun kannattaisi ostaa lautaani edullisesti urheiluliikkeestä, vaan olisi käännyttävä asiantuntijan puoleen, jotta harrastukseni ei tyssäisi alkumetreille laaduttoman välineen vuoksi. No… minua vaan niin kamalasti pelottaa, etten pääse edes alkuun, vaikka kävisin hankkimassa sen useamman sadan euron setinkin. On löydettävä edulliseen hintaan kohtuullinen setti, joka on riittävä vähään käyttöön, mutta ei sisällä mitään kovin hienoa. Ulkonäköasiat ovat ainakin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että pyörät pyörivät ja häkkyrä pysyy kasassa niin hyvin, etten kuole heti. Tietäisitkö siis tuttua tai tutun tuttua, joka myisi esimerkiksi auton alle tai varaston oven väliin jäänyttä long boardia, joka kuitenkin olisi niin ehjä, että kestäisi kannatella ylipainoista kahden lapsen äitiä ilman riskiä yli vuorokaudeksi aiheutuvista haitoista?

Olisi hyvä, jos voisin lainata ja kokeilla jonkun toisen lautaa, mutta jostain syystä esimerkiksi työpaikkani 40-65-vuotiaat naispuoliset toimistotyöntekijät eivät omista long boardia! Mikä eteen? Lautailutarvikeliikkeen kynnys tuntuu hurjan korkealta. Menenkö sinne katselemaan ”pojalleni tässä vaan…”, mutta ”öh… poikani on kyllä melko iso”..? Tietyt keskeiset termit täytynee opiskella ensin ulkoa? Deck, grip… öö? Opiskelin myös jo sen, että laudan tulisi olla päistä sellainen, että pyörät (niillekin on oma ulkomaankielinen nimensä) näkyvät laudan alta, jolloin lauta ei ota kaarteessa niin helposti pyöriin – niin kuin minä ikinä menisin long boardilla kaarteessa :D (kuten nämä näillä videoilla)! Tämänkin muotoilun hieno nimi täytynee oppia ulkoa ennen kauppaan astumista, ellei siellä satu olemaan näkyvillä yhtään haluamani näköisiä välineitä, joita voisin vaan osoittaa sormella yrittäessäni naama punehtuen muodostaa ääneen sanoja… Olen kuullut, että esimerkiksi Beyondin "pojat" ovat huippuasiantuntijoita ja avuliaita... mutta silti... minä olen pullea ja punakka rouvasihminen käsilaukku kainalossa... Verkkokauppa olisi kyllä yksi vaihtoehto. Minulle saa toki vinkata myös paikoista, joista voi ostaa/vuokrata/lainata käytettyjä lautoja!

Jos pääsisimme siihen loistokkaaseen tilanteeseen, että minulla olisi käyttövalmis longboard, kypärä ja muut suojaukset kunnossa, missä ja milloin voin harjoitella? Voi häpeän tuska! Haussa seuraavaksi olisi syrjäinen asfaltoitu, mahdollisimman tasainen alue, jossa voin pimeässä päästä kokeilemaan uusia askeleita kohti… työkyvyttömyyseläkettä?

Huoh... kaikki tämä noloilu sen vuoksi, ettei tarvitsisi vanhana harmitella kaikkea tekemätöntä...

 

(BTW. Tekstiä ei ole tuotettu yhteistyössä yritysten kanssa.)

Oppimisen aika

Jossain vaiheessa elämää kuuluu tulla risteykseen, jossa katsotaan ja arvioidaan mennyttä ja ymmärretään uudella tavalla tuleva ja mahdollisen muutoksen tarve. Kai. Ehkä sellainen vaihe tulee ensimmäisen kerran vahvasti juuri kolmikymppisenä. Joillakin koko elämä on kyllä yhtä analysointia ja määrittelyä. Se on hienoa se... On kyllä varmasti niitäkin, joilla sama kaappikello raksuttaa päässä samaan tahtiin koko elämän, eikä oikein mihinkään ole mitään erityistä sanomista, kunhan säännöllisesti on edes vähän hauskanpitoa. Vähän niin kuin koirilla, you know.

Selvittyäni pahimmasta vauva-ajan kaamoksesta (ei se kyllä ole kokonaan mennyt ohi, kun yhä heräilen 5-10 kertaa yössä) huomasin aivojeni heränneen. Siellä ne alkoivat tikittää ja suoltaa ajatuksen palasia esimerkiksi kävelylenkeillä, joita on kyllä pystynyt tekemään ihan liian vähän, ja sängyllä vauvan kanssa pötkötellessä, jota on taas tehty ihan liikaa, mutta joka on kuitenkin siedettävää, koska siinä pystyn oikeasti hetken kuuntelemaan omaa päätäni. Kävellessä syntyvät psykologiset pohdinnat minusta ja muista, makaillessa taas laukkaa luovuus, silloin syntyy suunnitelmia käsitöistä, askarteluista, talojen rakentamisesta (jota en kyllä tee), pelistrategioista, juhlajärjestelyistä, kodin organisoinnista ja vaikka mistä. Olen harmitellut, ettei noissa toiminnoissa pysty piirtämään tai kirjoittamaan kunnolla. Sängyssäkin vaatisi aikamoiset häkkyrät ympärilleen, että voisi tehdä kuvioita samalla, kun imettää :D

Mutta siis aivot on hereillä, jee jee. Päätin, että ryhtyisin rustailemaan blogiin tekstejä erityisesti noista kärrylenkkipohdiskeluistani, jotta voisin silleen niin ku kehittyä ihmisenä ja saada vaikkapa keskustelua aikaan tai jotain. Jos vaikuttais vähän fiksummalta kuin onkaan... tai blondimmalta tai lapsellisemmalta. Tuossa kolmen pisteen kohdalla saa naurahtaa.

Tuon päätökseni jälkeen olen kuitenkin huomannut jotain, joka vähän lässähdytti tämän suunnitelman. Mikä siinä onkin, että pään sisällä jotkut ajatelmat vaikuttavat niin paljon hienommilta ja laajemmilta kuin sitten kirjoitettuina? Jonkun lenkin jälkeen kuvittelin laatineeni jo upean käsikirjoituksen loistavaan vähän-niinku-psykologiseen opukseen tai edes elämänkerralliseen teokseen, mutta sitten kirjoitettuna ajatus ja sen taustapohdiskelutkin mahtuvat neljälle riville. Tartteisko tässä nyt käyttää jotain luovan kirjoittamisen virittelymetodia, jotta saan ns. lihaa luiden ympärille? :D

Joka tapauksessa Oppimisen Aika on alkanut. Pohdiskeltuani eloani ja mielenliikkeitäni sekä niiden vaikutuksia toimintaani olen oppinut hillitsemään, hallitsemaan, kierimään ja kellimään ja minusta on jo tullut selvästi parempi ihminen ja suuntahan on vain ylöspäin.

