Työmuisti kortilla, jaksanko vielä?

Käytin tänään monta minuuttia päätelläkseni, kuinka paljon on 6 kertaa 8. Tieto ei vaan tullut mieleeni mitenkään. Kun vihdoin sain mutkan kautta laskutuloksen aikaiseksi, olin unohtanut, miksi ylipäätään tarvitsin koko lukemaa. Jollain logiikalla olin laskemassa, kuinka paljon 18-sivuisten materiaalien kopioiminen tietylle osallistujamäärälle maksoi. Lopputulos: en tiedä.

Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.

Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.

Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.

Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.

Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?


- Posted using BlogPress from my iPhone

Helmikuussa on jo valoa

Jokainen talvi on pitkä ja pimeä talvi. Tämä talvi tuntuu jälleen kaikista pisimmältä, mutta onneksi viikko viikolta maailma tuntuu taas helpommin hengitettävältä... ainakin vapaa-aikana.

Tavaraa kiertoon tai kaatikselle

26. Lisää erilaisia vanhoja meikkejä, mm. luomivärejä
27. Rikkoutuneita hiusnipsuja ja -pinnejä
28. Rumia ja rähjiä hiuslenkkejä
29. Ikivanhat, rumat korvarenkaat
30. Vanhentunut desinfiointiaine
31. Pojan pieneksi ja käyttämättä jäänyt uimarengas kirpparille
32. Parhaat päivänsä nähneet sormivärit
33. Vanhoja ja pieneksi jääneitä sukkia siivousräteiksi > käytön jälkeen kaatopaikalle
34. Kynttilöitä, vähän poltettuja, rumia, vanhoja
35. 1999-2000 Timex-kalenterini
36. Jumppapallo, rikki
37. Hiusharja

Pikkuotuksia meidän nurkilta

Elli Pupu

Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka meille tänä vuonna ilmestyi. Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.

Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.










Karhu-Reidar

Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.

Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.

Hillevi Kisu

Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.



Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.












Pinja Pupu

Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.

Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.








Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...

Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).

Elämän mittainen pukeutumiskriisi

En ole koskaan osannut pukeutua oikein. Elämän lähestyessä jo keski-ikää tajuaa menetetyt tilaisuudet karvaasti. Miten sitä onkin osannut pukeutua aina väärin, niin eri tavalla kuin sen ikäisenä kuuluisi pukeutua?

Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...

Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.

Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.

Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.

Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?

Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.

Oma rakas kaaokseni

Pois elämääni rasittamasta ovat siirtyneet myös

16. Kuivia ripsivärejä
17. Vanhoja, hajonneita huulipunia
18. Rikkinäinen reppu
19. Pojan hajalle "mopoillut" gore tex -lenkkarit
20. Saman tyypin tarralenkkarit
21. Pari paria pojan sandaaleita
22. Ulkona pakkasessa palellutettu nestemäinen mäntysuopa - miksi aina käy niin?
23. Hajonnut ja jäätynyt Rölli-kahluuallas
24. Parit kesäkukat ruukkuineen...
25. Ukon säpäleinä oleva vanha lompakko

Vihdoin sain kuljetettua SPR:n keräyslaatikkoon jo aiemmin syksyllä kasatut seitsemän kassillista vaatteita ja kenkiä - ja lisää tulee. Huh!


- Posted using BlogPress from my iPhone

100 tavaran haaste käynnistynyt

Uskon nyt siihen, että raivaamalla kotiaan kuntoon tai ainakin selvittämällä sen keskeneräiseksi jääneitä nurkkia unohduksiin jääneestä tavarasta voi saada itselleen energiaa. Olen aloittanut kaivelemalla kaappien hyllyjä sieltä täältä ja keräämällä niiden sisällöstä kierrätykseen ja roskiin lähteviä tavaroita jo aiemmin syksyllä, mutta nyt aloitan ihan oikeasti sadan tavaran haasteen.

