Ihan helvetin lujaa joo.
Sitä lienee silloin jo hieman lihava, kun juostessa pomppii selkämassan lisäksi myös maha. Taidan olla elämäni kunnossa.
Kämppä on varmaan liian täyteen hamstrattu, kun juhlien alla pitää koko makuuhuone täyttää ympäri taloa lojuvilla roinilla, koska millekään ei ole sijaa kaapeissa, vaatehuoneessa tai varastossa. Nyt on sitten hyvä lopen väsähtäneenä lähteä kaivamaan sieltä sänkyä esiin.
Jos ei tykkää lapsista, eikä koskaan ole tykännytkään, joutuu säännöllisesti hankaliin tilanteisiin. Tähän kun yhdistää loppuun asti kiristetyn pinnan, koska ikinä ei ole aikaa (tai voimia) itselle ja akut on täysin lopussa... alkaa tuo oma mukelokin kypsyttää toisinaan melko hartaasti.
Työelämä ei taida olla minua varten. Sekopäisyyteni on ajanut minut jo pohtimaan siivousuralle palaamista tai johtajakoulutukseen lähtemistä. Mitä vit....?!
Parisuhde saa luvan odottaa jossain pimeässä huoneessa, kunnes edes joku edellisistä on ratkaistu. Ei vaan tunnu olevan kovin helposti ymmärrettävissä tämä asia toiselle osapuolelle.
- Posted using BlogPress from my iPhone
perjantaina, elokuuta 12, 2011
torstaina, kesäkuuta 02, 2011
Kesäkuu alkoi
100 tavaran haasteeni: Olen aivan varmasti luopunut niin monesta turhasta tavarasta, vaikka raportointi tyssäsikin ennen puoliväliä. Iso kasa vaatteita on ainakin lähtenyt eteenpäin. Lihon tasaista tahtia. Kohta voin luovuttaa loputkin johonkin.
Kyllä kesä vaan on hieno juttu! Samoin on uudelleen vauhtiin lähtenyt harrastus, geokätköily. Siihen on hurahdettu ja voi Luojan kiiiitos, se tyhjentää ainakin hetkellisesti pään huolesta ja stressistä.
Muuten elo onkin ärsyttävää, rasittavaa ja kurjaa. Työssä tulee muutoksia, aina on kiire ja osaaminen ei riitä. Eli aina saa kärsiä ja hävetä. Olen odottanut pään poksahtamista, mutta ilmeisesti se ei toimi ihan niin.
Kissareppanakin taitaa vedellä viimeisiään... Mutta katsotaan nyt.
- Posted using BlogPress from my iPhone
Kyllä kesä vaan on hieno juttu! Samoin on uudelleen vauhtiin lähtenyt harrastus, geokätköily. Siihen on hurahdettu ja voi Luojan kiiiitos, se tyhjentää ainakin hetkellisesti pään huolesta ja stressistä.
Muuten elo onkin ärsyttävää, rasittavaa ja kurjaa. Työssä tulee muutoksia, aina on kiire ja osaaminen ei riitä. Eli aina saa kärsiä ja hävetä. Olen odottanut pään poksahtamista, mutta ilmeisesti se ei toimi ihan niin.
Kissareppanakin taitaa vedellä viimeisiään... Mutta katsotaan nyt.
- Posted using BlogPress from my iPhone
keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2011
Kuulehan...
Hiilihydraatteja ei saa syödä. Ei kun siis, huonoja hiilareita ei saa syödä. Proteiinia pitää syödä, ja vitamiineja täytyy tankata.
Sokeria ei pitäisi syödä. Kaakao on epäeettistä, tumma suklaa edistää terveyttä.
Ruuansulatus ei toimi ilman ruuansulatusjugurttia.
Liha on monin tavoin huonoa. Lihaeinekset eivät ole lihaa - tai vaikka ne olisivat joskus sitä olleet, on liha teurastuksen jälkeen silputtu, pesty, käsitelty kemikaaleilla, värjätty, muunneltu, jatkettu, maustettu ja niin edelleen.
Naudanlihan syöminen on pahin rikos, varsinkin ulkomaisen. Broilerintuotanto on sairasta. Mistä löytää kotimaista luomulihaa?
Riisi on epäeettistä, samoin kahvi.
Makeutusaineet tekevät hulluksi, hedelmäsokeri aiheuttaa diabeteksen, light-tuotteissa on hullusti lisäaineita. Natriumglutamaatti on pahasta kaikille, muka.
Voi on liian tuhtia rasvaa, oliiviöljy on välillä hyvä ja välillä huono, transrasva, kova rasva, tyydyttymätön, ahdistus, hysteria.
Banaani ei ole terveellistä, avokadossa on liikaa rasvaa. Omenan kuoret pitää syödä mutta lajiketta vaihtaa säännöllisesti, jotta mitään myrkkyä ei kertyisi liikaa.
Miehelle tekee hyvää kaksi olutta päivässä, naisella on ongelma, jos menee 7 viikossa. Kännissä ei saa olla ja krapula lyhentää elämää.