Onnen palasia

Voi tavaton tätä minun blogiani. Niin olisi taas huollon - okei, elvytyksen tarpeessa. Tämä on kuin mummolan vintti - puoliksi unohdettu, pölyinen ja ankea, mutta jostain välistä, ainakin helteisenä kesäpäivänä, pilkistelee hellyttäviä palasia (entisestä) elämästä. Mummolan vintillä katseltiin niitä samoja vanhoja tavaroita aina uudelleen ja uudelleen. Ja edellisen kesän leikit saattoivat olla nurkassa ennallaan, koska ei vintillä juuri kukaan käynyt paljon muuta tekemässä kuin viemässä tai tuomassa kesä- tai talvimatot roikkumaan.

Minun eloni on nykyään vauva-arkea ja lastenhoitoa. Tässä arjessa löytää taas uudenlaisia, tai ehkä välillä unohdettuja näkökulmia maailmaan. Kun ei ole aikaa kummemmin mihinkään, joutuu väkisinkin yksinkertaistamaan ja ennen kaikkea pysähtymään tähän ja nyt. Silloin saatan nähdä paremmin, mitkä ovat onneni palasia tässä hetkessä.

Kauan sitä valmistelin ja suunnittelin, tilasin muutamia kankaita, pyörittelin tarvikkeita ympäriinsä ja piirtelin kaavoja vähitellen, kunnes lopulta pääsin ompelemaan! Viimeksi olin tainnut ommella syksyllä 2011, joten ei ollut mikään yllätys, että nyt olisin voinut nyt ommella, leikata, värkätä ja taas ommella vaikka kolme vuorokautta putkeen. Sain aikaiseksi isommalle lapselle fleecehousut ja pienemmälle parit housukokeilut, mm. nuo kuvassa näkyvät pussihousut. Kuviollinen trikookangas on hankittu Seliasta. Näyttää siltä, ettei tuota kangasta enää sieltä löydykään, joten en muista nimeä. Höh... 

Mutta niin vaan uudestaan ja uudestaan huomaan, että käsityöläisyys minussa jollakin tavalla asuu ja kaikki omin käsin näpertäminen tekee onnelliseksi. Sitten kun vielä on sellainen illuusio, että muka osaisin aika paljon kaikenlaista, niin ne näperrykset ovat usein aika vitsikkäitä: aloitan, sähellän, teen ja työstän, mokaan, peitän virhettä, mokaan vähän lisää, suttaan liimalla tai värillä, leikkaan väärästä kohdasta, kun en jaksa käyttää malleja jne. Mutta loppujen lopuksi olen niin tyytyväinen kaiken sen sotkun keskellä! :)

Olen nyt keväällä tutustunut vihdoin Pinterestiin ja sieltäpä löytyykin aivan holtittomasti askartelu- ja ompeluideoita. Se on ihan kiva, mutta toisaalta hyvin turhauttavaa, kun tekisi mieli kokeilla kaikenlaista, mutta ei oikeasti mitään ehdi oikein koskaan tehdä.  Ei sillä, että kyllä osaisinkaan mitä tahansa, mutta itselleni tyypillisesti olen aika äkkiä kaikkea käsillä tekemistä kokeilemassa. Talteen Pinterest-"tauluille" on kertynyt "vasta" noin miljoona kiinnostavaa mallia ja ohjetta - katso vaikka tästä :D

Pikkuotuksia meidän nurkilta

Elli Pupu

Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka meille tänä vuonna ilmestyi. Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.

Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.










Karhu-Reidar

Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.

Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.

Hillevi Kisu

Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.



Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.












Pinja Pupu

Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.

Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.








Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...

Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).

The Story of My Things

Viime kesänä hankin vuosien ämpyilyn jälkeen aurinkolasit, ihan sellaiset 11 euron markettilasit. Koska minulla kuitenkin on likinäkö, eikä ilman silmälaseja voi oikeastaan pahemmin olla, niin eipä tullut noita aurinkolaseja käytettyä kuin ehkä yhtenä päivänä noin viisi minuuttia. Ja sen koommin en olekaan niitä laseja nähnyt. Että nyt kun kesä tulikin toukokuun puolivälissä ja arska helottaa pilvettömällä taivaalla, niin eipä ole aurinkolaseja. Tämä ilmiö vaivaa kyllä kaikkia pieniä tavaroitani. Olen syytänyt vuosien aikana varmaan useamman sata euroa rahaa koruihin, jotka olen kadottanut samantien ne kotiin tuotuani tai viimeistään ensimmäisen käytön jälkeen. Minusta ei vaan ole naiseksi. Piste.

Tein Jungin persoonatyyppitestin (englanninkielinen), ja yllättäen sieltä pamahti tällä kertaa ENFP, jossa tuo E on kylläkin vain lievä. Keirseyn kuvaus ENFP-ihmisistä on "champion", fantsuu. Kyllähän minä itsestäni allekirjoitan sen, että olen joskus se porukan innostuja, hölösuu ja dramaattinen poukkoilija, joka saa aikaan (paheksunnan ohella) myös hymyjä, ja tulihan tuota eilen taas harjoitettua firman bileissäkin, mutta kyllä itse sijoitan itseni sinne introvertin puolelle enemmän. Tässä testissä (linkki on jossakin aiemmassa postauksessa) tuli ehkä kielimokia, joten senkin vuoksi saattoi lipsahtaa väärälle puolelle... emmää tiiä... ehkä olenkin niiden kahden ääripään välillä, sehän on ihan mahdollistakin.

Näin kulutan aikaa

Oma aika on ihanaa aikaa, käytti sen sitten miten tahansa. Ei tunnu ollenkaan hölmömmältä idealta herätä vain sen vuoksi lauantaiaamuna ennen seitsemää. Tänä aamuna olen nauttinut yhden tunnin ja 38 minuutin mittaisesta omasta ajastani keräilemällä kokoon perheen pyykkejä ja tyhjiä pulloja, juomalla pari mukillista kahvia samalla puolituttujen viimeöisiä höpinöitä Twitteristä selaillen sekä popsimalla luvattoman monta Domino-keksiä (salmiakki-chili :)). Tähän koneelle pysähdyin kuskatessani tavaroita alakerrasta yläkertaan ja toisinpäin. Jonkinlainen tavarahissi voisi olla tarpeen tässä taloudessa...

