Aika korjaa aivovirheet.

No joo. Mitähän hittoo?! 8-[ Öö... Ei kai tässä auta kuin kiitellä poikaansa läppärin näyttöasetusten muuttamisesta. Ei niin mitään käsitystä, kuinka saan asetukset palautettua. Ei niin minkäänlaista hajua, mitä tälle on tapahtunut. Kuva on pieni mutta hieno. Mutta ei se mitään, tärkeintä on että verkko toimii. Pahimmassa painajaisessani tapahtui niinkin hirveitä, että ensin loppuivat karkit karkkikaupasta ja sen jälkeen lakkasi internetskubortaali toimimasta - voiko kamalampaa painajaiskuvatusta kuvitellakaan? ;) Vakavasti ajatellen ehkä voi, esimerkiksi se kun oma äitini muuttui unessa saatanaksi, jota vastaan unessa taistelin pelkät nyrkit ja sanat aseinani. Tai se että lähdin ulkomaan matkalle ja unohdin kotiin vielä imetysiässä olevan lapseni...

Minulla oli jotain hienoja ajatuksia tähän tullessani, mutta johonkin katosivat tuossa matkalla mielestäni... jääkaappikin pitää niin ihmeellistä ääntä ja kissa kävi äsken roikkumassa reisiläskeissä, joten ajatus pätkii. Ja pätkii näköjään nettikin tällä hetkellä.

Olin eilen työmatkalla ja matkustin junassa. Päätinpä sitten itse toteuttaa sitä ääliömäisyyttä, josta usein olen arvostellut muita: kailotin puhelimessa työasioita, ummet lammet jauhoin ja manasin ihmisiä, enkä jättänyt mainitsematta nimiä, organisaatioita tai muita yksityiskohtia. Erittäin ansiokasta, hyvä minä. Nyt muistankin, mitä minun oli tarkoitus kokeilla junassa - blogin päivittämistä puhelimen kautta, ja vieläpä kuvan kanssa. Eipä tullut kokeiltua tällä kertaa, sillä nuo edellä mainitut puhelut ja ahkera työtoverini pitivät minut matkojenkin ajan tiiviisti töiden parissa. On se nyt kumma, kun ei ehdi työaikanaan nettiä surffata, ei edes työmatkalla.

Miltä voi tuntua olla tämmöisen naisen mies?

Minähän kävin tänään ihanassa ja rentouttavassa tunnin mittaisessa, lahjaksi saadussa, kasvohoidossa. Minähän päätin sitten sen autuaallisen hemmottelun päätteeksi hieman sijoittaa kauneuteen. Hieman. Joitakin kymppejä, kertaa kaksi. Eihän siinä mitään, tuote oli mahtava, ihana ja hyväntuoksuinen. Purkin nähdessäni tiesin jo olevani väärällä tiellä: pikkuruisen pikkiriikkinen purnukka tarkoittaa, että tuote on todella erittäin kallis. No paljonko se maksaa? *** Auts, kipurajat paukkuu, pidättelen yskähdystä. Entäs tuo toinen, nuo "tehotipat"? *** Ai jaahas, no tuota (olkapäällä joku piru hihittelee, että taasko sä jätät sen haaveilemasi pikkiriikkisihanan purnukan ostamatta). Jotta meninpä sitten sijoittamaan "kauneuteen". Eihän sitä "erityistehoainetta" laiteta kuin kerran viikossa, vain näiiin piiiikkuinen tippa riittää katsos, nuiiin. Eikä tuota ihmeainetta tarvinnut edes myydä minulle, myyjä oli oikeasti hämmentynyt siitä, että edes päätin tuotteen ostaa. Siinä piti kaivella hinnastoja ja koodeja tiskin alta kuin niitä ei olisi koskaan ennen tarvittu, ei ennen kuin yksi räjähtänyt mutsi kävelee kauneushoitolaan sisään ilmeisessä kuluttamisen tarpeessa. Jeppajep...

Sitä ollaan nykyään niin euroopanomistajia, että eihän tuommoiset ostokset mitään kirpaise, krhm. Siitä sitten rasvapurnukka somassa pikku pussukassa tallustelen nuhjusena ja likaisissa lapasissani bussipysäkille värjöttelemään. Kotimatkalla sairas tempaukseni alkoi kieltämättä jo hihityttää ja kotiin tullessa oli ihanaa jakaa tämä vapauttava kokemukseni miehen kanssa. Teille, oi tuhatpäinen yleisöni, jaan nyt kuvan tästä Elämäni Ostoksesta. En viitsi asian hupaisuuden vuoksi kuitenkaan laittaa kuvaan mittakaavan hahmottamiseksi tikkuaskia tai lyijykynää...

Mutta olo on oikein mainio tällä hetkellä johtuen tuosta tämänpäiväisestä mukavasta rentoutushetkestä :). Se on niin hauskaa, kun ei siinä hoitopöydällä köllötellessään pysty edes ajattelemaan mitään, vaikka kuinka yrittäisi, kun väkisinkin joutuu rentoutumaan. Tälleen kerran viidessä vuodessa oikein kiva juttu sellainenkin. Kiitoksia vaan appiukolle ja vaimolleen tästä lahjasta! :)

