Työpaikkani keräsi tänä talvena jotain ihmeen tarkoitusta varten työntekijöiden arvioita omista osaamisalueista. "Jotain ihmeen tarkoitusta" sanon siksi, että keskustellessani asiasta siitä jotain tietävien kanssa sain sitten myöhemmin kuvan, että nyt oli taas pistetty tekeille toimenpide, jota oli ollut hutkimassa monta eri tekijää kukin milläkin syyllä, eikä aineiston hyödyntämisen tapa vaikuttanut erityisen järkevältä. Minä työntekijänä tietysti saatoin optimistisessa puuskassa kuvitella, että hei nythän meidän talo tekee jotain järjestelmällistä tietokantaa ihmisten osaamisista ja ehkä jopa oppii tästä aineistosta jotain uutta omista työntekijöistään - jee, vihdoin tuodaan esille, mitä meillä osataan ja piilotalentitkin voivat päästä loistamaan. Pessimistikyynikko minussa taas oli sitä mieltä, että lomake oli huonosti tehty, eikä tarjonnut mahdollisuuksia tuoda esiin kuin rajallisesti asioita, ja sen lisäksi mietin, missä välissä minulla kuuluisi olla aikaa pohtia tuollaisia asioita ja täyttää edes mitään lomakkeita, kun töitä on niin paljon. Ja yleisestihän olen tympiintynyt ja turhautunut kaikkeen tämmöiseen, koska en näe tulevaisuuden tarjoavan mitään hyvää, vaikka kuinka osoittaisin olevani ammattilainen ja arvokas osa organisaatiota.
Enpä siis pomppinut riemusta sitäkään vähää, kun selvisi, ettei tuolla selvityksellä oikein mitään erityistä edes tavoiteltu. "Kunhan vaan tsekkaillaan juttuja... katsotaan vähän tulevaisuuden kuvioita varten... ehkä... ei sillä oikeestaan oo niin väliä, mitä sinne täytetään... ei se haittaa, vaikka kaikki ei osallistukaan..." ja niin edelleen. Okei. No kiva. Käytin lomakkeen sisällöistä tuskailemiseen, asian pohtimiseen ja järjestämiseen, lomakkeen kirjoittamiseen pari tuntia aikaa, eikä sillä ollutkaan sitten oikeastaan mitään väliä. En tajunnut edes ottaa kirjoittamiani tekstejä talteen itselleni, vaikka kyseessä oli elämäni ensimmäinen itsearviointi, johon saatoin itse valita otsikot ja sisällöt ja jättää epäolennaiset kokonaan ulkopuolelle. Minulle jäi käteen vain entistä vahvempi fiilis siitä, että on aivan sama, mitä osaan tai mitä olisin kiinnostunut oppimaan. Kyllä surettaa sekin, millaista hienoa aineistoa heitetään menemään sutaisemalla asia miten sattuu - tai enhän minä siitä tiedä, kuinka niiden tietojen lopulta käy, mutta vahva epäilys on kyllä.
Kesän lähestyessä taitaa ollakin aivan sama, miten tuo ammatillinen osaaminen on reilassa. Välillä voi olla ihan hyvä keskittyä vain siihen, mihin tennarit osoittaa. Isossa mittakaavassa on yhtä tyhjän kanssa, mitä minä siellä toimistolla piiperrän - tai jätän piipertämättä.
Kirjoitin aiemmin pohdintaa omista kyvyistä ja ominaisuuksistani. Lupasinkin aihetta käsitellä vielä tässä blogissa, ja varmaan se olisi ihan hyödyllistäkin erityisesti sitten, kun päivitän taas cv:täni. Olen jäämässä muutaman viikon kuluttua äitiyslomalle ja se aika tunnetusti laimentaa loputkin älyllisistä liikehdinnöistä pääkopan tienoilla.
maanantaina, toukokuuta 28, 2012
sunnuntaina, toukokuuta 13, 2012
Asiaa, asiattomuuksia ja ompeluhumputuksia
Hirveesti olisi asiaa näin pitkän blogitauon jälkeen. Mutta kerropa tässä jotain, kun poika temuaa vieressä pierutyynyn kanssa... kunnes se hajoaa ja sitten draamaillaan, kun nämä tällaiset vastoinkäymiset ovat meidän hemmotellulle 5-vuotiaalle varsin outoja. Poikarukka on vielä niin ajatteleva ja pessimisti, että totesi uudenkin pierutyynyn hajoavan kuitenkin heti, jos hän sellaisen nyt hankkisi (minä en siis maininnut, että hankkisin uuden missään vaiheessa).
Mutta itse blogista voin luvata sen, että asiaton linja jatkuu. Kaikki vähänkään ammatilliseen tai asiantuntevaan taipuva sisältö ohjautunee toivottavasti jatkossa työpaikan asiantuntijablogiini. Twitterin kautta sitten sekoitan sujuvasti näitä molempia (ja tuhoan kaikki mahdollisuudet edetä urallani joskus yhtään mihinkään).
Tänä äitienpäiväviikonloppuna olen vihdoin kaivanut ompelukoneen esiin tavararöykkiöstä portaiden alta ja tehnyt valmiiksi viime syksynä aloitettuja pikkuompeluksia. Eilinen oli vallan ihana päivä, kunhan ensin sain haalittua kaikki tarvikkeet ja kankaanpalaset olkkarin isolle pöydälle :). Ammensin luovuuttani myös puhki kuluneiden kurarukkasten kierrättämiseen ja sain aikaiseksi kuvassa näkyvät pussukat. Kukaan ei ole vielä keksinyt, mitä noilla voisi tehdä. Onko sinulla ideoita?
Mutta itse blogista voin luvata sen, että asiaton linja jatkuu. Kaikki vähänkään ammatilliseen tai asiantuntevaan taipuva sisältö ohjautunee toivottavasti jatkossa työpaikan asiantuntijablogiini. Twitterin kautta sitten sekoitan sujuvasti näitä molempia (ja tuhoan kaikki mahdollisuudet edetä urallani joskus yhtään mihinkään).
Tänä äitienpäiväviikonloppuna olen vihdoin kaivanut ompelukoneen esiin tavararöykkiöstä portaiden alta ja tehnyt valmiiksi viime syksynä aloitettuja pikkuompeluksia. Eilinen oli vallan ihana päivä, kunhan ensin sain haalittua kaikki tarvikkeet ja kankaanpalaset olkkarin isolle pöydälle :). Ammensin luovuuttani myös puhki kuluneiden kurarukkasten kierrättämiseen ja sain aikaiseksi kuvassa näkyvät pussukat. Kukaan ei ole vielä keksinyt, mitä noilla voisi tehdä. Onko sinulla ideoita?
maanantaina, marraskuuta 28, 2011
THEY think I'm NUTS!
