Aika korjaa aivovirheet.

No joo. Mitähän hittoo?! 8-[ Öö... Ei kai tässä auta kuin kiitellä poikaansa läppärin näyttöasetusten muuttamisesta. Ei niin mitään käsitystä, kuinka saan asetukset palautettua. Ei niin minkäänlaista hajua, mitä tälle on tapahtunut. Kuva on pieni mutta hieno. Mutta ei se mitään, tärkeintä on että verkko toimii. Pahimmassa painajaisessani tapahtui niinkin hirveitä, että ensin loppuivat karkit karkkikaupasta ja sen jälkeen lakkasi internetskubortaali toimimasta - voiko kamalampaa painajaiskuvatusta kuvitellakaan? ;) Vakavasti ajatellen ehkä voi, esimerkiksi se kun oma äitini muuttui unessa saatanaksi, jota vastaan unessa taistelin pelkät nyrkit ja sanat aseinani. Tai se että lähdin ulkomaan matkalle ja unohdin kotiin vielä imetysiässä olevan lapseni...

Minulla oli jotain hienoja ajatuksia tähän tullessani, mutta johonkin katosivat tuossa matkalla mielestäni... jääkaappikin pitää niin ihmeellistä ääntä ja kissa kävi äsken roikkumassa reisiläskeissä, joten ajatus pätkii. Ja pätkii näköjään nettikin tällä hetkellä.

Olin eilen työmatkalla ja matkustin junassa. Päätinpä sitten itse toteuttaa sitä ääliömäisyyttä, josta usein olen arvostellut muita: kailotin puhelimessa työasioita, ummet lammet jauhoin ja manasin ihmisiä, enkä jättänyt mainitsematta nimiä, organisaatioita tai muita yksityiskohtia. Erittäin ansiokasta, hyvä minä. Nyt muistankin, mitä minun oli tarkoitus kokeilla junassa - blogin päivittämistä puhelimen kautta, ja vieläpä kuvan kanssa. Eipä tullut kokeiltua tällä kertaa, sillä nuo edellä mainitut puhelut ja ahkera työtoverini pitivät minut matkojenkin ajan tiiviisti töiden parissa. On se nyt kumma, kun ei ehdi työaikanaan nettiä surffata, ei edes työmatkalla.

Miltä voi tuntua olla tämmöisen naisen mies?

Minähän kävin tänään ihanassa ja rentouttavassa tunnin mittaisessa, lahjaksi saadussa, kasvohoidossa. Minähän päätin sitten sen autuaallisen hemmottelun päätteeksi hieman sijoittaa kauneuteen. Hieman. Joitakin kymppejä, kertaa kaksi. Eihän siinä mitään, tuote oli mahtava, ihana ja hyväntuoksuinen. Purkin nähdessäni tiesin jo olevani väärällä tiellä: pikkuruisen pikkiriikkinen purnukka tarkoittaa, että tuote on todella erittäin kallis. No paljonko se maksaa? *** Auts, kipurajat paukkuu, pidättelen yskähdystä. Entäs tuo toinen, nuo "tehotipat"? *** Ai jaahas, no tuota (olkapäällä joku piru hihittelee, että taasko sä jätät sen haaveilemasi pikkiriikkisihanan purnukan ostamatta). Jotta meninpä sitten sijoittamaan "kauneuteen". Eihän sitä "erityistehoainetta" laiteta kuin kerran viikossa, vain näiiin piiiikkuinen tippa riittää katsos, nuiiin. Eikä tuota ihmeainetta tarvinnut edes myydä minulle, myyjä oli oikeasti hämmentynyt siitä, että edes päätin tuotteen ostaa. Siinä piti kaivella hinnastoja ja koodeja tiskin alta kuin niitä ei olisi koskaan ennen tarvittu, ei ennen kuin yksi räjähtänyt mutsi kävelee kauneushoitolaan sisään ilmeisessä kuluttamisen tarpeessa. Jeppajep...

Sitä ollaan nykyään niin euroopanomistajia, että eihän tuommoiset ostokset mitään kirpaise, krhm. Siitä sitten rasvapurnukka somassa pikku pussukassa tallustelen nuhjusena ja likaisissa lapasissani bussipysäkille värjöttelemään. Kotimatkalla sairas tempaukseni alkoi kieltämättä jo hihityttää ja kotiin tullessa oli ihanaa jakaa tämä vapauttava kokemukseni miehen kanssa. Teille, oi tuhatpäinen yleisöni, jaan nyt kuvan tästä Elämäni Ostoksesta. En viitsi asian hupaisuuden vuoksi kuitenkaan laittaa kuvaan mittakaavan hahmottamiseksi tikkuaskia tai lyijykynää...

Mutta olo on oikein mainio tällä hetkellä johtuen tuosta tämänpäiväisestä mukavasta rentoutushetkestä :). Se on niin hauskaa, kun ei siinä hoitopöydällä köllötellessään pysty edes ajattelemaan mitään, vaikka kuinka yrittäisi, kun väkisinkin joutuu rentoutumaan. Tälleen kerran viidessä vuodessa oikein kiva juttu sellainenkin. Kiitoksia vaan appiukolle ja vaimolleen tästä lahjasta! :)

Hulluna Jippuun

Sydän on menetetty. Nyt jo ihan kiitettävän elähtäneenä ja maailmaa nähneenä sitä onkin sitten yllättäen muuttumassa jonkun faniksi. Ikinä maailmassa en ole halunnut kirjoitella tunteikkaita faniposteja idolille, tai myönnetään että NKOTB:n Jordan oli jo lähellä sitä, mutta nyt olen hurahtanut niin syvälle Jippuun, että olen vähällä kirjoittaa hänelle (tai levy-yhtiön työntekijöille varmaankin) postia 8-/. Eipä tosin ollut yllätys, että minun kaltaisiani Jipusta seonneita näkyy vuodatelleen fiiliksiään lukemattomissa viesteissä Jipun keskustelupalstalle. Samat asiat kuin itsekin sanoisin, on sanottu siellä jo monta kertaa ennen minuakin. Minkäpä sille tekee, että musiikki ja sanoitukset koskettavat... Pari aivosolua kai vinksahtanut väärälle paikalle, kun vaikutelmaa eivät horjuta edes toisinaan kliseiset lyriikat ("tänään on sinun päiväsi..." / Enkelten kaupunki) tai ehkä himpun pitkälle mennyt tuotanto (esim. Kanna minut tai En osaa elää). Tai se, että mimmin lauluissa sanotaan liian usein "mä rakastan sua". Ehkä olen ollut liian kauan ilman säännöllisiä musiikkiannoksia ja musiikkimakuni vaan on päässyt rapistumaan. No joo, ainahan mää oon suomalaisesta tykännyt ja naislaulajista, turha selitellä. Jippu on hyvä tyyppi - ottaisin heti mun jengiin mukaan. Siihen kuuluukin ennestään jo Maria Veitola ja Vappu Pimiä :D. Lisäksi voisin ottaa vielä Merikukan. Oltais hyvä tiimi. Yksi meistä vaan olisi ankea projektisihteeri ja muut ihkuja.

Tässä sitä taas nökötetään koneen äärellä päiväuniaikaan. Addiktion kohdetta ei ole löytynyt ja tekemättömät kotityöt kolkuttelevat olkapäähän. Plääh. Olisi kiva puuhastella jotain, olisi kivaa jos olisi harrastuksia. Kuvia tässä nyt aikani kuluksi selailen ja yritän ehkä, jos lopulta ehdin, viritellä kuvankäsittelyjuttuja taas pitkästä aikaa. Ja mitä varten? Ei mitään hajua, kun ei meikän kuva-aineistot julkaisukelpoisiakaan ole.

Yksi ilta kotona

Johan tässä on oltukin 2,5 tuntia kotona pojan kanssa kaksistaan. Kotona vallitsee viidakon lait, kun äiti on kotona ja isä työmatkalla. Nyt se tuolla "haistelee ilmaa" ja meinaa mennä ovikelloa soittamaan ulko-oven välistä. Ja pian ryntää kertomaan heittäneensä mamman työavaimet ulos... voi jee... Unelmailta etenee tästä niin, että tunnin päästä poika on unilla hyvin sujuneiden iltapesujen jäljiltä ja minä istahdan sohvalle punaviinilasillisen kanssa. Puuttuu vaan se viini, ja ei se todellisuus taida muutenkaan noin mennä.

Ainoa hyvä puoli näissä kahden kesken vietetyissä päivissä on se, että saan huristella töihin autolla. Sujuvoittaa menoja ihan kivasti. Joka-aamuinen työmatkabussini on aina tupaten täynnä väkeä. Siellä minä aina istun kiusaantuneena 30 muun ihmisen seisoessa keskikäytävällä ja pidättelen itseäni, etten ala ehdotella jollekin ammattiopiston pojalle, josko hän istuisi syliini ja helpottuisi sillä tavalla se tungos edes vähän :-/. Minä hullu vanha täti. Jos asuisimme Sambiassa, niillä kahdella penkillä istuisi neljä ihmistä, joku tyrkkäisi syliisi tuntemattoman vauvan tai kyselisi intiimejä asioita, eikä kukaan valittaisi mitään - tai valittaisi kyllä, mutta vain siinä tapauksessa, jos vieras vierustoveri ei suostuisikaan juttelemaan hänen kanssaan tai antaisi puhelinnumeroaan :D.

Jumppapallo

Etsitään addiktion kohdetta. Tarjolla hyvä koti taatusti riippuvaisen omistajan luona. Juuri Pepsi-lasiin lorauttamani vodka ei kelpaa, se täytyy sulkea heti ulos. Olenhan äiti. Kokeiltu on myös mammayhteisöt. Jostakin syystä en enää olekaan niin koukussa ja laskusuunta jatkuu, ellen nyt sitten hairahda vauvakuumeiseksi yllättäen. Siihen menee varmasti aikaa, vaikka meinasinkin pimahtaa Lindexin vauvanvaateosastolla viimeksi.

No mutta, edellä mainittuihin en aio lähteä. Jotain muuta on keksittävä. Tällä hetkellä haeskelen epätoivoisesti sellaista viestintäfoorumia, johon jäädä kiinni. Facebook ei riitä mihinkään, alan puutua siihen yksikseen leikkimiseen ja harkitsen eroamista joka toinen päivä. Olisihan noita muita järjestelmiä, mutta varmaan niidenkin juttu olisi se, että joku leikkisi kanssani. Ei toimi, ei toimi - kavereiltakin saa odotella sähköpostivastauksia kolme viikkoa tai enemmän...*murinaa*. Ehkä voisin innostua seuraamaan uutisia, hauskoja linkkejä, videoita, tutkimustietoa... ehkä en. Ei minun levoton mieleni jaksa lähteä etsimään, eikä minulle riitä, että saan lukea tekstiä, oli se sitten kuinka hauskaa tahansa. Minähän en harrasta lukemista. Minähän en addiktoidu kirjallisuuteen. Tässä vaiheessa emme muista minun opiskelleen sivuaineena kotimaista kirjallisuutta.

Telkkarisarjat? No joo, jos jollekin muka riittää se, että saa addiktoitua johonkin, jota saa vain kerran viikossa!? Ei sillä, että äidillä sen enempää aikaakaan olisi, mutta silti.

Sisustaminen, sisustusblogit... Ekaan ei ole varaa, eikä energiaa, toista ehkä voisi kokeilla. Kunnes iskee päälle sellainen v:llä alkava mielentila ja tekee mieli alkaa jättää naurettavia ja vähämielisiä kommentteja vieraiden ihmisten blogeihin.

Liikunta? Kieltämättä kevään lähestyessä on alkanut mieleen pyrkiä aivan pimeitä ajatuksia esimerkiksi työmatkan taittamisesta lenkkeillen tai pyörällä. Pessimistiminä toteaa, että kuitenkin siitä tulisi rasitusvamma ja rakkoja, ja suihkussakin joutuisi käymään. Tuskin tästä addiktiota saa kehitettyä siis.

Tietokone- ja konsolipelit..? No tuota... Ihan kivaa, vähän aikaa. Kaikki paitsi Sims (2) on minulle liian mutkikasta ja yrittäminen loppuu ekan tallennuksen jälkeen. Näin aina.

Jäljelle jäävät vain porno ja neulominen. Kummasta aloitetaan?

Naapuri oli ilmeisesti saanut tarpeekseen uudenvuoden lupauksestaan. Jumppapallo lepää perimmäisessä roskapöntössä - tyhjentämättömänä, eli kiire on ilmeisesti tullut sitä viedä pois elämästään kiusaamasta. Minun vinkkini olisi ollut käyttää tuohon tarpeeseen kissaa: jee Minni nyt leikitään jumppapallolla... tsupffffff... Ihminen sitä osaa olla pimpo aina toisinaan.