Lapselle ei saa antaa suolaa, sokeria tai kovaa rasvaa. Lapselle ei saa antaa liikaa ruokaa. Lapselle ei saa antaa liian usein ruokaa. Lapselle ei saa antaa, mitä hän tahtoo. Ei mehua, ei limsaa, ei karkkia, ei pullaa. Lasta täytyy juoksuttaa kaksi tuntia päivässä ja hänen tulee osata pyöräillä, luistella ja hiihtää.
Hyötyliikuntaa tulee harrastaa. Sosiaalista elämää täytyy olla ja mielellään on käytävä zumbassa. Parisuhteessa tulee olla seksiä ja joustoa. Lasten on mentävä yöksi mummolaan.
Palkkaa on saatava paljon, työkavereiden kanssa on pakko käydä kaljalla. Kotiin on hankittava uusia tavaroita, eikä elämä ilman asuntolainaa ole elämää.
- Posted using BlogPress from my iPhone
Sokeria ei pitäisi syödä. Kaakao on epäeettistä, tumma suklaa edistää terveyttä.
Ruuansulatus ei toimi ilman ruuansulatusjugurttia.
Liha on monin tavoin huonoa. Lihaeinekset eivät ole lihaa - tai vaikka ne olisivat joskus sitä olleet, on liha teurastuksen jälkeen silputtu, pesty, käsitelty kemikaaleilla, värjätty, muunneltu, jatkettu, maustettu ja niin edelleen.
Naudanlihan syöminen on pahin rikos, varsinkin ulkomaisen. Broilerintuotanto on sairasta. Mistä löytää kotimaista luomulihaa?
Riisi on epäeettistä, samoin kahvi.
Makeutusaineet tekevät hulluksi, hedelmäsokeri aiheuttaa diabeteksen, light-tuotteissa on hullusti lisäaineita. Natriumglutamaatti on pahasta kaikille, muka.
Voi on liian tuhtia rasvaa, oliiviöljy on välillä hyvä ja välillä huono, transrasva, kova rasva, tyydyttymätön, ahdistus, hysteria.
Banaani ei ole terveellistä, avokadossa on liikaa rasvaa. Omenan kuoret pitää syödä mutta lajiketta vaihtaa säännöllisesti, jotta mitään myrkkyä ei kertyisi liikaa.
Miehelle tekee hyvää kaksi olutta päivässä, naisella on ongelma, jos menee 7 viikossa. Kännissä ei saa olla ja krapula lyhentää elämää.
Lapselle ei saa antaa suolaa, sokeria tai kovaa rasvaa. Lapselle ei saa antaa liikaa ruokaa. Lapselle ei saa antaa liian usein ruokaa. Lapselle ei saa antaa, mitä hän tahtoo. Ei mehua, ei limsaa, ei karkkia, ei pullaa. Lasta täytyy juoksuttaa kaksi tuntia päivässä ja hänen tulee osata pyöräillä, luistella ja hiihtää.
Hyötyliikuntaa tulee harrastaa. Sosiaalista elämää täytyy olla ja mielellään on käytävä zumbassa. Parisuhteessa tulee olla seksiä ja joustoa. Lasten on mentävä yöksi mummolaan.
Palkkaa on saatava paljon, työkavereiden kanssa on pakko käydä kaljalla. Kotiin on hankittava uusia tavaroita, eikä elämä ilman asuntolainaa ole elämää.
- Posted using BlogPress from my iPhone
maanantaina, huhtikuuta 11, 2011
Mäöm... mao?
Siinä se nököttää vieressä ja komentaa meikäläistä nukkumaan. Mäu, mää, mäu, mää, maaa... tympiintyneellä, vähän karhealla äänellä. Kissallamme on rytmi. Sillä on myös dementia, munuaisvaiva ja huono kuulo, todella huono kuulo. Nyt kun olen saanut poikamme pois sängystäni, on kissa tullut tilalle - se pyrkii aina tiettyyn aikaan oikealle puolelleni kainaloon, peiton alle. Ties kuinka kauan se joskus öisin seisookaan tyynyni reunalla ja tuijottaa peiton reunaa...
Haikeaa olla kissan omaishoitaja. Pian 19 vuotta täyttävä kissavanhus vaatii erityishoivaa, ja eihän tässä tietysti tiedä, milloin se vetelee viimeisiä päiviään. Kissat ja lääkkeet eivät kyllä kuulu yhteen nekään. Onneksi aiempien vaniljalla maustettujen ACE-estäjien tilalle löytyi toisia maksanmakuisia - ja silti ne pitää piilottaa mikroskooppisena muruna herkkuruuan sekaan. Paitsi että se ruoka on sitten taas sellaista, jota tälle kissalle ei varsinaisesti munuaisten takia saisi antaa... Kaikenlaista haastetta. Mutta kissaparka on herttainen, useimmiten ihan pirteä, ei vaikuta kärsivän ja viihtyy seurassamme. Päivä tai viikko kerrallaan yhteiseloa jatketaan.