Viime viikot ovat olleet työssä ja ehkä vähän kotonakin aikamoista hässäkkää. Kaipaan näitä hiljaisia hetkiä, jolloin saan olla rauhassa omien ajatusteni kanssa, ja tehdä asioita sillä tavalla, kuin itselläni tapana on tehdä. Tuntuu että saan jopa jotain aikaiseksikin, kun ei ole kukaan seuraamassa tai huomauttamassa, että hei, mites sä nyt rupesit sitä jääkaappia jynssäämään, kun vasta puolet huoneesta on imuroitu.

Nyt kuuluu jo pojan höpinää makuuhuoneesta - sinne se tepsutteli jossakin vaiheessa aamua isänsä viereen nukkumaan.

Some-viehätystä

Onhan se myönnettävä, että minussa asuu taipumus hurahtaa sosiaaliseen mediaan (ainahan minulla on uusi addiktion kohde haussa). En minä niissä kovin syvällisiin sfääreihin pääse tai minkäänmoiseksi asiantuntijaksi koskaan tule, mutta ne ovat minulle ennen kaikkea väline päästä tietoiseksi maailman menosta. Olen pohtinut, mikä niissä koukuttaa ja viehättää. Ajatukset vievät vanhoihin hyviin Sunpoint.netin aikoihin. Oi niitä aikoja :). Eksyin sattumalta paikkaan, jossa deittien etsiminen ja vastakkaisen sukupuolen vonkaaminen eivät olleetkaan kävijöiden ensisijaisia tavoitteita kuten useimmissa chateissa ja muilla foorumeilla siihen aikaan, vaan samantien pääsikin osaksi yhteisöä jutskailemaan "niitä näitä". Chat-huoneen vakioporukan kesken tuntui heti alusta asti syntyvän yhteisöllisyyttä, joka perustui samankaltaisiin näkemyksiin verkkoviestinnän mahdollisuuksista - ja toki siihen yhteiseen paikkaan, johon iltaisin työ- ja koulupäivien jälkeen kerta toisensa jälkeen kokoonnuttiin. Sunpointin kaatuessa yhteisö siirtyi IRCiin ja elää siellä vielä jossakin muodossa #sunchat-kanavalla.

Minulle sosiaalisen median palveluissa on nykyään tätä samaa viehätystä. Ei tunnu ollenkaan hullummalta törmätä samoin ajatteleviin ihmisiin sattumalta, siellä täällä ja silloin tällöin. Tai ihan vaan viihdyttää itseään tuntemattomien ihmisten välittämillä tiedoilla, kuvilla, leikkimielisillä ajatuksilla. Itse tosin palloilen sosiaalisissa medioissa samalla tavalla pipipäänä kuin muutenkin elämässä. Muut ovat niin asiallisia, ja minä vaan raportoin hölmön elämäni pienistä asioista. Suomalainen some-skene koostuu pitkälti asiasta innostuneista asiantuntijoista, ja mistä nyt en erityisemmin innostu itse, sosiaalisen median markkinointimahdollisuuksiin liittyvistä sovellutuksista kiinnostuneesta väestä. Nämä sisällöt kun vaan malttaa suodattaa ohitsensa, niin viihtyy Twitterissäkin oikein mainiosti. Ja jos vaan aikuiset ihmiset innostuvat leikkimään asioilla tai kielellä, niin minä olen myyty pitkäksi aikaa :).

Ongelmana tässä kaikessa näyttää kuitenkin olevan se, etten pysy perässä, mitä kaikkia mahdollisuuksia sosiaaliset mediat (lähinnä Twitter ja sen kaikki soveltamismahdollisuudet) tarjoavat. Jotta pysyisi bileissä mukana, olisi tiedettävä, mistä puhutaan. Jatkuva pihalla oleminen ei tietysti kovin kannustavaa ole, vaikka minä sinnikkäästi aika pitkälle jutuissa roikunkin ilman kovin kummoista tietoa. Osaamiseni rajoittuu pariin suosittuun palveluun, ja kaikki vähänkään syvemmälle mennyt tietämys on syntynyt työni kautta, kun asioista vaan on täytynyt ottaa selvää. Mahdollisuuksia olisi, aikaa ei. Ja kuten olen sanonut, tärkeintä on sosiaalisen median kautta löytämäni tie uuteen tietoon ja ajatusten jakamiseen. Olisihan se hienoa olla guru jossain tällaisessa, mutta näyttää olevan sellaisiakin yhden Suomen tarpeisiin jo ihan riittävästi. Jäädään seuraamaan tilannetta.

Veistelyä

Poika se on taas lohkaissut jos jonkinlaista hyvin osuvaa omaan rehelliseen tyyliinsä - kuten nyt kolmivuotias vaan asiat osaa ilmaista. Viimeisin kiintoisa kommentti taisi olla "äidillä on leveät housut", kun poika tarkasteli äitinsä olemusta takaapäin. Onneksi se johtuu vain leveistä housuista...

Pari päivää sitten tulin kotiin töistä ja ilmeisesti postissa oli tullut perheen isälle paketissa laserlamppu (tai joku mikä onkaan). Meillä on leikitetty vastaavalla kissoja, ja toinen kissoista ryntäileekin innoissaan punaisen pisteen perässä. Mutta nyt saatu uusi lamppu soveltuneekin laajempaankin käyttöön: "Hei isi, leikitetään ruuan jälkeen äitiä punaisella valolla!"

Tosiasioita meillä pohdiskellaan aina silloin tällöin, lyhyemmin tai pidemmin keskusteluin. Olenkohan jo kertonut siitä, että jalanjäljet (kengänjäljet lumessa) eivät voi laittaa ruokaa, sillä niiltä puuttuvat kädet ja silmät. Samoin joulukuusten on vaikea kävellä, koska niillä ei ole jalkoja ja ne eivät voi sen vuoksi tepsuttaa, kuten me: näin, teps teps.

