Kahvitauko

Elämä kissojen kanssa......
Meillähän niitä yhä on kaksi, vaikka tuonelan portit ovat jo monta kertaa raottuneet sille nuoremmalle, välillä meidän omistajien ajatuksissa, välillä ihan terveyden puolestakin. Elämä kissojen kanssa on kotiäidille toisinaan rassaavaa. Jos minulla sattuu joskus olemaan vapaa hetki, kissarouvat pitävät huolen siitä, etten voi nauttia minkäänlaisesta rauhasta tai joutenolosta, sillä nyt on heidän vuoronsa!

Se nuorempi, Mona 13 v.: Kärsii kilpirauhasen liikatoiminnasta ja syö lääkettä, kuten jokaisen eläkeikäisen kuuluukin. Lisäksi on ihanaista vanhuudenvaivaa: kuten ruuansulatuksen heikentyminen ja sydämen laajentuminen. Kiihkoilija hän on lääkityksestä huolimatta: hinkkaa olohuoneessa ikkunalaseja kuin luulisi niiden hiljalleen vuosien myötä kuluvan reiälle ja mahdollistavan ulospääsyn hänen levottomalle mielelleen. Rakkautta ja empatiaa tältä kissalta kyllä saa, joskin myös haavoja, jos sopivalla hetkellä sattuu liian kovasti silittämään jostakin sopivasta kohdasta. Onneksi 2-vuotias poikamme on sujut tämän mielenhäiriöisyyden kanssa ja pitää tätä kissaa kaikesta huolimatta parhaana ystävänään. Kissaystävälle pitää aina sisään tultaessa kertoa kuulumiset ja näyttää ostoskassin sisällöstä ne parhaat palat. Mona-kissan erikoistaitoihin kuuluu sohvien tuhoaminen – antoisin raastamishetki on puolenyön aikaan, juuri silloin, kun valot sammuvat ja ihmiset ovat nukahtamassa. "Haloo! Joku unohti seurustella minun kanssani! Ruuassa ja hygieniassa on myös puutteita! Mut hei, nukkukaa vaan, tilanne hallinnassa, meikä purkaa teidän kalustot!" Ja aamuksi Mona muistaa aina tuottaa tummanruskean ilmanraikastimen alakerran vessan lattialle.

Se vanhempi, Minni 15 v.: Hän on meidän perheen jodlaaja. "Näääää nää nää!" ja "Nannau, nannau, nannau!" kuten myös "Mrrääähhänau-nau-nau" kuuluvat iltoihin ja öihin. Kappas, lapsukainen herää ja huutelee äitiä makuuhuoneessa, minäpäs tulen yläaulaan kampittamaan sinut ja huudan kurkku suorana huomiota – minuahan sinä tulit tänne yläkertaan katsomaan! Kappas, on aivan hiljaista – "Ou-ou, nauu!" – kappas, lapsi heräsi, kappas, äiti tulee – "Nää nää nää, silitä mua nää nää!" Minnin erikoistaitoja on tietokoneella työskentelevan ihmisen syliin herttaisesti käpertyminen: kävelyä näppäimistöllä, tavaroiden pudottelemista, johtoihin sekaantumista, syliinkoikkelehtimisvaihe, piuhat solmuun jalkojen ympärille, kynnet esiin, tarrautuminen, leuka kirjoittajan toisen käsivarren päälle... Ai miten niin tää ei toimi? No lopeta sitten se naputteleminen, hyypiö! Ajoitus on kaiken a ja o tässäkin. Aistitaan hetki, jolloin omistaja on lähdössä pois tietokoneelta ja hypätään syliin aina vasta noin kolme sekuntia ennen sitä. Parhaimmillaan kohtaaminen tapahtuu jo alkavassa liikkeessä ja on mahdollisuus roikkua reisinahassa noin sekunnin ajan, mikä toimii tietysti hyvänä viestinä siitä, että joku on huomion tarpeessa aina joskus ja että sosiaalinen suhteemme on ollut viimeisen kahden vuoden aikana liian yksipuolista. Niinpä niin...

Talvi talvi

Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet todistettiin tänä aamuna Keski-Suomessa. Ja se siitä – joku just heräsi, taas.

Tympii

Alakerrassa rustailin viestiä tänne yhtenä iltana, terapian tarpeessa kun olin. Siinähän kävi sitten niin, että verkko toimikin siellä niin heikosti, ettei tekstiäni tallentunutkaan kuin jotain puolet ja lopulta en tietysti edes saanut koko viestiä lähetettyä. Ja sitten ihminen on niin laiska, ettei pistä kirjoittamaansa edes mihinkään talteen, jotta voisi yrittää myöhemmin uudelleen. Vaan koskapa sitä niin kuolemattomia kirjoituksia tulisikaan tuotettua, ettei aina voisi kirjoittaa kaikkea uudelleen. Kyllähän se olisi järkevämpää vähän karsiakin näitä tuotoksia toisinaan, mutta minun tyyliini ei kuulu itsekritiikki. Varmaan siinä on yksi asia, jonka vuoksi saatan elää vanhaksi autuaan onnellisena: en vaan yksinkertaisesti tajua olevani asioissa keskinkertaistakin kehnompi tai häpeä ilmoille päästämiäni naurettavuuksia. Siinä vaiheessa elämääni, kun olin hoopo tuppisuu, keskityin tähän pöllöilyyn lähinnä visuaalisin keinoin – omalla pukeutumisellani ja kuvataiteilemalla. Nyt kun olen jo oppinut jonkin verran puhumaan, voin alkaa hyödyntää verbaliikkaa itseni nolaamiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Kävin sit eilen vähän "opettamassa" yläkoululaisia, ja voi luojan kiitos, ettei siellä ollut ketään aikuisia näkemässä. Jotenkin musta tuntuu, ettei tarvitse toista kertaa siihen kouluun enää mennäkään, kunhan nämä lahjakkaat nuoret lupaukset hieman kertovat kuulumisia sijaisen tunneilta. Mutta mitäpä tuosta, enhän mä tämmöisistäkään osaa masentua, vaan asiasta muille kertoessani nauraa tirskun samaan tapaan kuin seiskaluokkalaiset siamilaissiskoksiksi pyrkivät pikkupimut, kun luokan gansteri tökkii niitä viivottimella (ja mättää samalla tauotta karkkia punaiseen naamaansa valmistellen itselleen vakipaikkaa verenpainetautikuolevaisten kokoontumisajoihin).