1. Pieneksi jääneitä lastenvaatteita meni myyntiin kirpparille ja lähtee lahjoitukseen. Tämän raivauksen olen tehnyt jo aiemmin - ja se on kyllä vielä vähän keskenkin, mutta kirjataan tähän, kun se on niin hyvä startti kaikelle raivaukselle niin kotona kuin varastossakin.
2. Nippu vanhojen kodinkoneiden ja laitteiden käyttöohjeita ja takuukuitteja
3. Muutama eri puhelimien hands free -laite.
4. Nurkkiin pyörimään jääneitä vaippoja, Siwan Bambo -"laatuvaippoja", joten en edes kehtaa antaa niitä kenellekään käytettäväksi.
5. Vanha rotan juomapullo, tuskin enää saa pestyä hygieeniseksi.
6. Juomapullon "kylmäpussukka"
7. Rintanappi "18 vuotta - suutele minua..."
8. Tennispallojen säilytysputkilo, josta puuttuu korkki.
9. Vanhat silmälasini
10. Puoli purkillista ikivanhoja sydämenmuotoisia nonparelleja, joita olin säästänyt "askartelukäyttöön".
11. Pätkä jalkalistaa
12. Kaksi hiussolkea
13. Nauhoja, korkkeja, muita käsittämättömiä pikkunippeleitä
14. Rähjä hammasharjan matkakotelo
15. Tyhjiä paristoja

Osa tavaroista lähti roskikseen/kierrätykseen, osan vien kirpputorille... tai johonkin.

Samassa yhteydessä kaapista siirtyi roinaa parempiin paikkoihin, esim. vauvan makuupussi samaan kaappiin muiden vauvatavaroiden kanssa, sain yhdistettyä pari sekalaista "aarrelaatikkoa" yhdeksi, löytyi kauan etsityt ulkovalot sekä kivoja pikku aarteita pojalle :).

Kylmyys ja kaameus

Hah! Tässä sitä taas ollaan tekemässä verkkoviestintärikollisuutta: valittamassa. Nykyäänhän blogien tarkoitus olisi toimia henkilöbrändin markkinoinnissa. Nykyään me olemme tuotteita, ja samalla itsemme mainostoimistoja. Pitää kirjoittaa paljon ja hyvin. Ja ennen kaikkea myönteisesti. Parasta olisi tuotteistaa myös oma elämänasenteensa.

Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?

Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.

Perheen tehtävälista

- Posted using BlogPress from my iPhone

Vertaistukea arjen kaaokseen

Terve!

Bongasin tuttavan Facebook-linkeistä tämän Sotkuholistin päiväkirjan, jossa perheenäiti (jotenkin en haluaisi aina kategorioida ihmisiä juuri näin mutta hmm) yrittää taltuttaa kotinsa kaaosta ja blogaa aiheesta. Kannattaa aloittaa lukeminen ensimmäisestä kirjoituksesta kevättalvelta, johon tuo yllä oleva linkki johtaakin. Kuvat ja kertomukset ovat kuin omasta kodistani, esimerkiksi se maustekori, jossa oli kaikenlaista rojua tomaateista hiirenloukkuun - tosin pystyn joissakin paikoissa aika paljon pahempiinkin kaaoksiin :D.

Olen itsekin harrastanut nyt vähän kerrallaan kodin ongelmapaikkojen (jokainen hylly, taso, kori ja pussukka täällä) siivoamiseen. Tuloksena minulla on pari siistiä hyllyä vaatekaapissa, muutama setvitty pikkutavaralaatikko aulan hyllyssä ja iso kasa kierrätykseen lähtevää pienempää ja isompaa tavaraa :). Tuntuu vaikealta keskittyä vain yhteen pieneen asiaan kerralla ja olla näpertämättä turhan tarkasti (= vie aikaa), mutta kun siihen vaan harjoittelee, niin homma ei tunnu enää aivan mahdottomalta.