Kohti kevättä

Vois laittaa pystyyn kisan kekseliäimmistä otsikoista...

Päivän hyvät työt tehty: ulkoilu ja imurointi. Meillä sunnuntai on siivouspäivä. Meikäläisen luonto ei kestä mitään perjantai-iltapäivän pahantuulista siivousrumbaa joka ainoa viikko. Niitä on nähty lapsuudessa ihan riittämiin, jopa siinä määrin, että ajoittain olisi tuntunut kivemmalta jäädä perjantaisin kouluun kuin lähteä kotiin. Meillä relataan perjantai-ilta ja siivotaan (jos siivotaan) vasta lauantaina tai sunnuntaina. Vielä voisi kyllä kunnostautua ja pestä lattiat...

Kävimme kävelyllä tuolla jäällä ja laskemalla stigalla pieniä mäkiä lähiseudulla. Poikkeuksellisesti tuuleton päivä tällä seudulla, joten kelpasihan tuolla olla. Jäällä taas harmittelin, kun ei omat pilkkivehkeet ole vieläkään kunnossa (enkä kyllä tiedä, osaisinko niitä laittaakaan... pitääköhän sille siimalle tehdä jotain erityistä, kun se laitetaan siihen onkeen?). Tänäänkin olisi ollut ihan kiva päivä mennä vähäksi aikaa kissankaloja narrailemaan :).

Lemmikkini, ikkunanvälin karvatoukka, oli siirtynyt peittonsa alta aurinkoon lämmittelemään. Kevät lähestyy. Ei sitä kyllä koskaan näe liikkumassa, vaan nukkumassa vain koko ajan. Juu-u...

No jooh... yläkerrasta kuuluu äitiiiii, äitiiii ja yritän tässä nyt sitten päättää, saako poikien päikkärikuvioon mennä puuttumaan vai ei. Yleensä kaikki toimii täydellisesti, kunhan minä en sotke nokkaani siihen. Täytynee luottaa siihen tälläkin kertaa.

Terve taas!

Olen taas onnistunut siinä - väsyttämään itseni työnteossa ja muussa arkisessa puuhastelussa (mitä en kyllä moneen muuhun verrattuna oikeasti tee paljon) niin hyvin, etten jaksa ja ehdi kirjoittaa blogia. Asioita olisi mielessä jatkuvasti, mutta pitäisi varmaan ruveta rustaamaan tätä bussimatkoilla puhelimen välityksellä, jotta jotain tulisi joskus perille astikin.

Kolmenkympin kriisi olisi yksi hyvä aihe, sillä sitä täällä eletään tällä hetkellä. Taistelen vanhenemista vastaan: käyn kymmenen vuoden tauon jälkeen kampaajalla, hankin uudet silmälasit ja ostan uusia vaatteita. Yritän kammata tukkani nätisti joka päivä... ei kyllä ollut mikään maailman paras idea vaihtaa hiustyyliä, jos samalla inhoaa aamusuihkuja ja ei halua herätä hiusten laittamisen takia yhtään aikaisemmin kuin ennen. Ei tässä auta kuin hioa tekniikoita, ihan pian saavutan jo sen tason, että tukka on edustuskunnossa 4 minuutin työllä sisältäen pesun, föönauksen, taivutuksen, puristelun ja liimauksen hiuslakalla. Meikkaus jääkin sitten työajalle :D. Jos olisin teini, jaksaisin varmasti herätä meikkauksen vuoksi kaksi tuntia aiemmin kuin välttämätöntä. Enää sellaista ei kyllä jaksa ymmärtää... en kyllä käsitä sitäkään yhtä pimua (tai oikeastaan olen nähnyt näitä samanlaisia kaksikin kappaletta eri tilanteissa), jonka näin keskustan bussipysäkillä 7 asteen pakkasessa jalassaan ohuet sukkisleggingsit ja korkeakorkoiset pistokassandaalit ilman sukkia! Oli muuten aika punaiset varpaat... tai sellaset sinertävän harmaat ne kai alkoi todellisuudessa jo olla. Sen ikäisenä elämä on joustamista sieltä tai täältä, jos ei niitä asuun sopivia talvikenkiä ole, niin pakko kai se on vetää kesäsanduleissa sitten talvellakin :-/. Onneksi minun nuoruudessani luotettiin enemmän grungetyyliin kesät talvet...

Joo-o... näinkin syvälliset kirjoitukset sain pitkän taukoni jälkeen aikaiseksi. Olkoon tämä kuitenkin elonmerkkinä täältä.

ÄLÄ OSTA MITÄÄN -päivä

Olen todellisen pulman edessä. Älä osta mitään -kampanja kehottaa miettimään kulutustaan ja välttämään tavaran ostamista ja rahan käyttöä tänään ( http://www.alaosta.fi/ ) - minun ja monen muun ihmisen palkkapäivänä! Ei ole ollenkaan satunnaisesti valittu päivä, kuun viimeinen perjantai ja eka adventtiviikonloppu. No, maitoa on mentävä ostamaan lapselle, eli se siitä rahankäytön välttelemisestä. Voin kuitenkin pohtia omaa kulutustani, joka nyt työllistymisen ja ensimmäisen ihan oikean palkan myötä pomppaa juuri huomattavasti korkeammalle tasolle kuin se hoitovapaan ja etätyökituutuksen aikana oli. Nyt pitää (?) tehdä ne hankinnat, joita on viimeiset kaksi vuotta siirretty ja siirretty. Nyt menen ja tuhlaan (?) vaatteisiin ja kenkiin, voin hankkia kosmetiikkaa ja uudet silmälasit. Nyt minusta tulee ihmisen näköinen...

Tänään olisin voinut karata töistä aikaisemmin kertyneen työaikasaldon takia. Olisin voinut suunnata kaupungille ostoksille, Tiimariin krääsää haalimaan (kummipojalle pitää (?) tehdä kalenteri) ja ruokakaupassa valita ehkä jotain vähän parempaa ja kalliimpaa viikonlopuksi. Mutta eihän se nyt käy, pakko siirtää huomiseen ;). Onhan se niin, että kun hankinta siirtyy eteenpäin, se saattaa lopulta käydä tarpeettomaksi. Näin on käynyt ainakin minun lenkkikenkä- ja urheiluvaatesuunnitelmilleni. Näin on käynyt joka vuosi myös talvikenkähaaveilleni :D. Katselen tässä juuri ulos, jossa näyttää nyt hetken aikaa olleen ihan nättiä ja aurinkoista. Turha toivoa, että tämä keväältä näyttävä päivä olisi mitään myönteistä; oikeasti se on vain yksi pirullinen pilkahdus ennen ikuisuuksia kestävää pimeyttä ja kylmyyttä. Aamulla sohjoa auranneet tennarini ovat yhä märät.

Yritän tässä nyt sitten olla ostamatta mitään, paitsi sen maidon ja kaurahiutaleet... ja ehkä jotain muuta. Kyllähän tuolla kaupungilla ostohysteerisiä riittää ilman minuakin, enkä minä edes olisi siitä pahimmasta päästä (edes tässä historiallisessa äkkirikastumishetkessäni).

Tsuidaduida

Isänpäivähän se on. Hakkaan päätäni seinään, kun en taaskaan laittanut omalle isälleni korttia. Suomi suger, sillä täällä posti ei kulje lauantaisin. Täytyy soittaa, kehitellä jotain puhuttavaa, olla kiusallisesti hiljaa hetkittäin ja raportoida tietysti ne säät ja työtilanteet. Olen käynyt isäni luona kylässä viimeksi neljä vuotta sitten? Tästäkään en ole kovin ylpeä...

Omalle puoliskolleni, poikamme isälle, sain tänään kyhätyksi aamiaisen vuoteeseen: pekonia, kananmunaa, voileivän sydämenmuotoisilla cheddar-siivuilla, kaakaota ja keksejä. Jälkiruuaksi käräyttelimme vohveleita keittiössä. Poika oli askarrellut hoitopaikassa isän kuvan, puolikkaat massapallot tussilla väriteltynä laminaatinpalalle liimattuna, tikkuja käsinä ja jalkoina, paperiaurinko ja pumpulipilvi. Hellyttävin oli taulun alareunaan paperilapulle kirjoitettu "isi" niin hienosti kuin nyt voi kuvitella 2-vuotiaan kirjoittavan. Soma pistekirjoitus muistutti kyllä aivan selkeästi tekstiä.

Tänään minulle hyvän mielen tuottavat lisäksi seuraavat asiat:

• Mieheni kutsuu minua omalla nimelläni. (Kuinka hullulta tämä kuulostaakaan?)
• Poikani viihtyy hoitopaikassaan ja jää sinne joskus jopa hymyillen.
• Kissoilleni on löytynyt yksi ruoka, jota ne molemmat syövät hyvällä ruokahalulla samalta lautaselta.
• Yötyöni eli etälitterointitehtävät ovat pian historiaa ja pääsen tekemään aivan tavallisia päivätöitä.
  

Kahvitauko

Elämä kissojen kanssa......
Meillähän niitä yhä on kaksi, vaikka tuonelan portit ovat jo monta kertaa raottuneet sille nuoremmalle, välillä meidän omistajien ajatuksissa, välillä ihan terveyden puolestakin. Elämä kissojen kanssa on kotiäidille toisinaan rassaavaa. Jos minulla sattuu joskus olemaan vapaa hetki, kissarouvat pitävät huolen siitä, etten voi nauttia minkäänlaisesta rauhasta tai joutenolosta, sillä nyt on heidän vuoronsa!

Se nuorempi, Mona 13 v.: Kärsii kilpirauhasen liikatoiminnasta ja syö lääkettä, kuten jokaisen eläkeikäisen kuuluukin. Lisäksi on ihanaista vanhuudenvaivaa: kuten ruuansulatuksen heikentyminen ja sydämen laajentuminen. Kiihkoilija hän on lääkityksestä huolimatta: hinkkaa olohuoneessa ikkunalaseja kuin luulisi niiden hiljalleen vuosien myötä kuluvan reiälle ja mahdollistavan ulospääsyn hänen levottomalle mielelleen. Rakkautta ja empatiaa tältä kissalta kyllä saa, joskin myös haavoja, jos sopivalla hetkellä sattuu liian kovasti silittämään jostakin sopivasta kohdasta. Onneksi 2-vuotias poikamme on sujut tämän mielenhäiriöisyyden kanssa ja pitää tätä kissaa kaikesta huolimatta parhaana ystävänään. Kissaystävälle pitää aina sisään tultaessa kertoa kuulumiset ja näyttää ostoskassin sisällöstä ne parhaat palat. Mona-kissan erikoistaitoihin kuuluu sohvien tuhoaminen – antoisin raastamishetki on puolenyön aikaan, juuri silloin, kun valot sammuvat ja ihmiset ovat nukahtamassa. "Haloo! Joku unohti seurustella minun kanssani! Ruuassa ja hygieniassa on myös puutteita! Mut hei, nukkukaa vaan, tilanne hallinnassa, meikä purkaa teidän kalustot!" Ja aamuksi Mona muistaa aina tuottaa tummanruskean ilmanraikastimen alakerran vessan lattialle.

Se vanhempi, Minni 15 v.: Hän on meidän perheen jodlaaja. "Näääää nää nää!" ja "Nannau, nannau, nannau!" kuten myös "Mrrääähhänau-nau-nau" kuuluvat iltoihin ja öihin. Kappas, lapsukainen herää ja huutelee äitiä makuuhuoneessa, minäpäs tulen yläaulaan kampittamaan sinut ja huudan kurkku suorana huomiota – minuahan sinä tulit tänne yläkertaan katsomaan! Kappas, on aivan hiljaista – "Ou-ou, nauu!" – kappas, lapsi heräsi, kappas, äiti tulee – "Nää nää nää, silitä mua nää nää!" Minnin erikoistaitoja on tietokoneella työskentelevan ihmisen syliin herttaisesti käpertyminen: kävelyä näppäimistöllä, tavaroiden pudottelemista, johtoihin sekaantumista, syliinkoikkelehtimisvaihe, piuhat solmuun jalkojen ympärille, kynnet esiin, tarrautuminen, leuka kirjoittajan toisen käsivarren päälle... Ai miten niin tää ei toimi? No lopeta sitten se naputteleminen, hyypiö! Ajoitus on kaiken a ja o tässäkin. Aistitaan hetki, jolloin omistaja on lähdössä pois tietokoneelta ja hypätään syliin aina vasta noin kolme sekuntia ennen sitä. Parhaimmillaan kohtaaminen tapahtuu jo alkavassa liikkeessä ja on mahdollisuus roikkua reisinahassa noin sekunnin ajan, mikä toimii tietysti hyvänä viestinä siitä, että joku on huomion tarpeessa aina joskus ja että sosiaalinen suhteemme on ollut viimeisen kahden vuoden aikana liian yksipuolista. Niinpä niin...