Sain sairasloman useammaksi viikoksi. Olen hiljaa shokissa. Työuupumus, masennus tai muu mielenhäiriö on päässyt pahaksi, eikä minun ole helppo tunnustaa sitä. Näen jo itseni kärrättävänä pakkohoitoon huutaen "ei mussa oo mitään vikaa, mää oon ihan normaaliiiii!!"
Olen ollut jo pienen tovin saikulla ja "elpymässä" väsymyksestä - päätin siis alun perin käväistä kysymässä lääkärin neuvoja, kun töissä tuli valmiiksi eräs iso urakka ja näytti siltä, että nyt olisi itsellekin aikaa. Väsymystä ja alakuloa on ollut ilmassa tietysti jo vuodesta 2009 alkaen, mutta tähänhän oli kerennyt jo hyvin tottua. Nyt uudella lääkärikäynnillä lomaani pidennettiin vielä, mikä sai minut kyllä jotenkin tipahtamaan tuolilta. Onko tämä todellista? He todellakin pitävät minua ihan pipipäänä? Kannattiko tämä? Kysyin lääkäriltä, mitä minun sitten pitäisi tehdä. En tosiaankaan osaa olla kotona tekemättä mitään. Että jos olisi jotain tehtäviä mulle tai jotain. Lääkäri totesi naurahtaen, että nyt pitäisi vaan kylmästi keskittyä itseen, levätä ja käydä kävelyillä. Että siihenkö tässä pistetään nyt kolme viikkoa? Onkohan varmasti niin, etten pimahda pahemmin tässä "lepotaukoni" aikana?
Nyt minulla on siis aikaa ruveta tekemään joululeipomuksia, itse tehtyjä joululahjoja, joulusiivousta... vaikka oikeasti en kyllä jaksa. Kyllä minä myönnän, että on puhti poissa. Toisaalta on olo, että olen ollut väsyneempi esimerkiksi puoli vuotta sitten ja kyllähän minun työtilanteeseeni on haettukin apuja jo aiemmin, eli työkuormani ei ole enää missään tapauksessa ylitsepääsemätön. Vaikka olen ollut mieli maassa ja uuvuksissa jo pitkään ja odottanut jotain sysäystä, joka veisi minut parempaan suuntaan tai ainakin avun äärelle, rehellisesti sanottuna häpesin lääkärille mennessäni sitä, että olen menossa sinne kuluttamaan heidän aikaansa. Ja nyt ajattelen, että onko nyt oikeasti kyse niin vakavasta asiasta ja koen syyllisyyttä, kun jätän työni roikkumaan muiden vaivoiksi. Jos kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä, että loma on tarpeen, vaikka kerroin asioistani klinikalla ihan hymyssä suin ja naureskellenkin, niin on kai se uskottava?
Vaikka työni on keventynyt viimeisen vuoden aikana, olen kuitenkin menneen ajan myötä huomannut, että pienikin työ vaatii toisinaan suuria ponnistuksia, minulla on keskittymisvaikeuksia ja ihmiset töissä käyvät hermoille huomattavan paljon enemmän kuin edes pitäisi. Töitä ei ehkä ole liian paljon, enkä joudu nykyään entiseen tapaan huolehtimaan toistenkin töistä, mutta kuvioissa saattaa olla nyt vähän muita harmistuksia ja huonommuuksia. Ehkä se on vaan uskottava, vaikka tässä menee kyllä vielä monta päivää, että kehtaan ruveta olemaan sairaslomalla.
Olen ollut jo pienen tovin saikulla ja "elpymässä" väsymyksestä - päätin siis alun perin käväistä kysymässä lääkärin neuvoja, kun töissä tuli valmiiksi eräs iso urakka ja näytti siltä, että nyt olisi itsellekin aikaa. Väsymystä ja alakuloa on ollut ilmassa tietysti jo vuodesta 2009 alkaen, mutta tähänhän oli kerennyt jo hyvin tottua. Nyt uudella lääkärikäynnillä lomaani pidennettiin vielä, mikä sai minut kyllä jotenkin tipahtamaan tuolilta. Onko tämä todellista? He todellakin pitävät minua ihan pipipäänä? Kannattiko tämä? Kysyin lääkäriltä, mitä minun sitten pitäisi tehdä. En tosiaankaan osaa olla kotona tekemättä mitään. Että jos olisi jotain tehtäviä mulle tai jotain. Lääkäri totesi naurahtaen, että nyt pitäisi vaan kylmästi keskittyä itseen, levätä ja käydä kävelyillä. Että siihenkö tässä pistetään nyt kolme viikkoa? Onkohan varmasti niin, etten pimahda pahemmin tässä "lepotaukoni" aikana?
Nyt minulla on siis aikaa ruveta tekemään joululeipomuksia, itse tehtyjä joululahjoja, joulusiivousta... vaikka oikeasti en kyllä jaksa. Kyllä minä myönnän, että on puhti poissa. Toisaalta on olo, että olen ollut väsyneempi esimerkiksi puoli vuotta sitten ja kyllähän minun työtilanteeseeni on haettukin apuja jo aiemmin, eli työkuormani ei ole enää missään tapauksessa ylitsepääsemätön. Vaikka olen ollut mieli maassa ja uuvuksissa jo pitkään ja odottanut jotain sysäystä, joka veisi minut parempaan suuntaan tai ainakin avun äärelle, rehellisesti sanottuna häpesin lääkärille mennessäni sitä, että olen menossa sinne kuluttamaan heidän aikaansa. Ja nyt ajattelen, että onko nyt oikeasti kyse niin vakavasta asiasta ja koen syyllisyyttä, kun jätän työni roikkumaan muiden vaivoiksi. Jos kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä, että loma on tarpeen, vaikka kerroin asioistani klinikalla ihan hymyssä suin ja naureskellenkin, niin on kai se uskottava?
Vaikka työni on keventynyt viimeisen vuoden aikana, olen kuitenkin menneen ajan myötä huomannut, että pienikin työ vaatii toisinaan suuria ponnistuksia, minulla on keskittymisvaikeuksia ja ihmiset töissä käyvät hermoille huomattavan paljon enemmän kuin edes pitäisi. Töitä ei ehkä ole liian paljon, enkä joudu nykyään entiseen tapaan huolehtimaan toistenkin töistä, mutta kuvioissa saattaa olla nyt vähän muita harmistuksia ja huonommuuksia. Ehkä se on vaan uskottava, vaikka tässä menee kyllä vielä monta päivää, että kehtaan ruveta olemaan sairaslomalla.
tiistaina, marraskuuta 22, 2011
Mitä osaan, mitä en - ammattimainen analyysi meikäläisestä
Ennen väitin olevani organisointikykyinen, nopea oppimaan ja sietäväni hyvin stressiä. Nyt osaan kuvata kykyjäni paremmin, ehkä rehellisemmin.