Hulluna Jippuun

Sydän on menetetty. Nyt jo ihan kiitettävän elähtäneenä ja maailmaa nähneenä sitä onkin sitten yllättäen muuttumassa jonkun faniksi. Ikinä maailmassa en ole halunnut kirjoitella tunteikkaita faniposteja idolille, tai myönnetään että NKOTB:n Jordan oli jo lähellä sitä, mutta nyt olen hurahtanut niin syvälle Jippuun, että olen vähällä kirjoittaa hänelle (tai levy-yhtiön työntekijöille varmaankin) postia 8-/. Eipä tosin ollut yllätys, että minun kaltaisiani Jipusta seonneita näkyy vuodatelleen fiiliksiään lukemattomissa viesteissä Jipun keskustelupalstalle. Samat asiat kuin itsekin sanoisin, on sanottu siellä jo monta kertaa ennen minuakin. Minkäpä sille tekee, että musiikki ja sanoitukset koskettavat... Pari aivosolua kai vinksahtanut väärälle paikalle, kun vaikutelmaa eivät horjuta edes toisinaan kliseiset lyriikat ("tänään on sinun päiväsi..." / Enkelten kaupunki) tai ehkä himpun pitkälle mennyt tuotanto (esim. Kanna minut tai En osaa elää). Tai se, että mimmin lauluissa sanotaan liian usein "mä rakastan sua". Ehkä olen ollut liian kauan ilman säännöllisiä musiikkiannoksia ja musiikkimakuni vaan on päässyt rapistumaan. No joo, ainahan mää oon suomalaisesta tykännyt ja naislaulajista, turha selitellä. Jippu on hyvä tyyppi - ottaisin heti mun jengiin mukaan. Siihen kuuluukin ennestään jo Maria Veitola ja Vappu Pimiä :D. Lisäksi voisin ottaa vielä Merikukan. Oltais hyvä tiimi. Yksi meistä vaan olisi ankea projektisihteeri ja muut ihkuja.

Tässä sitä taas nökötetään koneen äärellä päiväuniaikaan. Addiktion kohdetta ei ole löytynyt ja tekemättömät kotityöt kolkuttelevat olkapäähän. Plääh. Olisi kiva puuhastella jotain, olisi kivaa jos olisi harrastuksia. Kuvia tässä nyt aikani kuluksi selailen ja yritän ehkä, jos lopulta ehdin, viritellä kuvankäsittelyjuttuja taas pitkästä aikaa. Ja mitä varten? Ei mitään hajua, kun ei meikän kuva-aineistot julkaisukelpoisiakaan ole.

Yksi ilta kotona

Johan tässä on oltukin 2,5 tuntia kotona pojan kanssa kaksistaan. Kotona vallitsee viidakon lait, kun äiti on kotona ja isä työmatkalla. Nyt se tuolla "haistelee ilmaa" ja meinaa mennä ovikelloa soittamaan ulko-oven välistä. Ja pian ryntää kertomaan heittäneensä mamman työavaimet ulos... voi jee... Unelmailta etenee tästä niin, että tunnin päästä poika on unilla hyvin sujuneiden iltapesujen jäljiltä ja minä istahdan sohvalle punaviinilasillisen kanssa. Puuttuu vaan se viini, ja ei se todellisuus taida muutenkaan noin mennä.

Ainoa hyvä puoli näissä kahden kesken vietetyissä päivissä on se, että saan huristella töihin autolla. Sujuvoittaa menoja ihan kivasti. Joka-aamuinen työmatkabussini on aina tupaten täynnä väkeä. Siellä minä aina istun kiusaantuneena 30 muun ihmisen seisoessa keskikäytävällä ja pidättelen itseäni, etten ala ehdotella jollekin ammattiopiston pojalle, josko hän istuisi syliini ja helpottuisi sillä tavalla se tungos edes vähän :-/. Minä hullu vanha täti. Jos asuisimme Sambiassa, niillä kahdella penkillä istuisi neljä ihmistä, joku tyrkkäisi syliisi tuntemattoman vauvan tai kyselisi intiimejä asioita, eikä kukaan valittaisi mitään - tai valittaisi kyllä, mutta vain siinä tapauksessa, jos vieras vierustoveri ei suostuisikaan juttelemaan hänen kanssaan tai antaisi puhelinnumeroaan :D.

Jumppapallo

Etsitään addiktion kohdetta. Tarjolla hyvä koti taatusti riippuvaisen omistajan luona. Juuri Pepsi-lasiin lorauttamani vodka ei kelpaa, se täytyy sulkea heti ulos. Olenhan äiti. Kokeiltu on myös mammayhteisöt. Jostakin syystä en enää olekaan niin koukussa ja laskusuunta jatkuu, ellen nyt sitten hairahda vauvakuumeiseksi yllättäen. Siihen menee varmasti aikaa, vaikka meinasinkin pimahtaa Lindexin vauvanvaateosastolla viimeksi.

No mutta, edellä mainittuihin en aio lähteä. Jotain muuta on keksittävä. Tällä hetkellä haeskelen epätoivoisesti sellaista viestintäfoorumia, johon jäädä kiinni. Facebook ei riitä mihinkään, alan puutua siihen yksikseen leikkimiseen ja harkitsen eroamista joka toinen päivä. Olisihan noita muita järjestelmiä, mutta varmaan niidenkin juttu olisi se, että joku leikkisi kanssani. Ei toimi, ei toimi - kavereiltakin saa odotella sähköpostivastauksia kolme viikkoa tai enemmän...*murinaa*. Ehkä voisin innostua seuraamaan uutisia, hauskoja linkkejä, videoita, tutkimustietoa... ehkä en. Ei minun levoton mieleni jaksa lähteä etsimään, eikä minulle riitä, että saan lukea tekstiä, oli se sitten kuinka hauskaa tahansa. Minähän en harrasta lukemista. Minähän en addiktoidu kirjallisuuteen. Tässä vaiheessa emme muista minun opiskelleen sivuaineena kotimaista kirjallisuutta.

Telkkarisarjat? No joo, jos jollekin muka riittää se, että saa addiktoitua johonkin, jota saa vain kerran viikossa!? Ei sillä, että äidillä sen enempää aikaakaan olisi, mutta silti.

Sisustaminen, sisustusblogit... Ekaan ei ole varaa, eikä energiaa, toista ehkä voisi kokeilla. Kunnes iskee päälle sellainen v:llä alkava mielentila ja tekee mieli alkaa jättää naurettavia ja vähämielisiä kommentteja vieraiden ihmisten blogeihin.

Liikunta? Kieltämättä kevään lähestyessä on alkanut mieleen pyrkiä aivan pimeitä ajatuksia esimerkiksi työmatkan taittamisesta lenkkeillen tai pyörällä. Pessimistiminä toteaa, että kuitenkin siitä tulisi rasitusvamma ja rakkoja, ja suihkussakin joutuisi käymään. Tuskin tästä addiktiota saa kehitettyä siis.