Talvi talvi

Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet todistettiin tänä aamuna Keski-Suomessa. Ja se siitä – joku just heräsi, taas.

Tympii

Alakerrassa rustailin viestiä tänne yhtenä iltana, terapian tarpeessa kun olin. Siinähän kävi sitten niin, että verkko toimikin siellä niin heikosti, ettei tekstiäni tallentunutkaan kuin jotain puolet ja lopulta en tietysti edes saanut koko viestiä lähetettyä. Ja sitten ihminen on niin laiska, ettei pistä kirjoittamaansa edes mihinkään talteen, jotta voisi yrittää myöhemmin uudelleen. Vaan koskapa sitä niin kuolemattomia kirjoituksia tulisikaan tuotettua, ettei aina voisi kirjoittaa kaikkea uudelleen. Kyllähän se olisi järkevämpää vähän karsiakin näitä tuotoksia toisinaan, mutta minun tyyliini ei kuulu itsekritiikki. Varmaan siinä on yksi asia, jonka vuoksi saatan elää vanhaksi autuaan onnellisena: en vaan yksinkertaisesti tajua olevani asioissa keskinkertaistakin kehnompi tai häpeä ilmoille päästämiäni naurettavuuksia. Siinä vaiheessa elämääni, kun olin hoopo tuppisuu, keskityin tähän pöllöilyyn lähinnä visuaalisin keinoin – omalla pukeutumisellani ja kuvataiteilemalla. Nyt kun olen jo oppinut jonkin verran puhumaan, voin alkaa hyödyntää verbaliikkaa itseni nolaamiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Kävin sit eilen vähän "opettamassa" yläkoululaisia, ja voi luojan kiitos, ettei siellä ollut ketään aikuisia näkemässä. Jotenkin musta tuntuu, ettei tarvitse toista kertaa siihen kouluun enää mennäkään, kunhan nämä lahjakkaat nuoret lupaukset hieman kertovat kuulumisia sijaisen tunneilta. Mutta mitäpä tuosta, enhän mä tämmöisistäkään osaa masentua, vaan asiasta muille kertoessani nauraa tirskun samaan tapaan kuin seiskaluokkalaiset siamilaissiskoksiksi pyrkivät pikkupimut, kun luokan gansteri tökkii niitä viivottimella (ja mättää samalla tauotta karkkia punaiseen naamaansa valmistellen itselleen vakipaikkaa verenpainetautikuolevaisten kokoontumisajoihin).

Mitähän muuta elämään? Lapsi on sairastellut ihan kiitettävän kauan tänä syksynä. Ei tarvitse turhaan miettiä, että mitähän tekisi. Nyt voi luottaa siihen, että saa kantaa pojanjötkyä sylissä koko ajan, saa valvoa öisin vähän väliä ja saa antaa kuulonsa hajota ihan silleen sopivan usein tapahtuvan korvaan karjumisen ansiosta. Ja sitten, kun ei olla kipeinä, uhmataan. Näitä kaks, kiitos...

Työllistymiseni etenee hiljalleen. Parissa päivässä selvinnee, olisiko minulle jopa ihan oikea kokopäivätyö seuraavaksi tarjolla. Kulttuurishokin paikka, luulen ma.

Ovia

Joo nyt ei puhuta sisustamisesta tai remppaamisesta. Nyt puhutaan elämästä. Nää on nyt niitä dramaattiselta kuulostavia ovia, joita suljetaan takana – toisinaan myös edessä. Ollaan siis siinä hetkessä, kun luovun (pala kurkussa ja tyhjä tunne rinnan alla) yliopiston sähköpostiosoitteesta ja ennen kaikkea sähköpostilaatikkoon vuosien mittaan kertyneestä sisällöstä. Olen ollut sen oven ulkopuolella nyt jo 33 minuuttia, enkä tiedä, selviänkö tästä eteenpäin. Aamuun mennessä tuo tukeni ja turvani viimeiset yhdeksän vuotta ollut angstin ja ystävyyden kotisatama on hiljaa kuollut pois, ja minun on totuteltava uuteen elämään Gmailin rinnalla.

Muutamat viime tunnit olen pikavauhdilla kahlannut läpi kymmeniä valtaisan kokoisia kansioita postilaatikostani (yliopisto on varmasti todella onnellinen päästessään minusta eroon), ja pakkohan minun on ollut keräillä sieltä talteen muistoja. Olen tietysti omituinen roikkuessani tällä tavoin epätoivoisesti menneisyydessä, mutta kun tunnen niiden kaikkien vanhojen kertomusten olevan yhä iso osa minua. Onpa minulla kieltämättä kirjallisia tai tutkimuksellisia visioitakin vuosien mittaan käydyistä keskusteluista läheisimpien ystävien kanssa – sen vuoksi tietysti olisin halunnut tallentaa kaiken mahdollisen aineiston. Nyt olen kerännyt talteen ehkä vain noin 500 sivua parikymppisten pikkukaupungin kasvattien koomista, hysteeristä, kiukkuista ja toki myös lämminhenkistä jutustelua. Olen saanut nauraa kippurassa ja onpa tässä melkein tullut vetisteltyäkin joitakin tunnelmakuvia selaillessa. Ainakin vanhoista posteista luulisi saavan mehevää aineistoa vaikkapa jonkun ystävän häihin puheen sisällöksi... Noihin vuosiin mahtuu lukion jälkeiset opiskelupaikkojen hakemiset, onnistumiset ja pettymiset, tarinat omista kodeista, poikaystävistä, kesätyötuskat, opiskelustressit, valmistumiset ja alan vaihdot, juorut, kettuilut ja hengennostatukset, ja lopulta kaikki johtaa "aikuistumiseen", etääntymiseen... ja latistumiseen. Vanhoja viestejä vilkuillessani olen ymmärtänyt asioita, joita en joskus aikoinaan huomannut lainkaan. Miten olen voinut unohtaa, kuinka paljon ystäväni minusta ovat välittäneet aikoina, jolloin on ollut vaikeaa? Olen saanut toistuvasti henkilökohtaisia viestejä (sen lisäksi, että viestitelty on enimmäkseen ryhmälle), joissa yksi ystävistäni kyselee kuulumisiani ja ehdottelee tapaamista, ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan edes tajunnut saaneeni näitä viestejä, vaikka niihin kaikkiin toki olen tuolloin vastannutkin. En tiedä, millaisessa sumussa olen tuolloin elänyt, mutta jälkeenpäin tietysti harmittaa, etten ole ottanut tarjottua tukea vastaan. No, siitä on monta vuotta jo. Ehkä ei kuitenkaan ole myöhäistä kiittää ystävää.

Vetäydyn vielä hetkeksi suremaan taakseni jäävää yliopistomaailmaa. Opiskelijakorttikin melkein katkesi poikki, kun kirjastolla kävin sakkosaldoani kyselemässä. Siinä se pällistelee kuvassa: 20-vuotias, vielä niin hehkeä ja sinisilmäinen blondi. Kuvan valotus oli niin onnistunut, että päälakeni feidaantuu vaaleaan taustaan saaden minut näyttämään kaljulta tai puolipäiseltä. Tukkaa kuitenkin vielä on päässä; tuo oli muuten se vuosi, kun viimeksi kävin parturissa. Oi niitä aikoja... Mutta kai se on sitten jo aika luopua ja jatkaa eteenpäin, jonnekin.

Taidokkuutta

Oli tullut kutsu tupaantuliaisiin. Ostettiin lahja ja pistettiin pakettiin. Tekaisin kortin viidessä minuutissa, vitsinä, jotain odotellessani. Mies tuli kotiin ja kertoi sen olevan hienoin tekele, mitä olin tähän mennessä koskaan väkertänyt. No... tässä on se kortti. Mitä tästä nyt sitten ajattelisi?


Taustatietona paljastettakoon, että minä, onneton tytönhupakko, olen aikoinaan halunnut ensisijaisesti suuntautua kuvataidealalle. Että kai se on parempi, että tuli aikoinaan hylättyä moiset hullutukset.

Muuttumisleikkejä?

Krhm, pssst... Täällä olisi yksi resuinen kotiäiti (tai siis työtön osa-aikatyöllistetty, osa-aikaäiti), joka olisi pahasti muutoksen tarpeessa:

Aloitetaan vaatteista. Vaatekaappini rakentuu, ankeista, kuluneista, rumista, väärän värisistä, huonosti istuvista, tyylittömistä ja lapsellisista 90-luvun lopun vaatekappaleista. Kun tähän yhdistetään (joo kyllä varmaan vähän uudempia mutta...) "mielenkiintoisen" kokoisia äidin kotivaatteita ajalta "raskaus & imetys + 15 kg", niin... no joo. Eivät minulle istu äitiyttä edeltäneet vaatteetkaan, jos niistä nyt joku sattuisi olemaan siinä kunnossa, että kelpaisi ihmisten ilmoille. Olen kipeästi tyylikoulun tarpeessa - paniikkini on ylimmillään, jos tulee jokin tilaisuus, jossa pitäisi olla edustuskunnossa. Näitä ovat oikeastaan kaikki tilanteet työpaikalla tai sitten ihan vaan vierailu sukulaisissa... näitä ovat kaikki ne tilanteet, joihin en voi tuppautua venähtäneissä ja rikkinäisissä H&M:n ilmaispökissä ja vuoden 2004 Naisten askel -paidassa... Voi ahdistuksen hirvitys, jos ne ainoat alle viisi vuotta vanhat "suorat" housut ovat likaisena sellaisena aamuna.

Vaatteiden alta löytyy tasaisesti leviävä vartaloni, joka huutaa personal traineria, mutta jolle en ilmeisesti asiaa nyt vuosikausia tutkailtuani halua oikeasti tehdä mitään. Ruokailutottumukseni ovat, kuinkas ollakaan, raskausajalta - niin ja vauvavuodelta, jolloin naamaan piti kauhoa sapuskaa joka ainoassa välissä, jos se vaan mahdollista oli, kun koskaan ei tiennyt pääseekö jääkaapille seuraavan kerran vasta yhdeksän tunnin kuluttua (joo, minullahan on vain yksi lapsi). Menetin kyllä ruhtinaallisesti kiloja imetyksen myötä, saavutin normaalipainon ja tajusin ehkä olla siitä jopa onnellinen jossakin vaiheessa. Mutta tämän hetken tilanne onkin sitten jo sensuroitavaa sorttia. Ei enää parin tunnin lenkkejä rattaita työnnellen, ei enää imetystä, ei enää omaa aikaa liikuntaharrastuksiin... vai miten se menikään? Ja naamaan uppoaa sokeria noin seitsemän kiloa päivässä.

Sitten minulla on tämä tukka, tai siis eihän sitä paljon ole. Kolme karvaa ristissä ohimoilla. Kävin kampaajalla/parturissa viimeksi vuonna 1999. Sen jälkeen olen keskittynyt pohtimaan kysymystä, voiko hiuksiani leikata yhtään mitenkään ja kuinka paljon tällaisesta "latvojen tasauksesta" pitäisi viitsiä maksaa. Hiustyylini on ollut täsmälleen sama vuodesta 1992. Ei vaan, silloin minulla taisi olla otsatukka! Niin, sillä silloin minulla vielä oli tukka, kun taas nykyään se on ohuempi kuin pikkuvauvalla (+ vakio-ominaisuudet kuten likaisuus, monihaaraisuus, juurikasvut, hoitamattomuus). Mieheni ehdottelee ihan oikeasti jo peruukin hankkimista :-/. Pystyykö joku pistämään paremmaksi?

Ja onhan minulla myös ruma ja "elämää nähnyt" naama vailla oikeita hoitotuotteita ja niitä käsiä, jotka sitä hoitaisivat. On vanhanaikaiset silmälasit, hoitamattomat jalat ja kädet sekä katoava meikkaustaito ja -motivaatio. Alan olla kaatopaikkakamaa, ellei tähän pian tule muutosta. Niin, eli missä niitä muuttumisleikkejä tehdään? Olen pakannut kassinkin jo valmiiksi.