Autolla ajamiseen saan aina asiantuntevia neuvoja, ja oikeastaan voin lähteä matkaan aina luottavaisin mielin, jos poikani on mukana: jos en itse osaa jotain auton toimintoa, poika kyllä opastaa tarpeen mukaan. Eräänä aamuna lähdimme ajelemaan hoitopaikalle, pihassa autoa käynnistäessä höpisin "jaahas, mitenkäs tästä taas lähdetäänkään, noin ja noin...", kuten minulla on tapana jutskailla aina pojan kanssa (no, muutenkin) ihan vaan jutellakseni jostakin ja kun tiedän, että se autolla ajaminen kiinnostaa. Takapenkiltä kuului välittömästi "pistät pakin päälle ja painat kaasua, siitä se lähtee menemään". Jonkin matkaa ajeltuamme kaarteessa sitten "katso peileihin niin näet mihin ajat", tämä neuvo tuli ilmeisesti, kun käänsin rattia mutkassa vähän liian tiukasti.. tai jotain :-/. Toisena päivänä pohdiskelin ratin takana takalasin lämmittimen päälle laittamista ja tökkäsinkin yhdestä mielestäni sopivan näköisestä napista muka sen päälle, jota poika jonkin ajan päästä kiirehti korjaamaan takaoikealta: "Tuo on se tuulilasin lämmitin, jos haluat laittaa takalasin lämmittimen päälle, paina tuota toista". No kiitos vaan, näinhän se asia taisi olla.

.............................

Mies on löytänyt sisältä itsestään kitaristin, basistin, rumpalin ja varmaan laulajankin. Uppoutuu musiikkiin ja hankkii itsensä toteuttamiseen laitteita, jotta pääsee firmansa talent-kisan finaaliin. Pääsi tai ei, kaikki aktiivisuus toki on positiivista. Minä en löydä itsestäni yhtään mitään - tai korkeintaan sen happaman nalkuttajan tai vaihtoehtoisesti joinakin satunnaisina hetkinä häiriintyneen häröilijän. Miten oppiminen ja uudet asiat voivatkaan olla vaikeita näin kypsällä iällä...

Aloitin pari viikkoa sitten uutena harrastuksena japanilaisen kalligrafian. Hiraganoja, kataganoja ja jotain muuta... kunhan vaan saan nyt hankittua itselleni maalia sitä tarkoitusta varten. Kurssin ensikokoontuminen oli kuitenkin innoittava: oli uskomaton tunne, kun tajusi olevansa vastakkain jonkun aivan täysin uuden tekemisen kanssa. Kun ei ollut mitään tuntumaa siihen, kuinka se yksinkertainen kirjoitusmerkki syntyy. Aivan kuin olisi tarttunut kynään ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä uuden tunne ei varmaan kestä kauan, mutta niin kauan kuin sitten kestääkään, se tekee taatusti vain hyvää aivoilleni. Samalla kun opettelen piirtelemään kuvioita, opin myös lausumaan samat japanilaiset sanat. Osaan nyt tehdä koiraa tarkoittavan merkin [inü] ja tällä viikolla harjoittelen vielä oman nimeni. Varmaan tuon vielä tuotoksiani kuvanakin tänne blogiin...

Elokuun illat

Pääsin ihan oikeasti mattopyykille, mattolaiturille järven rantaan, pari iltaa sitten. Reissu oli pikainen, mutta jotain kuitenkin :). Jos kesäfiiliksestäni jotain puuttui, niin tuon jälkeen ei enää paljonkaan. Viimeksi olen ollut tuolla mattolaiturilla pyykkäämässä muutama vuosi sitten. Se oli varmaan heinäkuun loppua ja vemputin sinne pyörällä, matot tarakalla ja ämpäri tarvikkeineen tangossa. Paluumatkalla ketjutkin katkesivat ylämäessä, mutta kokemus menee top10:een omissa kesäseikkailuissani siitä huolimatta :).

Elokuun illoissa on jännä tunnelma. Roskisreissulla auringonlaskuun vilkaistessaan mieli voi hairahtaa tyttökirjatyyppisiin höpöjuttuihin. Yhtäkkiä onkin sitä mieltä, ettei sellaisena iltana olisi ihmisellä muuta tekemistä kuin ottaa hyvä ystävä käsikynkkään ja lähteä kulkemaan pitkänpitkää tietä kohti auringonlaskua...

Loma lähestyy

Kyllä kesä vaan on ihanaa aikaa :). Vettä tulee, mutta tulkoon, tärkeintä on lämpö :). Harmaampaankin aamuun saa fiilistä musiikista. Tänäänkin lampsin pysäkille huudattaen korvilleni luvattoman kovalla Jippua. Se, lämmin tuuli ja heinän tuoksu sateisen yön jälkeen, niin hetkessä on dramatiikkaa ilman draaman aihettakaan. Akku loppui keskustaan mennessä ja bussin 32 kuski näytti taas entistä säikähtäneemmältä... Ja kaupungilla on niin hiljaista ennen kahdeksaa. Ihmeellistä aikaa tämä heinäkuu.

Tämän päivän jälkeen olisi vielä kaksi päivää töitä ja sitten lomalle vähäksi aikaa.

Aurinkoa :)

Kyllähän se eilen ja tänään jo ("jo") kesältä tuntui :). Aurinko ja se, kun aamulla jo oli niin lämmintä. Niin ja tänään tuoksui koivulta, kun pomppasin portaaltamme juoksuun kohti bussipysäkkiä. Keskustasta työpaikalle harpoin hoopo virne naamalla ja Sirkesalo korvissa. Iltapäivällä kaupungilla näkee turisteja ja läheisellä pallokentällä pikkulikat pelaavat futista hohtavan valkoisissa nappiksissa. Eilen minua hymyilytti myös se nuorimies, jonka kitarakotelosta sojotti mopin varsi.

Kesäkeleistä intoutuneena (ja käskystä) ajoin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä takapihan nurmikon, joka oli kasvanut jo semmoiseksi kivaksi 40-senttiseksi heinikoksi. Voi äiti minä pelkään sitä ruohonleikkuria sen jälkeen, kun viime kesänä meinasin tappaa sen kanssa itseni, poikani ja mahdolliset viattomat ohikulkijat. Kivi meni kahtia, savu nousi mutta ikkunat säilyivät ehjinä. Ja nyt eilen sitten vielä roskakuski jäi holhoavasti aukomaan minulle roskakatoksella/varastolla ovea ja toivotti turvallista ruohonleikkausta :-/. Ei se heinikko tai niittykään varmaan olisi huono vaihtoehto. Jotenkin houkuttelisi ruveta kasvattamaan ihan tosissaan viidakkoa takapihalle, niittäisi vain jonkun kapean polun keskelle ja seuraisi sitten naapureiden mulkoilun kehitystä. Pihamme on säälittävä mutta potentiaalinen (iso, tasainen ja aurinkoinen). Viime kesänä istutin sinne kaksi mustaherukkapensasta, onhan niissä reppanoissa jo marjojen raakileitakin, mutta sen loistokkaampiin puutarhasuorituksiin en kyllä kykene. Mistään terasseista, patioista tai pergoloista puhumattakaan (huom. sanasto on hallussa). Minä konttailen säälittävien kukkapenkkieni reunalla tihrustellen pientä ruusun alkua, jonka - tämä on niin huvittavaa - toin siihen keskeltä hiekkaleikkikenttää viime kesänä taskussani. Niin kuin se siitä johonkin kehittyisi... Ja sitten on noita kukkia, tai mitä lie huituloita, joita perennapenkkiin on ilmestynyt, ja vanhana horsmologina haluan nähdä, mitä niistä syntyy. Kuollutta massaa ennen pitkää, veikkaisin.