Haikeaa olla kissan omaishoitaja. Pian 19 vuotta täyttävä kissavanhus vaatii erityishoivaa, ja eihän tässä tietysti tiedä, milloin se vetelee viimeisiä päiviään. Kissat ja lääkkeet eivät kyllä kuulu yhteen nekään. Onneksi aiempien vaniljalla maustettujen ACE-estäjien tilalle löytyi toisia maksanmakuisia - ja silti ne pitää piilottaa mikroskooppisena muruna herkkuruuan sekaan. Paitsi että se ruoka on sitten taas sellaista, jota tälle kissalle ei varsinaisesti munuaisten takia saisi antaa... Kaikenlaista haastetta. Mutta kissaparka on herttainen, useimmiten ihan pirteä, ei vaikuta kärsivän ja viihtyy seurassamme. Päivä tai viikko kerrallaan yhteiseloa jatketaan.
lauantaina, huhtikuuta 02, 2011
Moi mä!
No sä oot nyt 15-vuotias, vajaa puolet mun iästä. Tai sun, sit ku sä olet mä tässä iässä. Joo kyllä sä elät näin vanhaksi, ja voin kertoa myös sen, ettei se 34-vuotiaana kuoleminen tunnu tässä vaiheessa enää niin houkuttelevalta ajatukselta. Ainakaan koko ajan. En kyllä kiellä, etteikö tässä vaiheessa elämää olisi välillä sellainen olo, että tää on nähty. Mutta lupaatko, ettet ajattele sellaista ennen kuin olet tullut tähän ikään?
Eka vinkki: heitä nyt helevettiin ne wannabehoppari-retkut (joiden tajuat kyllä olevan aika naurettavat, kun eihän sulla ollut mihinkään oikeisiin vaatteisiin edes varaa) ja rupea näyttämään tytöltä. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi vasta kaksvitosena tajuta yhtä niistä syistä, miksi sulla ei ollut koskaan poikakaveria. Mä muuten tiedän, että ne kengät on jo rikki ja sateellahan niihin tulee vesikin sisään, eli ei se ehkä ole kuitenkaan sen arvoista. Kengistä puheen ollen kannustan kokeilemaan saappaita (jos ne jossain vaiheessa sattui olemaan muodissa) ennen kuin tajuat pohkeidesi kasvaneen niin järkyttäviin mittoihin, että joudut luopumaan toivosta niiden(kin) hankkimisen kanssa. Tänäkin päivänä tiiraat peilistä takapuoltasi käsittämättä, mistä se on siihen tullut. Samaan tapaan kuin nuo sääretkin joskus pian tulevaisuudessa: syömällä. Maailmassa olisi kyllä muitakin harrastuksia. Vaikka mä olen sä ja tiedän kyllä, mitä mietit, haluan sanoa, että olet ihan nätti ja pahemminkin voisi asiat olla. Se siniruudullinen lyhyt mekko - pidä sitä useammin, myöhemmin tulet kaipaamaan sitä.
Sä kirjoitat ja piirrät - jatka niitä, vaikka et koulun taitavin piirtäjä olisikaan. Vuosien jälkeen ymmärrät näiden juttujen merkityksen ja tiedät niiden kantaneen läpi monen synkän hetken. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen, mitä muutakaan olisit niinä hetkinä voinut tehdä? Et ehkä saa kuvataiteesta ammattia, mutta siitä huolimatta piirrä niin kauan kuin se vaan tuntuu itselle järkevältä, ja mielellään sen jälkeenkin. Joskus tulee vielä se päivä, kun tajuat, ettet enää tunne kädessäsi olevaa kynää tai edes sitä viivaa, jota se piirtää. Jos nyt voisin aikakoneen avulla tätä asiaa muuttaa, palaisin sen korjaamaan.
Sulla on ihania ystäviä, vaikka oletkin enemmän yksinäinen susi, joka kaipaa omaa rauhaansa. Toivottavasti huomaat, että kaverit välittävät sinusta. Toivottavasti huomaat myös sen, kun ystävät tarvitsevat sinun tukeasi. Et ole ennenkään lähtenyt mukaan ryhmittymiin ja paskanpuhumiseen, toivon että välttäisit sitä yhäkin ja sitten lukiossa... Kun olet minun iässäni, tulet ymmärtämään, mikä rikkaus on ollut saada niin monia erilaisia ystäviä. Ymmärräthän jo nyt, että eri perhetaustat tuovat porukkaasi niin kitkaa kuin voimaakin. Nyt jälkeenpäin, kun olen nähnyt, mitä luokkatovereillesi tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, suren sitä, etten voinut vaikuttaa asioihin. Jos sinä voit ja näet - ja muistan kyllä että näitkin - mieti, voitko tehdä jotain.
Tiedän nyt, mitä virheitä tulet tekemään, enkä usko voivani niitä estää, vaikka sanoisin mitä. Mitä tahansa tapahtuukin, on se kuitenkin aika pieni asia tässä maailmassa. Pidä itsestäsi huolta. Ollaan yhdessä tyytyväisiä, että olemme yhä hengissä ja terveitä.