Tietokone- ja konsolipelit..? No tuota... Ihan kivaa, vähän aikaa. Kaikki paitsi Sims (2) on minulle liian mutkikasta ja yrittäminen loppuu ekan tallennuksen jälkeen. Näin aina.

Jäljelle jäävät vain porno ja neulominen. Kummasta aloitetaan?

Naapuri oli ilmeisesti saanut tarpeekseen uudenvuoden lupauksestaan. Jumppapallo lepää perimmäisessä roskapöntössä - tyhjentämättömänä, eli kiire on ilmeisesti tullut sitä viedä pois elämästään kiusaamasta. Minun vinkkini olisi ollut käyttää tuohon tarpeeseen kissaa: jee Minni nyt leikitään jumppapallolla... tsupffffff... Ihminen sitä osaa olla pimpo aina toisinaan.

Kohti kevättä

Vois laittaa pystyyn kisan kekseliäimmistä otsikoista...

Päivän hyvät työt tehty: ulkoilu ja imurointi. Meillä sunnuntai on siivouspäivä. Meikäläisen luonto ei kestä mitään perjantai-iltapäivän pahantuulista siivousrumbaa joka ainoa viikko. Niitä on nähty lapsuudessa ihan riittämiin, jopa siinä määrin, että ajoittain olisi tuntunut kivemmalta jäädä perjantaisin kouluun kuin lähteä kotiin. Meillä relataan perjantai-ilta ja siivotaan (jos siivotaan) vasta lauantaina tai sunnuntaina. Vielä voisi kyllä kunnostautua ja pestä lattiat...

Kävimme kävelyllä tuolla jäällä ja laskemalla stigalla pieniä mäkiä lähiseudulla. Poikkeuksellisesti tuuleton päivä tällä seudulla, joten kelpasihan tuolla olla. Jäällä taas harmittelin, kun ei omat pilkkivehkeet ole vieläkään kunnossa (enkä kyllä tiedä, osaisinko niitä laittaakaan... pitääköhän sille siimalle tehdä jotain erityistä, kun se laitetaan siihen onkeen?). Tänäänkin olisi ollut ihan kiva päivä mennä vähäksi aikaa kissankaloja narrailemaan :).

Lemmikkini, ikkunanvälin karvatoukka, oli siirtynyt peittonsa alta aurinkoon lämmittelemään. Kevät lähestyy. Ei sitä kyllä koskaan näe liikkumassa, vaan nukkumassa vain koko ajan. Juu-u...

No jooh... yläkerrasta kuuluu äitiiiii, äitiiii ja yritän tässä nyt sitten päättää, saako poikien päikkärikuvioon mennä puuttumaan vai ei. Yleensä kaikki toimii täydellisesti, kunhan minä en sotke nokkaani siihen. Täytynee luottaa siihen tälläkin kertaa.

Terve taas!

Olen taas onnistunut siinä - väsyttämään itseni työnteossa ja muussa arkisessa puuhastelussa (mitä en kyllä moneen muuhun verrattuna oikeasti tee paljon) niin hyvin, etten jaksa ja ehdi kirjoittaa blogia. Asioita olisi mielessä jatkuvasti, mutta pitäisi varmaan ruveta rustaamaan tätä bussimatkoilla puhelimen välityksellä, jotta jotain tulisi joskus perille astikin.

Kolmenkympin kriisi olisi yksi hyvä aihe, sillä sitä täällä eletään tällä hetkellä. Taistelen vanhenemista vastaan: käyn kymmenen vuoden tauon jälkeen kampaajalla, hankin uudet silmälasit ja ostan uusia vaatteita. Yritän kammata tukkani nätisti joka päivä... ei kyllä ollut mikään maailman paras idea vaihtaa hiustyyliä, jos samalla inhoaa aamusuihkuja ja ei halua herätä hiusten laittamisen takia yhtään aikaisemmin kuin ennen. Ei tässä auta kuin hioa tekniikoita, ihan pian saavutan jo sen tason, että tukka on edustuskunnossa 4 minuutin työllä sisältäen pesun, föönauksen, taivutuksen, puristelun ja liimauksen hiuslakalla. Meikkaus jääkin sitten työajalle :D. Jos olisin teini, jaksaisin varmasti herätä meikkauksen vuoksi kaksi tuntia aiemmin kuin välttämätöntä. Enää sellaista ei kyllä jaksa ymmärtää... en kyllä käsitä sitäkään yhtä pimua (tai oikeastaan olen nähnyt näitä samanlaisia kaksikin kappaletta eri tilanteissa), jonka näin keskustan bussipysäkillä 7 asteen pakkasessa jalassaan ohuet sukkisleggingsit ja korkeakorkoiset pistokassandaalit ilman sukkia! Oli muuten aika punaiset varpaat... tai sellaset sinertävän harmaat ne kai alkoi todellisuudessa jo olla. Sen ikäisenä elämä on joustamista sieltä tai täältä, jos ei niitä asuun sopivia talvikenkiä ole, niin pakko kai se on vetää kesäsanduleissa sitten talvellakin :-/. Onneksi minun nuoruudessani luotettiin enemmän grungetyyliin kesät talvet...

Joo-o... näinkin syvälliset kirjoitukset sain pitkän taukoni jälkeen aikaiseksi. Olkoon tämä kuitenkin elonmerkkinä täältä.