En ole hyvä organisoimaan, olen todella usein sotkussa päällekkäisten asioiden kanssa, hukkaan papereita, unohdan asioita ja niin edelleen. Olen kuitenkin halukas ja innokas järjestelemään asioita... olen jokseenkin järjestelmällinen, tai siihen liittyen minussa on jonkinlaista sisäistä yrittäjyyttä ja oma-aloitteisuutta monien asioiden suhteen. Jos vaan satun jostakin innostumaan. Onhan se kyllä hirmu kiehtovaa, kun joskus harvoin pystyy organisoimaan tavarat jonkinlaiseen hienoon järjestykseen - laittamaan askartelutarvikkeet omaan laatikkoonsa, kynttilät omaansa ja niin edelleen. Tunnen tyytyväisyyttä, kun asiat järjestyvät, ja tulen kärttyiseksi, kun aikani tai energiani ei riitä järjestämään riittävästi.
En ole nopea oppimaan, jos se tarkoittaa sitä, että omaksun nopeasti uusia toimintatapoja ja pystyisin helposti vaihtamaan totutusta suoritustavastani toiseen. Huomaan yhä useammin tekeväni asioita melko samalla tavoin kuin ennenkin, ehkä jopa mutkikkaammin, koska en vain jaksa ruveta opettelemaan uutta. Pystyn toki oppimaan uutta ja kehittämään toimintaani, mutta sormia napsauttamalla se ei onnistu. Pyrin laadukkaaseen tulokseen ja vältän mieluummin riskejä, kuin nopeuttaisin toimintaani kokeilemalla aivan kaikkea uutta. Toisaalta ei se kyllä niin justiinsa ole ottaa välillä riskejäkin. Taisin juuri töissä löytää itseni pohtimasta, että taidan olla potentiaalinen mokailija. Minusta kun tuntuu, että tämän tästä minun möläytykseni, keskeneräiset asiat ja Ehdotukset päätyvät johonkin valmiiseen tuotokseen sellaisenaan. Tulee sitten hetkittäin mietittyä, tulisiko minun olla kriittisempi, kun muut eivät sitä todellakaan ole? Ehkä pääsisin helpommalla monista asioista, jos pitäisin vain turpani kiinni.
Olen huomannut, että olen rajoittanut viime vuosina uuden tiedon omaksumisen määrää. En ole varma, mistä se kertoo, eikä se varmaan ole mitenkään järkevää pidemmän päälle, jos ihan tosissaan asiaa pohtii. Minua uuvuttaa valtava tiedon määrä ja se, että uusi tieto ja vastaus mihin tahansa kysymykseen on vain parin merkin ja pyyhkäisyn päässä kotisohvalla keskellä yötäkin. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät joskus iltaisin sen jälkeen, kun ensin minä pohdiskelen jotain asiaa keskustellakseni ja ihmetelläkseni ja sitten samassa hän jo on kaivamassa asiasta tietoa iPadilla tai puhelimella. En minä tarvitse jokaiseen asiaan lopullista vastausta, minä tahtoisin ihmetellä ja oppia hiljakseen... Samoin olen lopettanut opiskelut päätettyäni lähes kaiken lukemisen, kun taas mieheni selaa päivät pitkät tutkimuksia ja esimerkiksi Reddittiä.
Stressinsietokykyni... No, ihminenhän sietää stressiä sen, minkä sietää. Itse lähinnä odotan, milloin tapahtuu se dramaattinen poksahdus, pimahdus ja muu ilmiö työpaikan pihassa. Tai itse asiassa olen jo huomannut, että ei sitä tapahdu, vaan hermoni joustavat ja joustavat ilmeisen loputtomiin. Alan kyllä asiattomaksi ja pääni työstää työasioita öisin nukkuessanikin, mutta kamelin selän katkeamista odotetaan yhä. Sen olen työvuosieni aikana kuitenkin oppinut, että suorituskyky ja muisti heikkenevät stressin myötä. Tämä ei ole hyvä yhdistelmä sen kanssa, että on oppinut aikamoiseksi moniajajaksi ja työstää aina useita asioita yhtä aikaa. Niinpä myönnän olevani rajallinen tämän stressinkin suhteen. Toisinaan minun olisi hyvä keskittyä vain simppeleihin asioihin, suorittavassa työssä tehtaassa tai siivouksessa oli hyviäkin puolia.
Joustavuudesta, eli naurettavasta kiltteydestä, olen kyllä saanut kiitosta aina. Se johtui varmaankin siitä, että minulla on ollut tapana hoitaa tehtäväni kunnolla ja toimia aktiivisesti aina, kun näen toimintani tarpeelliseksi. Kunnes kasvoin aikuiseksi, tulin äidiksi, menetin hermoni pariin asiaan ja aloin pitää puoliani. Nykyisin taistelen kyllä oikeudenmukaisuuden, hyvän palvelun ja toimivan viestinnän puolesta. Vastuuntuntoinen olen erityisesti toiminnassa ja viestinnässä "asiakkaan" suuntaan. Ja samalta osastolta saan myös onnistumisen kokemuksenikin.
Oman osaamisen kuvaaminen on vaikeaa. Ovatko sanat vain niitä, joita työhakemuksiin kirjoitetaan, vai osaanko edes kertoa, mitä osaan?
Onhan osaaminen yhteydessä myös onnistumiseen? Kun miettii omaa työtänsä, on useimmiten vaikea löytää vastausta siihen, mitkä asiat minut tekevät onnelliseksi tai tuovat juuri tuota onnistumisen tunnetta. Olen ymmärtänyt, että ajattelen itsekin jotenkin itsestäni ulkopuolisena, minkälaisissa asioissa minun tulisi onnistua ja mitkä asiat nostaisivat itsetuntoani. Nämä ajatukset perustuvat käsityksiin alani työstä ja yleensä työelämästä. Ehkä ne asiat ovat niitä, joita lukee työpaikkailmoituksissa ja joita työhakemuksessa väitän hallitsevani hyvin. Asioita, joiden kuvittelevan olevan tietyllä tavalla, vaikka en oikeasti edes tunnista, missä kohdissa arjen työtehtäviäni ne näkyvät. Abstrakteja ja yleisiä, turhankin isoja juttuja, jotka eivät lopulta kerro oikein mitään mistään - ellen ole aivan ylivoimainen huippuosaaja, jolla koko paketti vaan toimii täydellisen hyvin.