Anna
Eka vinkki: heitä nyt helevettiin ne wannabehoppari-retkut (joiden tajuat kyllä olevan aika naurettavat, kun eihän sulla ollut mihinkään oikeisiin vaatteisiin edes varaa) ja rupea näyttämään tytöltä. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi vasta kaksvitosena tajuta yhtä niistä syistä, miksi sulla ei ollut koskaan poikakaveria. Mä muuten tiedän, että ne kengät on jo rikki ja sateellahan niihin tulee vesikin sisään, eli ei se ehkä ole kuitenkaan sen arvoista. Kengistä puheen ollen kannustan kokeilemaan saappaita (jos ne jossain vaiheessa sattui olemaan muodissa) ennen kuin tajuat pohkeidesi kasvaneen niin järkyttäviin mittoihin, että joudut luopumaan toivosta niiden(kin) hankkimisen kanssa. Tänäkin päivänä tiiraat peilistä takapuoltasi käsittämättä, mistä se on siihen tullut. Samaan tapaan kuin nuo sääretkin joskus pian tulevaisuudessa: syömällä. Maailmassa olisi kyllä muitakin harrastuksia. Vaikka mä olen sä ja tiedän kyllä, mitä mietit, haluan sanoa, että olet ihan nätti ja pahemminkin voisi asiat olla. Se siniruudullinen lyhyt mekko - pidä sitä useammin, myöhemmin tulet kaipaamaan sitä.
Sä kirjoitat ja piirrät - jatka niitä, vaikka et koulun taitavin piirtäjä olisikaan. Vuosien jälkeen ymmärrät näiden juttujen merkityksen ja tiedät niiden kantaneen läpi monen synkän hetken. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen, mitä muutakaan olisit niinä hetkinä voinut tehdä? Et ehkä saa kuvataiteesta ammattia, mutta siitä huolimatta piirrä niin kauan kuin se vaan tuntuu itselle järkevältä, ja mielellään sen jälkeenkin. Joskus tulee vielä se päivä, kun tajuat, ettet enää tunne kädessäsi olevaa kynää tai edes sitä viivaa, jota se piirtää. Jos nyt voisin aikakoneen avulla tätä asiaa muuttaa, palaisin sen korjaamaan.
Sulla on ihania ystäviä, vaikka oletkin enemmän yksinäinen susi, joka kaipaa omaa rauhaansa. Toivottavasti huomaat, että kaverit välittävät sinusta. Toivottavasti huomaat myös sen, kun ystävät tarvitsevat sinun tukeasi. Et ole ennenkään lähtenyt mukaan ryhmittymiin ja paskanpuhumiseen, toivon että välttäisit sitä yhäkin ja sitten lukiossa... Kun olet minun iässäni, tulet ymmärtämään, mikä rikkaus on ollut saada niin monia erilaisia ystäviä. Ymmärräthän jo nyt, että eri perhetaustat tuovat porukkaasi niin kitkaa kuin voimaakin. Nyt jälkeenpäin, kun olen nähnyt, mitä luokkatovereillesi tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, suren sitä, etten voinut vaikuttaa asioihin. Jos sinä voit ja näet - ja muistan kyllä että näitkin - mieti, voitko tehdä jotain.
Tiedän nyt, mitä virheitä tulet tekemään, enkä usko voivani niitä estää, vaikka sanoisin mitä. Mitä tahansa tapahtuukin, on se kuitenkin aika pieni asia tässä maailmassa. Pidä itsestäsi huolta. Ollaan yhdessä tyytyväisiä, että olemme yhä hengissä ja terveitä.
Anna
Haloo missä mennään?
TTU! ton 100 tavaran haasteenkin kanssa! Mihin mennessä lupasin sen suorittaa? Kämppäämme on ollut tasainen virta krääsää, eikä siinä paljon muutamasta roskasta luopuminen helpota. Pojalle tuntuu ilmestyvän tämän tästä joku uusi lego-härveli, vaikka yritän kuinka nalkuttaa niitä vastaan - joo joo, kyllä legoista on iloa ja mitä enemmän niitä on, sitä kivempi on rakennella kaikenlaista, MUTTA kun joka huoneen lattialla makaa helikopterien, avaruusalusten ja erilaisten autojen raatoja viikkotolkulla ilman, että kukaan koskeekaan niihin, tuntuu että muutama olisi saanut jäädä hankkimatta. Toinen lystikäs tavarataivas on pojan keksimä kauppaleikki: olohuoneen nurkkaan on kasattu älyttömät määrät roskaa. Hetken näytti ihan kivalta, kun myynnissä oli muutama suklaalevy (pahvikuoret) ja pastillilaatikoita, mutta kohta sieltä löytyi myös lehdistä leikattua paperisilppua, tyhjiä kaljatölkkejä, myslipaketteja, limsapulloja, karkkipapereita, keppejä, kaupan kuitteja (noin miljardi), korkkeja, muovipusseja, vitamiinipurnukoita, tyhjiä purkkapusseja... Idea kauppaleikistä - tai välillä se oli kuulemma myös tehdas - on oikein kiva, mutta kun tuon meidän tenavan leikki on lähinnä sitä, että hamstrataan roinaa ja roskaa yhteen paikkaan ja sitten vähän väliä huudetaan äitiä siivoamaan niitä, kun tavarat sortuvat tuolien päältä. Potentiaalinen himohamstraaja, aivan kuin äitinsä. Näkisittepä kaiken sen paperisilpun, lippulappuset ja ties mitkä roskat, joita hän on keräillyt ympäri kotiamme. Ja äidin tehtävä lienee aina sopivan ajan kuluttua sieltä täältä vähän harventaa noita kokoelmia.