ÄLÄ OSTA MITÄÄN -päivä

Olen todellisen pulman edessä. Älä osta mitään -kampanja kehottaa miettimään kulutustaan ja välttämään tavaran ostamista ja rahan käyttöä tänään ( http://www.alaosta.fi/ ) - minun ja monen muun ihmisen palkkapäivänä! Ei ole ollenkaan satunnaisesti valittu päivä, kuun viimeinen perjantai ja eka adventtiviikonloppu. No, maitoa on mentävä ostamaan lapselle, eli se siitä rahankäytön välttelemisestä. Voin kuitenkin pohtia omaa kulutustani, joka nyt työllistymisen ja ensimmäisen ihan oikean palkan myötä pomppaa juuri huomattavasti korkeammalle tasolle kuin se hoitovapaan ja etätyökituutuksen aikana oli. Nyt pitää (?) tehdä ne hankinnat, joita on viimeiset kaksi vuotta siirretty ja siirretty. Nyt menen ja tuhlaan (?) vaatteisiin ja kenkiin, voin hankkia kosmetiikkaa ja uudet silmälasit. Nyt minusta tulee ihmisen näköinen...

Tänään olisin voinut karata töistä aikaisemmin kertyneen työaikasaldon takia. Olisin voinut suunnata kaupungille ostoksille, Tiimariin krääsää haalimaan (kummipojalle pitää (?) tehdä kalenteri) ja ruokakaupassa valita ehkä jotain vähän parempaa ja kalliimpaa viikonlopuksi. Mutta eihän se nyt käy, pakko siirtää huomiseen ;). Onhan se niin, että kun hankinta siirtyy eteenpäin, se saattaa lopulta käydä tarpeettomaksi. Näin on käynyt ainakin minun lenkkikenkä- ja urheiluvaatesuunnitelmilleni. Näin on käynyt joka vuosi myös talvikenkähaaveilleni :D. Katselen tässä juuri ulos, jossa näyttää nyt hetken aikaa olleen ihan nättiä ja aurinkoista. Turha toivoa, että tämä keväältä näyttävä päivä olisi mitään myönteistä; oikeasti se on vain yksi pirullinen pilkahdus ennen ikuisuuksia kestävää pimeyttä ja kylmyyttä. Aamulla sohjoa auranneet tennarini ovat yhä märät.

Yritän tässä nyt sitten olla ostamatta mitään, paitsi sen maidon ja kaurahiutaleet... ja ehkä jotain muuta. Kyllähän tuolla kaupungilla ostohysteerisiä riittää ilman minuakin, enkä minä edes olisi siitä pahimmasta päästä (edes tässä historiallisessa äkkirikastumishetkessäni).

Tsuidaduida

Isänpäivähän se on. Hakkaan päätäni seinään, kun en taaskaan laittanut omalle isälleni korttia. Suomi suger, sillä täällä posti ei kulje lauantaisin. Täytyy soittaa, kehitellä jotain puhuttavaa, olla kiusallisesti hiljaa hetkittäin ja raportoida tietysti ne säät ja työtilanteet. Olen käynyt isäni luona kylässä viimeksi neljä vuotta sitten? Tästäkään en ole kovin ylpeä...

Omalle puoliskolleni, poikamme isälle, sain tänään kyhätyksi aamiaisen vuoteeseen: pekonia, kananmunaa, voileivän sydämenmuotoisilla cheddar-siivuilla, kaakaota ja keksejä. Jälkiruuaksi käräyttelimme vohveleita keittiössä. Poika oli askarrellut hoitopaikassa isän kuvan, puolikkaat massapallot tussilla väriteltynä laminaatinpalalle liimattuna, tikkuja käsinä ja jalkoina, paperiaurinko ja pumpulipilvi. Hellyttävin oli taulun alareunaan paperilapulle kirjoitettu "isi" niin hienosti kuin nyt voi kuvitella 2-vuotiaan kirjoittavan. Soma pistekirjoitus muistutti kyllä aivan selkeästi tekstiä.

Tänään minulle hyvän mielen tuottavat lisäksi seuraavat asiat:

• Mieheni kutsuu minua omalla nimelläni. (Kuinka hullulta tämä kuulostaakaan?)
• Poikani viihtyy hoitopaikassaan ja jää sinne joskus jopa hymyillen.
• Kissoilleni on löytynyt yksi ruoka, jota ne molemmat syövät hyvällä ruokahalulla samalta lautaselta.
• Yötyöni eli etälitterointitehtävät ovat pian historiaa ja pääsen tekemään aivan tavallisia päivätöitä.
  

Kahvitauko

Elämä kissojen kanssa......
Meillähän niitä yhä on kaksi, vaikka tuonelan portit ovat jo monta kertaa raottuneet sille nuoremmalle, välillä meidän omistajien ajatuksissa, välillä ihan terveyden puolestakin. Elämä kissojen kanssa on kotiäidille toisinaan rassaavaa. Jos minulla sattuu joskus olemaan vapaa hetki, kissarouvat pitävät huolen siitä, etten voi nauttia minkäänlaisesta rauhasta tai joutenolosta, sillä nyt on heidän vuoronsa!

Se nuorempi, Mona 13 v.: Kärsii kilpirauhasen liikatoiminnasta ja syö lääkettä, kuten jokaisen eläkeikäisen kuuluukin. Lisäksi on ihanaista vanhuudenvaivaa: kuten ruuansulatuksen heikentyminen ja sydämen laajentuminen. Kiihkoilija hän on lääkityksestä huolimatta: hinkkaa olohuoneessa ikkunalaseja kuin luulisi niiden hiljalleen vuosien myötä kuluvan reiälle ja mahdollistavan ulospääsyn hänen levottomalle mielelleen. Rakkautta ja empatiaa tältä kissalta kyllä saa, joskin myös haavoja, jos sopivalla hetkellä sattuu liian kovasti silittämään jostakin sopivasta kohdasta. Onneksi 2-vuotias poikamme on sujut tämän mielenhäiriöisyyden kanssa ja pitää tätä kissaa kaikesta huolimatta parhaana ystävänään. Kissaystävälle pitää aina sisään tultaessa kertoa kuulumiset ja näyttää ostoskassin sisällöstä ne parhaat palat. Mona-kissan erikoistaitoihin kuuluu sohvien tuhoaminen – antoisin raastamishetki on puolenyön aikaan, juuri silloin, kun valot sammuvat ja ihmiset ovat nukahtamassa. "Haloo! Joku unohti seurustella minun kanssani! Ruuassa ja hygieniassa on myös puutteita! Mut hei, nukkukaa vaan, tilanne hallinnassa, meikä purkaa teidän kalustot!" Ja aamuksi Mona muistaa aina tuottaa tummanruskean ilmanraikastimen alakerran vessan lattialle.