Mitä teen ennen kuin täytän 50 vuotta?

Kirjoitin blogiini yli vuosi sitten näin.

Jos tarkistetaan tuota listaa, olen ehkä saavuttanut niistä osittain seuraavia kohtia, ainoastaan seuraavia kohtia:

• järjestää monia iloisia juhlia

• tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin

Vai pitäisikö sanoa JOPA nämä kohdat?

Olen järjestänyt juhlia: oman poikani syntymäpäivät ja miehelle 30-vuotisjuhlat, joihin kutsuin pari hänen lapsuudenkaveriaan yllätykseksi.

Olen tutustunut työn kautta uusiin ihmisiin ja löytänyt kiinnostuksen kohteisiin liittyviä tuttavuuksia myös sosiaalisen median välityksellä. Yhteyteni vanhoihin ystäviin taitaa vaan rapistua entisestään...

En ole maalannut mitään, enkä ajanut pakettiautoa. En ole väsännyt omia nettisivuja tai käynyt pilkkikisoissa. Alle satakiloinen sentään olen vielä, mutta on sinne 50 vuoden ikäänkin vielä melko pitkä aika.

Olen ajatellut, että minun kyllä tulisi laittaa itselleni unelmia ja suunnitelmia, lyhyemmän aikavälin pieniä tavoitteita. Tuntuu siltä, että elämä on jo valmiiksi ohi, ellei ole mitään, mitä odottaa tai tavoitella. Palataan näihin ajatuksiin vielä joskus.

Pelko vai kiireen ihanuus?

Kiire määrittää tärkeyttä, ihmisyyttä, paremmuutta. Kiire on opittu puhe, elämäni tarina, perustelua kaikelle. Ei pysty, ei ehdi, valmista ei tule. Kenellä on isoin kiire? Minulla on kiire, saan kohdella Sinua huonosti?

Mihin on kiire ja mitä on tehtävä? Minun kiireeni on tyytymättömyyttä ja etsimistä. Enkö ole missään hyvä, tai mikä on riittävää? Asioita on vaan tehtävä - jos ei muut, niin minä. Uutta tulee koko ajan. Kun kiirehdin, olen ainakin matkalla lopputulokseen. Haluan tehdä hienoa ja menestyä, haluan ainakin näyttää siltä, että teen jotain. Valmiiksi asti tulee kaksi asiaa, kesken on koko ajan kymmeniä. Ja ne, jotka Pitäisi Aloittaa. En voi olla ajattelematta.

Kiireen ainoa hyvä asia on se, että luovuuden taustaksi saa paineen kautta sen Helvetinmoisen Hässäkän, joka minun mielessäni pullauttaa välistä myös ideoita. Mutta jollakin tavalla olisi osattava laittaa mielensä pois siltä vaihteelta, toisinaan.

En vaan voi pysähtyä, sillä se voisi tarkoittaa unohtamista, omien kärryjen hukkaamista.

- Posted using BlogPress from my iPhone

Tunnetko tämän kuvan?

Piirrellä raapustelin, luonnostelin, pitkästä aikaa yhden pienen kuvasen, aihe on matkittu jossakin näkemästäni kuvasta.

Kesällä kerran linnunpaskaan istuin

Greyn anatomiassa joku paska hääjakso. Twitter hajalla. Keksejä mennyt noin laatikollinen. Uimaan ei ole päässyt, jos sitten olisi uskaltanutkaan.

Voihan pakkoruotsikeskustelu!

On tää yksi puolue, jossa vaihtui juuri puheenjohtaja, josta tuli sitten pääministeri. Siinä tuli sitten jotain semmosta jutustelua - kuinka ollakaan "pakkoruotsista". Heti alkuun täytyy kertoa, etten olen yhtäkään kannanottoa tai puhetta kuunnellut tai lukenut viime päivinä, vaan olen satunnaisten lehtiotsikoiden varassa näine horinoineni. Mutta niin aina; mikään tässä blogissa ei perustu varmaan faktatietoon.