Voimakuvia

Syyskuussa 2008

Töitä vältellessä

Myönnetään, fiksumpaakin tekemistä olisi. Jopa sellaista, josta saa palkkaa. Tauko aina paikallaan, vähän väliä... koko ajan mieluiten :D. Tämä on minun poukkoileva keskittymiskykyni – olisi parempi, jos tekisin töitä koneella, jossa ei olisi verkkoyhteyttä.

Syksy se todellakin näyttelee kauneimpia maisemiaan tällä hetkellä. Tämä on sitä hehkutuksen aikaa (harmi, kun en nyt saa tähän uusimpia kuviani liitettyä, kamera on niin kaukana tuolla alakerrassa) kääntyäkseen sitten kertakaikkiseen joukkomasennukseen, kunhan vielä vähän pimenee, kylmenee ja alkaa tulla p:aa taivaalta tauotta. Nyt on hyvä sanoa rakastavansa syksyä. Kuka nyt ei tästä pitäisi! Varmaan siinä tykkäämisessä on puolet kaamoksen pelkoakin. Eletään syksyssä kuin viimeistä päivää, kohta se loppuu pitkään synkkään aikaan, jota kestää vähintään helmikuun puoliväliin saakka. Ei edes viitsi laskea, kuinka kauan se on. Joo-o... ostin tänään yhden joululahjankin. Aika ennätysmäistä: kaapissa on kaksi kokonaista joululahjaa jo ennen syyskuun loppua! Tulen olemaan niistä onnellinen vielä. Oi joi, taidan tirauttaa ilon kyynelen samantien. Koska minähän niin pidän siitä ahdistavasta joulunalusajasta...

Pidetään nyt peukkuja pystyssä, että tänä jouluna minulla olisi edes vähän rahaa :). Työttömyysavustushakemus on vetämässä kovaa vauhtia heinäkuulta, jos sieltä tulee jotain vähänkin, on se vain isoa plussaa minulle. Ja työnhakua harrastan myös kovasti ja ehkä joku hakee jopa minua. Se jää nähtäväksi lokakuun aikana. Edelliseen viestiini kyllä oli tarkoitus kirjoittaa vielä siitäkin, että halukkuuteni opettajan hommiin alkaa lähestyä nollaa tai miinuspuolta.

Kamala, kamala maailma

Elämme kamalia aikoja, kuten tässä on tullut sanottua jo kai monesti aiemminkin. Tässä ajassa nuoret miehet (joilla on vaalea taaksepäin kammattu tukka ja viha ihmiskuntaa vastaan) voivat alkaa harrastaa ihmisvihaa ja verkottua toisten samankaltaisten kanssa - tässä ajassa he voivat myös pakata aseensa salkkuun, laatia suunnitelman ja kävellä kouluun ammuskelemaan opiskelutovereitaan ja koulun henkilökuntaa. Tässä ajassa amerikkalainen "Jumalan kirkko" voi julistaa vääristynyttä ilosanomaa näiden viattomien ihmisuhrien verellä ja tulkita Raamattua aivan kuten tilanteeseen sitä vain voi soveltaa, jotta kaiken maailman kamaluuden selittäjäksi saadaan homoseksuaaleja hyväksyvä yhteiskunta ja ihmiset. Ja mihin tämä tästä vielä menee? Kuultuani Kauhajoen joukkomurhasta minun ensimmäinen järkytykseni oli se, etten järkyttynyt tästä uutisesta niin paljon kuin viime marraskuisesta Jokelan kauhunpäivästä. En tiedä... Sekin tuntuu aika kamalalta.

Työtoverin kanssa heitimme tiistaina hauskaa juttua maailmankansalaisuudesta. Ammattimme lisäksi haluaisimme nimemme rinnalle myös merkinnän maailmankansalaisuudesta tai muusta ihailtavasta kyvykkyydestä tai ominaisuudesta. Illalla pohdintani maailmankansalaisuudesta sai uusia ulottuvuuksia kieli- ja kulttuuriosaamisen rinnalle. Onko tässä maailmassa tulevaisuuden maailmankansalaisen osattava analysoida lähimmäisiään entistä tarkemmin? Onko osattava puolustaa itseään tai paeta vähänkään uhkaavalta vaikuttavasta tilanteesta, jos se vain mahdollista edes on? Ei riitä, että ymmärtää puhetta, on ymmärrettävä tulkita kaikkea viestintää. On ymmärrettävä tarttua jokaiseen epäilyttävään asiaan – ja onko maailmankansalaisen velvollisuus valvoa yhteisöä, jotta mahdollisimman moni kauhunpäivä voitaisiin välttää? Ihmiset elävät tässä ajassa niin monenlaisissa verkostoissa ja voivat olla niistä jokaisessa aivan eri ihmisiä (tai mitä nyt milloinkin haluavatkaan olla). Kukaan ei pysty kaikkea tätä valvomaan ja seuraamaan. Lähestytään sitä elokuvissa nähtyä kuvaa, jossa ihmisten ajatuksia olisi voitava lukea ja heidän kaikkia tekojaan valvoa...

Haluaisin vielä kirjoittaa kaikesta siitä, mikä on näiden kamalien tekojen taustalla, mutta aikani ei taida millään riittää sellaiseen. Enkä toisaalta halua ruveta mitään viisastelemaankaan. Kaikki tämä on vain omaa pohdiskeluani, omia päähänpälkähdyksiäni. Ehkäpä sanon vain, että minustakin on vanhanaikaista puhua tietokonepelien tai elokuvien vaikutuksesta, kun kyseessä on jotain paljon laajempaa. Aikuinen ihminen aatteissaan ja näkyvyyden halussaan tekee pelistä jotain suurempaa ja todellisempaa. Näin joku noista valtion päämiehistäkin taisi puhua tällä viikolla. Nykyajan nuori päättää itse mitä haluaa olla, mieluiten hän saa olemisestaan tunnustusta, ja mitä laajempi tunnustus sitä parempi. No, kukapa meistä ei haluaisi tulla muistetuksi ikuisesti? Halu luoda oma identiteetti verkossa ja elää sitä maailmaa oman olemattoman maailman rinnalla. Ei se ole mikään elokuvasankarin tai pelihahmon rooli, vaan se on Minä, jonka intressit ja taipumukset ovat juuri sitä kuin ovat. Juuri sitä mitä niiden haluaa olevan, juuri sitä mitä uskoo toisten arvostavan, ihmettelevän, ihailevan, pelkäävän... Kaikessa ristiriitaisuudessaan tämä kasvattaa sisälleni suuren surun, kun se, minkä nämä "nuoret lupaukset" tekevät oman identiteettinsä kohottamisen vuoksi onkin todellisuudessa julkisuushakuisuudesta, toisille näyttämisestä ja kostamisesta kumpuavaa... lopullisuutta.

Palaan asiaan pinnallisemmilla paatoksilla (vrt. maaliskuinen mariskoolipakinani), kunhan kehtaan...

Syksy

Kyllähän se on myönnettävä, että kesä päättyi ja syksyssä mennään. Uimatta jäi, mustikoita ei tullut, vaikka en minä niitä mustikkametsiäkään täällä tunne, ja eipä siellä mattopyykilläkään tullut käytyä. Kesän aikana näin myös monta asiaa, jotka halusin valokuvata, mutta enpä niiden luokse kameran kanssa koskaan palannut. Mutta, löysin sen avaimen, jolla ikkunat saa auki – voin siis suorittaa kesän ikkunanpesu-urakan nyt syyskuussa. Että semmosta. Kyllähän syksyn kirkkaita kelejä kelpaakin katsella puhtaiden ikkunoiden läpi.

Ulkona tuulee, sataa ja on harmaata. Kylmäkin on, eikä tämä ilma inspiroi minua yhtään. Ei edes sen vertaa, että voisin väittää haluavani sytyttää kynttilän ja käpertyä viltin sisään juomaan teetä. Onnea vain teille, jotka tällaista osaatte harrastaa. Sen sijaan, jos siihen harrastukseen voi sisältyä palanenkin suklaata, saattaisin jo kiinnostua hetkeksi... kuka tässä jotain vihreää teetä kaipaa?

Syksyssä on kyllä kauneutta ja paljonkin hyvää. Raikkaat ja aurinkoiset syksyn päivät, kun ilma on kirpeä, mutta ei liian kylmä. Luonto näyttää kauneimpia värejään ja tunnelma on hiljainen ja jotenkin pysähtynyt. Silloin minuun iskee halu pukeutua boheemisti (tai ehkä "grungesti") ja lähteä ulos, leikkiä kuin ihan oikeasti olisin jotenkin taiteellinen ihminen, joka ammentaa luovuutensa syksyn kuvauksellisuudesta ja kuolemaa enteilevästä kauneudesta. Ajatella suuria ajatuksia ja saada kymmeniä ihastuttavia ideoita. Tullakseen sitten taas kotiin tuijottamaan BB 24/7:ää ja kaivamaan omaa klyyvariansa.

Kotijuttuja 60-luvulta

Törsäsin kirpparilla muutamaan 60-luvun kuvalehteen. Törsäsin sanon kaiken varalta siksi, etten tiedä, kuinka paljon näistä vanhoista lehdistä oikeasti olisi järkevää maksaa. Ehkä euron hinta ei ole mikään ihan riistohinta, jos samaan hintaan myydään muutama vuosi vanhoja Anna-lehtiä...

Vanhojen lehtien mainokset ovat niin huvittavia - täytyypä vielä laittaa oma viestinsä tai kuvansa jostakin niistä :). Toisaalta ne ovat niin taiteellisia, että aion kehitellä pienistä mainosleikkeistä vielä jonkun seinätaulun tai useamman pienen. Jäädään odottelemaan inspiraatiota, aikaa ja oikean kokoisia kehyksiä.

No joo, hei vaan

Joo ei tässä mitään asiaa, kunhan vaan jotakin. Vai onko se jotain? Voiko olla itseään äidinkielen opettajana pitävä ihminen enemmän hämmennyksissään näistä joistakin kielijutuista. Sen siitä saa, kun kirjoittaa vältellen epävarmoja muotoja, eikä koskaan mistään tarkista asiaa.

Mutta eihän minulla mitään sen kummempaa asiaa ollut (jotkut muuten kirjoittavat kummenpaa). Ajattelin vain viestin laittaa ja kertoa en mitään. Kissa tuossa sanoo äärh ja näh. Minni, vanha rähjä, se ei vaan osaa olla hiljaa, vaikka lapsi nukkuu.

Päivää vaan 90-luvulta...

Minusta on nyt tullut vanha. Kaapistani löytyy yli vuosikymmen sitten hankittuja vaatteita, jotka ovat uudelleen tulossa muotiin. Tämä on se, mistä kaikkien meidän äidit puhuvat: "Minulla oli nuorena juuri tuollaiset valkoiset saappaat, joiden korko oli puujäljitelmää. Niin ja sellainen valkoinen villakangastakki! Odotas, minä näytän kuvan, jossa olemme isäsi kanssa... Oi että, tuo lakki oli niin ihana, se maksoi 97 markkaa Kekäleessä..."

Ostin niitä vaatteita tosin kirpputorilta. Olin 17-vuotias, sopivan pullukka sieltä täältä, mutta silti halusin vetää päälleni jotain kireää ja "seksikästä". En kuitenkaan sitten kehdannut (paitsi niitä ylisuuria kirjavia miesten housuja eräässä mielenhäiriössä jonkun aivan naurettavan t-paidan kaverina). Kirpparilta 3 markalla hankittu musta, kukkakuvioinen ja kiiltäväpintainen, pitkä, alun perin yöpaita, puhvihihoineen kaikkineen jäi kaappiin, muutti varastoon pussukkaan, ja pussukasta pussukkaan, palasi kerran kaappiin ja vietiin vielä uudelleen varastoon vuoden kuluttua - kun eihän se mahtunutkaan enää levähtäneen 24-vuotiaan takamukseni peitteeksi. Mutta näin kuitenkin sen mahdollisuudet, ehkä jossain tulevaisuudessa. Hankintani oli varmasti jotain enemmän kuin yöpaita. Kaksitoista vuotta olen odottanut sitä yökerhotilaisuutta, johon voisin mennä sädehtimään upeassa mekossani. Ehkä pukisin sen alle housut. Ehkä hieman lyhentäisin mekkoa ja tekisin siihen pitkän halkion sivulle... Tai sitten minulla olisi pitkät korkeakantaiset saappaat, ne joita en koskaan ole voinut hankkia, koska pohkeeni ovat massiiviset. Tuleekohan sellaista iltaa koskaan? Vauvavuoden jälkeen olin päässyt juuri sopivaan kokoon, mutta vauvavuoden jälkeen minä tuskin enää sädehtisin kilpaa diskopallojen kanssa.