Se vanhempi, Minni 15 v.: Hän on meidän perheen jodlaaja. "Näääää nää nää!" ja "Nannau, nannau, nannau!" kuten myös "Mrrääähhänau-nau-nau" kuuluvat iltoihin ja öihin. Kappas, lapsukainen herää ja huutelee äitiä makuuhuoneessa, minäpäs tulen yläaulaan kampittamaan sinut ja huudan kurkku suorana huomiota – minuahan sinä tulit tänne yläkertaan katsomaan! Kappas, on aivan hiljaista – "Ou-ou, nauu!" – kappas, lapsi heräsi, kappas, äiti tulee – "Nää nää nää, silitä mua nää nää!" Minnin erikoistaitoja on tietokoneella työskentelevan ihmisen syliin herttaisesti käpertyminen: kävelyä näppäimistöllä, tavaroiden pudottelemista, johtoihin sekaantumista, syliinkoikkelehtimisvaihe, piuhat solmuun jalkojen ympärille, kynnet esiin, tarrautuminen, leuka kirjoittajan toisen käsivarren päälle... Ai miten niin tää ei toimi? No lopeta sitten se naputteleminen, hyypiö! Ajoitus on kaiken a ja o tässäkin. Aistitaan hetki, jolloin omistaja on lähdössä pois tietokoneelta ja hypätään syliin aina vasta noin kolme sekuntia ennen sitä. Parhaimmillaan kohtaaminen tapahtuu jo alkavassa liikkeessä ja on mahdollisuus roikkua reisinahassa noin sekunnin ajan, mikä toimii tietysti hyvänä viestinä siitä, että joku on huomion tarpeessa aina joskus ja että sosiaalinen suhteemme on ollut viimeisen kahden vuoden aikana liian yksipuolista. Niinpä niin...

Talvi talvi

Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet todistettiin tänä aamuna Keski-Suomessa. Ja se siitä – joku just heräsi, taas.

Tympii

Alakerrassa rustailin viestiä tänne yhtenä iltana, terapian tarpeessa kun olin. Siinähän kävi sitten niin, että verkko toimikin siellä niin heikosti, ettei tekstiäni tallentunutkaan kuin jotain puolet ja lopulta en tietysti edes saanut koko viestiä lähetettyä. Ja sitten ihminen on niin laiska, ettei pistä kirjoittamaansa edes mihinkään talteen, jotta voisi yrittää myöhemmin uudelleen. Vaan koskapa sitä niin kuolemattomia kirjoituksia tulisikaan tuotettua, ettei aina voisi kirjoittaa kaikkea uudelleen. Kyllähän se olisi järkevämpää vähän karsiakin näitä tuotoksia toisinaan, mutta minun tyyliini ei kuulu itsekritiikki. Varmaan siinä on yksi asia, jonka vuoksi saatan elää vanhaksi autuaan onnellisena: en vaan yksinkertaisesti tajua olevani asioissa keskinkertaistakin kehnompi tai häpeä ilmoille päästämiäni naurettavuuksia. Siinä vaiheessa elämääni, kun olin hoopo tuppisuu, keskityin tähän pöllöilyyn lähinnä visuaalisin keinoin – omalla pukeutumisellani ja kuvataiteilemalla. Nyt kun olen jo oppinut jonkin verran puhumaan, voin alkaa hyödyntää verbaliikkaa itseni nolaamiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Kävin sit eilen vähän "opettamassa" yläkoululaisia, ja voi luojan kiitos, ettei siellä ollut ketään aikuisia näkemässä. Jotenkin musta tuntuu, ettei tarvitse toista kertaa siihen kouluun enää mennäkään, kunhan nämä lahjakkaat nuoret lupaukset hieman kertovat kuulumisia sijaisen tunneilta. Mutta mitäpä tuosta, enhän mä tämmöisistäkään osaa masentua, vaan asiasta muille kertoessani nauraa tirskun samaan tapaan kuin seiskaluokkalaiset siamilaissiskoksiksi pyrkivät pikkupimut, kun luokan gansteri tökkii niitä viivottimella (ja mättää samalla tauotta karkkia punaiseen naamaansa valmistellen itselleen vakipaikkaa verenpainetautikuolevaisten kokoontumisajoihin).

Mitähän muuta elämään? Lapsi on sairastellut ihan kiitettävän kauan tänä syksynä. Ei tarvitse turhaan miettiä, että mitähän tekisi. Nyt voi luottaa siihen, että saa kantaa pojanjötkyä sylissä koko ajan, saa valvoa öisin vähän väliä ja saa antaa kuulonsa hajota ihan silleen sopivan usein tapahtuvan korvaan karjumisen ansiosta. Ja sitten, kun ei olla kipeinä, uhmataan. Näitä kaks, kiitos...

Työllistymiseni etenee hiljalleen. Parissa päivässä selvinnee, olisiko minulle jopa ihan oikea kokopäivätyö seuraavaksi tarjolla. Kulttuurishokin paikka, luulen ma.

Ovia

Joo nyt ei puhuta sisustamisesta tai remppaamisesta. Nyt puhutaan elämästä. Nää on nyt niitä dramaattiselta kuulostavia ovia, joita suljetaan takana – toisinaan myös edessä. Ollaan siis siinä hetkessä, kun luovun (pala kurkussa ja tyhjä tunne rinnan alla) yliopiston sähköpostiosoitteesta ja ennen kaikkea sähköpostilaatikkoon vuosien mittaan kertyneestä sisällöstä. Olen ollut sen oven ulkopuolella nyt jo 33 minuuttia, enkä tiedä, selviänkö tästä eteenpäin. Aamuun mennessä tuo tukeni ja turvani viimeiset yhdeksän vuotta ollut angstin ja ystävyyden kotisatama on hiljaa kuollut pois, ja minun on totuteltava uuteen elämään Gmailin rinnalla.