Mitähän muuta elämään? Lapsi on sairastellut ihan kiitettävän kauan tänä syksynä. Ei tarvitse turhaan miettiä, että mitähän tekisi. Nyt voi luottaa siihen, että saa kantaa pojanjötkyä sylissä koko ajan, saa valvoa öisin vähän väliä ja saa antaa kuulonsa hajota ihan silleen sopivan usein tapahtuvan korvaan karjumisen ansiosta. Ja sitten, kun ei olla kipeinä, uhmataan. Näitä kaks, kiitos...

Työllistymiseni etenee hiljalleen. Parissa päivässä selvinnee, olisiko minulle jopa ihan oikea kokopäivätyö seuraavaksi tarjolla. Kulttuurishokin paikka, luulen ma.

Ovia

Joo nyt ei puhuta sisustamisesta tai remppaamisesta. Nyt puhutaan elämästä. Nää on nyt niitä dramaattiselta kuulostavia ovia, joita suljetaan takana – toisinaan myös edessä. Ollaan siis siinä hetkessä, kun luovun (pala kurkussa ja tyhjä tunne rinnan alla) yliopiston sähköpostiosoitteesta ja ennen kaikkea sähköpostilaatikkoon vuosien mittaan kertyneestä sisällöstä. Olen ollut sen oven ulkopuolella nyt jo 33 minuuttia, enkä tiedä, selviänkö tästä eteenpäin. Aamuun mennessä tuo tukeni ja turvani viimeiset yhdeksän vuotta ollut angstin ja ystävyyden kotisatama on hiljaa kuollut pois, ja minun on totuteltava uuteen elämään Gmailin rinnalla.

Muutamat viime tunnit olen pikavauhdilla kahlannut läpi kymmeniä valtaisan kokoisia kansioita postilaatikostani (yliopisto on varmasti todella onnellinen päästessään minusta eroon), ja pakkohan minun on ollut keräillä sieltä talteen muistoja. Olen tietysti omituinen roikkuessani tällä tavoin epätoivoisesti menneisyydessä, mutta kun tunnen niiden kaikkien vanhojen kertomusten olevan yhä iso osa minua. Onpa minulla kieltämättä kirjallisia tai tutkimuksellisia visioitakin vuosien mittaan käydyistä keskusteluista läheisimpien ystävien kanssa – sen vuoksi tietysti olisin halunnut tallentaa kaiken mahdollisen aineiston. Nyt olen kerännyt talteen ehkä vain noin 500 sivua parikymppisten pikkukaupungin kasvattien koomista, hysteeristä, kiukkuista ja toki myös lämminhenkistä jutustelua. Olen saanut nauraa kippurassa ja onpa tässä melkein tullut vetisteltyäkin joitakin tunnelmakuvia selaillessa. Ainakin vanhoista posteista luulisi saavan mehevää aineistoa vaikkapa jonkun ystävän häihin puheen sisällöksi... Noihin vuosiin mahtuu lukion jälkeiset opiskelupaikkojen hakemiset, onnistumiset ja pettymiset, tarinat omista kodeista, poikaystävistä, kesätyötuskat, opiskelustressit, valmistumiset ja alan vaihdot, juorut, kettuilut ja hengennostatukset, ja lopulta kaikki johtaa "aikuistumiseen", etääntymiseen... ja latistumiseen. Vanhoja viestejä vilkuillessani olen ymmärtänyt asioita, joita en joskus aikoinaan huomannut lainkaan. Miten olen voinut unohtaa, kuinka paljon ystäväni minusta ovat välittäneet aikoina, jolloin on ollut vaikeaa? Olen saanut toistuvasti henkilökohtaisia viestejä (sen lisäksi, että viestitelty on enimmäkseen ryhmälle), joissa yksi ystävistäni kyselee kuulumisiani ja ehdottelee tapaamista, ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan edes tajunnut saaneeni näitä viestejä, vaikka niihin kaikkiin toki olen tuolloin vastannutkin. En tiedä, millaisessa sumussa olen tuolloin elänyt, mutta jälkeenpäin tietysti harmittaa, etten ole ottanut tarjottua tukea vastaan. No, siitä on monta vuotta jo. Ehkä ei kuitenkaan ole myöhäistä kiittää ystävää.