Kun saan kollegan kiitoksen siitä pienestä viestistä, jonka lähetin verkostolle, omaan tapaani, omalla "oikeanlaisella" tyylilläni ja kuitenkin sen enempää siihen panostamatta, olen tyytyväinen. Olen hiljaa ylpeä, että vastasin kysymyksiin ennen kuin niitä edes esitettiin, ja huojentunut, että viesti vei asiaamme eteenpäin pienellä askeleella. Sellaisesta minä saan onnistumisen kokemuksia. Niin naurettavan pienistä asioista. Ja naurettavan pieniä asioita on helppo ottaa pois ihmiseltä. Senkin olen oppinut viime aikoina, kun vastuut työssäni ovat menneet osittain uusiksi. Mikä tekee minut seuraavan kerran iloiseksi? Missä asiassa seuraavaksi opin näkemään, että osaamistani arvostetaan?
En ole hyvä organisoimaan, olen todella usein sotkussa päällekkäisten asioiden kanssa, hukkaan papereita, unohdan asioita ja niin edelleen. Olen kuitenkin halukas ja innokas järjestelemään asioita... olen jokseenkin järjestelmällinen, tai siihen liittyen minussa on jonkinlaista sisäistä yrittäjyyttä ja oma-aloitteisuutta monien asioiden suhteen. Jos vaan satun jostakin innostumaan. Onhan se kyllä hirmu kiehtovaa, kun joskus harvoin pystyy organisoimaan tavarat jonkinlaiseen hienoon järjestykseen - laittamaan askartelutarvikkeet omaan laatikkoonsa, kynttilät omaansa ja niin edelleen. Tunnen tyytyväisyyttä, kun asiat järjestyvät, ja tulen kärttyiseksi, kun aikani tai energiani ei riitä järjestämään riittävästi.
En ole nopea oppimaan, jos se tarkoittaa sitä, että omaksun nopeasti uusia toimintatapoja ja pystyisin helposti vaihtamaan totutusta suoritustavastani toiseen. Huomaan yhä useammin tekeväni asioita melko samalla tavoin kuin ennenkin, ehkä jopa mutkikkaammin, koska en vain jaksa ruveta opettelemaan uutta. Pystyn toki oppimaan uutta ja kehittämään toimintaani, mutta sormia napsauttamalla se ei onnistu. Pyrin laadukkaaseen tulokseen ja vältän mieluummin riskejä, kuin nopeuttaisin toimintaani kokeilemalla aivan kaikkea uutta. Toisaalta ei se kyllä niin justiinsa ole ottaa välillä riskejäkin. Taisin juuri töissä löytää itseni pohtimasta, että taidan olla potentiaalinen mokailija. Minusta kun tuntuu, että tämän tästä minun möläytykseni, keskeneräiset asiat ja Ehdotukset päätyvät johonkin valmiiseen tuotokseen sellaisenaan. Tulee sitten hetkittäin mietittyä, tulisiko minun olla kriittisempi, kun muut eivät sitä todellakaan ole? Ehkä pääsisin helpommalla monista asioista, jos pitäisin vain turpani kiinni.
Olen huomannut, että olen rajoittanut viime vuosina uuden tiedon omaksumisen määrää. En ole varma, mistä se kertoo, eikä se varmaan ole mitenkään järkevää pidemmän päälle, jos ihan tosissaan asiaa pohtii. Minua uuvuttaa valtava tiedon määrä ja se, että uusi tieto ja vastaus mihin tahansa kysymykseen on vain parin merkin ja pyyhkäisyn päässä kotisohvalla keskellä yötäkin. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät joskus iltaisin sen jälkeen, kun ensin minä pohdiskelen jotain asiaa keskustellakseni ja ihmetelläkseni ja sitten samassa hän jo on kaivamassa asiasta tietoa iPadilla tai puhelimella. En minä tarvitse jokaiseen asiaan lopullista vastausta, minä tahtoisin ihmetellä ja oppia hiljakseen... Samoin olen lopettanut opiskelut päätettyäni lähes kaiken lukemisen, kun taas mieheni selaa päivät pitkät tutkimuksia ja esimerkiksi Reddittiä.
Stressinsietokykyni... No, ihminenhän sietää stressiä sen, minkä sietää. Itse lähinnä odotan, milloin tapahtuu se dramaattinen poksahdus, pimahdus ja muu ilmiö työpaikan pihassa. Tai itse asiassa olen jo huomannut, että ei sitä tapahdu, vaan hermoni joustavat ja joustavat ilmeisen loputtomiin. Alan kyllä asiattomaksi ja pääni työstää työasioita öisin nukkuessanikin, mutta kamelin selän katkeamista odotetaan yhä. Sen olen työvuosieni aikana kuitenkin oppinut, että suorituskyky ja muisti heikkenevät stressin myötä. Tämä ei ole hyvä yhdistelmä sen kanssa, että on oppinut aikamoiseksi moniajajaksi ja työstää aina useita asioita yhtä aikaa. Niinpä myönnän olevani rajallinen tämän stressinkin suhteen. Toisinaan minun olisi hyvä keskittyä vain simppeleihin asioihin, suorittavassa työssä tehtaassa tai siivouksessa oli hyviäkin puolia.
Joustavuudesta, eli naurettavasta kiltteydestä, olen kyllä saanut kiitosta aina. Se johtui varmaankin siitä, että minulla on ollut tapana hoitaa tehtäväni kunnolla ja toimia aktiivisesti aina, kun näen toimintani tarpeelliseksi. Kunnes kasvoin aikuiseksi, tulin äidiksi, menetin hermoni pariin asiaan ja aloin pitää puoliani. Nykyisin taistelen kyllä oikeudenmukaisuuden, hyvän palvelun ja toimivan viestinnän puolesta. Vastuuntuntoinen olen erityisesti toiminnassa ja viestinnässä "asiakkaan" suuntaan. Ja samalta osastolta saan myös onnistumisen kokemuksenikin.
Oman osaamisen kuvaaminen on vaikeaa. Ovatko sanat vain niitä, joita työhakemuksiin kirjoitetaan, vai osaanko edes kertoa, mitä osaan?