Yllätys yllätys, olen ajatellut kirjoitella blogiin kaikenlaista. Ja yllätys yllätys, onpa jäänyt kirjoittamatta. Ehkä tässä keväällä valon lisääntyessä... ehkä ei. Elämään kuuluu niinkin jännittävää, että kävin jopa ulkomailla perheen ja ystäväperheen kanssa. Viikon Hollannin loman jälkeen töihin palaaminen oli kyllä ihan kreisibailausta... joo ei. Tuntuu hävinneen loputkin motivaatiosta tai ainakin työtehtävät on niin haastavia, ettei vaan oikein meinaa pärjätä. Olisi ehkä kiva olla vain sihteeri. Voisi suoraan keskittyä vain niihin "omiin" hommiin, joita muut antavat tehtäväksi ja muista sanoa, että sori vaan tää ei kuulu mun hommiin tai sori vaan, mutta en mä tätä osaa tai ehdi tehdä.
Mitähän sitä tekisi isona? Oikeastihan haluaisin rakentaa taloja, tai ainakin suunnitella niitä. Poski kiinni bussin ikkunassa tuijotan aamuisin rakennustyömaita työmatkani varrella. Kun olin siivoojana, nautin niiin paljon arkkitehtitoimiston siivoamisesta, kun mopin varressa pääsi ohimennen vilkuilemaan talojen piirustuksia. Mutta kuten edellinen postauksenikin kertoo, matemaattiset lahjani ovat olemattomat. Keski-iän lähestyessä olen varmaan kärventänyt aivoistanikin jo 40 %. On vain tyydyttävä katsomaan vierestä, kun toiset rakentavat isoja asioita ja saavat aikaan.
Yllätys yllätys, olen ajatellut kirjoitella blogiin kaikenlaista. Ja yllätys yllätys, onpa jäänyt kirjoittamatta. Ehkä tässä keväällä valon lisääntyessä... ehkä ei. Elämään kuuluu niinkin jännittävää, että kävin jopa ulkomailla perheen ja ystäväperheen kanssa. Viikon Hollannin loman jälkeen töihin palaaminen oli kyllä ihan kreisibailausta... joo ei. Tuntuu hävinneen loputkin motivaatiosta tai ainakin työtehtävät on niin haastavia, ettei vaan oikein meinaa pärjätä. Olisi ehkä kiva olla vain sihteeri. Voisi suoraan keskittyä vain niihin "omiin" hommiin, joita muut antavat tehtäväksi ja muista sanoa, että sori vaan tää ei kuulu mun hommiin tai sori vaan, mutta en mä tätä osaa tai ehdi tehdä.
Mitähän sitä tekisi isona? Oikeastihan haluaisin rakentaa taloja, tai ainakin suunnitella niitä. Poski kiinni bussin ikkunassa tuijotan aamuisin rakennustyömaita työmatkani varrella. Kun olin siivoojana, nautin niiin paljon arkkitehtitoimiston siivoamisesta, kun mopin varressa pääsi ohimennen vilkuilemaan talojen piirustuksia. Mutta kuten edellinen postauksenikin kertoo, matemaattiset lahjani ovat olemattomat. Keski-iän lähestyessä olen varmaan kärventänyt aivoistanikin jo 40 %. On vain tyydyttävä katsomaan vierestä, kun toiset rakentavat isoja asioita ja saavat aikaan.
keskiviikkona, helmikuuta 09, 2011
Työmuisti kortilla, jaksanko vielä?
Käytin tänään monta minuuttia päätelläkseni, kuinka paljon on 6 kertaa 8. Tieto ei vaan tullut mieleeni mitenkään. Kun vihdoin sain mutkan kautta laskutuloksen aikaiseksi, olin unohtanut, miksi ylipäätään tarvitsin koko lukemaa. Jollain logiikalla olin laskemassa, kuinka paljon 18-sivuisten materiaalien kopioiminen tietylle osallistujamäärälle maksoi. Lopputulos: en tiedä.
Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.
Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.
Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.
Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.
Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?
- Posted using BlogPress from my iPhone
Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.
Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.
Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.
Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.
Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?
- Posted using BlogPress from my iPhone
tiistaina, helmikuuta 01, 2011
Helmikuussa on jo valoa
Jokainen talvi on pitkä ja pimeä talvi. Tämä talvi tuntuu jälleen kaikista pisimmältä, mutta onneksi viikko viikolta maailma tuntuu taas helpommin hengitettävältä... ainakin vapaa-aikana.
torstaina, tammikuuta 06, 2011
Tavaraa kiertoon tai kaatikselle
26. Lisää erilaisia vanhoja meikkejä, mm. luomivärejä
27. Rikkoutuneita hiusnipsuja ja -pinnejä
28. Rumia ja rähjiä hiuslenkkejä
29. Ikivanhat, rumat korvarenkaat
30. Vanhentunut desinfiointiaine
31. Pojan pieneksi ja käyttämättä jäänyt uimarengas kirpparille
32. Parhaat päivänsä nähneet sormivärit
33. Vanhoja ja pieneksi jääneitä sukkia siivousräteiksi > käytön jälkeen kaatopaikalle
34. Kynttilöitä, vähän poltettuja, rumia, vanhoja
35. 1999-2000 Timex-kalenterini
36. Jumppapallo, rikki
37. Hiusharja
27. Rikkoutuneita hiusnipsuja ja -pinnejä
28. Rumia ja rähjiä hiuslenkkejä
29. Ikivanhat, rumat korvarenkaat
30. Vanhentunut desinfiointiaine
31. Pojan pieneksi ja käyttämättä jäänyt uimarengas kirpparille
32. Parhaat päivänsä nähneet sormivärit
33. Vanhoja ja pieneksi jääneitä sukkia siivousräteiksi > käytön jälkeen kaatopaikalle
34. Kynttilöitä, vähän poltettuja, rumia, vanhoja
35. 1999-2000 Timex-kalenterini
36. Jumppapallo, rikki
37. Hiusharja
maanantaina, joulukuuta 27, 2010
Pikkuotuksia meidän nurkilta
Elli Pupu
Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka meille tänä vuonna ilmestyi.
Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.
Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.
Karhu-Reidar
Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.
Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.
Hillevi Kisu
Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.
Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.
Pinja Pupu
Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.
Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.
Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...
Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).
Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka meille tänä vuonna ilmestyi.
Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.
Karhu-Reidar
Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.
Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.
Hillevi Kisu
Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.
Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.
Pinja Pupu
Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.
Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.
Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...
Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).
tiistaina, joulukuuta 14, 2010
Elämän mittainen pukeutumiskriisi
En ole koskaan osannut pukeutua oikein. Elämän lähestyessä jo keski-ikää tajuaa menetetyt tilaisuudet karvaasti. Miten sitä onkin osannut pukeutua aina väärin, niin eri tavalla kuin sen ikäisenä kuuluisi pukeutua?
Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...
Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.
Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.
Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.
Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?
Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.
Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...
Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.
Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.
Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.
Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?
Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.
sunnuntaina, marraskuuta 21, 2010
Oma rakas kaaokseni
Pois elämääni rasittamasta ovat siirtyneet myös
16. Kuivia ripsivärejä
17. Vanhoja, hajonneita huulipunia
18. Rikkinäinen reppu
19. Pojan hajalle "mopoillut" gore tex -lenkkarit
20. Saman tyypin tarralenkkarit
21. Pari paria pojan sandaaleita
22. Ulkona pakkasessa palellutettu nestemäinen mäntysuopa - miksi aina käy niin?
23. Hajonnut ja jäätynyt Rölli-kahluuallas
24. Parit kesäkukat ruukkuineen...
25. Ukon säpäleinä oleva vanha lompakko
Vihdoin sain kuljetettua SPR:n keräyslaatikkoon jo aiemmin syksyllä kasatut seitsemän kassillista vaatteita ja kenkiä - ja lisää tulee. Huh!
- Posted using BlogPress from my iPhone
16. Kuivia ripsivärejä
17. Vanhoja, hajonneita huulipunia
18. Rikkinäinen reppu
19. Pojan hajalle "mopoillut" gore tex -lenkkarit
20. Saman tyypin tarralenkkarit
21. Pari paria pojan sandaaleita
22. Ulkona pakkasessa palellutettu nestemäinen mäntysuopa - miksi aina käy niin?
23. Hajonnut ja jäätynyt Rölli-kahluuallas
24. Parit kesäkukat ruukkuineen...
25. Ukon säpäleinä oleva vanha lompakko
Vihdoin sain kuljetettua SPR:n keräyslaatikkoon jo aiemmin syksyllä kasatut seitsemän kassillista vaatteita ja kenkiä - ja lisää tulee. Huh!
- Posted using BlogPress from my iPhone
lauantaina, marraskuuta 06, 2010
100 tavaran haaste käynnistynyt
Uskon nyt siihen, että raivaamalla kotiaan kuntoon tai ainakin selvittämällä sen keskeneräiseksi jääneitä nurkkia unohduksiin jääneestä tavarasta voi saada itselleen energiaa. Olen aloittanut kaivelemalla kaappien hyllyjä sieltä täältä ja keräämällä niiden sisällöstä kierrätykseen ja roskiin lähteviä tavaroita jo aiemmin syksyllä, mutta nyt aloitan ihan oikeasti sadan tavaran haasteen.
1. Pieneksi jääneitä lastenvaatteita meni myyntiin kirpparille ja lähtee lahjoitukseen. Tämän raivauksen olen tehnyt jo aiemmin - ja se on kyllä vielä vähän keskenkin, mutta kirjataan tähän, kun se on niin hyvä startti kaikelle raivaukselle niin kotona kuin varastossakin.
2. Nippu vanhojen kodinkoneiden ja laitteiden käyttöohjeita ja takuukuitteja
3. Muutama eri puhelimien hands free -laite.
4. Nurkkiin pyörimään jääneitä vaippoja, Siwan Bambo -"laatuvaippoja", joten en edes kehtaa antaa niitä kenellekään käytettäväksi.
5. Vanha rotan juomapullo, tuskin enää saa pestyä hygieeniseksi.
6. Juomapullon "kylmäpussukka"
7. Rintanappi "18 vuotta - suutele minua..."
8. Tennispallojen säilytysputkilo, josta puuttuu korkki.
9. Vanhat silmälasini
10. Puoli purkillista ikivanhoja sydämenmuotoisia nonparelleja, joita olin säästänyt "askartelukäyttöön".
11. Pätkä jalkalistaa
12. Kaksi hiussolkea
13. Nauhoja, korkkeja, muita käsittämättömiä pikkunippeleitä
14. Rähjä hammasharjan matkakotelo
15. Tyhjiä paristoja
Osa tavaroista lähti roskikseen/kierrätykseen, osan vien kirpputorille... tai johonkin.