Vetäydyn vielä hetkeksi suremaan taakseni jäävää yliopistomaailmaa. Opiskelijakorttikin melkein katkesi poikki, kun kirjastolla kävin sakkosaldoani kyselemässä. Siinä se pällistelee kuvassa: 20-vuotias, vielä niin hehkeä ja sinisilmäinen blondi. Kuvan valotus oli niin onnistunut, että päälakeni feidaantuu vaaleaan taustaan saaden minut näyttämään kaljulta tai puolipäiseltä. Tukkaa kuitenkin vielä on päässä; tuo oli muuten se vuosi, kun viimeksi kävin parturissa. Oi niitä aikoja... Mutta kai se on sitten jo aika luopua ja jatkaa eteenpäin, jonnekin.

Taidokkuutta

Oli tullut kutsu tupaantuliaisiin. Ostettiin lahja ja pistettiin pakettiin. Tekaisin kortin viidessä minuutissa, vitsinä, jotain odotellessani. Mies tuli kotiin ja kertoi sen olevan hienoin tekele, mitä olin tähän mennessä koskaan väkertänyt. No... tässä on se kortti. Mitä tästä nyt sitten ajattelisi?


Taustatietona paljastettakoon, että minä, onneton tytönhupakko, olen aikoinaan halunnut ensisijaisesti suuntautua kuvataidealalle. Että kai se on parempi, että tuli aikoinaan hylättyä moiset hullutukset.

Muuttumisleikkejä?

Krhm, pssst... Täällä olisi yksi resuinen kotiäiti (tai siis työtön osa-aikatyöllistetty, osa-aikaäiti), joka olisi pahasti muutoksen tarpeessa:

Aloitetaan vaatteista. Vaatekaappini rakentuu, ankeista, kuluneista, rumista, väärän värisistä, huonosti istuvista, tyylittömistä ja lapsellisista 90-luvun lopun vaatekappaleista. Kun tähän yhdistetään (joo kyllä varmaan vähän uudempia mutta...) "mielenkiintoisen" kokoisia äidin kotivaatteita ajalta "raskaus & imetys + 15 kg", niin... no joo. Eivät minulle istu äitiyttä edeltäneet vaatteetkaan, jos niistä nyt joku sattuisi olemaan siinä kunnossa, että kelpaisi ihmisten ilmoille. Olen kipeästi tyylikoulun tarpeessa - paniikkini on ylimmillään, jos tulee jokin tilaisuus, jossa pitäisi olla edustuskunnossa. Näitä ovat oikeastaan kaikki tilanteet työpaikalla tai sitten ihan vaan vierailu sukulaisissa... näitä ovat kaikki ne tilanteet, joihin en voi tuppautua venähtäneissä ja rikkinäisissä H&M:n ilmaispökissä ja vuoden 2004 Naisten askel -paidassa... Voi ahdistuksen hirvitys, jos ne ainoat alle viisi vuotta vanhat "suorat" housut ovat likaisena sellaisena aamuna.

Vaatteiden alta löytyy tasaisesti leviävä vartaloni, joka huutaa personal traineria, mutta jolle en ilmeisesti asiaa nyt vuosikausia tutkailtuani halua oikeasti tehdä mitään. Ruokailutottumukseni ovat, kuinkas ollakaan, raskausajalta - niin ja vauvavuodelta, jolloin naamaan piti kauhoa sapuskaa joka ainoassa välissä, jos se vaan mahdollista oli, kun koskaan ei tiennyt pääseekö jääkaapille seuraavan kerran vasta yhdeksän tunnin kuluttua (joo, minullahan on vain yksi lapsi). Menetin kyllä ruhtinaallisesti kiloja imetyksen myötä, saavutin normaalipainon ja tajusin ehkä olla siitä jopa onnellinen jossakin vaiheessa. Mutta tämän hetken tilanne onkin sitten jo sensuroitavaa sorttia. Ei enää parin tunnin lenkkejä rattaita työnnellen, ei enää imetystä, ei enää omaa aikaa liikuntaharrastuksiin... vai miten se menikään? Ja naamaan uppoaa sokeria noin seitsemän kiloa päivässä.

Sitten minulla on tämä tukka, tai siis eihän sitä paljon ole. Kolme karvaa ristissä ohimoilla. Kävin kampaajalla/parturissa viimeksi vuonna 1999. Sen jälkeen olen keskittynyt pohtimaan kysymystä, voiko hiuksiani leikata yhtään mitenkään ja kuinka paljon tällaisesta "latvojen tasauksesta" pitäisi viitsiä maksaa. Hiustyylini on ollut täsmälleen sama vuodesta 1992. Ei vaan, silloin minulla taisi olla otsatukka! Niin, sillä silloin minulla vielä oli tukka, kun taas nykyään se on ohuempi kuin pikkuvauvalla (+ vakio-ominaisuudet kuten likaisuus, monihaaraisuus, juurikasvut, hoitamattomuus). Mieheni ehdottelee ihan oikeasti jo peruukin hankkimista :-/. Pystyykö joku pistämään paremmaksi?

Ja onhan minulla myös ruma ja "elämää nähnyt" naama vailla oikeita hoitotuotteita ja niitä käsiä, jotka sitä hoitaisivat. On vanhanaikaiset silmälasit, hoitamattomat jalat ja kädet sekä katoava meikkaustaito ja -motivaatio. Alan olla kaatopaikkakamaa, ellei tähän pian tule muutosta. Niin, eli missä niitä muuttumisleikkejä tehdään? Olen pakannut kassinkin jo valmiiksi.

Voimakuvia

Syyskuussa 2008

Töitä vältellessä

Myönnetään, fiksumpaakin tekemistä olisi. Jopa sellaista, josta saa palkkaa. Tauko aina paikallaan, vähän väliä... koko ajan mieluiten :D. Tämä on minun poukkoileva keskittymiskykyni – olisi parempi, jos tekisin töitä koneella, jossa ei olisi verkkoyhteyttä.