Onhan osaaminen yhteydessä myös onnistumiseen? Kun miettii omaa työtänsä, on useimmiten vaikea löytää vastausta siihen, mitkä asiat minut tekevät onnelliseksi tai tuovat juuri tuota onnistumisen tunnetta. Olen ymmärtänyt, että ajattelen itsekin jotenkin itsestäni ulkopuolisena, minkälaisissa asioissa minun tulisi onnistua ja mitkä asiat nostaisivat itsetuntoani. Nämä ajatukset perustuvat käsityksiin alani työstä ja yleensä työelämästä. Ehkä ne asiat ovat niitä, joita lukee työpaikkailmoituksissa ja joita työhakemuksessa väitän hallitsevani hyvin. Asioita, joiden kuvittelevan olevan tietyllä tavalla, vaikka en oikeasti edes tunnista, missä kohdissa arjen työtehtäviäni ne näkyvät. Abstrakteja ja yleisiä, turhankin isoja juttuja, jotka eivät lopulta kerro oikein mitään mistään - ellen ole aivan ylivoimainen huippuosaaja, jolla koko paketti vaan toimii täydellisen hyvin.
Kun saan kollegan kiitoksen siitä pienestä viestistä, jonka lähetin verkostolle, omaan tapaani, omalla "oikeanlaisella" tyylilläni ja kuitenkin sen enempää siihen panostamatta, olen tyytyväinen. Olen hiljaa ylpeä, että vastasin kysymyksiin ennen kuin niitä edes esitettiin, ja huojentunut, että viesti vei asiaamme eteenpäin pienellä askeleella. Sellaisesta minä saan onnistumisen kokemuksia. Niin naurettavan pienistä asioista. Ja naurettavan pieniä asioita on helppo ottaa pois ihmiseltä. Senkin olen oppinut viime aikoina, kun vastuut työssäni ovat menneet osittain uusiksi. Mikä tekee minut seuraavan kerran iloiseksi? Missä asiassa seuraavaksi opin näkemään, että osaamistani arvostetaan?
torstaina, marraskuuta 17, 2011
Elämästä ja vanhemmuudesta
Katsoin juuri televisiosta keskustelua eronneiden vanhempien riidoista ja siitä, kuinka vanhempien toisilleen tekemä kiusa kohdistuu ikävästi erityisesti lapseen. On lähellä olevia vanhempia ja niitä, jotka yritetään monin tavoin ajaa kauemmaksi lapsesta, vaikka lapselle molemmat vanhemmat ovat aina tärkeitä. Heti alkuun tietysti julistan, että ENHÄN MINÄ mitään sellaista koskaan tekisi. Eli että lähtisin muuttamaan ympäri Suomea hankaloittaakseni ex-puolison ja lapsen kohtaamisia ja aiheuttaakseni vaivaa ja kulua kaikin mahdollisin tavoin.
Emme ole täydellisiä
Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?
Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...
Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.
Reissulapsia ja aikuisia
Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.
Kauan sitten...
Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.
Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.
Emme ole täydellisiä
Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?
Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...
Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.
Reissulapsia ja aikuisia
Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.
Kauan sitten...
Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.
Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.
maanantaina, lokakuuta 24, 2011
Tahdon rakentaa taloja
Kummallinen mikä kummallinen. En ole oikein löytänyt itselleni keskustelukumppania valtateiden monitasoliittymien tai suurten rakennustyömaiden ihailuun. Tyydyn tuijottamaan monttu auki aamubussin ikkunasta korkeita nostureita tai niitä älyttömän näköisiä hässäköitä = rakennustyömaita, joista suuri ja hieno talo lopulta rakentuu. Onpa niitä tullut joskus valokuvattuakin.
Varsinainen ammattiseura keskustelukumppaniksi tästä aiheesta olisi tietysti liian ammattimaista, koska minähän keskityn vain ihailemaan ja hämmästelemään. En tiedä, haluaisinko tuumailla asiaa edes omakotitalorakentajan kanssa. He tuntuvat tietävän kaiken niin hyvin, vaikka ketuiks se menee kuitenkin. Joka tapauksessa olen kateellinen ihmisille, jotka saavat suunnitella ja toteuttaa suuria rakennuksia. Ehkä pohjimmiltani niille, joilla on osaamista ja ammattitaito sellaiseen. Suuren projektin hallinta tuntuu menevän niin pahasti yli hilseeni - miten voi olla mahdollista saada mitään valmiiksi jopa ajallaan ja niin, että se talo pysyy pystyssä?
Kyllä kai se jossain kaihertaa, ettei tämä suuri haaveeni suurten talojen suunnittelusta koskaan toteutunut, eikä minusta niin mitenkään voinut ikinä tulla arkkitehtiä. Ei edes arkkitehdin vaimoa. Arkkitehtitoimistossa sentään pääsin pyörimään siivousurallani. Se olikin poikaa se! Kun näin siellä niitä piirustuksia ja nyt ne piirustukset ovat muuttuneet komeiksi taloiksi kaupungissani...
Oih ja huoh.
torstaina, syyskuuta 29, 2011
Kenelle viserrät
Tarina siitä, kun kuulin pomoni seuranneen Twitter-feediäni.
Kehityskeskusteluni alkoi sanoilla "olen vähän seurannut sua, ja nyt kun mä luin tämän sun kehityskeskustelulomakkeen vastaukset ja olen lukenut myös sun Twitteriä..."
Siitähän olikin mainio lähteä keskustelemaan sitten minun ammatillisesta kehittymisestäni, joka on, kuten Twitteristäkin olette huomanneet, todella vauhdikkaassa kasvussa. Ei kun, mitenkäs se menikään... Suunta taisi olla vähän toinen, ainakin työmotivaationi ja -hyvinvoinnin suhteen.
Kierteleminen ja kaarteleminen, ts. hyvät tavat, eivät ole minun heiniäni. Toki osaan käyttäytyä kylässä ja asiakaspalvelukin minulta sujuu, mutta epäkohdistahan minä en osaa olla hiljaa. Kuten olette Twitteristäni huomanneet. Kehityskeskustelulomakkeessani oli rehelliset merkinnät "Minulla ei ole annettavaa työyhteisöni kehittämiseen", "En jaksa kehittää toimintaani" ja "Kehittymistä osaamisessani ei ole tapahtunut". Samoin otin kantaa kehityskeskusteluiden hyödyllisyyteen aika suoraan. Kerroin myös uupumuksestani (kun kysyttiin) ja sanoin pomolleni suoraan, etten ole kiinnostunut työkaverieni olkapäänä toimimisesta, kun voimani eivät riitä omaan hyviinvointiinikaan. Olisin nämä asiat tietysti päästänyt suustani ilmankin tietoa siitä, että Twitter-vuodatukseni oli nyt myös hänen tiedossaan, mutta kyllähän se tieto niin sanotusti raivasi polkua tieltäni.