Toinen tarina on elämäni paras vaateosaston kirpparilöytö. Kotimainen, 70-luvun pusero, kokoa S elää uutta kukoistustaan minun kanssani. Pelkonani vain on, että se hajoaa käsiin, enkä uskalla pahemmin pestä tätä ihanuutta. Alun perin paita on ollut löysä, siinä on kiristyskuminauha vyötäröllä, ja ilmeisesti yläosan tulisi jäädä pussimaisesti vyötärölle, mutta kun minä olen kaikkea muuta kuin S, on malli sitten hieman erilainen tällä käyttäjällä :D. Kainaloista kiristää juuri sopivasti... Ihanan retrokuvioinen, tai en oikein tiedä millaiseksi sitä kutsuisin, paitani on ollut käytössä niin paljon, että useammin kuin kerran mieheni on todennut, että et kai sä taas tota paitaa laita.

Siinä missä takerrun näihin vanhoihin retkuihini, putoan aina vain pahemmin kelkasta viimeisimmän muodin suhteen. Epätoivo valtaa minut täydellisesti, jos yritän löytää päälleni jotain vaikkapa H&M:ltä. Rekit pursuavat niitä karmeita lepakkohihaisia roikkotelttoja, joita kammosin jo 80-luvun lopulla "isojen tyttöjen" päällä. Vaatteita joista ei ymmärrä, mihin kohtaan vartaloa ne kuuluu sijoittaa ja usko ei riitä siihenkään, että pysyvätkö ne oikeasti edes päällä. Nuoret, kauniit ihmiset vetävät päälleen hirveän värisiä, roikkuvia paitoja ja jalkaansa kapeat farkut, jotka eivät kyllä leveää takamusta imartele. Olisin ahdistunut kuoliaaksi, jos muoti olisi ollut minun nuoruudessani tällaista. Kuinka olisin saanut peitettyä 41-numeron jalkani, kapean pillilahkeen (tiedän kyllä, ettei niitä kutsuta tällä nimellä enää) päätteenä jalkani näyttäisivät laskettelusuksilta! Niin, ehkäpä minusta olisi sen vuoksi tullut gootti. Harjoittelin jo puoliksi sitä tyyliä, kun käytin n. vuonna 1993 pitkiä mustia hameita. Oliko tällainen muotia missään muualla kuin eräässä pienessä keskisuomalaiskaupungissa? Jälkeenpäin ajatellen meno näytti siltä kuin puolet luokan tytöistä olisi harjoittamassa siirtymäriittiä romaniksi...

Nii-in, olen pudonnut kehityksen kärryiltä (eikä tämä aihe tietysti ole ainoa, jolla näin on tapahtunut). Nykyään tunnen itseni 8-kymppiseksi, kun kauhistelen viimeisimpiä kuoseja Onlyssa - pitäisikö minun oikeasti maksaa 24 euroa t-paidasta, joka näyttää jo uutena kolme vuotta käytetyltä? Näistä ajatuksista on pakko pitää suunsa supussa, vaikka kyllä tämä muotitiedottomuuteni näkyy päälle päin ilman puhumistakin.

Kuitenkin aiemmin kuvaamani kirpputorien aarteet, minun mielestäni sellaiset siis, näyttävät tämän päivän muodin rinnalla kieltämättä aika hyviltä. Yöpaidan malli ei kaikkine rinnuksen rypytyksineen enää tuo mieleen yöpaitaa, jos ei mekoksi, lyhennettynä se sopisi aivan mainiosti paidaksi tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja mustan paidan kiemuraiset retrokukkaiset kuviot taas istuvat ihan kivasti syksyn muodin sekaan. Ei niistä voi luopua. Vaikka sitten se yöpaita olisikin vain kotimekkona. Ehkä se diskopallo täytyy tuoda omaan olohuoneeseen siinä tapauksessa.

Uutisia

Vuosi on vierähtänyt syksyn puolelle, enkä minä ole uinut järvessä kertaakaan tänä vuonna.
Ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni nurmikkoa tänään 5.8.08. Nurmikkomme oli ollut leikkaamatta ennen tätä ilmiömäistä tapahtumaa noin kuukauden ajan.
Tämä päivä on ensimmäisen lapseni laskettu aika vuonna 2006.
Vuonna 2006 olin tänä päivänä saman kokoinen kuin merileijona-uros ja söin jäätelöä Jyväskylän satamassa.
Poikani löysi tänään ulkona 5 sentin kolikon. Minä en löytänyt tänään mitään.
Viimeisimmän puhelinlaskuni on 13,07 euron suuruinen. Puheluiden osuus tästä summasta on 6,37 euroa.
Olen ollut työttömänä yhden kuukauden ja kaksi päivää.

Huppistakeikkaa

Mihinkäs minä olen pudonnut? Tässä on käynyt perinteisesti, eli pitkästä tauosta tulee pidempi ja pidempi, kun ei saa itseään enää uudelleen aloittamaan kirjoittamista. Mielessä on käynyt ja kerääntynyt kymmeniä hyviä ideoita unohtuakseen sitten siihen saakka, kunnes seuraavan kerran pällistelee rumaa naamaansa kylppärin peilistä tai tuuppii vauhtia keinussa istuvalle pojalle. Niissä tilanteissa sitä kehittää loistokkaita sisältöjä teksteihin, mutta ajatuksiaan ei kuitenkaan saa ikinä suollettua muiden nähtäville. Tai sitten joskus ikuisuuksien päästä yritys kyhääntyy naurettavaksi ja lapselliseksi pikku jutuksi, jota ei oikeasti pitäisi julkaista, mutta jonka minunlaiseni mitään sensuroimaton pölvästi kyllä päästää ihmisten ilmoille. Blogini on erinomainen esimerkki tällaisesta "kirjoitustaiteesta".

Viime aikoina olen kyllä mietiskellyt kirjoittamista, muidenkin kuin itseni. Minulle tulee Kotivinkki. Se onkin ainoa lehti, joka minulle on, no oikeastaan, koskaan tullut. Ja pian senkin tilaus päättyy. Minä en lue edes sanomalehtiä. Enkä kyllä kirjojakaan. Niinpä minun on hyvä takertua typeriin pikku asioihin tuollaisten naistenlehtien kirjoittajissa. Viimeisimpänä olen pohdiskellut sitä "Päätoimittajalta" palstaa lehden alussa. Lukeeko joku sitä koskaan? Kyllähän minä luen mutta, niin... Jos joku on naistenlehdessä soopaa, niin se kirjoitus. Tai myönnetään, että sellaisia kaikenmoisia tuotteita markkinoivat muka asiajutut ovat kyllä vielä pahempaa roskaa, puffeiksiko niitä kutsuttiin. Mutta se päätoimittajan kirjoitus. "Taas on loma-aika, muistetaanhan että pidetään loma lomana, aina ei tarvitse juosta etelään tai kiertää koko Suomea, tarvitaan aikaa perheen kanssa ja plaaplaa", ja sitten vielä se, kuinka tähän kirjoitukseen voida asia kuin asia kirjoittaa siihen tapaan, kuin itse päätoimittaja olisi sen juuri sillä hetkellä itse ainoana ihmisenä oivaltanut: "Minä ainakin vaihdan verkkarit jalkaan ja uppoudun sohvalle roskaromaanin kanssa", tai "Onneksi minun ikkunanlautapuutarhassani kasvaa aina tuoreita yrttejä". Toiset ne on päätoimittajia, toiset vain jotain muuta, paljon vaatimattomampaa. Kieltämättä tämä tunne tulee lukiessaan useimpia kolumneja, vaikkapa nyt juuri Kotivinkistä. On hauskaa, kun arjesta voi kirjoittaa hauskasti, mutta aika helposti siinäkin ylitetään raja, jolla lukija alkaa jo kurtistella kulmiaan. Se tyyli oli hauskaa kouluaikoina nuortenkirjoissa (kuka muistaa jotkut heppakirjat tai sit ne yhdet teini-ikäisten tyttöjen kirjoittamat meidän luokka -kirjat, vai mitä ne nyt olivatkaan?), mutta ei nyt ihan kaikesta mahdollisesta pysty vääntämällä vääntämään nokkelaa kyllä tän nyt vaan on pakko olla hauskaa kun mä tän kirjoitan -kerrontaa. Voi aargh, kun mä välillä niin vihasin ja välillä niin tykkäsin siitä yhdestä Kotivinkkiin Ameriikan maalta asti kirjoittaneesta naikkosesta. Nyt sitten vahtaan, mitä uusi kolumnisti Pulliainen saa aikaiseksi. Ainakin se emäntä asustelee niin pienessä paikassa, ettei voi olla hyvästä huumorista puutetta jo sen perusteella ;).

Lopuksi voidaan sitten murahdella, että no mitäs oikeaa kirjoittamista se semmoinen lehtikirjoittaminen edes on. Kaikenlaista roskajournalismia. Noniinno, eipä tämä minun höpinänikään niin vakuuttaviin tai syvällisiin erittelyihin pyrkinyt. Olisipa oikeasti joskus aikaa kirjoittaa, tai edes ajatella, jotain kunnolla... Jatketaan joskus :).

25,7

Hei hellettä! Mittari näyttää ihan oikeasti hellelukemaa. Hienoa on se. Tämä on erinomainen päivä naputella töitä sisällä.

Täältä tullaan työttömyys!

Olen 18.6. alkaen ollut filosofian maisteri. Juhlatunnelmiin vaan on vaikea päästä, kun ei ole muita opiskelukavereita yhtä aikaa valmistumassa, eikä valmistumiseni yhdisty mihinkään juhlapäivään. Suuren urakan valmiiksi saaminen tuottaa tyhjän tunteen ja sekavat ajatukset siitä, että yliopistomaailma jää taakse. Oma graduni oli naurettava tekele, jota ei julkisesti voida pitää opiskelu-urani huipentumana - toihan se kaikessa surkuhupaisuudessaan esiin myös sen faktan, ettei jokainen vastavalmistunut äidinkielen opettaja hallitse kielioppia. Opiskeluvuosieni tasapaksun ja laimean putken jälkeen olisi ehkä halunnut päättää kaiken johonkin kaiken kruunaavaan tuotokseen tai edes onnistumisen kokemukseen, mutta...

Suru on tietenkin suuri myös opiskelija-alennusten menettämisen vuoksi. Ja minkälaisen harppauksen verran tämä kaikki minua myös vanhentaa... alan ymmärtää niitä pitkälle toistakymmentä vuotta yliopiston kirjoilla keikkuneita ja vielä lähes nelikymppisinä ylioppilaskylässä asuvia ihmiskohtaloita.

Kuinka tästä tällainen suruvirsi tuli? Lähestyn pelottavaa vauhtia 30 vuoden ikää. Ei kai ihminen tässä tilanteessa voi kuin valittaa.

Haituloita

Tänään tuntuu siltä, kuin kesä olisi lopulta palaamassa Suomeen. Pojan kanssa kaupungilta tullessamme puhaltelimme voikukan... no, niitä haitulapalleroita, mitä ne voikukan siemenjutut nyt ovatkaan nimeltään? :D Semmoinen valokuvahetki, mutta eipä ollut kameraa mukana. Ilma on mukavan lämmin ja aurinkoinen.

Juhannus on jo viikon kuluttua, ja ennen sitä olen ajatellut räjäyttää kämpän kaiken ei-mihinkään-kuulumattoman-roinan osalta. Olisi niin helppoa, jos kaikelle olisi paikkansa, eikä roina jäisi aina pyörimään lattioille, pöydille tai sohvan kulmalle sen jälkeen, kun sitä on käytetty johonkin. Nyt pitäisi olla aikaa vähän järjestelläkin paikkoja, kun gradukiireet ovat taakse jäänyttä elämää - työni näkyy vihdoin rekisterissä, vain tutkinto puuttuu! Samasta syystä voin raivata pojan huoneeseen kasatun työpöytäni, jota ei kyllä paljon mihinkään järkevään ikinä käytetty. Jospa sille löytyisi joku ottaja, niin saisi sen pois huonetta rumistuttamasta.

Ulkona pärtsää taas muutama innokas kesätyöläinen. Näyttää olevan perhebisnestä tuo pihojen kunnossapito näin kesäisin. Emäntä vetelee työnnettävällä ruohonleikkurilla, tytär kiitää juoksujalkaa toisen samanlaisen kanssa, isäntä ja vanhin poika (?) metelöivät trimmerillä ja ilmeisesti perheen lupaus, se keskimmäinen poika, kaahaa pitkin pihaa päältäajettavalla ruohonleikkurilla. Meleko tehokasta. Ja meidän poika se vaan nukkuu päiväunia.