Naapuriimme on muuttanut uusi pariskunta, joka vaikuttaa onnekseni ainakin toistaiseksi yhtä saamattomalta pihansa kanssa. Tosin heidän pihassaan on jo puskia. Kyyläilen seinänaapureiden pihalle ja mietin, eivätkö ne koskaan aio repiä noita viimekesäisiä pujoja pois pensaistaan. Uudet naapurimme ovat nuoria ja kauniita ihmisiä. Ei niistä oikein muuta osaa sanoa. Kauniita ihmisiä, sellaisia, joilla on pieni koira. Pihassa seisoo farmariauto ja eiköhän niitä yhdistelmärattaita ja turvakaukaloita ala ilmestyä seuraavaksi.

Tänään istuttiin Siwan pihassa autossa jätskiä syömässä. "Kato äiti, heppa kyydissä!" poika totesi viereiseen ruutuun tulleesta Opelista. Siellähän se läähätti vasten lasia: komea rottweileri. "Ei poikani, ei se ole heppa. Hepalla ei ole tuollaisia hampaita"...

Loma

Lämmin kallio tuntuu niiin hyvältä paljaan jalan alla ja aurinkoinen merimaisema nollaa ajatukset. En edes uskalla ajatella ensi viikon työhön paluuta.

Jepsanjeps

Mitähän sitten haukkuisi? Vai ihan vaan itseään? Tai mistä kirjoittaisi yleensäkään? Kyllähän sitä varmaan jotain olisi kehiteltävä. Onhan maanantai.

Eilen vietettiin äitienpäivää. Ihan kivasti meni päivä. Aamukuudelta heräsin ajattelemaan työasioita, mutta olipahan hyvä tilaisuus lähteä aamulenkille seitsemän jälkeen sitten. Kävin rannassa kävelemässä ja valokuvailemassa, yritin vähän hölkkäilläkin mutta joo... Kotiin palatessani täällä oli aamiainen valmiina - tosin isäntä oli hieman kerennyt jo kummastella häipymistäni, kun ei ollut huomannut yläkerran ovessa "lähdin lenkille"-tarralappuani. Ikinä ennen en ole kyllä aamulenkillä käynytkään, joten ei ihme, jos kävi mielessä jo lööppejä äitienpäivän aamuna kadonneesta äidistä.

Iltapäivällä minua hemmoteltiin hirmuisen hienolla ja hyvällä vaahtokarkkikakulla (Facebookista voi ihailla kuvia siitä - sisko ikuisti kyllä muitakin hemaisevia kuvia...), siivousrauhalla, saunalla, ruusuilla ja vielä muutamalla annoksella sokeria. Eli oikein mukava päivä. Kiitokset vaan meidän ukkeleille. Poika oli tehnyt hoitopaikassa lahjankin: peltirasia, jonka päälle on liimattu eri värisiä paperitolloja ja piirretty ilmeisesti minun kuvani. Siitä tulee vielä minun korurasiani :).

Meidän poika on oppinut lukemaan: lueskeli Kinder-munan sisältä papereista "tämä on lapsille tarkoitettu suklaamuna". :) Tällä hetkellä hän jynssää matolle kaatamaansa Muumi-limpparia sanomalehdellä... Meno on taas kuin villissä lännessä, kuinkas muutenkaan. Onhan maanantai ja isä työmatkalla.

Sisäistä voimaa. Ulkoista kauneutta.

Se on se uusi Mac Pro, kuulemma. Aivan kuten minä :D.

Viikonloppuna vietettyyn maailmanlaajuiseen Earth Houriin osallistuin innokkaana (äitini tosin oli vielä innokkaampi, koska oli sammuttamassa valoja jo viikko sitten). Olimme perhelomailemassa Kangasalla - hauska tarina jo sekin tietysti - ja virittäydyin hotellissa Earth Hour -tunnelmaan jo klo 20 alkaen. Suomessa oli tarkoitus osallistua tapahtumaan sammuttamalla tarpeettomat valaistukset tunniksi klo 20.30-21.30. Laitoimme hämyvalaistuksessa sitten poikaa nukkumaan ja niinpä minäkin vietin tuon nostalgisen tunnin ja pari seuraavaakin nukkumalla... jonka jälkeen piti nousta muodollisesti viettämään myös "romanttinen" hotelli-ilta vajaassa tunnissa, siten kuin se nyt nukkuvan lapsen kanssa samassa huoneessa on mahdollista: pikatahdilla punkkua muovimukista, rouskutusääniä peitellen sipsejä tai muuta herkkua ja telkkarin tai läppärin tuijottelua pimeässä... tällä kertaa tuijottelimme miehen kanssa kumpikin omia läppäreitämme :D. Jotenkin noita olosuhteita ei muista reissuun lähtiessään, vaikka tokihan se pieni viikonloppumatka aina kotona kököttämisen voittaa. On kai tuossa sekin puoli, että saapahan olla rauhassa hiljaa, eikä tule turhia paineita keskustella mitään henkeviä.

Mutta Earth Houriin palatakseni täytynee raportoida pieni moka tuohon tapahtumaan osallistumisestani: olipa sitten jäänyt takapihalle ulkovalot päälle koko reissun ajaksi. Että siellä ne jouluvalot loistivat yötä päivää ja taatusti sen maagisen Earth Hourinkin ajan... parempi yritys ensi kerralla, tai jotain.