Syksy se todellakin näyttelee kauneimpia maisemiaan tällä hetkellä. Tämä on sitä hehkutuksen aikaa (harmi, kun en nyt saa tähän uusimpia kuviani liitettyä, kamera on niin kaukana tuolla alakerrassa) kääntyäkseen sitten kertakaikkiseen joukkomasennukseen, kunhan vielä vähän pimenee, kylmenee ja alkaa tulla p:aa taivaalta tauotta. Nyt on hyvä sanoa rakastavansa syksyä. Kuka nyt ei tästä pitäisi! Varmaan siinä tykkäämisessä on puolet kaamoksen pelkoakin. Eletään syksyssä kuin viimeistä päivää, kohta se loppuu pitkään synkkään aikaan, jota kestää vähintään helmikuun puoliväliin saakka. Ei edes viitsi laskea, kuinka kauan se on. Joo-o... ostin tänään yhden joululahjankin. Aika ennätysmäistä: kaapissa on kaksi kokonaista joululahjaa jo ennen syyskuun loppua! Tulen olemaan niistä onnellinen vielä. Oi joi, taidan tirauttaa ilon kyynelen samantien. Koska minähän niin pidän siitä ahdistavasta joulunalusajasta...

Pidetään nyt peukkuja pystyssä, että tänä jouluna minulla olisi edes vähän rahaa :). Työttömyysavustushakemus on vetämässä kovaa vauhtia heinäkuulta, jos sieltä tulee jotain vähänkin, on se vain isoa plussaa minulle. Ja työnhakua harrastan myös kovasti ja ehkä joku hakee jopa minua. Se jää nähtäväksi lokakuun aikana. Edelliseen viestiini kyllä oli tarkoitus kirjoittaa vielä siitäkin, että halukkuuteni opettajan hommiin alkaa lähestyä nollaa tai miinuspuolta.

Kamala, kamala maailma

Elämme kamalia aikoja, kuten tässä on tullut sanottua jo kai monesti aiemminkin. Tässä ajassa nuoret miehet (joilla on vaalea taaksepäin kammattu tukka ja viha ihmiskuntaa vastaan) voivat alkaa harrastaa ihmisvihaa ja verkottua toisten samankaltaisten kanssa - tässä ajassa he voivat myös pakata aseensa salkkuun, laatia suunnitelman ja kävellä kouluun ammuskelemaan opiskelutovereitaan ja koulun henkilökuntaa. Tässä ajassa amerikkalainen "Jumalan kirkko" voi julistaa vääristynyttä ilosanomaa näiden viattomien ihmisuhrien verellä ja tulkita Raamattua aivan kuten tilanteeseen sitä vain voi soveltaa, jotta kaiken maailman kamaluuden selittäjäksi saadaan homoseksuaaleja hyväksyvä yhteiskunta ja ihmiset. Ja mihin tämä tästä vielä menee? Kuultuani Kauhajoen joukkomurhasta minun ensimmäinen järkytykseni oli se, etten järkyttynyt tästä uutisesta niin paljon kuin viime marraskuisesta Jokelan kauhunpäivästä. En tiedä... Sekin tuntuu aika kamalalta.

Työtoverin kanssa heitimme tiistaina hauskaa juttua maailmankansalaisuudesta. Ammattimme lisäksi haluaisimme nimemme rinnalle myös merkinnän maailmankansalaisuudesta tai muusta ihailtavasta kyvykkyydestä tai ominaisuudesta. Illalla pohdintani maailmankansalaisuudesta sai uusia ulottuvuuksia kieli- ja kulttuuriosaamisen rinnalle. Onko tässä maailmassa tulevaisuuden maailmankansalaisen osattava analysoida lähimmäisiään entistä tarkemmin? Onko osattava puolustaa itseään tai paeta vähänkään uhkaavalta vaikuttavasta tilanteesta, jos se vain mahdollista edes on? Ei riitä, että ymmärtää puhetta, on ymmärrettävä tulkita kaikkea viestintää. On ymmärrettävä tarttua jokaiseen epäilyttävään asiaan – ja onko maailmankansalaisen velvollisuus valvoa yhteisöä, jotta mahdollisimman moni kauhunpäivä voitaisiin välttää? Ihmiset elävät tässä ajassa niin monenlaisissa verkostoissa ja voivat olla niistä jokaisessa aivan eri ihmisiä (tai mitä nyt milloinkin haluavatkaan olla). Kukaan ei pysty kaikkea tätä valvomaan ja seuraamaan. Lähestytään sitä elokuvissa nähtyä kuvaa, jossa ihmisten ajatuksia olisi voitava lukea ja heidän kaikkia tekojaan valvoa...