Samassa yhteydessä kaapista siirtyi roinaa parempiin paikkoihin, esim. vauvan makuupussi samaan kaappiin muiden vauvatavaroiden kanssa, sain yhdistettyä pari sekalaista "aarrelaatikkoa" yhdeksi, löytyi kauan etsityt ulkovalot sekä kivoja pikku aarteita pojalle :).
1. Pieneksi jääneitä lastenvaatteita meni myyntiin kirpparille ja lähtee lahjoitukseen. Tämän raivauksen olen tehnyt jo aiemmin - ja se on kyllä vielä vähän keskenkin, mutta kirjataan tähän, kun se on niin hyvä startti kaikelle raivaukselle niin kotona kuin varastossakin.
2. Nippu vanhojen kodinkoneiden ja laitteiden käyttöohjeita ja takuukuitteja
3. Muutama eri puhelimien hands free -laite.
4. Nurkkiin pyörimään jääneitä vaippoja, Siwan Bambo -"laatuvaippoja", joten en edes kehtaa antaa niitä kenellekään käytettäväksi.
5. Vanha rotan juomapullo, tuskin enää saa pestyä hygieeniseksi.
6. Juomapullon "kylmäpussukka"
7. Rintanappi "18 vuotta - suutele minua..."
8. Tennispallojen säilytysputkilo, josta puuttuu korkki.
9. Vanhat silmälasini
10. Puoli purkillista ikivanhoja sydämenmuotoisia nonparelleja, joita olin säästänyt "askartelukäyttöön".
11. Pätkä jalkalistaa
12. Kaksi hiussolkea
13. Nauhoja, korkkeja, muita käsittämättömiä pikkunippeleitä
14. Rähjä hammasharjan matkakotelo
15. Tyhjiä paristoja
Osa tavaroista lähti roskikseen/kierrätykseen, osan vien kirpputorille... tai johonkin.
Samassa yhteydessä kaapista siirtyi roinaa parempiin paikkoihin, esim. vauvan makuupussi samaan kaappiin muiden vauvatavaroiden kanssa, sain yhdistettyä pari sekalaista "aarrelaatikkoa" yhdeksi, löytyi kauan etsityt ulkovalot sekä kivoja pikku aarteita pojalle :).
sunnuntaina, lokakuuta 24, 2010
Kylmyys ja kaameus
Hah! Tässä sitä taas ollaan tekemässä verkkoviestintärikollisuutta: valittamassa. Nykyäänhän blogien tarkoitus olisi toimia henkilöbrändin markkinoinnissa. Nykyään me olemme tuotteita, ja samalla itsemme mainostoimistoja. Pitää kirjoittaa paljon ja hyvin. Ja ennen kaikkea myönteisesti. Parasta olisi tuotteistaa myös oma elämänasenteensa.
Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?
Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.
Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?
Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.
sunnuntaina, lokakuuta 10, 2010
sunnuntaina, syyskuuta 05, 2010
Vertaistukea arjen kaaokseen
Terve!
Bongasin tuttavan Facebook-linkeistä tämän Sotkuholistin päiväkirjan, jossa perheenäiti (jotenkin en haluaisi aina kategorioida ihmisiä juuri näin mutta hmm) yrittää taltuttaa kotinsa kaaosta ja blogaa aiheesta. Kannattaa aloittaa lukeminen ensimmäisestä kirjoituksesta kevättalvelta, johon tuo yllä oleva linkki johtaakin. Kuvat ja kertomukset ovat kuin omasta kodistani, esimerkiksi se maustekori, jossa oli kaikenlaista rojua tomaateista hiirenloukkuun - tosin pystyn joissakin paikoissa aika paljon pahempiinkin kaaoksiin :D.
Olen itsekin harrastanut nyt vähän kerrallaan kodin ongelmapaikkojen (jokainen hylly, taso, kori ja pussukka täällä) siivoamiseen. Tuloksena minulla on pari siistiä hyllyä vaatekaapissa, muutama setvitty pikkutavaralaatikko aulan hyllyssä ja iso kasa kierrätykseen lähtevää pienempää ja isompaa tavaraa :). Tuntuu vaikealta keskittyä vain yhteen pieneen asiaan kerralla ja olla näpertämättä turhan tarkasti (= vie aikaa), mutta kun siihen vaan harjoittelee, niin homma ei tunnu enää aivan mahdottomalta.
Bongasin tuttavan Facebook-linkeistä tämän Sotkuholistin päiväkirjan, jossa perheenäiti (jotenkin en haluaisi aina kategorioida ihmisiä juuri näin mutta hmm) yrittää taltuttaa kotinsa kaaosta ja blogaa aiheesta. Kannattaa aloittaa lukeminen ensimmäisestä kirjoituksesta kevättalvelta, johon tuo yllä oleva linkki johtaakin. Kuvat ja kertomukset ovat kuin omasta kodistani, esimerkiksi se maustekori, jossa oli kaikenlaista rojua tomaateista hiirenloukkuun - tosin pystyn joissakin paikoissa aika paljon pahempiinkin kaaoksiin :D.