Puoli kahden aamulintu

Mikähän se on tuo lintu, joka aloittaa aamulaulunsa yöllä kello 1.30 - no, tänään taisi olla kello jo 1.36, kun se alkoi. "Didiirdii diidiuvi" - oho, heräsin jo, mites te muut? Ja sitten uudestaan, ja uudestaan, kunnes toinen lintu herää ja heittää ilmoille samat huomiot... Ja sitten herää räkättirastaat (kello 1.47). Niin kuin niille ei riittäisi se, että ne on vielä puolenyön aikaan syöksyilleet tuolla nurmikolla matojen perässä. Aamu valkenee kohta, mitäs tässä nukkumaan siis.

Itse olen vasta nukkumaan menossa. Gradu ei taaskaan tullut aivan valmiiksi. "Muutama" korjaus jäljellä. Kaipa se sitten huomenna illalla. Keskiviikkona iltapäivällä se sitten lähtee kansitettavaksi, virheineen mokineen kaikkineen. Että silleen. Pitäisiköhän tarkastajalta kuitenkin vielä kysyä, onko se tiivistelmä ok? En tosin ole vielä kirjoittanut sitä. Ehtiihän tässä.

Lisäyksenä vielä tämä kuva. Kuinka on mahdollista tehdä gradua ja hoitaa yhtä aikaa taaperoa? Anna lapsellesi vapaat kädet keksiä itselleen ajanvietettä päivisin:

Sanoja sanoja

aurinko ruoho tuuli vihreä ja harmaa
kirjoitus kahvi kiukku ja käpy
sama yö hetki humala ja työ
palkka elämä hiekka helteinen aika
sormus musiikki lyriikka ja suloisuus
tulppaani ja tiili
ruoka-aika hammaspesu kiire ja ihmeellisyys
naukaisu juoksu pysähtynyt valo
halla kasvu viesti maku ja kirpeys
paperi ja levottomuus
aikataulu ja pienuus
sakset
margariini
ajatus

The Gradu suunnilleen valmis

Vein graduni esitarkastukseen ennen viikonloppua. Aika huisia. Kattoo nyt sit, kuinka paljon siinä vielä on hommaa. Olo on ristiriitainen. Se mun gradu kun on niiiiin huono :D.

Seuraavana stressipeikkona onkin sitten jo työt, joita aloittelin alkuviikosta, sekä viimeinen tenttini reilun viikon päästä, johon taas en ole vielä lukenut yhtään. Vapustakin olisi selvittävä hengissä. Kotosalla ollaan, grillataan ja möllötellään. Vapunpäivänä haluaisin piknikille... ja haluaisin myös vetää päälleni ainejärjestön haalarit viimeistä kertaa, mutta lähimmäiseni ovat asiasta toista mieltä. Fidu ku ei ihminen saa edes leikkiä olevansa opiskelija...

Kevät tuli näille seuduille. Ekat västäräkit ja peipot bongasimme jo pari viikkoa sitten, kuten myös leskenlehdet. Tänään nähtiin sinivuokko ja eilen somasilmäinen suosikkikissamme lähiseudulla. Jäät lähtivät Päijänteen näiltä perukoilta pari päivää sitten. Takapihalla elämäni ensimmäiset krookukset (3 kpl) kukkivat, loput niistä eivät taida jaksaa edes nuppua tehdä... Anopin istuttamat kukkasipulit näyttävät olevan paremmin voimissaan, mutta kukkia saadaan odotella vielä varmaan pari viikkoa. 

Muistinpas salasanan!

Joo, ei loppunut blogin rustaaminen vieläkään. Hmm... eikös tässä juuri juhlita blogini kolmansia synttäreitä?

Saatoimme hautaan miehen isoäidin pari viikkoa sitten. Surullinen päivä (johon haastetta pukkasi ihan kiitettävästi myös poikamme yhä yltyvä vierastaminen ja eroahdistus) sai minut miettimään, keitä kaikkia joudumme vielä viimeiselle matkalle saattelemaan. Ja tietysti sitä ajatteli oman elämänsäkin päättymistä sitten joskus... Ajatus vielä sinne Mikkelin mummin viimeiseen matkaan - kevätaurinko valaisi päivää ja kaikki oli kovin kaunista silloin.

Minun arkeni taas on ollut gradun tekemistä aamusta yöhön, enimmäkseen yöhön. Määräaika meni jo 18 päivää sitten. Nyt on paljon valmiina ja paljon kesken. Uskon, että sunnuntaina saatan jo hymyillä melkein valmiin tutkielman kanssa.

Tämä viesti täytynee lopettaa tähän, koska en kertakaikkiaan kehtaa naputella samaan postiin valituksiani ties mistä pikku asioista. Pakko pidätellä huomiseen. Hyvät yöt siis!  

Entäs se ohra?

Kuinka kävi pääsiäisruoholleni? No...

Sen istutin ja huolella kastelin, melkein joka päivä kastelin! :)

Sitten se alkoi itää, varmaankin iti jo kolmantena päivänä.

Viidessä päivässä alkoi näyttää jo vähän ruoholta.

Palmusunnuntai koitti.

Viikossa nurmi alkoi näyttää melkein jo heinältä.

Kymmenentenä päivänä kissat haistoivat sen.

Ja sitten kun se juuri oli sopivaa 10 sentin mittaista, nättiä ja ihanaa, kissat alkoivat syödä sitä.

Heinäpuska muutti olohuoneeseen vitriinin päälle hämärään.

Siellä se Wiin kitaran vieressä kenotti surullisena ja pelkäsi kissoja.

Sitten unohdin sitä jo kastellakin, niin alkoi alamäki.

Siellä se puska väsyneenä roikotti oraitaan, kuihtui ja kuivui.

Pääsiäinenkin ehti mennä.

Olinpa kuitenkin iloinen pienestä heinäpuskastani, jonka kyllä seuraavan kerran istutan korkeampaan purnukkaan ja syvemmälle, vaikkapa pieneen metalliämpäriin.

Siis jos taas en muista, että kissat tykkäävät sitä rouskutella.

Maaliskuun viimeisenä ohrat muuttivat taloyhtiön biojätteeseen yhdessä banaaninkuorien kanssa.

Kevään pilkahduksia

Ja roinaa, roinaa... Näppäsin kuvan, joka kertoo meikäläisen sisustamistaidoista ja -viitsimyksestä ihan sopivasti. Tilanne on aivan autenttinen, kuvattu työhuoneen lattialta. Jotenkin tuo postipaketti tavaroiden takana kuvaa niin hyvin tätä kotiäidin elämää, kun aina jossakin lojuu jotain huuto.net-rojua :D. Ja piuhaa ja johtoa riittää jokaisessa huoneessa milloin minkäkinlaisissa muodostelmissa - vieläpä kaikki niin tuiki tarpeellistakin.

Kevään hehkua on tänään ilmassa, kun on niin aurinkoista ja lämmintä. Tänään läträttiin vesilätäköissä niinkin paljon, että poitsulta sukkahousutkin oli haalarin alta kastuneet.

Gradu taas etenee raskaasti ja hitaasti. Se on aina vaan aloitettava uudelleen, kun ei ehdi tehdä pitkiä pätkiä kerrallaan. Luovuttaminen lähestyy, siis siitä määräajasta luopuminen...

Keväistä talvea

Viime päivien ihanat lumimyräkät ovat tuoneet takapihallemme aika monta kuutiota uutta ihanaa lunta. Siellä onkin sitten myllätty pojan kanssa - äiti aivan innoissaan, poika nyt ei oikeastaan niinkään. Tehtiin uusi lumilinna ja tänään isukin kanssa olivat siihen vielä liukumäkiosan kyhänneet. Minua vaivaa, että linnan seinät ovat vain puolimetriset ja sormia syyhyttäisi päästä sitä vielä rakentamaan lisää. Vaan tuo aurinko taitaa nyt sotkea suunnitelmia, ja niin ovat lumilinnamme ja myös korkeat nietokset takapihalta madaltumassa kovaa vauhtia.

Mikäs se sieltä pilkottaa? Puutarhahommat saavat odotella vielä tovin, vaikka tässä kuvassa onnettomasti lumen alle peittynyt istutuslapio koittaakin muistutella olemassaolostaan. Lisäinfona voidaan kertoa, että lapio on lisäksi ämpärissä, jonka olimme pojan kanssa lapioineet puolilleen savea ja hiekkaa (läjästä, jonka olin edellisenä kesänä laiskuuttani takapihalle jättänyt). Yhden päivän (tai no puolikkaan) aikana tuli lunta niin huimasti, että koko esteettinen asetelma peittyi melkein kokonaan.

Luntaaaa pyyyryyyttääää...

Toisia matkin ja kokeilen otsikkoa eri tavalla tänään :). On varmaan huisin hieno!

Lunta tulee ja tuulee ihan mahdottomasti. Pulkat ja liukurit lenteli pitkin pihaa aamulla. Ja poika suuttui, kun ei saanut lähteä yöpuvussa ulos...

- Ptaa?
- Ptoo!
- Kotp.

Gradun kanssa on melkoinen kiire. Taitaa olla mahdoton tehtävä, pakko kai se on myöntää. Tässä on vielä aika paljon opiskeltavaa (en käsitä, miten olen koko ajan vain enemmän pihalla siitä asiastani) ja analyysit on pahasti kesken. Yritän nyt kovasti, mutta viikko tosiaan vain aikaa enää siihen viralliseen deadlineen.

Kokonainen päivä elämästä

Erään arkipäivämme tavanomaisen tylsä raportti:

Aamulla herätään n. klo 8, puuhasteluita yläkerrassa, sähköpostin tsekkaus ja pojalle musiikkia. Sitten vaipan ja vaatteiden vuoro. Aamupuurolle n. klo 9, pelastetaan kosteusvaurion kärsinyt teepaketti, leipää itsellekin aamupalaksi, kissoille ruokaa ja kissankakan siivous lattialta (jeah). Aamupalan jälkeen on pienten kotiaskareiden vuoro: otan pari puhdasta astiaa pois tiskikoneesta. Sitten laitan teeveden  kiehumaan, sylittelen poikasen kanssa ja kurkistellaan ikkunoista ulos.

Katsotaan Pipsa Possua, yritetään opiskella Leechiä, jatketaan kynttilöillä leikkimään ja katsotaan vielä vähän telkkaria. Minä jatkan hetkisen keittiössä puuhastelua ja poika touhuaa omiaan sekä antaa kissoille herkkunappeja. Klo 10.15 on autoajelun vuoro, pärtsätään ympyrää sellaisella päälläistuttavalla autolla (potkuauto, kävelyauto, mikä ihme?). Sitten kipaistaan yläkertaan, piirrellään tusseilla, sekoillaan tietokoneella ja on myös aika etsiä vaatetta äidille. On tarkoitus lähteä ulos ja kauppaan. 

Käsipesut, pukemiset ja ulos. Klo 11.15 suuntaamme Siwalle, kauppareissun jälkeen ulkoilemme vähän aikaa - niin ja meillä on myös Carneval-keksi-piknikki pihassa... 12.30 ruoka-aika ja sitten yläkertaan, häsläystä. Luetaan Tomppa-kirjaa sängyllä ja höpötellään. Klo 13.25 lapsonen taipuu päiväunille, äiti lähtee koneelle sädettämään ja huutonettiin. Sittenpä on taas Leechin aika, jos vaan tajuaisin siitä jotain. Kyytipojaksi teetä ja keksiä (pitää käyttää ne kastuneet teepussit).

Olen luvannut kirjoittaa jutun yhteen lehteen, joten sitä yritän myös tässä välissä naputella, ja keksinpä myös kirjoittaa kirjettä pojan kummille. Mies tupsahtaa kotiin tavallista aikaisemmin ja päätän lähteä yliopistolle graduhommiin klo 16. Poika jää nukkumaan. Kaahaan postilaatikolle kummin kirjettä viemään ja sitten Aallon kirjastoon toteamaan, että Tänään suljemme klo 16. Yliopiston kirjastolla haalin lähdeartikkeleita ja opettelen tulostamaan uusilla systeemeillä (2 vuoden tauon jälkeen). Palaan kotiin 18.30, mies ja poika ovat niin herttaisen näköisiä keittiön pöydän ääressä, kun ulkoa katsoo. Otan ruokaa ja sen jälkeen puuhaillaan pojan kanssa. Telkkaria koitetaan ehkä vähän katsella ja rampataan parit kerrat yläkertaan hämykakan takia.