Haluaisin vielä kirjoittaa kaikesta siitä, mikä on näiden kamalien tekojen taustalla, mutta aikani ei taida millään riittää sellaiseen. Enkä toisaalta halua ruveta mitään viisastelemaankaan. Kaikki tämä on vain omaa pohdiskeluani, omia päähänpälkähdyksiäni. Ehkäpä sanon vain, että minustakin on vanhanaikaista puhua tietokonepelien tai elokuvien vaikutuksesta, kun kyseessä on jotain paljon laajempaa. Aikuinen ihminen aatteissaan ja näkyvyyden halussaan tekee pelistä jotain suurempaa ja todellisempaa. Näin joku noista valtion päämiehistäkin taisi puhua tällä viikolla. Nykyajan nuori päättää itse mitä haluaa olla, mieluiten hän saa olemisestaan tunnustusta, ja mitä laajempi tunnustus sitä parempi. No, kukapa meistä ei haluaisi tulla muistetuksi ikuisesti? Halu luoda oma identiteetti verkossa ja elää sitä maailmaa oman olemattoman maailman rinnalla. Ei se ole mikään elokuvasankarin tai pelihahmon rooli, vaan se on Minä, jonka intressit ja taipumukset ovat juuri sitä kuin ovat. Juuri sitä mitä niiden haluaa olevan, juuri sitä mitä uskoo toisten arvostavan, ihmettelevän, ihailevan, pelkäävän... Kaikessa ristiriitaisuudessaan tämä kasvattaa sisälleni suuren surun, kun se, minkä nämä "nuoret lupaukset" tekevät oman identiteettinsä kohottamisen vuoksi onkin todellisuudessa julkisuushakuisuudesta, toisille näyttämisestä ja kostamisesta kumpuavaa... lopullisuutta.

Palaan asiaan pinnallisemmilla paatoksilla (vrt. maaliskuinen mariskoolipakinani), kunhan kehtaan...

Syksy

Kyllähän se on myönnettävä, että kesä päättyi ja syksyssä mennään. Uimatta jäi, mustikoita ei tullut, vaikka en minä niitä mustikkametsiäkään täällä tunne, ja eipä siellä mattopyykilläkään tullut käytyä. Kesän aikana näin myös monta asiaa, jotka halusin valokuvata, mutta enpä niiden luokse kameran kanssa koskaan palannut. Mutta, löysin sen avaimen, jolla ikkunat saa auki – voin siis suorittaa kesän ikkunanpesu-urakan nyt syyskuussa. Että semmosta. Kyllähän syksyn kirkkaita kelejä kelpaakin katsella puhtaiden ikkunoiden läpi.

Ulkona tuulee, sataa ja on harmaata. Kylmäkin on, eikä tämä ilma inspiroi minua yhtään. Ei edes sen vertaa, että voisin väittää haluavani sytyttää kynttilän ja käpertyä viltin sisään juomaan teetä. Onnea vain teille, jotka tällaista osaatte harrastaa. Sen sijaan, jos siihen harrastukseen voi sisältyä palanenkin suklaata, saattaisin jo kiinnostua hetkeksi... kuka tässä jotain vihreää teetä kaipaa?

Syksyssä on kyllä kauneutta ja paljonkin hyvää. Raikkaat ja aurinkoiset syksyn päivät, kun ilma on kirpeä, mutta ei liian kylmä. Luonto näyttää kauneimpia värejään ja tunnelma on hiljainen ja jotenkin pysähtynyt. Silloin minuun iskee halu pukeutua boheemisti (tai ehkä "grungesti") ja lähteä ulos, leikkiä kuin ihan oikeasti olisin jotenkin taiteellinen ihminen, joka ammentaa luovuutensa syksyn kuvauksellisuudesta ja kuolemaa enteilevästä kauneudesta. Ajatella suuria ajatuksia ja saada kymmeniä ihastuttavia ideoita. Tullakseen sitten taas kotiin tuijottamaan BB 24/7:ää ja kaivamaan omaa klyyvariansa.

Kotijuttuja 60-luvulta

Törsäsin kirpparilla muutamaan 60-luvun kuvalehteen. Törsäsin sanon kaiken varalta siksi, etten tiedä, kuinka paljon näistä vanhoista lehdistä oikeasti olisi järkevää maksaa. Ehkä euron hinta ei ole mikään ihan riistohinta, jos samaan hintaan myydään muutama vuosi vanhoja Anna-lehtiä...

Vanhojen lehtien mainokset ovat niin huvittavia - täytyypä vielä laittaa oma viestinsä tai kuvansa jostakin niistä :). Toisaalta ne ovat niin taiteellisia, että aion kehitellä pienistä mainosleikkeistä vielä jonkun seinätaulun tai useamman pienen. Jäädään odottelemaan inspiraatiota, aikaa ja oikean kokoisia kehyksiä.

No joo, hei vaan

Joo ei tässä mitään asiaa, kunhan vaan jotakin. Vai onko se jotain? Voiko olla itseään äidinkielen opettajana pitävä ihminen enemmän hämmennyksissään näistä joistakin kielijutuista. Sen siitä saa, kun kirjoittaa vältellen epävarmoja muotoja, eikä koskaan mistään tarkista asiaa.

Mutta eihän minulla mitään sen kummempaa asiaa ollut (jotkut muuten kirjoittavat kummenpaa). Ajattelin vain viestin laittaa ja kertoa en mitään. Kissa tuossa sanoo äärh ja näh. Minni, vanha rähjä, se ei vaan osaa olla hiljaa, vaikka lapsi nukkuu.

Päivää vaan 90-luvulta...

Minusta on nyt tullut vanha. Kaapistani löytyy yli vuosikymmen sitten hankittuja vaatteita, jotka ovat uudelleen tulossa muotiin. Tämä on se, mistä kaikkien meidän äidit puhuvat: "Minulla oli nuorena juuri tuollaiset valkoiset saappaat, joiden korko oli puujäljitelmää. Niin ja sellainen valkoinen villakangastakki! Odotas, minä näytän kuvan, jossa olemme isäsi kanssa... Oi että, tuo lakki oli niin ihana, se maksoi 97 markkaa Kekäleessä..."