Muutamat viime tunnit olen pikavauhdilla kahlannut läpi kymmeniä valtaisan kokoisia kansioita postilaatikostani (yliopisto on varmasti todella onnellinen päästessään minusta eroon), ja pakkohan minun on ollut keräillä sieltä talteen muistoja. Olen tietysti omituinen roikkuessani tällä tavoin epätoivoisesti menneisyydessä, mutta kun tunnen niiden kaikkien vanhojen kertomusten olevan yhä iso osa minua. Onpa minulla kieltämättä kirjallisia tai tutkimuksellisia visioitakin vuosien mittaan käydyistä keskusteluista läheisimpien ystävien kanssa – sen vuoksi tietysti olisin halunnut tallentaa kaiken mahdollisen aineiston. Nyt olen kerännyt talteen ehkä vain noin 500 sivua parikymppisten pikkukaupungin kasvattien koomista, hysteeristä, kiukkuista ja toki myös lämminhenkistä jutustelua. Olen saanut nauraa kippurassa ja onpa tässä melkein tullut vetisteltyäkin joitakin tunnelmakuvia selaillessa. Ainakin vanhoista posteista luulisi saavan mehevää aineistoa vaikkapa jonkun ystävän häihin puheen sisällöksi... Noihin vuosiin mahtuu lukion jälkeiset opiskelupaikkojen hakemiset, onnistumiset ja pettymiset, tarinat omista kodeista, poikaystävistä, kesätyötuskat, opiskelustressit, valmistumiset ja alan vaihdot, juorut, kettuilut ja hengennostatukset, ja lopulta kaikki johtaa "aikuistumiseen", etääntymiseen... ja latistumiseen. Vanhoja viestejä vilkuillessani olen ymmärtänyt asioita, joita en joskus aikoinaan huomannut lainkaan. Miten olen voinut unohtaa, kuinka paljon ystäväni minusta ovat välittäneet aikoina, jolloin on ollut vaikeaa? Olen saanut toistuvasti henkilökohtaisia viestejä (sen lisäksi, että viestitelty on enimmäkseen ryhmälle), joissa yksi ystävistäni kyselee kuulumisiani ja ehdottelee tapaamista, ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan edes tajunnut saaneeni näitä viestejä, vaikka niihin kaikkiin toki olen tuolloin vastannutkin. En tiedä, millaisessa sumussa olen tuolloin elänyt, mutta jälkeenpäin tietysti harmittaa, etten ole ottanut tarjottua tukea vastaan. No, siitä on monta vuotta jo. Ehkä ei kuitenkaan ole myöhäistä kiittää ystävää.

Vetäydyn vielä hetkeksi suremaan taakseni jäävää yliopistomaailmaa. Opiskelijakorttikin melkein katkesi poikki, kun kirjastolla kävin sakkosaldoani kyselemässä. Siinä se pällistelee kuvassa: 20-vuotias, vielä niin hehkeä ja sinisilmäinen blondi. Kuvan valotus oli niin onnistunut, että päälakeni feidaantuu vaaleaan taustaan saaden minut näyttämään kaljulta tai puolipäiseltä. Tukkaa kuitenkin vielä on päässä; tuo oli muuten se vuosi, kun viimeksi kävin parturissa. Oi niitä aikoja... Mutta kai se on sitten jo aika luopua ja jatkaa eteenpäin, jonnekin.

Taidokkuutta

Oli tullut kutsu tupaantuliaisiin. Ostettiin lahja ja pistettiin pakettiin. Tekaisin kortin viidessä minuutissa, vitsinä, jotain odotellessani. Mies tuli kotiin ja kertoi sen olevan hienoin tekele, mitä olin tähän mennessä koskaan väkertänyt. No... tässä on se kortti. Mitä tästä nyt sitten ajattelisi?


Taustatietona paljastettakoon, että minä, onneton tytönhupakko, olen aikoinaan halunnut ensisijaisesti suuntautua kuvataidealalle. Että kai se on parempi, että tuli aikoinaan hylättyä moiset hullutukset.

Muuttumisleikkejä?

Krhm, pssst... Täällä olisi yksi resuinen kotiäiti (tai siis työtön osa-aikatyöllistetty, osa-aikaäiti), joka olisi pahasti muutoksen tarpeessa:

Aloitetaan vaatteista. Vaatekaappini rakentuu, ankeista, kuluneista, rumista, väärän värisistä, huonosti istuvista, tyylittömistä ja lapsellisista 90-luvun lopun vaatekappaleista. Kun tähän yhdistetään (joo kyllä varmaan vähän uudempia mutta...) "mielenkiintoisen" kokoisia äidin kotivaatteita ajalta "raskaus & imetys + 15 kg", niin... no joo. Eivät minulle istu äitiyttä edeltäneet vaatteetkaan, jos niistä nyt joku sattuisi olemaan siinä kunnossa, että kelpaisi ihmisten ilmoille. Olen kipeästi tyylikoulun tarpeessa - paniikkini on ylimmillään, jos tulee jokin tilaisuus, jossa pitäisi olla edustuskunnossa. Näitä ovat oikeastaan kaikki tilanteet työpaikalla tai sitten ihan vaan vierailu sukulaisissa... näitä ovat kaikki ne tilanteet, joihin en voi tuppautua venähtäneissä ja rikkinäisissä H&M:n ilmaispökissä ja vuoden 2004 Naisten askel -paidassa... Voi ahdistuksen hirvitys, jos ne ainoat alle viisi vuotta vanhat "suorat" housut ovat likaisena sellaisena aamuna.