Katselin eilen illalla yhden jakson 30 rock -sarjaa. Siinä yksi päähenkilöistä täytti 50 vuotta ja esitteli asioita, joita oli lapsena kirjannut haluavansa tehdä ennen kuin täyttää 50. Olisipa hauskaa, jos olisin itse vastaavan luettelon joskus tehnyt :). No, riippuu tietysti iästä, jolloin sen olisi laatinut - 17-vuotiaana olisin kirjannut asioita, joita teen ennen 34 vuoden ikää, sillä se sattui siinä vaiheessa olemaan se dramaattinen ikä, jolloin olin päättänyt kuolla. Sittemmin tuota suunnitelmaa on täytynyt muuttaa, joskaan en ole vielä mitenkään erityisen vakuuttunut siitä, että minulla olisi tässä maailmassa mitään virkaa enää neljän vuoden kuluttua (muuten kuin äitinä) ;).

Nyt jos asiaa ajattelen, haluaisin ehkä ennen 50 vuoden ikää ainakin

• nähdä poikani kasvavan aikuiseksi
• järjestää monia iloisia juhlia
• tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin
  
• hankkia uuden kissan
• matkustaa vielä uudestaan New Yorkiin
  
• maalata ainakin yhden seinän
• tehdä grafiikkaa ja maalata
  
• juosta puolimaratonin :D
  
• kokeilla vapaasukellusta
  
• ajaa pakettiautolla
• kokeilla improteatteria tai näyttelemistä
  
• tehdä edustavat webbisivut/portfolion
  
• osallistua pilkkikilpailuihin vielä kerran
• käydä konsertissa tai festareilla ulkomailla ja useammissa sellaisissa kotimaassa
• pysyä alle 100-kiloisena ja tietenkin terveenä.
  

Aika vaatimatonta, mutta ei tässä kyllä pysty venymään mihinkään benji-hyppyihin, vuorikiipeilyyn, julkkisromansseihin tai lottovoittoihin.

Maaliskuu

Tää näyttää olevan se kuukausi, kun aina ennenkin olen ollut aktiivisimmillani. Kevätihminen selkeesti, juu-u. Veikkaan, että pari muutakin viestiä vielä tässä kuussa lähetetään ilmoille, laadutonta tai ei, sillä ei tätä kevätmielialaa pysty pidättelemään kuitenkaan. Paitsi vuonna 2007, jolloin keskityin tässä vaiheessa kevättä vain vetämään kunnialla läpi päivän ja yön kerrallaan, tai oikeastaan tunti ja tehtävä kerrallaan vauvan tarpeet omieni edellä sumeaa arkea sumealla logiikalla...

Yksi maanantai taas takana. Tänäkin aamuna tallustin silmät sikkurassa kylppärin peilin eteen tarkistamaan, onko lepo kasvattanut lihaksiani. Ei ollut sixpäkkiä vieläkään ilmestynyt, pakko odotella huomiseen. On minua tänään kuitenkin jotkut asiat ilahduttaneetkin. Esimerkiksi työmatkalla bussissa bongaamani Abba-fani, eli nuorehko miekkonen jolla pauhasi Dancing queen aika kovaa korvanapeissa. Siitä sai matkaansa sopivan hymyn ennen työpaikalle päätymistä. Samoin olen iloinnut lumen ja loskan alta paljastuvasta kuivasta asfaltista :).

Huomenna on mummini nimipäivä. Kortti lähti postiin, mutta harmitus sen perässä... ei ole tullut käytyä mummia katsomassa kuukausiin, tai yli puoleen vuoteen. Ottaa kyllä päähän sekin, että hän joutuu asustamaan vanhainkodissa pienessä kopperossa, kun ei enää kotonaankaan uskalla olla ja pääsee liikkumaan enää oikeastaan vain pyörätuolissa (joka sekin olisi kai voitu estää jossakin vaiheessa, jos vaan jotain apua ja hoitoa olisi järjestetty, tai mistäpä minä tiedän). Minulla on aivan hupsu ajatus - haluaisin viedä meidän kiltimmän kissan mummin luokse kyläilemään, salakuljettaa sen kassissa vanhainkodin aulan läpi sinne pieneen huoneeseen, koska mummini on aivan hulluna kissoihin (hänellä on esimerkiksi ollut sama kissaposteri olohuoneensa koristeena niin kauan kuin minä olen ollut olemassa ja se sama kuva on nykyään myös vanhainkodissa seinällä). Voin kuvitella, että mummi itse varmasti päivittelisi tempaustani ja hymähtelisi tyytymättömän oloisena (meidän mummi on niitä mummeja, jotka hymähtelevät tasaisin väliajoin telkkaria katsellessaan ja muutenkin), mutta olisi kuitenkin aivan innoissaan asiasta. Niinhän minä luulen... kuitenkin hän vaan motkottaisi jälkeenpäin ja käskisi hankkimaan meikäläiselle oman hoitopaikan jostakin mahdollisimman kaukaa :-/. Motkotuksen aiheita kun on ennenkin kuultu puskaradiosta, mm. tämä meidän sairas ja likainen avoliittomme ja lapsi ilman papin aamenta. No, se hänelle sallittakoon.

Hulluna Jippuun

Sydän on menetetty. Nyt jo ihan kiitettävän elähtäneenä ja maailmaa nähneenä sitä onkin sitten yllättäen muuttumassa jonkun faniksi. Ikinä maailmassa en ole halunnut kirjoitella tunteikkaita faniposteja idolille, tai myönnetään että NKOTB:n Jordan oli jo lähellä sitä, mutta nyt olen hurahtanut niin syvälle Jippuun, että olen vähällä kirjoittaa hänelle (tai levy-yhtiön työntekijöille varmaankin) postia 8-/. Eipä tosin ollut yllätys, että minun kaltaisiani Jipusta seonneita näkyy vuodatelleen fiiliksiään lukemattomissa viesteissä Jipun keskustelupalstalle. Samat asiat kuin itsekin sanoisin, on sanottu siellä jo monta kertaa ennen minuakin. Minkäpä sille tekee, että musiikki ja sanoitukset koskettavat... Pari aivosolua kai vinksahtanut väärälle paikalle, kun vaikutelmaa eivät horjuta edes toisinaan kliseiset lyriikat ("tänään on sinun päiväsi..." / Enkelten kaupunki) tai ehkä himpun pitkälle mennyt tuotanto (esim. Kanna minut tai En osaa elää). Tai se, että mimmin lauluissa sanotaan liian usein "mä rakastan sua". Ehkä olen ollut liian kauan ilman säännöllisiä musiikkiannoksia ja musiikkimakuni vaan on päässyt rapistumaan. No joo, ainahan mää oon suomalaisesta tykännyt ja naislaulajista, turha selitellä. Jippu on hyvä tyyppi - ottaisin heti mun jengiin mukaan. Siihen kuuluukin ennestään jo Maria Veitola ja Vappu Pimiä :D. Lisäksi voisin ottaa vielä Merikukan. Oltais hyvä tiimi. Yksi meistä vaan olisi ankea projektisihteeri ja muut ihkuja.