Ostin niitä vaatteita tosin kirpputorilta. Olin 17-vuotias, sopivan pullukka sieltä täältä, mutta silti halusin vetää päälleni jotain kireää ja "seksikästä". En kuitenkaan sitten kehdannut (paitsi niitä ylisuuria kirjavia miesten housuja eräässä mielenhäiriössä jonkun aivan naurettavan t-paidan kaverina). Kirpparilta 3 markalla hankittu musta, kukkakuvioinen ja kiiltäväpintainen, pitkä, alun perin yöpaita, puhvihihoineen kaikkineen jäi kaappiin, muutti varastoon pussukkaan, ja pussukasta pussukkaan, palasi kerran kaappiin ja vietiin vielä uudelleen varastoon vuoden kuluttua - kun eihän se mahtunutkaan enää levähtäneen 24-vuotiaan takamukseni peitteeksi. Mutta näin kuitenkin sen mahdollisuudet, ehkä jossain tulevaisuudessa. Hankintani oli varmasti jotain enemmän kuin yöpaita. Kaksitoista vuotta olen odottanut sitä yökerhotilaisuutta, johon voisin mennä sädehtimään upeassa mekossani. Ehkä pukisin sen alle housut. Ehkä hieman lyhentäisin mekkoa ja tekisin siihen pitkän halkion sivulle... Tai sitten minulla olisi pitkät korkeakantaiset saappaat, ne joita en koskaan ole voinut hankkia, koska pohkeeni ovat massiiviset. Tuleekohan sellaista iltaa koskaan? Vauvavuoden jälkeen olin päässyt juuri sopivaan kokoon, mutta vauvavuoden jälkeen minä tuskin enää sädehtisin kilpaa diskopallojen kanssa.

Toinen tarina on elämäni paras vaateosaston kirpparilöytö. Kotimainen, 70-luvun pusero, kokoa S elää uutta kukoistustaan minun kanssani. Pelkonani vain on, että se hajoaa käsiin, enkä uskalla pahemmin pestä tätä ihanuutta. Alun perin paita on ollut löysä, siinä on kiristyskuminauha vyötäröllä, ja ilmeisesti yläosan tulisi jäädä pussimaisesti vyötärölle, mutta kun minä olen kaikkea muuta kuin S, on malli sitten hieman erilainen tällä käyttäjällä :D. Kainaloista kiristää juuri sopivasti... Ihanan retrokuvioinen, tai en oikein tiedä millaiseksi sitä kutsuisin, paitani on ollut käytössä niin paljon, että useammin kuin kerran mieheni on todennut, että et kai sä taas tota paitaa laita.

Siinä missä takerrun näihin vanhoihin retkuihini, putoan aina vain pahemmin kelkasta viimeisimmän muodin suhteen. Epätoivo valtaa minut täydellisesti, jos yritän löytää päälleni jotain vaikkapa H&M:ltä. Rekit pursuavat niitä karmeita lepakkohihaisia roikkotelttoja, joita kammosin jo 80-luvun lopulla "isojen tyttöjen" päällä. Vaatteita joista ei ymmärrä, mihin kohtaan vartaloa ne kuuluu sijoittaa ja usko ei riitä siihenkään, että pysyvätkö ne oikeasti edes päällä. Nuoret, kauniit ihmiset vetävät päälleen hirveän värisiä, roikkuvia paitoja ja jalkaansa kapeat farkut, jotka eivät kyllä leveää takamusta imartele. Olisin ahdistunut kuoliaaksi, jos muoti olisi ollut minun nuoruudessani tällaista. Kuinka olisin saanut peitettyä 41-numeron jalkani, kapean pillilahkeen (tiedän kyllä, ettei niitä kutsuta tällä nimellä enää) päätteenä jalkani näyttäisivät laskettelusuksilta! Niin, ehkäpä minusta olisi sen vuoksi tullut gootti. Harjoittelin jo puoliksi sitä tyyliä, kun käytin n. vuonna 1993 pitkiä mustia hameita. Oliko tällainen muotia missään muualla kuin eräässä pienessä keskisuomalaiskaupungissa? Jälkeenpäin ajatellen meno näytti siltä kuin puolet luokan tytöistä olisi harjoittamassa siirtymäriittiä romaniksi...

Nii-in, olen pudonnut kehityksen kärryiltä (eikä tämä aihe tietysti ole ainoa, jolla näin on tapahtunut). Nykyään tunnen itseni 8-kymppiseksi, kun kauhistelen viimeisimpiä kuoseja Onlyssa - pitäisikö minun oikeasti maksaa 24 euroa t-paidasta, joka näyttää jo uutena kolme vuotta käytetyltä? Näistä ajatuksista on pakko pitää suunsa supussa, vaikka kyllä tämä muotitiedottomuuteni näkyy päälle päin ilman puhumistakin.

Kuitenkin aiemmin kuvaamani kirpputorien aarteet, minun mielestäni sellaiset siis, näyttävät tämän päivän muodin rinnalla kieltämättä aika hyviltä. Yöpaidan malli ei kaikkine rinnuksen rypytyksineen enää tuo mieleen yöpaitaa, jos ei mekoksi, lyhennettynä se sopisi aivan mainiosti paidaksi tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja mustan paidan kiemuraiset retrokukkaiset kuviot taas istuvat ihan kivasti syksyn muodin sekaan. Ei niistä voi luopua. Vaikka sitten se yöpaita olisikin vain kotimekkona. Ehkä se diskopallo täytyy tuoda omaan olohuoneeseen siinä tapauksessa.