Olen kai kirjoittanut tästä asiasta ennenkin. Mikään vaan ei tunnu muuttuvan. Paitsi se että tuntuu kuin poliitikkojakin vietäisiin kuin pässiä narusta, kun yhtäkkiä ne dorkimmat mielipiteet löytyvät myös heidän suustaan. Mutta kansaahan hekin ovat edustamassa.

Riikka Alanen puhui Keskisuomalaisessa 15.6. fiksuja liittyen näihin pakkoruotsiasioihin. Yhtenä argumenttina ruotsin kielen opiskelun pakollisuuden poistamiseen on ollut se, että kun peruskoululaiset ja lukiolaiset on pakotettu opiskelemaan tietty määrä toista kotimaista kieltä, kuormittaa se heitä niin ylen määrin, ettei muiden kielten opiskeluun enää ole niin mahdollisuuksia tai aikaa. Alasen näkemys tästä oli se, että yhden kielen opiskelu tukee toisenkin kielen opiskelemista, eikä ruotsin kielen pakollisuuden poistamisella edistetä sen enempää muidenkaan kielten opiskelua. Muista Euroopan maista on saatu näyttöä siitä, etteivät koululaiset opiskele sen paremmin muitakaan kieliä, vaikka koulussa olisi pakollisena vain yksi vieras kieli - jos sitäkään.

Englannin ja ruotsin kielen opiskelu tukevat toisiaan - tämän tiesi Riikka Alanen ja tietää moni muukin. Mutta kun suomalaisnuori on niin urpo, ettei hän edes yritä kuunnella tai huomata tällaisia asioita, esimerkiksi sitä kuinka paljon yhteisiä sanoja näissä kahdessa kielessä on tai kuinka paljon yhteistä löydämme myös suomen ja ruotsin väliltä. Kun minä vaan en tahdo, niin minä voin sen jälkeen sulkea korvani ja silmäni kaikelta. Parhaimmillaan toistan koulussa kotona oppimaani omien vanhempieni kouluvastaisuutta, kun heillä on sattunut olemaan huonoa kielten opetusta. Siinä on vaikea ruveta keskustelemaan edes siitä, että ruotsin kieli on oikeasti helppoa, kun vertaa esimerkiksi venäjään.

Kun itse keskustelen ruotsin kielen opiskelusta joskus tuttavieni kanssa (vihaan tätä aihetta, mutta joskus sitä ajautuu muutaman sanasen vaihtamaan), niin aina sieltä paljastuu se huono suhde ruotsin kielen opettajaan. Mutta minkä sille sitten tekee, että juuri kielten opettajiksi päätyy se tietty, ikävin (?) opettajaihmisryhmä? Tai voi olla, että heistä hioutuu omanlaisiaan vasta koulumaailmassa, jossa ymmärrykseni mukaan joudutaan näinä päivinä pyytelemään anteeksi, että nyt tätä voi niin kamalan hirveää ja tarpeetonta ruotsin kieltä joudutaan pelkästään lain takia opettamaan. Voi kuinka mieluummin te rakkaat seitsemäsluokkalaiset palleroiset aloittaisittekaan espanjan tai japanin opiskelun (niissähän ei ole mitään kieliopillisia muotoja tai luokkia joita joutuisi opettelemaan ulkoa...)! Ja ne jotka ei halua oppia toista kieltä, voisivat vaikkapa laitella koko peruskouluaikansa ruokia kotitalousluokassa tai opiskella psykologiaa. Mitä yritän sanoa, on se, että on kurjaa, että ne peruskoulun ankeat kokemukset opetuksesta vaikuttavat koko elämään ja aiheuttavat sen, että oppiainetta mustamaalataan vain siitä syystä. Ruotsin kieli on suomalaiselle aina pakkoruotsi. Kun jatkamme tämän termin viljelemistä mediassa ja kodeissa, niin varmaan meidän lapsemme ilmoittavat jo ennen kouluun menemistä, että "en haluuuuu!"