Olen itsekin harrastanut nyt vähän kerrallaan kodin ongelmapaikkojen (jokainen hylly, taso, kori ja pussukka täällä) siivoamiseen. Tuloksena minulla on pari siistiä hyllyä vaatekaapissa, muutama setvitty pikkutavaralaatikko aulan hyllyssä ja iso kasa kierrätykseen lähtevää pienempää ja isompaa tavaraa :). Tuntuu vaikealta keskittyä vain yhteen pieneen asiaan kerralla ja olla näpertämättä turhan tarkasti (= vie aikaa), mutta kun siihen vaan harjoittelee, niin homma ei tunnu enää aivan mahdottomalta.
tiistaina, elokuuta 31, 2010
Mitä teen ennen kuin täytän 50 vuotta?
Kirjoitin blogiini yli vuosi sitten näin.
- järjestää monia iloisia juhlia
- tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin
Olen järjestänyt juhlia: oman poikani syntymäpäivät ja miehelle 30-vuotisjuhlat, joihin kutsuin pari hänen lapsuudenkaveriaan yllätykseksi.
Olen tutustunut työn kautta uusiin ihmisiin ja löytänyt kiinnostuksen kohteisiin liittyviä tuttavuuksia myös sosiaalisen median välityksellä. Yhteyteni vanhoihin ystäviin taitaa vaan rapistua entisestään...
En ole maalannut mitään, enkä ajanut pakettiautoa. En ole väsännyt omia nettisivuja tai käynyt pilkkikisoissa. Alle satakiloinen sentään olen vielä, mutta on sinne 50 vuoden ikäänkin vielä melko pitkä aika.
Olen ajatellut, että minun kyllä tulisi laittaa itselleni unelmia ja suunnitelmia, lyhyemmän aikavälin pieniä tavoitteita. Tuntuu siltä, että elämä on jo valmiiksi ohi, ellei ole mitään, mitä odottaa tai tavoitella. Palataan näihin ajatuksiin vielä joskus.
sunnuntaina, elokuuta 22, 2010
Pelko vai kiireen ihanuus?
Kiire määrittää tärkeyttä, ihmisyyttä, paremmuutta. Kiire on opittu puhe, elämäni tarina, perustelua kaikelle. Ei pysty, ei ehdi, valmista ei tule. Kenellä on isoin kiire? Minulla on kiire, saan kohdella Sinua huonosti?
Mihin on kiire ja mitä on tehtävä? Minun kiireeni on tyytymättömyyttä ja etsimistä. Enkö ole missään hyvä, tai mikä on riittävää? Asioita on vaan tehtävä - jos ei muut, niin minä. Uutta tulee koko ajan. Kun kiirehdin, olen ainakin matkalla lopputulokseen. Haluan tehdä hienoa ja menestyä, haluan ainakin näyttää siltä, että teen jotain. Valmiiksi asti tulee kaksi asiaa, kesken on koko ajan kymmeniä. Ja ne, jotka Pitäisi Aloittaa. En voi olla ajattelematta.
Kiireen ainoa hyvä asia on se, että luovuuden taustaksi saa paineen kautta sen Helvetinmoisen Hässäkän, joka minun mielessäni pullauttaa välistä myös ideoita. Mutta jollakin tavalla olisi osattava laittaa mielensä pois siltä vaihteelta, toisinaan.
En vaan voi pysähtyä, sillä se voisi tarkoittaa unohtamista, omien kärryjen hukkaamista.
- Posted using BlogPress from my iPhone
Mihin on kiire ja mitä on tehtävä? Minun kiireeni on tyytymättömyyttä ja etsimistä. Enkö ole missään hyvä, tai mikä on riittävää? Asioita on vaan tehtävä - jos ei muut, niin minä. Uutta tulee koko ajan. Kun kiirehdin, olen ainakin matkalla lopputulokseen. Haluan tehdä hienoa ja menestyä, haluan ainakin näyttää siltä, että teen jotain. Valmiiksi asti tulee kaksi asiaa, kesken on koko ajan kymmeniä. Ja ne, jotka Pitäisi Aloittaa. En voi olla ajattelematta.
Kiireen ainoa hyvä asia on se, että luovuuden taustaksi saa paineen kautta sen Helvetinmoisen Hässäkän, joka minun mielessäni pullauttaa välistä myös ideoita. Mutta jollakin tavalla olisi osattava laittaa mielensä pois siltä vaihteelta, toisinaan.
En vaan voi pysähtyä, sillä se voisi tarkoittaa unohtamista, omien kärryjen hukkaamista.
- Posted using BlogPress from my iPhone
tiistaina, heinäkuuta 13, 2010
Tunnetko tämän kuvan?
Piirrellä raapustelin, luonnostelin, pitkästä aikaa yhden pienen kuvasen, aihe on matkittu jossakin näkemästäni kuvasta.
tiistaina, heinäkuuta 06, 2010
Kesällä kerran linnunpaskaan istuin
Greyn anatomiassa joku paska hääjakso. Twitter hajalla. Keksejä mennyt noin laatikollinen. Uimaan ei ole päässyt, jos sitten olisi uskaltanutkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)