Uutisia

Vuosi on vierähtänyt syksyn puolelle, enkä minä ole uinut järvessä kertaakaan tänä vuonna.
Ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni nurmikkoa tänään 5.8.08. Nurmikkomme oli ollut leikkaamatta ennen tätä ilmiömäistä tapahtumaa noin kuukauden ajan.
Tämä päivä on ensimmäisen lapseni laskettu aika vuonna 2006.
Vuonna 2006 olin tänä päivänä saman kokoinen kuin merileijona-uros ja söin jäätelöä Jyväskylän satamassa.
Poikani löysi tänään ulkona 5 sentin kolikon. Minä en löytänyt tänään mitään.
Viimeisimmän puhelinlaskuni on 13,07 euron suuruinen. Puheluiden osuus tästä summasta on 6,37 euroa.
Olen ollut työttömänä yhden kuukauden ja kaksi päivää.

Huppistakeikkaa

Mihinkäs minä olen pudonnut? Tässä on käynyt perinteisesti, eli pitkästä tauosta tulee pidempi ja pidempi, kun ei saa itseään enää uudelleen aloittamaan kirjoittamista. Mielessä on käynyt ja kerääntynyt kymmeniä hyviä ideoita unohtuakseen sitten siihen saakka, kunnes seuraavan kerran pällistelee rumaa naamaansa kylppärin peilistä tai tuuppii vauhtia keinussa istuvalle pojalle. Niissä tilanteissa sitä kehittää loistokkaita sisältöjä teksteihin, mutta ajatuksiaan ei kuitenkaan saa ikinä suollettua muiden nähtäville. Tai sitten joskus ikuisuuksien päästä yritys kyhääntyy naurettavaksi ja lapselliseksi pikku jutuksi, jota ei oikeasti pitäisi julkaista, mutta jonka minunlaiseni mitään sensuroimaton pölvästi kyllä päästää ihmisten ilmoille. Blogini on erinomainen esimerkki tällaisesta "kirjoitustaiteesta".

Viime aikoina olen kyllä mietiskellyt kirjoittamista, muidenkin kuin itseni. Minulle tulee Kotivinkki. Se onkin ainoa lehti, joka minulle on, no oikeastaan, koskaan tullut. Ja pian senkin tilaus päättyy. Minä en lue edes sanomalehtiä. Enkä kyllä kirjojakaan. Niinpä minun on hyvä takertua typeriin pikku asioihin tuollaisten naistenlehtien kirjoittajissa. Viimeisimpänä olen pohdiskellut sitä "Päätoimittajalta" palstaa lehden alussa. Lukeeko joku sitä koskaan? Kyllähän minä luen mutta, niin... Jos joku on naistenlehdessä soopaa, niin se kirjoitus. Tai myönnetään, että sellaisia kaikenmoisia tuotteita markkinoivat muka asiajutut ovat kyllä vielä pahempaa roskaa, puffeiksiko niitä kutsuttiin. Mutta se päätoimittajan kirjoitus. "Taas on loma-aika, muistetaanhan että pidetään loma lomana, aina ei tarvitse juosta etelään tai kiertää koko Suomea, tarvitaan aikaa perheen kanssa ja plaaplaa", ja sitten vielä se, kuinka tähän kirjoitukseen voida asia kuin asia kirjoittaa siihen tapaan, kuin itse päätoimittaja olisi sen juuri sillä hetkellä itse ainoana ihmisenä oivaltanut: "Minä ainakin vaihdan verkkarit jalkaan ja uppoudun sohvalle roskaromaanin kanssa", tai "Onneksi minun ikkunanlautapuutarhassani kasvaa aina tuoreita yrttejä". Toiset ne on päätoimittajia, toiset vain jotain muuta, paljon vaatimattomampaa. Kieltämättä tämä tunne tulee lukiessaan useimpia kolumneja, vaikkapa nyt juuri Kotivinkistä. On hauskaa, kun arjesta voi kirjoittaa hauskasti, mutta aika helposti siinäkin ylitetään raja, jolla lukija alkaa jo kurtistella kulmiaan. Se tyyli oli hauskaa kouluaikoina nuortenkirjoissa (kuka muistaa jotkut heppakirjat tai sit ne yhdet teini-ikäisten tyttöjen kirjoittamat meidän luokka -kirjat, vai mitä ne nyt olivatkaan?), mutta ei nyt ihan kaikesta mahdollisesta pysty vääntämällä vääntämään nokkelaa kyllä tän nyt vaan on pakko olla hauskaa kun mä tän kirjoitan -kerrontaa. Voi aargh, kun mä välillä niin vihasin ja välillä niin tykkäsin siitä yhdestä Kotivinkkiin Ameriikan maalta asti kirjoittaneesta naikkosesta. Nyt sitten vahtaan, mitä uusi kolumnisti Pulliainen saa aikaiseksi. Ainakin se emäntä asustelee niin pienessä paikassa, ettei voi olla hyvästä huumorista puutetta jo sen perusteella ;).

Lopuksi voidaan sitten murahdella, että no mitäs oikeaa kirjoittamista se semmoinen lehtikirjoittaminen edes on. Kaikenlaista roskajournalismia. Noniinno, eipä tämä minun höpinänikään niin vakuuttaviin tai syvällisiin erittelyihin pyrkinyt. Olisipa oikeasti joskus aikaa kirjoittaa, tai edes ajatella, jotain kunnolla... Jatketaan joskus :).