Toivon hartaasti, että kaikesta huolimatta työelämä pitäisi yllä tiettyjä taitovaatimuksia kielissä. Että tietyissä, mahdollisimman monissa tietysti, täytyy pystyä vähintään lukemaan ruotsin kieltä sujuvasti. Toivon niiiiin hartaasti, että nämä tulevaisuuden lupaukset tulevat vielä törmäämään hienoilla urillaan siihen, että oma ura huipulle tyssääkin siihen, kun se himoittu firma (vaikkapa YLE) vaatiikin vähintään välttävää ruotsin kielen taitoa kaikilta työntekijöiltään. Kun vaikkapa se toimisto- tai asiakaspalvelutyö onkin etsittävä muualta kuin pääkaupunkiseudulta. Ai niin, nykyajan lasten unelmatyöpaikka olikin näytellä Salkkareissa... mitenkähän näyttelijöiden kielitaitovaatimukset ovat, hmm hmm.

Mitä on pelokkuus?

Eikö ole kummallista, sanoi muumipeikko,
että me, jotka menemme suoraan vaarallisimpaan paikkaan,
olemme vähemmän peloissamme kuin ne,
jotka tulevat sieltä.

- Muumipeikko ja pyrstötähti -

BloggPressLitea testailee

Kiitos vinkeistänne! BloggPress oli iPhonessa asennettunakin, mutta joku mutka on aiemmin ollut tiellä tämän kokeilemisessa. Mutta nytpä tätä testaillaan juuri sieltä pojan huoneen hämäristä :). Kuva ei tosin ole kotoisin täältä...




- Posted using BlogPress from my iPhone

Mobiili-Blogger, onko sellaista?

Voisiko joku ilmiantaa, onko käytettävissä Bloggeria iPhonelle? Viimeksi kun etsiskelin, en sellaista löytänyt, mutta siitä on jo tovi. Yritin eilen rustata blogikirjoitusta iPhonen Safari-selaimessa, mutta tämä tekstikenttä ei vaan ottanut siinä toimiakseen. Vietän usein illan tunteja sohvalla iPhone kourassa lojuen ja siinä kyllä syntyisi juttuja blogiinkin, jos vaan olisi väline käytettävänä.

No niin, se on ilta. Mies lukee pojalle iltasatua - pitkästä aikaa pojan sängyssä tosiaan luetaan jotain kirjaa! Tähän saakka koko kevään ajan se on ollut joko ei mitään tai sitten piirustussatu sellaisella "magneettisella" piirustusalustalla. Usein poika piirtää itse oman satunsa: Mauri-poika käy donitsilla, uimassa tai HopLopissa - tai Maurin perheen kissa Jooseppi seikkailee perheen poissa ollessa salaa omia juttujaan, käy esim. taksikyydillä eläinlääkärissä tai kaupassa (maksuvälineenä kalat). Olen mielissäni miehen ja pojan kehittelemistä mielikuvituksellisista saduista, joiden myötä poikamme on saanut tarinavarastoonsa paljon uudenlaisia juttuja. Tässä kohdassa pitää kyllä muistuttaa, ettei tuo avomies ole meidän perheen ainoa tarinamestari, vaan kyllä kai minustakin niitä juttuja löytyisi... jos vaan jaksaisin.