Tässä sitä taas nökötetään koneen äärellä päiväuniaikaan. Addiktion kohdetta ei ole löytynyt ja tekemättömät kotityöt kolkuttelevat olkapäähän. Plääh. Olisi kiva puuhastella jotain, olisi kivaa jos olisi harrastuksia. Kuvia tässä nyt aikani kuluksi selailen ja yritän ehkä, jos lopulta ehdin, viritellä kuvankäsittelyjuttuja taas pitkästä aikaa. Ja mitä varten? Ei mitään hajua, kun ei meikän kuva-aineistot julkaisukelpoisiakaan ole.

Tsuidaduida

Isänpäivähän se on. Hakkaan päätäni seinään, kun en taaskaan laittanut omalle isälleni korttia. Suomi suger, sillä täällä posti ei kulje lauantaisin. Täytyy soittaa, kehitellä jotain puhuttavaa, olla kiusallisesti hiljaa hetkittäin ja raportoida tietysti ne säät ja työtilanteet. Olen käynyt isäni luona kylässä viimeksi neljä vuotta sitten? Tästäkään en ole kovin ylpeä...

Omalle puoliskolleni, poikamme isälle, sain tänään kyhätyksi aamiaisen vuoteeseen: pekonia, kananmunaa, voileivän sydämenmuotoisilla cheddar-siivuilla, kaakaota ja keksejä. Jälkiruuaksi käräyttelimme vohveleita keittiössä. Poika oli askarrellut hoitopaikassa isän kuvan, puolikkaat massapallot tussilla väriteltynä laminaatinpalalle liimattuna, tikkuja käsinä ja jalkoina, paperiaurinko ja pumpulipilvi. Hellyttävin oli taulun alareunaan paperilapulle kirjoitettu "isi" niin hienosti kuin nyt voi kuvitella 2-vuotiaan kirjoittavan. Soma pistekirjoitus muistutti kyllä aivan selkeästi tekstiä.

Tänään minulle hyvän mielen tuottavat lisäksi seuraavat asiat:

• Mieheni kutsuu minua omalla nimelläni. (Kuinka hullulta tämä kuulostaakaan?)
• Poikani viihtyy hoitopaikassaan ja jää sinne joskus jopa hymyillen.
• Kissoilleni on löytynyt yksi ruoka, jota ne molemmat syövät hyvällä ruokahalulla samalta lautaselta.
• Yötyöni eli etälitterointitehtävät ovat pian historiaa ja pääsen tekemään aivan tavallisia päivätöitä.
  

Ovia

Joo nyt ei puhuta sisustamisesta tai remppaamisesta. Nyt puhutaan elämästä. Nää on nyt niitä dramaattiselta kuulostavia ovia, joita suljetaan takana – toisinaan myös edessä. Ollaan siis siinä hetkessä, kun luovun (pala kurkussa ja tyhjä tunne rinnan alla) yliopiston sähköpostiosoitteesta ja ennen kaikkea sähköpostilaatikkoon vuosien mittaan kertyneestä sisällöstä. Olen ollut sen oven ulkopuolella nyt jo 33 minuuttia, enkä tiedä, selviänkö tästä eteenpäin. Aamuun mennessä tuo tukeni ja turvani viimeiset yhdeksän vuotta ollut angstin ja ystävyyden kotisatama on hiljaa kuollut pois, ja minun on totuteltava uuteen elämään Gmailin rinnalla.

Muutamat viime tunnit olen pikavauhdilla kahlannut läpi kymmeniä valtaisan kokoisia kansioita postilaatikostani (yliopisto on varmasti todella onnellinen päästessään minusta eroon), ja pakkohan minun on ollut keräillä sieltä talteen muistoja. Olen tietysti omituinen roikkuessani tällä tavoin epätoivoisesti menneisyydessä, mutta kun tunnen niiden kaikkien vanhojen kertomusten olevan yhä iso osa minua. Onpa minulla kieltämättä kirjallisia tai tutkimuksellisia visioitakin vuosien mittaan käydyistä keskusteluista läheisimpien ystävien kanssa – sen vuoksi tietysti olisin halunnut tallentaa kaiken mahdollisen aineiston. Nyt olen kerännyt talteen ehkä vain noin 500 sivua parikymppisten pikkukaupungin kasvattien koomista, hysteeristä, kiukkuista ja toki myös lämminhenkistä jutustelua. Olen saanut nauraa kippurassa ja onpa tässä melkein tullut vetisteltyäkin joitakin tunnelmakuvia selaillessa. Ainakin vanhoista posteista luulisi saavan mehevää aineistoa vaikkapa jonkun ystävän häihin puheen sisällöksi... Noihin vuosiin mahtuu lukion jälkeiset opiskelupaikkojen hakemiset, onnistumiset ja pettymiset, tarinat omista kodeista, poikaystävistä, kesätyötuskat, opiskelustressit, valmistumiset ja alan vaihdot, juorut, kettuilut ja hengennostatukset, ja lopulta kaikki johtaa "aikuistumiseen", etääntymiseen... ja latistumiseen. Vanhoja viestejä vilkuillessani olen ymmärtänyt asioita, joita en joskus aikoinaan huomannut lainkaan. Miten olen voinut unohtaa, kuinka paljon ystäväni minusta ovat välittäneet aikoina, jolloin on ollut vaikeaa? Olen saanut toistuvasti henkilökohtaisia viestejä (sen lisäksi, että viestitelty on enimmäkseen ryhmälle), joissa yksi ystävistäni kyselee kuulumisiani ja ehdottelee tapaamista, ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan edes tajunnut saaneeni näitä viestejä, vaikka niihin kaikkiin toki olen tuolloin vastannutkin. En tiedä, millaisessa sumussa olen tuolloin elänyt, mutta jälkeenpäin tietysti harmittaa, etten ole ottanut tarjottua tukea vastaan. No, siitä on monta vuotta jo. Ehkä ei kuitenkaan ole myöhäistä kiittää ystävää.