Ja sitten onkin taas iltapuuron aika. Iltamaitoa pojalle, iltapesut ja petiin isin kanssa satuja lukemaan. Nukkumaan taivuttelu tuntuu kestävän tänään kauan. Minä putsailen pikaisesti ruokalappuja ym. keittiöstä seuraavaa päivää varten ja siirryn miettimään gradun aikatauluja. Loppuillan vietän koneella gradua ihmetellen ja muutenkin surffaillen. Puolenyön jälkeen sitten nukkumaan.

Meidän koulupäivä

Vauhtia ja väsymystä

Poika on ollut tänään ihan gangsteri. Noin sata eri tavaraa on käynyt vessanpöntössä tai lentänyt yläkerrasta portaikkoon. Aikaa siihen on kulunut ehkä yhteensä noin 4 ja puoli sekuntia. Niin ettei itse ole edes ehtinyt ajatella ei-sanaa, kun lukematon määrä tuhmuuksia jo on päässyt tapahtumaan. Ja äitiä on venytetty ja testattu muutenkin. Saako syödä marjakiisseliä sohvalla? Tietysti saa. Saako poimia yliopistolta kukkapurkista kaikki peitemateriaalit ja kuskata ne joko äidin laukkuun tai roskakoriin? Jep. Voiko syödä sohjoa? Mielellään. Saako purkaa kokonaisen vessapaperirullan ja sulloa sen vessanpönttöön? No miksei. Voiko kissanruuan levitellä lattialle ja sen jälkeen talloa jokaisen mönjäkikkareen päälle puhtailla sukilla? Kyllä kyllä. Voiko maitomukillisen kipata aina lautaselle ruuan sekaan, entä vesimukillisen? No sinnehän se kuuluukin! Saako tuttipullosta pirskotella maitoa pitkin kämppää? Saa, kyllä saa. Saako alle kaksivuotias ajaa autolla? Tokihan saa. Voiko autoon jäädä istumaan koko illaksi? Kyllä, kultaseni, tietysti voi. Eihän se haittaa jos karjun kurkku suorana tunnin ajan pihamaalla naapurien ikkunoiden alla iltayhdeksältä? Höps, huuda vaan, tuskin ne lapset vielä nukkuu. Haittaako jotakuta, jos piirrän vahaliiduilla neliömetrin kokoisia kuvia jokaiseen yläkerran huoneeseen? No enpä usko. Saako käsiä pestä kahdeksan tuntia? Juu juu. Voiko valvoa koko yön? Kyllä, ole hyvä vaan, siitä minäkin pidän. Erityisesti tämän ihanan päivän jälkeen.

Niijustiinsa!

No nyt mää sit kävin siellä Tiimarissa ja ostin niitä ohran siemeniä (voiko kirjoittaa erikseen?). Ja keltaista, oranssia, ruskeaa ja valkoista kartonkia sekä ei-jouluisia silkkipapereita (oranssia, liilaa, vaaleanpunaista...). Mm. Poika valkkasi itselleen kaksi keltaista paperimassamunaa. Tästä se lähtee vissiin joo.

Ideapommi

Mitä sitä muutakaan tällainen toimeton kotiäiti voikaan olla kuin aivan loputon ideoiden lähde. Päätäni pakottaa semmoiset miljardi ideaa jos jonkinlaisilta aihepiireiltä. Minultahan kun löytyy hyvinkin syvällistä osaamista mm. puurakentamisesta, kodin sisustamisesta, käsitöistä, askartelemisesta, kokkaamisesta, puutarhan hoidosta, terveydenhoidosta, taiteesta, yritysbisneksestä ja mistä milloinkin. Olisikohan oikeasti järkevä kirjata noita ideoita johonkin ylös piirustuksineen kaikkineen vai tosiaan koittaa vaan olla ajattelematta? Sekin on niin tuskaisen ja turhauttavan raskasta, kun tietää, ettei mitään ideoitaan oikeasti ikinä saa toteutettua.

Ja pääsiäinenkin tulossa. Eikö vaan hyppele jotkut naurettavat ruoho-muna-asetelmat, kranssit, kukkakimput, kortit, servetit ja pääsiäismenut päässä! :-S Ja sitten mä menen Tiimariin ja ostan niitä ohran siemeniä tai jotain, mutta en koskaan tule niitä kylväneeksi, koska eihän minulla ole niille sopivaa astiaa! Joskus käy niin, että haalin tuolta kaupasta tai jostain muualta ihan kaikkea mahdollista tarpeeseen, ehkä-tarpeeseen, varalle, koristeeksi, lisäykseksi, muuten vaan ja lapselle iloksi... Jotenkin semmoiseen on oppinut tässä, kun ei ole aikaa luuhata kaupoilla tuntitolkulla - ne ostokset pitää vaan kerätä vauhdilla kasaan ja kun ei ole tullut etukäteen suunniteltua, niin eihän sitä tiedä, mitä pitäisi oikeasti ostaa, vaan lopulta ostaa kaikki vaihtoehdot. Nyt vaan ei todellakaan ole rahaa sellaiseen sekoiluun! Voi äiti...

AAAAAAaaarrRRGGHHHhhh!!!!

Voi hysteria ja paniikin pahimmat painesäiliöt!!! Olen tässä muutaman päivän ollut tietoinen siitä, että gradun pitäisi olla esitarkistuksessa (pitää olla valmis ihan, mitä häh mitenkä?!) kolmen viikon kuluttua (en pysty laittamaan tarkkaa päivämäärää, jos onkin taas kerran käynyt niin, että lasken hauraalla aivokudoksellani senkin asian väärin)!!! No, koska olen blondi ja jokseenkin adhd, en koskaan pysty, tällaisessakaan paniikkitilanteessa, ajattelemaan asiaa niin ehjänä kokonaisuutena, että ymmärtäisin sen valtaisan työn ja kiireen, mikä tässä IHAN OIKEASTI on. Tajuan vain, että hitonmoinen hässäkkä pitäisi olla päällä ihan koko ajan tästä sinne huhtikuulle saakka. Voi olla parempi, etten ajattele sen tarkemmin sitä, vaan yritän vaan jotenkin hallita tilanteen tässä ja nyt.

No, nyt sitten olen tässä kahlannut lopusta alkuun ja alusta puoliväliin graduani, jota on tällä hetkellä juhlavat 39 sivua jonkinlaisessa ei  nyt niin valmiissa, mutta ei mitenkään toivottomassakaan kunnossa (huom. jälleen kerran muista em. arviointikyvyttömyyteni). Ja voi hyssykät, alan olla pahanlaisesti sekaisin ja pihalla! Voi apua, mihin tartun ja mitä teen? Ei saa lakata hengittämästä, pitää yrittää ajatella selkeästi... ja kuten aina olen ajatellut (silloinkin, kun lapsena salaa korvatulehdusta kärsin), asioilla on tapana järjestyä, eikä mikään kestä ikuisesti. Ei kukaan varmaankaan ole tehnyt kolmessa viikossa niin paljon kuin minun tulisi tehdä nyt? Eipä. Kyllä se tästä - revitään kasaan jotain ja viedään se nivaska sitten proffalle luettavaksi. Sen jälkeen on sitten muutama viikko aikaa korjata jotain. Ja kesällä minä valmistun, kunhan se yksi kaamea lyriikan tentti vaan onnistuisi. Sitten voinkin kutsua kaikki ihmiset, jotka tunnen, lettukesteille! Krhm, tämä ei ollut vielä kutsu.

Muihin asioihin. Tämä Bloggerin, tai mikä hiton Googlen sivukonttori tää sit onkaan, kirjautumiskuviokin on mennyt jo niin ihmeellisen hämmentäväksi, ettei tiiä, miten päin olisi ja koko ajan pitää pelätä, että taas kerran unohtuu salasanat ja tunnukset ja elämä jättää. Onko siinä mitään järkeä, että kirjautumisnimenä on ikivanha, toimimaton, hotmail-sähköpostiOSOITE ja sit kuitenkin piti rekisteröidä jotenkin uudelleen se, ja sai uuden gmail-osoitteen, joka taas sit näkyy täällä käyttäjänimenä, mutta ei sitten kuitenkaan kelpaa uudeksi tunnukseksi blogiin kirjauduttaessa. Miten tätä nyt oikein pitäisi ymmärtää? *murahtelua ja marinaa*

Kisa itseä vastaan - lapsellisuuden huipentumia

Eilen illalla julistin skaban (itselleni) siitä, kuinka lapsellisia kirjoituksia kehtaan julkaista. Tässähän tätä nyt sitten toteutetaan. Katsotaan, mitä aika tuo tullessaan.

Times Squarella

Ajattelevatkohan ne ihmiset, jotka ovat töissä vaikkapa NBC:n studioilla New Yorkissa olevansa jotain parempaa kuin muut ihmiset? Menevät aina aamuisin töihin kuin johonkin tv-sarjaan, tosi cooleina pitämään hauskaa koko päiväksi? Kaikki heittää jotain hirmu hauskaa läppää koko ajan ja ihmiset nauraa, työ toimistossa on sitä, että kiusataan sitä yhtä nörtin näköistä nörttiä ja sihteeri näyttää beivöts-pamelalta... No, ei ne varmaan ajattele. Nekin ihmiset, jotka aamuisin kävelee töihin New York Timesiin, ajattelee vaan, että tätähän tää on kuin kaikilla muillakin lehtitoimittajilla - ihan samat arkikuviot meillä on kuin Suur-Jyväskylä -lehden toimittajillakin, kahvimukit vaan ehkä aika paljon isompia täällä Ameriikassa.

Kisurouvat historiasta

Historiallista kuva-aineistoa :). Siinä meidän kissatytöt vuosia sitten... olisiko sitten tosiaan vuodelta 1995 tämä kuva. Taitaa olla vappuaatto muistaakseni. Meidän Mona se oli tuommoinen pörheliini silloin, kun pentukarvaa vielä turkki :).

Sairaslomalla

Jos vain saisi palkalla sairastaa. Karmiva silmätulehdukseni osoittautui yli viikon väärän hoidon jälkeen värikalvon tulehdukseksi, joka taas ei ole mikään pikku juttu. Ensi viikolla selviää, selvitäänkö tästä. Paremmalta onneksi jo tuntuu ja näyttääkin. Johan tätä on kohta kolme viikkoa kärsittykin. Nyt on tilaisuus kiitellä YTHS:n terveyspalveluita; tänä vuonna siitä n. 80 e:n maksusta on jopa hyötyäkin, kun olen tähän mennessä käynyt jo neljä kertaa lääkärillä, ja käyntejä tulee varmasti vielä pari lisää. 4,50 e silmälääkärin vastaanotosta on oikein kohtuullinen hinta.

Myös muu perhe sairastaa, ja myös minä sairastan muutenkin kuin silmääni. Tietysti tässä toivoo, ettei kukaan enää pahemmin sairastuisi, tämä tavallinen flunssa riittäisi ihan. Ja olisi kiva joskus päästä taas ihmisten ilmoille. Gradukin viivästyy tätä menoa ihan kunnolla - nyt kun ei ole kärsinyt kirjoittaa tai lukea tämän sumean näön kanssa.

Päivittäin mieleeni putkahtelee kirjoitusaiheita tänne blogiini. Kirjoitettavaa irtoaisi kodista ja perheestä, muista ihmisistä - naapureista varsinkin, kissoista, autoista ja elintarvikkeista :D. Varmaankin jotain alitajuista sensuuria on sitten se, että ne aiheet karisevat muistista ennen kuin ehdin istua koneelle. Jos minä nyt oikeasti alkaisin kirjoittaa vaikkapa sisustusasioista, niin eikö tämä muuten niin harmoninen p:njauhamissivuni leviäisi käsistä aivan täysin? Olen kyllä koittanut sihtailla kameran kanssa otollisia epäkohtia kämpästämme, tahtoo vaan olla valokuvaustaidon kanssa sen verran hakemista, ettei niitä kuvia vielä pysty julkaisemaan. 