Onko se sitten ok, että esimieheni on lukenut "siviiliminääni" verkosta? Onko astuttu jonkinlaiselle riskirajalle? Menetinkö kasvoni tai olenko rikkonut työpaikkani sääntöjä? En tietysti osaa varmaksi sanoa, mihin tämä johtaa. Minä olen tiennyt kirjoittavani julkista tekstiä ja valinnut sanani sen mukaan. Pomoni tietää, että kirjoitan asioita omalla nimelläni ja omasta itsestäni. Minua ei haittaa se kuva, jonka tekstini luovat, ja toivon kyllä ymmärrystä myös organisaatioltani. On kuitenkin totta, että aloin (pieneksi hetkeksi vain) pohtia, olenko jossain kohtaa todellakin ylittänyt rajan. Rajaa hipoen on ainakin menty muutamia kertoja.
Pohdin nyt myös sitä, kenelle kirjoitan viserrykseni Twitterissä? Facebookissa kohderyhmä on vanha ja tylsä kavereiden verkosto. Reaktiot, joita sitä kautta saa, eivät ole erityisen innoittavia. Twitterissä kohderyhmä on osittain tuntematon, monipuolinen joukko, joka yllättää päivittäin. On erityistä kuulua verkostoon, vaikkakin löyhään, jossa on mukana niin monenlaisia ihmisiä. Avoimuus ja moninaisuus kiehtoo. Näen tässä avoimessa yhteisössä myös voimavaran ja potentiaalia, joka voi johtaa jopa hyötyihin urallani - jos osaan käyttäytyä edes jotenkuten ;). Tietyn verkoston lisäksi Twitterissä on toki myös yleisö, josta en tiedä, eli ne ihmiset, jotka voivat lukea Twitter-profiiliini kertyvää sisältöä vapaasti.
Pitäisikö minun antaa Twitterin avoimuuden haitata ja vaikuttaa asioihin, joista puhun? Kysymys johtaa toiseen: hyödynnänkö avointa areenaa haukkuakseni jotain vai kenties tuodakseni avoimesti esiin minun asioitani ja kysymyksiäni? Avoimen puhumisen ja mustamaalaamisen välillä on nimittäin ero, ja itse kannatan näistä ensimmäistä. Minä en pidä turhan lässyttämisestä, small talkista tai esittämisestä. Ne harvat sanat, jotka puhun, tahdon puhua kunnolla ja tuottaa vaikutuksia. No... olen väsynyt ja epäsosiaalinen - tai ainakin sosiaalisesti outo - joten valitsemani sanat saattavat toisinaan hirvittää herkempiä. Uskon, että henkilöt, jotka tuntevat minut verkossa paremmin, tietävät minun olevan aidolla ja (yleensä) hyvällä asialla. Huumori ja sarkasmi kuuluvat keskusteluun, ja ne pitävät minutkin hengissä myös vaikeina päivinä, mutta kyllähän ihmisen täytyy kaikessa pipipäisyydessäänkin noudattaa edes joitakin sääntöjä.
Ennen kuin kertomukseni päätyy itsenuhteluun palaan laskujen maksamisen pariin. Sitähän normaalit aikuiset internetissä tekevät. Kuulemma myös Lottoa voi nykyään pelata internetissä.
Kehityskeskusteluni alkoi sanoilla "olen vähän seurannut sua, ja nyt kun mä luin tämän sun kehityskeskustelulomakkeen vastaukset ja olen lukenut myös sun Twitteriä..."
Siitähän olikin mainio lähteä keskustelemaan sitten minun ammatillisesta kehittymisestäni, joka on, kuten Twitteristäkin olette huomanneet, todella vauhdikkaassa kasvussa. Ei kun, mitenkäs se menikään... Suunta taisi olla vähän toinen, ainakin työmotivaationi ja -hyvinvoinnin suhteen.
Kierteleminen ja kaarteleminen, ts. hyvät tavat, eivät ole minun heiniäni. Toki osaan käyttäytyä kylässä ja asiakaspalvelukin minulta sujuu, mutta epäkohdistahan minä en osaa olla hiljaa. Kuten olette Twitteristäni huomanneet. Kehityskeskustelulomakkeessani oli rehelliset merkinnät "Minulla ei ole annettavaa työyhteisöni kehittämiseen", "En jaksa kehittää toimintaani" ja "Kehittymistä osaamisessani ei ole tapahtunut". Samoin otin kantaa kehityskeskusteluiden hyödyllisyyteen aika suoraan. Kerroin myös uupumuksestani (kun kysyttiin) ja sanoin pomolleni suoraan, etten ole kiinnostunut työkaverieni olkapäänä toimimisesta, kun voimani eivät riitä omaan hyviinvointiinikaan. Olisin nämä asiat tietysti päästänyt suustani ilmankin tietoa siitä, että Twitter-vuodatukseni oli nyt myös hänen tiedossaan, mutta kyllähän se tieto niin sanotusti raivasi polkua tieltäni.
Onko se sitten ok, että esimieheni on lukenut "siviiliminääni" verkosta? Onko astuttu jonkinlaiselle riskirajalle? Menetinkö kasvoni tai olenko rikkonut työpaikkani sääntöjä? En tietysti osaa varmaksi sanoa, mihin tämä johtaa. Minä olen tiennyt kirjoittavani julkista tekstiä ja valinnut sanani sen mukaan. Pomoni tietää, että kirjoitan asioita omalla nimelläni ja omasta itsestäni. Minua ei haittaa se kuva, jonka tekstini luovat, ja toivon kyllä ymmärrystä myös organisaatioltani. On kuitenkin totta, että aloin (pieneksi hetkeksi vain) pohtia, olenko jossain kohtaa todellakin ylittänyt rajan. Rajaa hipoen on ainakin menty muutamia kertoja.
Pohdin nyt myös sitä, kenelle kirjoitan viserrykseni Twitterissä? Facebookissa kohderyhmä on vanha ja tylsä kavereiden verkosto. Reaktiot, joita sitä kautta saa, eivät ole erityisen innoittavia. Twitterissä kohderyhmä on osittain tuntematon, monipuolinen joukko, joka yllättää päivittäin. On erityistä kuulua verkostoon, vaikkakin löyhään, jossa on mukana niin monenlaisia ihmisiä. Avoimuus ja moninaisuus kiehtoo. Näen tässä avoimessa yhteisössä myös voimavaran ja potentiaalia, joka voi johtaa jopa hyötyihin urallani - jos osaan käyttäytyä edes jotenkuten ;). Tietyn verkoston lisäksi Twitterissä on toki myös yleisö, josta en tiedä, eli ne ihmiset, jotka voivat lukea Twitter-profiiliini kertyvää sisältöä vapaasti.