Vaatteiden alta löytyy tasaisesti leviävä vartaloni, joka huutaa personal traineria, mutta jolle en ilmeisesti asiaa nyt vuosikausia tutkailtuani halua oikeasti tehdä mitään. Ruokailutottumukseni ovat, kuinkas ollakaan, raskausajalta - niin ja vauvavuodelta, jolloin naamaan piti kauhoa sapuskaa joka ainoassa välissä, jos se vaan mahdollista oli, kun koskaan ei tiennyt pääseekö jääkaapille seuraavan kerran vasta yhdeksän tunnin kuluttua (joo, minullahan on vain yksi lapsi). Menetin kyllä ruhtinaallisesti kiloja imetyksen myötä, saavutin normaalipainon ja tajusin ehkä olla siitä jopa onnellinen jossakin vaiheessa. Mutta tämän hetken tilanne onkin sitten jo sensuroitavaa sorttia. Ei enää parin tunnin lenkkejä rattaita työnnellen, ei enää imetystä, ei enää omaa aikaa liikuntaharrastuksiin... vai miten se menikään? Ja naamaan uppoaa sokeria noin seitsemän kiloa päivässä.

Sitten minulla on tämä tukka, tai siis eihän sitä paljon ole. Kolme karvaa ristissä ohimoilla. Kävin kampaajalla/parturissa viimeksi vuonna 1999. Sen jälkeen olen keskittynyt pohtimaan kysymystä, voiko hiuksiani leikata yhtään mitenkään ja kuinka paljon tällaisesta "latvojen tasauksesta" pitäisi viitsiä maksaa. Hiustyylini on ollut täsmälleen sama vuodesta 1992. Ei vaan, silloin minulla taisi olla otsatukka! Niin, sillä silloin minulla vielä oli tukka, kun taas nykyään se on ohuempi kuin pikkuvauvalla (+ vakio-ominaisuudet kuten likaisuus, monihaaraisuus, juurikasvut, hoitamattomuus). Mieheni ehdottelee ihan oikeasti jo peruukin hankkimista :-/. Pystyykö joku pistämään paremmaksi?

Ja onhan minulla myös ruma ja "elämää nähnyt" naama vailla oikeita hoitotuotteita ja niitä käsiä, jotka sitä hoitaisivat. On vanhanaikaiset silmälasit, hoitamattomat jalat ja kädet sekä katoava meikkaustaito ja -motivaatio. Alan olla kaatopaikkakamaa, ellei tähän pian tule muutosta. Niin, eli missä niitä muuttumisleikkejä tehdään? Olen pakannut kassinkin jo valmiiksi.

Voimakuvia

Syyskuussa 2008

Töitä vältellessä

Myönnetään, fiksumpaakin tekemistä olisi. Jopa sellaista, josta saa palkkaa. Tauko aina paikallaan, vähän väliä... koko ajan mieluiten :D. Tämä on minun poukkoileva keskittymiskykyni – olisi parempi, jos tekisin töitä koneella, jossa ei olisi verkkoyhteyttä.

Syksy se todellakin näyttelee kauneimpia maisemiaan tällä hetkellä. Tämä on sitä hehkutuksen aikaa (harmi, kun en nyt saa tähän uusimpia kuviani liitettyä, kamera on niin kaukana tuolla alakerrassa) kääntyäkseen sitten kertakaikkiseen joukkomasennukseen, kunhan vielä vähän pimenee, kylmenee ja alkaa tulla p:aa taivaalta tauotta. Nyt on hyvä sanoa rakastavansa syksyä. Kuka nyt ei tästä pitäisi! Varmaan siinä tykkäämisessä on puolet kaamoksen pelkoakin. Eletään syksyssä kuin viimeistä päivää, kohta se loppuu pitkään synkkään aikaan, jota kestää vähintään helmikuun puoliväliin saakka. Ei edes viitsi laskea, kuinka kauan se on. Joo-o... ostin tänään yhden joululahjankin. Aika ennätysmäistä: kaapissa on kaksi kokonaista joululahjaa jo ennen syyskuun loppua! Tulen olemaan niistä onnellinen vielä. Oi joi, taidan tirauttaa ilon kyynelen samantien. Koska minähän niin pidän siitä ahdistavasta joulunalusajasta...

Pidetään nyt peukkuja pystyssä, että tänä jouluna minulla olisi edes vähän rahaa :). Työttömyysavustushakemus on vetämässä kovaa vauhtia heinäkuulta, jos sieltä tulee jotain vähänkin, on se vain isoa plussaa minulle. Ja työnhakua harrastan myös kovasti ja ehkä joku hakee jopa minua. Se jää nähtäväksi lokakuun aikana. Edelliseen viestiini kyllä oli tarkoitus kirjoittaa vielä siitäkin, että halukkuuteni opettajan hommiin alkaa lähestyä nollaa tai miinuspuolta.

Kamala, kamala maailma

Elämme kamalia aikoja, kuten tässä on tullut sanottua jo kai monesti aiemminkin. Tässä ajassa nuoret miehet (joilla on vaalea taaksepäin kammattu tukka ja viha ihmiskuntaa vastaan) voivat alkaa harrastaa ihmisvihaa ja verkottua toisten samankaltaisten kanssa - tässä ajassa he voivat myös pakata aseensa salkkuun, laatia suunnitelman ja kävellä kouluun ammuskelemaan opiskelutovereitaan ja koulun henkilökuntaa. Tässä ajassa amerikkalainen "Jumalan kirkko" voi julistaa vääristynyttä ilosanomaa näiden viattomien ihmisuhrien verellä ja tulkita Raamattua aivan kuten tilanteeseen sitä vain voi soveltaa, jotta kaiken maailman kamaluuden selittäjäksi saadaan homoseksuaaleja hyväksyvä yhteiskunta ja ihmiset. Ja mihin tämä tästä vielä menee? Kuultuani Kauhajoen joukkomurhasta minun ensimmäinen järkytykseni oli se, etten järkyttynyt tästä uutisesta niin paljon kuin viime marraskuisesta Jokelan kauhunpäivästä. En tiedä... Sekin tuntuu aika kamalalta.