Olen tässä kyllä vähän mietiskellyt yhtä juttua. Nimittäin keräilyä, erityisesti suomalaisen lasi- ja keramiikkatuotannon keräilyä. Ja sitä, että meitä ihmisiä on kahteen junaan, toisille mariskoolit ovat elämä ja toiset eivät niistä voisi vähempää piitata (no... myönnetään, että ne on mukavan tukevia maljoja tarjoilupöydässä). Eivätkö ihmiset nyt ihan oikeasti tajua sitä sumutusta, aivopesua ja naurettavaa kiskontaa, mitä vaikkapa Iittala harrastaa? Vuodesta toiseen olen kysellyt mielessäni ja ääneenkin, että tykkäävätkö ihmiset ihan oikeasti mariskooleista? Jos sellaisia kippoja myytäisiin pelkästään halpahallin lasiosastolla hintaan 3,90 e/ kuppi, ja parin kuukauden välein tulisi uusi väri (seuraava voisi olla nimeltään vaikkapa burgundi), niin ostaisiko niitä joku? Minun junttimainen suhtautumiseni tähän asiaan lähtee sieltä jostain vuodelta 1989, kun tutustuin näihin lasiesineisiin Ale-Makasiinin hyllyllä. Kyseessä oli tietysti kopio ja tarjolla oli kirkkaanvihreää ja kirkasta "alluskoolia". Näin kyllä haavekuvissani siinä kupissa oikein lupaavan kokoisen jäätelöannoksen, mutta muuten pidin niitä rumina astioina. Ja sitten meni pari vuotta ja tajusin, että Iittala myy näitä kömpelöitä maljoja naurettavaan hintaan, ja ihmiset haalivat niitä itselleen kuin maailmasta olisi värillinen lasi loppumassa. Ja kaikki ajattelevat että voi voi kun se uusi väri "metsämansikka" on niin kamalan kallis, että kun se maksaa nyt 20 e enemmän kuin muut värit, ja vaikka se on ruma väri, niin silti se on ostettava nyt ja heti, vaikka sen saisi puolen vuoden päästä puoleen hintaan. Juu ja sitten pitää olla se tilanjakaja-hylly, jossa kukin lokero on omistettu yhdelle mariskoolille. Ovelimmat keräilijät ovat säästäneet ja hakeneet Ale-Makasiinista  yhden kopion, jonka voi taitavasti ujuttaa muiden joukkoon, koska eihän sitä välttämättä kukaan huomaa (Siksi ettei kukaan ystävistäsi ole kiinnostunut niistä kupeista!!!). Ja mariskoolin perässä ratsastaa monia muita tuotteita, joita on vaan pakko ostaa, siksi että ne on hiton kalliita ja koska kaapit ei vissiin oikeasti ole jo täynnä turhaa krääsää. Jokin aika sitten sain ahaa-elämyksen, ja aion ostaa kaappiin pyörimään pari Muumi-mukia heti, kun tulee seuraava "rajoitettu erä"-malli. Niillä voi päästä jopa tienaamaan sitten, kun erä loppuu kaupasta ja ihmisten on kuitenkin pakko saada sekin muki. Ja niinhän se lienee noiden mariskoolienkin kanssa, siinä on sopiva eläkevakuutus kasassa, kunhan vielä parikymmentä vuotta odottelee :D.

Tänään taas kuvailin Mona-kissaamme auringonpaisteessa - saattavat jäävät viimeisiksi kuviksi siitä, jos tiistaina sen raukan matka viekin kissojen taivaaseen pois tästä stressaavasta ihmisten maailmasta ja jatkuvista vatsavaivoista. Sitäkin pitäisi jaksaa tässä mietiskellä.

Elämä on

Graduni viimeinen mahdollinen deadline on huhtikuussa. Tosin en ole saanut edes sen tarkastajalta varmistusta, että ottaako hän sen vastaan tuolloin. Joka tapauksessa räpiköintiä sellaisessa suossa on luvassa. Minähän en oikein gradua osaa tehdä, en ole ollenkaan varma, kuinka saan sen viimeisteltyä. Mutta nyt vaan sitten rupean sitä tekemään ihan tosissani. Ongelmaa ei ole siinä, etten saisi työtäni kirjoitettua, vaan siinä, kun sen pitäisi olla tieteellinen ja uskottava tutkielma ja lähteiden selaaminen vaan on minulle vastenmielistä hommaa. Ei voi paukutella tekstiä ihan tuosta vaan omasta päästä :D. Niin ja ne oikeat opukset tuntuvat karttavan minua taitavasti. Olen lopettanut työt ja nyt kaikki myöhäiset iltahetket ovat vapaana graduhommiin - ehkä siitä jotain syntyy, jos vaan joka päivä jotain yrittää tehdä. Plääh.

Joskus vuonna 2005 olen luvannut manata Sampo-pankkia sekä opintolainoja tasaisen säännöllisesti täällä taikka muualla. Tässä on nyt sitten se osuus. Kyllä kyllä, lainaa täytyy lyhentää joka kuukausi. N. 40 prosenttia hoitorahasta menee lainalyhennyksiin, ja kesä- ja joulukuussa se raha ei edes riitä, kun otetaan korot päälle. Kiinnostavaa, eikö totta? On sentään olemassa semmoinen hieno helpotus kuin Kelan korkotukiavustus opiskelijalle, joka kyllä helpottaa oikein mukavasti vähätuloisen elämää, kun niitä suuria korkoja ei tarvitse maksaa ihan joka kerta. Juu-u... Tämä se on mielenkiintoista asiaa.

Poikamme on nyt kuuden yön ajan joutunut kärsimään yövierotuksesta. Äiti ja tissi eivät siis ole nukkuneet hänen vieressään yhteisessä sängyssämme. Isukki on hoitanut yöt uskomattoman hienosti, ja poikakin on pärjännyt oikein hyvin :). Minä olen koittanut nauttia rauhallisista iltahetkistä, joita minulla ei olekaan yli vuoteen paljon ollutkaan, öistä puhumattakaan. Olen katsonut jopa kokonaisia telkkariohjelmia, lukenut lehtiä, nauttinut viiniä ja herkutellut jäätelöllä. Ja sitten öisin olen ikävöinyt unentuoksuisen poikani viereen.

Peikkolapsen villapöksyt

Kyllähän minä käsitöitä teen, kuten kunnon kotiäidin kuuluukin. Yli vuosi sitten hankin pojan hahtuvavilliksiä varten keltaista hahtuvaa, ja jo nyt housut ovat valmiit. Elämäni kaikki käsityöt ovat olleet ns. kokeilukappaleita, kuten myös nämä hupaisat pöksyt. Yhtenä iltana innoissani rupesin niitä ompelemaan kasaan, mukavan nopea vaihe työssä kun on se, ja noinhan siinä sitten kävi TIETYSTI. Toinen sauma on ommeltu toiselta ja toinen toiselta puolelta :D. Monista tekemistäni virheistä olen ajatellut, että noooh, ei se haittaa, eihän sitä kukaan huomaa kuitenkaan, mutta tätä ei ihan kehdannut jättää tällaiseksi. Kun moka oli korjattu ja housut kasassa, neuloin niihin vielä lyhyet lahkeet. Vielä puuttuisi naru vyötäröltä, ja sitten päästään toteamaan, että housut ovat oikeasti aivan naurettavan suuret ja sopivat pojalle sitten kouluiässä.

Ystäviä

Blogini linkkilistassa on nyt muutamien ystävieni blogeja. En ole lupaa kysynyt, joten jos toivot, ettei omasi linkkiä täällä ole, ilmoitathan siitä - ellen muista nyt kysyä! Ja jos omasi puuttuu, älä huoli, nuo ekat laitoin vain kiireessä ja kokeillakseni. Pääset mukaan kyllä, kunhan vaan ehdin ja muistan.

Olen lapsellinen

...koska leikin ulkona lumessa enemmän innoissani kuin 1,5-vuotias poikani. Rakentelen kaikenlaista ja myllään pitkin pihaa lapioineni nenä räkää valuen. Minulla on suuria suunnitelmia takapihamme lumilinnasta ja olen valmis kuskaamaan sitä varten lunta vaikka satojen metrien päästä lapio kerrallaan. Ja eilen naapurit joutuivat todistamaan hetkeä, kun meikä kiljui lumipenkan päällä liukuri kädessä: "katso poika, äiti laskee mäkeä!" ja samaan aikaan avuton lapsi yritti punnertaa itseään ylös lumihangessa (siinä tietenkin onnistumatta), eikä tietenkään edes nähnyt sitä, kun äiti riemuissaan lasketteli alas koko sen 1,2-metrisen mäen, jonka juuri oli innosta puhkuen lasten lumilapiolla kasaan kyhännyt.



Kyllä se lapsikin tietysti ulkoilemisesta tykkää. Tämä kuva onkin joulukuulta, jolloin täällä ei mitään lunta ollutkaan.

Viisaat sen kertoivat...

..että tänne blogspotiin on kuulemma ihan kätevä laittaa kuvia. No hyvä, jos tässä vaiheessa tuon tajuan. Aiemmin kun laitoin jonkun, niin piti jotenkin linkittää jostakin muualta, ja enhän minä semmoisesta tykkää. Olen nyt sitten pelotellut ihmisiä alkavani pitää kauhublogia kotini sisustushirvityksistä. Sittemmin se idea on jalostunut siihen suuntaan, että voisin blogiini levitellä kaikkien nähtäväksi ongelmakohtia kodistamme, ja sitten kaikki taitavat ihmiset voisivat tulla niitä kommentoimaan ja kertomaan, mitä pitäisi tehdä. Joku vielä lähettäisi rahaa kirjekuoressa. Niin ja yhtenä päivänä myös Innon Marko seisoisi oven takana hekottamassa. Juu-u.

Elämä on tällä hetkellä
- päivärutiineja
- lumileikkejä
- sotkuista keittiötä - sotkuista kaikkea
- kissanpaskoja missä sattuu
- pelkoa ja paineita gradun loppuunsaattamisesta
- jännitystä tulevien viikkojen aktiviteeteista
- vähenevää työstressiä ja yötöiden loppumista
- rahapulaa.

Tapahtuu niin paljon ja ei yhtään mitään

Oma urani ja elämäni ei kummemmin ole viime kuukausina edistynyt, mutta woowww kuinka paljon tapahtuukaan pienen yksivuotiaan elämässä! Ja sitä kautta sitten minunkin elämässäni jonkinmoista sisältöä toki on. Kävelemään oppiminen - juu no... se vain tapahtui. Ei nyt mitään ooo ja iih -fiiliksiä niistä ihastuttavista ensiaskeleista, mutta sitten, kun se taapertaja alkaa omilla jaloillaan kulkea omia pieniä etappejaan ja lopulta tepsuttaa ympäri asuntoa, ei ole ihmetyksen tuntemuksilla rajaa. Tuossa se mun vauva nyt tepsuttelee omilla pienillä jaloillaan ja on onnellinen, kun pääsee melkein joka paikkaan. Ja mitäköhän kaikkea muuta tässä onkaan koettu? Kaikkea mahdollista... Jaksamista koetellaan, levottomiin öihin olen kyrsiintynyt viimeisen vuoden aikana suunnilleen 3650:nä hetkenä. Ja kerrottakoon myös koko maailmalle, että taaperoni on, minun ajattelemattomalla avustuksellani, toivoton tissitakiainen. Ja tulee sitä olemaan todennäköisesti ainakin seuraavat kuusi kuukautta.

Teen nykyään etätöitä, aina pojan nukkuessa oikeastaan. Hölmöä hommaa ottaa töitä, kun on ollut tekemistä ihan vaan kotitöidenkin onnistumisessa vilkkaan taapertajan kanssa, mutta kun sitä rahaa vaan on pakko jostakin saada! Päivätöihin olisi joskus yritettävä, mutta sitä ennen on edessä tosiaan tissivierotus, vieraan hoitoon totuttelu, hoitopaikan löytäminen, hoitopaikkaan sopeutuminen, työpaikan hakeminen... ja mielellään toki myös gradun tekeminen valmiiksi ja valmistuminen. Että ei mikään kovin iso nakki - tai nakkipaketti - ollenkaan!

Alive and kicking

Jep, ei sen kummempia.
I'll be back...

Mitä on INNOSTUS?

Se on se, kun huoltoyhtiön kesätyöntekijä pääsee sen sellaisen varrellisen moottoroidun leikkurin varteen kesäaamuna ja saa trimmailla heiniä pois puiden ja sähkötolppien juurelta.

Havaintoja

Oltuani yli kymmenen kuukautta vapaalla töistä ja opiskeluista koen valtaisaa vapautuneisuutta. Käsitän vihdoin, että maailma toimii ilman minuakin. Ja minun maailmani on täällä kotona. Vaikka elääkin lapsen kanssa fyysisesti ja henkisestikin rankkoja päiviä ja öitä, lepään kuitenkin samaan aikaan muun maailman murheista. Eikä minulla ole kiire mihinkään.

(Perheen elättäjälle vielä huojennusta sen verran, että aion kyllä vielä mennä töihin ja alkaa osallistua rahallisestikin tähän elämäämme. Älä sinä siitä huoli! :D)