Pitäisikö minun antaa Twitterin avoimuuden haitata ja vaikuttaa asioihin, joista puhun? Kysymys johtaa toiseen: hyödynnänkö avointa areenaa haukkuakseni jotain vai kenties tuodakseni avoimesti esiin minun asioitani ja kysymyksiäni? Avoimen puhumisen ja mustamaalaamisen välillä on nimittäin ero, ja itse kannatan näistä ensimmäistä. Minä en pidä turhan lässyttämisestä, small talkista tai esittämisestä. Ne harvat sanat, jotka puhun, tahdon puhua kunnolla ja tuottaa vaikutuksia. No... olen väsynyt ja epäsosiaalinen - tai ainakin sosiaalisesti outo - joten valitsemani sanat saattavat toisinaan hirvittää herkempiä. Uskon, että henkilöt, jotka tuntevat minut verkossa paremmin, tietävät minun olevan aidolla ja (yleensä) hyvällä asialla. Huumori ja sarkasmi kuuluvat keskusteluun, ja ne pitävät minutkin hengissä myös vaikeina päivinä, mutta kyllähän ihmisen täytyy kaikessa pipipäisyydessäänkin noudattaa edes joitakin sääntöjä.
Ennen kuin kertomukseni päätyy itsenuhteluun palaan laskujen maksamisen pariin. Sitähän normaalit aikuiset internetissä tekevät. Kuulemma myös Lottoa voi nykyään pelata internetissä.
tiistaina, syyskuuta 27, 2011
No hei... moi... no niinno
Onko sinulle sattunut sellaista, että olet alkanut tervehtiä jotain ihmistä tietämättä, mistä tunnette toisenne - tai siis tietäen, että ette tunne toisianne, mutta jostain syystä tervehditte kuitenkin? Tilanne ajautuu siihen, että tervehditte hämillänne vuosia, eikä kumpikaan kehtaa lopettaa, kun ei ole varma, jos kuitenkin muistaa itse väärin.
Minulla on ollut vuosien varrella joitakin tällaisia "tuttavia". Välillä se toinen jättääkin tervehtimättä, ja sitten itse olen aivan nolona ja pohdin, täytyykö tämän toisen sitten taas seuraavalla kerralla aloittaa tervehtiminen uudestaan. Kaikkeen sitä täytyykin ajatuksiaan tuhlata!
Minulla on ollut vuosien varrella joitakin tällaisia "tuttavia". Välillä se toinen jättääkin tervehtimättä, ja sitten itse olen aivan nolona ja pohdin, täytyykö tämän toisen sitten taas seuraavalla kerralla aloittaa tervehtiminen uudestaan. Kaikkeen sitä täytyykin ajatuksiaan tuhlata!
perjantaina, elokuuta 12, 2011
Menee lujaa
Ihan helvetin lujaa joo.
Sitä lienee silloin jo hieman lihava, kun juostessa pomppii selkämassan lisäksi myös maha. Taidan olla elämäni kunnossa.
Kämppä on varmaan liian täyteen hamstrattu, kun juhlien alla pitää koko makuuhuone täyttää ympäri taloa lojuvilla roinilla, koska millekään ei ole sijaa kaapeissa, vaatehuoneessa tai varastossa. Nyt on sitten hyvä lopen väsähtäneenä lähteä kaivamaan sieltä sänkyä esiin.
Jos ei tykkää lapsista, eikä koskaan ole tykännytkään, joutuu säännöllisesti hankaliin tilanteisiin. Tähän kun yhdistää loppuun asti kiristetyn pinnan, koska ikinä ei ole aikaa (tai voimia) itselle ja akut on täysin lopussa... alkaa tuo oma mukelokin kypsyttää toisinaan melko hartaasti.
Työelämä ei taida olla minua varten. Sekopäisyyteni on ajanut minut jo pohtimaan siivousuralle palaamista tai johtajakoulutukseen lähtemistä. Mitä vit....?!
Parisuhde saa luvan odottaa jossain pimeässä huoneessa, kunnes edes joku edellisistä on ratkaistu. Ei vaan tunnu olevan kovin helposti ymmärrettävissä tämä asia toiselle osapuolelle.
- Posted using BlogPress from my iPhone
Sitä lienee silloin jo hieman lihava, kun juostessa pomppii selkämassan lisäksi myös maha. Taidan olla elämäni kunnossa.
Kämppä on varmaan liian täyteen hamstrattu, kun juhlien alla pitää koko makuuhuone täyttää ympäri taloa lojuvilla roinilla, koska millekään ei ole sijaa kaapeissa, vaatehuoneessa tai varastossa. Nyt on sitten hyvä lopen väsähtäneenä lähteä kaivamaan sieltä sänkyä esiin.
Jos ei tykkää lapsista, eikä koskaan ole tykännytkään, joutuu säännöllisesti hankaliin tilanteisiin. Tähän kun yhdistää loppuun asti kiristetyn pinnan, koska ikinä ei ole aikaa (tai voimia) itselle ja akut on täysin lopussa... alkaa tuo oma mukelokin kypsyttää toisinaan melko hartaasti.
Työelämä ei taida olla minua varten. Sekopäisyyteni on ajanut minut jo pohtimaan siivousuralle palaamista tai johtajakoulutukseen lähtemistä. Mitä vit....?!
Parisuhde saa luvan odottaa jossain pimeässä huoneessa, kunnes edes joku edellisistä on ratkaistu. Ei vaan tunnu olevan kovin helposti ymmärrettävissä tämä asia toiselle osapuolelle.
- Posted using BlogPress from my iPhone
torstaina, kesäkuuta 02, 2011
Kesäkuu alkoi
100 tavaran haasteeni: Olen aivan varmasti luopunut niin monesta turhasta tavarasta, vaikka raportointi tyssäsikin ennen puoliväliä. Iso kasa vaatteita on ainakin lähtenyt eteenpäin. Lihon tasaista tahtia. Kohta voin luovuttaa loputkin johonkin.
Kyllä kesä vaan on hieno juttu! Samoin on uudelleen vauhtiin lähtenyt harrastus, geokätköily. Siihen on hurahdettu ja voi Luojan kiiiitos, se tyhjentää ainakin hetkellisesti pään huolesta ja stressistä.