25,7

Hei hellettä! Mittari näyttää ihan oikeasti hellelukemaa. Hienoa on se. Tämä on erinomainen päivä naputella töitä sisällä.

Täältä tullaan työttömyys!

Olen 18.6. alkaen ollut filosofian maisteri. Juhlatunnelmiin vaan on vaikea päästä, kun ei ole muita opiskelukavereita yhtä aikaa valmistumassa, eikä valmistumiseni yhdisty mihinkään juhlapäivään. Suuren urakan valmiiksi saaminen tuottaa tyhjän tunteen ja sekavat ajatukset siitä, että yliopistomaailma jää taakse. Oma graduni oli naurettava tekele, jota ei julkisesti voida pitää opiskelu-urani huipentumana - toihan se kaikessa surkuhupaisuudessaan esiin myös sen faktan, ettei jokainen vastavalmistunut äidinkielen opettaja hallitse kielioppia. Opiskeluvuosieni tasapaksun ja laimean putken jälkeen olisi ehkä halunnut päättää kaiken johonkin kaiken kruunaavaan tuotokseen tai edes onnistumisen kokemukseen, mutta...

Suru on tietenkin suuri myös opiskelija-alennusten menettämisen vuoksi. Ja minkälaisen harppauksen verran tämä kaikki minua myös vanhentaa... alan ymmärtää niitä pitkälle toistakymmentä vuotta yliopiston kirjoilla keikkuneita ja vielä lähes nelikymppisinä ylioppilaskylässä asuvia ihmiskohtaloita.

Kuinka tästä tällainen suruvirsi tuli? Lähestyn pelottavaa vauhtia 30 vuoden ikää. Ei kai ihminen tässä tilanteessa voi kuin valittaa.

Haituloita

Tänään tuntuu siltä, kuin kesä olisi lopulta palaamassa Suomeen. Pojan kanssa kaupungilta tullessamme puhaltelimme voikukan... no, niitä haitulapalleroita, mitä ne voikukan siemenjutut nyt ovatkaan nimeltään? :D Semmoinen valokuvahetki, mutta eipä ollut kameraa mukana. Ilma on mukavan lämmin ja aurinkoinen.

Juhannus on jo viikon kuluttua, ja ennen sitä olen ajatellut räjäyttää kämpän kaiken ei-mihinkään-kuulumattoman-roinan osalta. Olisi niin helppoa, jos kaikelle olisi paikkansa, eikä roina jäisi aina pyörimään lattioille, pöydille tai sohvan kulmalle sen jälkeen, kun sitä on käytetty johonkin. Nyt pitäisi olla aikaa vähän järjestelläkin paikkoja, kun gradukiireet ovat taakse jäänyttä elämää - työni näkyy vihdoin rekisterissä, vain tutkinto puuttuu! Samasta syystä voin raivata pojan huoneeseen kasatun työpöytäni, jota ei kyllä paljon mihinkään järkevään ikinä käytetty. Jospa sille löytyisi joku ottaja, niin saisi sen pois huonetta rumistuttamasta.

Ulkona pärtsää taas muutama innokas kesätyöläinen. Näyttää olevan perhebisnestä tuo pihojen kunnossapito näin kesäisin. Emäntä vetelee työnnettävällä ruohonleikkurilla, tytär kiitää juoksujalkaa toisen samanlaisen kanssa, isäntä ja vanhin poika (?) metelöivät trimmerillä ja ilmeisesti perheen lupaus, se keskimmäinen poika, kaahaa pitkin pihaa päältäajettavalla ruohonleikkurilla. Meleko tehokasta. Ja meidän poika se vaan nukkuu päiväunia.

Puoli kahden aamulintu

Mikähän se on tuo lintu, joka aloittaa aamulaulunsa yöllä kello 1.30 - no, tänään taisi olla kello jo 1.36, kun se alkoi. "Didiirdii diidiuvi" - oho, heräsin jo, mites te muut? Ja sitten uudestaan, ja uudestaan, kunnes toinen lintu herää ja heittää ilmoille samat huomiot... Ja sitten herää räkättirastaat (kello 1.47). Niin kuin niille ei riittäisi se, että ne on vielä puolenyön aikaan syöksyilleet tuolla nurmikolla matojen perässä. Aamu valkenee kohta, mitäs tässä nukkumaan siis.

Itse olen vasta nukkumaan menossa. Gradu ei taaskaan tullut aivan valmiiksi. "Muutama" korjaus jäljellä. Kaipa se sitten huomenna illalla. Keskiviikkona iltapäivällä se sitten lähtee kansitettavaksi, virheineen mokineen kaikkineen. Että silleen. Pitäisiköhän tarkastajalta kuitenkin vielä kysyä, onko se tiivistelmä ok? En tosin ole vielä kirjoittanut sitä. Ehtiihän tässä.

Lisäyksenä vielä tämä kuva. Kuinka on mahdollista tehdä gradua ja hoitaa yhtä aikaa taaperoa? Anna lapsellesi vapaat kädet keksiä itselleen ajanvietettä päivisin:

Sanoja sanoja

aurinko ruoho tuuli vihreä ja harmaa
kirjoitus kahvi kiukku ja käpy
sama yö hetki humala ja työ
palkka elämä hiekka helteinen aika
sormus musiikki lyriikka ja suloisuus
tulppaani ja tiili
ruoka-aika hammaspesu kiire ja ihmeellisyys
naukaisu juoksu pysähtynyt valo
halla kasvu viesti maku ja kirpeys
paperi ja levottomuus
aikataulu ja pienuus
sakset
margariini
ajatus