Työtoverin kanssa heitimme tiistaina hauskaa juttua maailmankansalaisuudesta. Ammattimme lisäksi haluaisimme nimemme rinnalle myös merkinnän maailmankansalaisuudesta tai muusta ihailtavasta kyvykkyydestä tai ominaisuudesta. Illalla pohdintani maailmankansalaisuudesta sai uusia ulottuvuuksia kieli- ja kulttuuriosaamisen rinnalle. Onko tässä maailmassa tulevaisuuden maailmankansalaisen osattava analysoida lähimmäisiään entistä tarkemmin? Onko osattava puolustaa itseään tai paeta vähänkään uhkaavalta vaikuttavasta tilanteesta, jos se vain mahdollista edes on? Ei riitä, että ymmärtää puhetta, on ymmärrettävä tulkita kaikkea viestintää. On ymmärrettävä tarttua jokaiseen epäilyttävään asiaan – ja onko maailmankansalaisen velvollisuus valvoa yhteisöä, jotta mahdollisimman moni kauhunpäivä voitaisiin välttää? Ihmiset elävät tässä ajassa niin monenlaisissa verkostoissa ja voivat olla niistä jokaisessa aivan eri ihmisiä (tai mitä nyt milloinkin haluavatkaan olla). Kukaan ei pysty kaikkea tätä valvomaan ja seuraamaan. Lähestytään sitä elokuvissa nähtyä kuvaa, jossa ihmisten ajatuksia olisi voitava lukea ja heidän kaikkia tekojaan valvoa...

Haluaisin vielä kirjoittaa kaikesta siitä, mikä on näiden kamalien tekojen taustalla, mutta aikani ei taida millään riittää sellaiseen. Enkä toisaalta halua ruveta mitään viisastelemaankaan. Kaikki tämä on vain omaa pohdiskeluani, omia päähänpälkähdyksiäni. Ehkäpä sanon vain, että minustakin on vanhanaikaista puhua tietokonepelien tai elokuvien vaikutuksesta, kun kyseessä on jotain paljon laajempaa. Aikuinen ihminen aatteissaan ja näkyvyyden halussaan tekee pelistä jotain suurempaa ja todellisempaa. Näin joku noista valtion päämiehistäkin taisi puhua tällä viikolla. Nykyajan nuori päättää itse mitä haluaa olla, mieluiten hän saa olemisestaan tunnustusta, ja mitä laajempi tunnustus sitä parempi. No, kukapa meistä ei haluaisi tulla muistetuksi ikuisesti? Halu luoda oma identiteetti verkossa ja elää sitä maailmaa oman olemattoman maailman rinnalla. Ei se ole mikään elokuvasankarin tai pelihahmon rooli, vaan se on Minä, jonka intressit ja taipumukset ovat juuri sitä kuin ovat. Juuri sitä mitä niiden haluaa olevan, juuri sitä mitä uskoo toisten arvostavan, ihmettelevän, ihailevan, pelkäävän... Kaikessa ristiriitaisuudessaan tämä kasvattaa sisälleni suuren surun, kun se, minkä nämä "nuoret lupaukset" tekevät oman identiteettinsä kohottamisen vuoksi onkin todellisuudessa julkisuushakuisuudesta, toisille näyttämisestä ja kostamisesta kumpuavaa... lopullisuutta.

Palaan asiaan pinnallisemmilla paatoksilla (vrt. maaliskuinen mariskoolipakinani), kunhan kehtaan...

Syksy

Kyllähän se on myönnettävä, että kesä päättyi ja syksyssä mennään. Uimatta jäi, mustikoita ei tullut, vaikka en minä niitä mustikkametsiäkään täällä tunne, ja eipä siellä mattopyykilläkään tullut käytyä. Kesän aikana näin myös monta asiaa, jotka halusin valokuvata, mutta enpä niiden luokse kameran kanssa koskaan palannut. Mutta, löysin sen avaimen, jolla ikkunat saa auki – voin siis suorittaa kesän ikkunanpesu-urakan nyt syyskuussa. Että semmosta. Kyllähän syksyn kirkkaita kelejä kelpaakin katsella puhtaiden ikkunoiden läpi.

Ulkona tuulee, sataa ja on harmaata. Kylmäkin on, eikä tämä ilma inspiroi minua yhtään. Ei edes sen vertaa, että voisin väittää haluavani sytyttää kynttilän ja käpertyä viltin sisään juomaan teetä. Onnea vain teille, jotka tällaista osaatte harrastaa. Sen sijaan, jos siihen harrastukseen voi sisältyä palanenkin suklaata, saattaisin jo kiinnostua hetkeksi... kuka tässä jotain vihreää teetä kaipaa?

Syksyssä on kyllä kauneutta ja paljonkin hyvää. Raikkaat ja aurinkoiset syksyn päivät, kun ilma on kirpeä, mutta ei liian kylmä. Luonto näyttää kauneimpia värejään ja tunnelma on hiljainen ja jotenkin pysähtynyt. Silloin minuun iskee halu pukeutua boheemisti (tai ehkä "grungesti") ja lähteä ulos, leikkiä kuin ihan oikeasti olisin jotenkin taiteellinen ihminen, joka ammentaa luovuutensa syksyn kuvauksellisuudesta ja kuolemaa enteilevästä kauneudesta. Ajatella suuria ajatuksia ja saada kymmeniä ihastuttavia ideoita. Tullakseen sitten taas kotiin tuijottamaan BB 24/7:ää ja kaivamaan omaa klyyvariansa.

Kotijuttuja 60-luvulta

Törsäsin kirpparilla muutamaan 60-luvun kuvalehteen. Törsäsin sanon kaiken varalta siksi, etten tiedä, kuinka paljon näistä vanhoista lehdistä oikeasti olisi järkevää maksaa. Ehkä euron hinta ei ole mikään ihan riistohinta, jos samaan hintaan myydään muutama vuosi vanhoja Anna-lehtiä...

Vanhojen lehtien mainokset ovat niin huvittavia - täytyypä vielä laittaa oma viestinsä tai kuvansa jostakin niistä :). Toisaalta ne ovat niin taiteellisia, että aion kehitellä pienistä mainosleikkeistä vielä jonkun seinätaulun tai useamman pienen. Jäädään odottelemaan inspiraatiota, aikaa ja oikean kokoisia kehyksiä.