Vetäydyn vielä hetkeksi suremaan taakseni jäävää yliopistomaailmaa. Opiskelijakorttikin melkein katkesi poikki, kun kirjastolla kävin sakkosaldoani kyselemässä. Siinä se pällistelee kuvassa: 20-vuotias, vielä niin hehkeä ja sinisilmäinen blondi. Kuvan valotus oli niin onnistunut, että päälakeni feidaantuu vaaleaan taustaan saaden minut näyttämään kaljulta tai puolipäiseltä. Tukkaa kuitenkin vielä on päässä; tuo oli muuten se vuosi, kun viimeksi kävin parturissa. Oi niitä aikoja... Mutta kai se on sitten jo aika luopua ja jatkaa eteenpäin, jonnekin.

Päivää vaan 90-luvulta...

Minusta on nyt tullut vanha. Kaapistani löytyy yli vuosikymmen sitten hankittuja vaatteita, jotka ovat uudelleen tulossa muotiin. Tämä on se, mistä kaikkien meidän äidit puhuvat: "Minulla oli nuorena juuri tuollaiset valkoiset saappaat, joiden korko oli puujäljitelmää. Niin ja sellainen valkoinen villakangastakki! Odotas, minä näytän kuvan, jossa olemme isäsi kanssa... Oi että, tuo lakki oli niin ihana, se maksoi 97 markkaa Kekäleessä..."

Ostin niitä vaatteita tosin kirpputorilta. Olin 17-vuotias, sopivan pullukka sieltä täältä, mutta silti halusin vetää päälleni jotain kireää ja "seksikästä". En kuitenkaan sitten kehdannut (paitsi niitä ylisuuria kirjavia miesten housuja eräässä mielenhäiriössä jonkun aivan naurettavan t-paidan kaverina). Kirpparilta 3 markalla hankittu musta, kukkakuvioinen ja kiiltäväpintainen, pitkä, alun perin yöpaita, puhvihihoineen kaikkineen jäi kaappiin, muutti varastoon pussukkaan, ja pussukasta pussukkaan, palasi kerran kaappiin ja vietiin vielä uudelleen varastoon vuoden kuluttua - kun eihän se mahtunutkaan enää levähtäneen 24-vuotiaan takamukseni peitteeksi. Mutta näin kuitenkin sen mahdollisuudet, ehkä jossain tulevaisuudessa. Hankintani oli varmasti jotain enemmän kuin yöpaita. Kaksitoista vuotta olen odottanut sitä yökerhotilaisuutta, johon voisin mennä sädehtimään upeassa mekossani. Ehkä pukisin sen alle housut. Ehkä hieman lyhentäisin mekkoa ja tekisin siihen pitkän halkion sivulle... Tai sitten minulla olisi pitkät korkeakantaiset saappaat, ne joita en koskaan ole voinut hankkia, koska pohkeeni ovat massiiviset. Tuleekohan sellaista iltaa koskaan? Vauvavuoden jälkeen olin päässyt juuri sopivaan kokoon, mutta vauvavuoden jälkeen minä tuskin enää sädehtisin kilpaa diskopallojen kanssa.

Toinen tarina on elämäni paras vaateosaston kirpparilöytö. Kotimainen, 70-luvun pusero, kokoa S elää uutta kukoistustaan minun kanssani. Pelkonani vain on, että se hajoaa käsiin, enkä uskalla pahemmin pestä tätä ihanuutta. Alun perin paita on ollut löysä, siinä on kiristyskuminauha vyötäröllä, ja ilmeisesti yläosan tulisi jäädä pussimaisesti vyötärölle, mutta kun minä olen kaikkea muuta kuin S, on malli sitten hieman erilainen tällä käyttäjällä :D. Kainaloista kiristää juuri sopivasti... Ihanan retrokuvioinen, tai en oikein tiedä millaiseksi sitä kutsuisin, paitani on ollut käytössä niin paljon, että useammin kuin kerran mieheni on todennut, että et kai sä taas tota paitaa laita.

Siinä missä takerrun näihin vanhoihin retkuihini, putoan aina vain pahemmin kelkasta viimeisimmän muodin suhteen. Epätoivo valtaa minut täydellisesti, jos yritän löytää päälleni jotain vaikkapa H&M:ltä. Rekit pursuavat niitä karmeita lepakkohihaisia roikkotelttoja, joita kammosin jo 80-luvun lopulla "isojen tyttöjen" päällä. Vaatteita joista ei ymmärrä, mihin kohtaan vartaloa ne kuuluu sijoittaa ja usko ei riitä siihenkään, että pysyvätkö ne oikeasti edes päällä. Nuoret, kauniit ihmiset vetävät päälleen hirveän värisiä, roikkuvia paitoja ja jalkaansa kapeat farkut, jotka eivät kyllä leveää takamusta imartele. Olisin ahdistunut kuoliaaksi, jos muoti olisi ollut minun nuoruudessani tällaista. Kuinka olisin saanut peitettyä 41-numeron jalkani, kapean pillilahkeen (tiedän kyllä, ettei niitä kutsuta tällä nimellä enää) päätteenä jalkani näyttäisivät laskettelusuksilta! Niin, ehkäpä minusta olisi sen vuoksi tullut gootti. Harjoittelin jo puoliksi sitä tyyliä, kun käytin n. vuonna 1993 pitkiä mustia hameita. Oliko tällainen muotia missään muualla kuin eräässä pienessä keskisuomalaiskaupungissa? Jälkeenpäin ajatellen meno näytti siltä kuin puolet luokan tytöistä olisi harjoittamassa siirtymäriittiä romaniksi...

Nii-in, olen pudonnut kehityksen kärryiltä (eikä tämä aihe tietysti ole ainoa, jolla näin on tapahtunut). Nykyään tunnen itseni 8-kymppiseksi, kun kauhistelen viimeisimpiä kuoseja Onlyssa - pitäisikö minun oikeasti maksaa 24 euroa t-paidasta, joka näyttää jo uutena kolme vuotta käytetyltä? Näistä ajatuksista on pakko pitää suunsa supussa, vaikka kyllä tämä muotitiedottomuuteni näkyy päälle päin ilman puhumistakin.

Kuitenkin aiemmin kuvaamani kirpputorien aarteet, minun mielestäni sellaiset siis, näyttävät tämän päivän muodin rinnalla kieltämättä aika hyviltä. Yöpaidan malli ei kaikkine rinnuksen rypytyksineen enää tuo mieleen yöpaitaa, jos ei mekoksi, lyhennettynä se sopisi aivan mainiosti paidaksi tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja mustan paidan kiemuraiset retrokukkaiset kuviot taas istuvat ihan kivasti syksyn muodin sekaan. Ei niistä voi luopua. Vaikka sitten se yöpaita olisikin vain kotimekkona. Ehkä se diskopallo täytyy tuoda omaan olohuoneeseen siinä tapauksessa.