Saa nähdä, kuinka kauan tässä ehdinkään kirjoitella. On kulunut taas melko pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Olen ollut armottoman väsymyksen kourissa ja minulla todettiinkin aika matala hemoglobiini, kun menin huimauskohtauksen takia lääkäriin ja tutkiskeltavaksi. Nyt ollaan rautakuurilla, rautavarastot ovat alkaneet täyttyä ja asiaa kontrolloidaan vielä syksymmällä. Jospa tämä anemia tästä talttuisi. En kyllä ole varma, koheneeko oloni kuitenkaan pelkällä raudalla ja ruokavaliolla, sillä olen alkanut epäillä olevani aikuisten oikeasti joko uupunut tai masentunut. Avaintekijä lienee se, että kaikki tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta ja mieli on maassa, vaikka mitä tekisi. Keskittymisen kanssa on ongelmaa ja ajatukset oman ankeuden ympärillä ahdistavat. Kyllähän tämä blogikin on ollut jo pidemmän aikaa pelkkää valitusta, ja vaikka olenkin sisimmässäni draamaa rakastava ikuinen murrosikäinen, voi siinä taustalla olla jotain aivokemiaakin. Perintötekijöitä ainakin piisaa, jos se sieltä kautta on tullakseen. En tiedä... katellaan... muuta en oikein osaa tässä tilanteessa tehdä.

...Laitoin pojan nukkumaan ja palaan varovasti kehumaan tätä uutta tilannettamme nukuttamisten suhteen. Olemme vihdoin pääsemässä eroon siitä, että minun täytyisi maata pojan vieressä, jotta hänet saa nukkumaan. Pikkumies on osannut nukahtaa jo monena iltana paljon helpommin ja nopeammin :). Tähän tilanteeseen on tottunut nopeasti (ja luoja miten tätä on kaivannut niinä loputtoman pitkinä hetkinä pimeässä lastenhuoneessa!), joten pienetkin takapakit aiheuttavat epätoivoa. Kärsivällisyyttä, luovuutta, jämäkkyyttä, rutiinia, selkeyttä ja uskoa onnistumiseen tässä tarvitaan. Olisi mukavaa, jos omasta mielialastaan voisi sanoa jotain samantapaista, jolla se valo taas tulisi minunkin maailmaani. Tuntuu vaan vaativan enemmän kuin yritteliäisyyttä.

The Story of My Things

Viime kesänä hankin vuosien ämpyilyn jälkeen aurinkolasit, ihan sellaiset 11 euron markettilasit. Koska minulla kuitenkin on likinäkö, eikä ilman silmälaseja voi oikeastaan pahemmin olla, niin eipä tullut noita aurinkolaseja käytettyä kuin ehkä yhtenä päivänä noin viisi minuuttia. Ja sen koommin en olekaan niitä laseja nähnyt. Että nyt kun kesä tulikin toukokuun puolivälissä ja arska helottaa pilvettömällä taivaalla, niin eipä ole aurinkolaseja. Tämä ilmiö vaivaa kyllä kaikkia pieniä tavaroitani. Olen syytänyt vuosien aikana varmaan useamman sata euroa rahaa koruihin, jotka olen kadottanut samantien ne kotiin tuotuani tai viimeistään ensimmäisen käytön jälkeen. Minusta ei vaan ole naiseksi. Piste.

Tein Jungin persoonatyyppitestin (englanninkielinen), ja yllättäen sieltä pamahti tällä kertaa ENFP, jossa tuo E on kylläkin vain lievä. Keirseyn kuvaus ENFP-ihmisistä on "champion", fantsuu. Kyllähän minä itsestäni allekirjoitan sen, että olen joskus se porukan innostuja, hölösuu ja dramaattinen poukkoilija, joka saa aikaan (paheksunnan ohella) myös hymyjä, ja tulihan tuota eilen taas harjoitettua firman bileissäkin, mutta kyllä itse sijoitan itseni sinne introvertin puolelle enemmän. Tässä testissä (linkki on jossakin aiemmassa postauksessa) tuli ehkä kielimokia, joten senkin vuoksi saattoi lipsahtaa väärälle puolelle... emmää tiiä... ehkä olenkin niiden kahden ääripään välillä, sehän on ihan mahdollistakin.