Muuten elo onkin ärsyttävää, rasittavaa ja kurjaa. Työssä tulee muutoksia, aina on kiire ja osaaminen ei riitä. Eli aina saa kärsiä ja hävetä. Olen odottanut pään poksahtamista, mutta ilmeisesti se ei toimi ihan niin.
Kissareppanakin taitaa vedellä viimeisiään... Mutta katsotaan nyt.
- Posted using BlogPress from my iPhone
Kyllä kesä vaan on hieno juttu! Samoin on uudelleen vauhtiin lähtenyt harrastus, geokätköily. Siihen on hurahdettu ja voi Luojan kiiiitos, se tyhjentää ainakin hetkellisesti pään huolesta ja stressistä.
Muuten elo onkin ärsyttävää, rasittavaa ja kurjaa. Työssä tulee muutoksia, aina on kiire ja osaaminen ei riitä. Eli aina saa kärsiä ja hävetä. Olen odottanut pään poksahtamista, mutta ilmeisesti se ei toimi ihan niin.
Kissareppanakin taitaa vedellä viimeisiään... Mutta katsotaan nyt.
- Posted using BlogPress from my iPhone
keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2011
Kuulehan...
Hiilihydraatteja ei saa syödä. Ei kun siis, huonoja hiilareita ei saa syödä. Proteiinia pitää syödä, ja vitamiineja täytyy tankata.
Sokeria ei pitäisi syödä. Kaakao on epäeettistä, tumma suklaa edistää terveyttä.
Ruuansulatus ei toimi ilman ruuansulatusjugurttia.
Liha on monin tavoin huonoa. Lihaeinekset eivät ole lihaa - tai vaikka ne olisivat joskus sitä olleet, on liha teurastuksen jälkeen silputtu, pesty, käsitelty kemikaaleilla, värjätty, muunneltu, jatkettu, maustettu ja niin edelleen.
Naudanlihan syöminen on pahin rikos, varsinkin ulkomaisen. Broilerintuotanto on sairasta. Mistä löytää kotimaista luomulihaa?
Riisi on epäeettistä, samoin kahvi.
Makeutusaineet tekevät hulluksi, hedelmäsokeri aiheuttaa diabeteksen, light-tuotteissa on hullusti lisäaineita. Natriumglutamaatti on pahasta kaikille, muka.
Voi on liian tuhtia rasvaa, oliiviöljy on välillä hyvä ja välillä huono, transrasva, kova rasva, tyydyttymätön, ahdistus, hysteria.
Banaani ei ole terveellistä, avokadossa on liikaa rasvaa. Omenan kuoret pitää syödä mutta lajiketta vaihtaa säännöllisesti, jotta mitään myrkkyä ei kertyisi liikaa.
Miehelle tekee hyvää kaksi olutta päivässä, naisella on ongelma, jos menee 7 viikossa. Kännissä ei saa olla ja krapula lyhentää elämää.
Lapselle ei saa antaa suolaa, sokeria tai kovaa rasvaa. Lapselle ei saa antaa liikaa ruokaa. Lapselle ei saa antaa liian usein ruokaa. Lapselle ei saa antaa, mitä hän tahtoo. Ei mehua, ei limsaa, ei karkkia, ei pullaa. Lasta täytyy juoksuttaa kaksi tuntia päivässä ja hänen tulee osata pyöräillä, luistella ja hiihtää.
Hyötyliikuntaa tulee harrastaa. Sosiaalista elämää täytyy olla ja mielellään on käytävä zumbassa. Parisuhteessa tulee olla seksiä ja joustoa. Lasten on mentävä yöksi mummolaan.
Palkkaa on saatava paljon, työkavereiden kanssa on pakko käydä kaljalla. Kotiin on hankittava uusia tavaroita, eikä elämä ilman asuntolainaa ole elämää.
- Posted using BlogPress from my iPhone
Sokeria ei pitäisi syödä. Kaakao on epäeettistä, tumma suklaa edistää terveyttä.
Ruuansulatus ei toimi ilman ruuansulatusjugurttia.
Liha on monin tavoin huonoa. Lihaeinekset eivät ole lihaa - tai vaikka ne olisivat joskus sitä olleet, on liha teurastuksen jälkeen silputtu, pesty, käsitelty kemikaaleilla, värjätty, muunneltu, jatkettu, maustettu ja niin edelleen.
Naudanlihan syöminen on pahin rikos, varsinkin ulkomaisen. Broilerintuotanto on sairasta. Mistä löytää kotimaista luomulihaa?
Riisi on epäeettistä, samoin kahvi.
Makeutusaineet tekevät hulluksi, hedelmäsokeri aiheuttaa diabeteksen, light-tuotteissa on hullusti lisäaineita. Natriumglutamaatti on pahasta kaikille, muka.
Voi on liian tuhtia rasvaa, oliiviöljy on välillä hyvä ja välillä huono, transrasva, kova rasva, tyydyttymätön, ahdistus, hysteria.
Banaani ei ole terveellistä, avokadossa on liikaa rasvaa. Omenan kuoret pitää syödä mutta lajiketta vaihtaa säännöllisesti, jotta mitään myrkkyä ei kertyisi liikaa.
Miehelle tekee hyvää kaksi olutta päivässä, naisella on ongelma, jos menee 7 viikossa. Kännissä ei saa olla ja krapula lyhentää elämää.
Lapselle ei saa antaa suolaa, sokeria tai kovaa rasvaa. Lapselle ei saa antaa liikaa ruokaa. Lapselle ei saa antaa liian usein ruokaa. Lapselle ei saa antaa, mitä hän tahtoo. Ei mehua, ei limsaa, ei karkkia, ei pullaa. Lasta täytyy juoksuttaa kaksi tuntia päivässä ja hänen tulee osata pyöräillä, luistella ja hiihtää.
Hyötyliikuntaa tulee harrastaa. Sosiaalista elämää täytyy olla ja mielellään on käytävä zumbassa. Parisuhteessa tulee olla seksiä ja joustoa. Lasten on mentävä yöksi mummolaan.
Palkkaa on saatava paljon, työkavereiden kanssa on pakko käydä kaljalla. Kotiin on hankittava uusia tavaroita, eikä elämä ilman asuntolainaa ole elämää.
- Posted using BlogPress from my iPhone
maanantaina, huhtikuuta 11, 2011
Mäöm... mao?
Siinä se nököttää vieressä ja komentaa meikäläistä nukkumaan. Mäu, mää, mäu, mää, maaa... tympiintyneellä, vähän karhealla äänellä. Kissallamme on rytmi. Sillä on myös dementia, munuaisvaiva ja huono kuulo, todella huono kuulo. Nyt kun olen saanut poikamme pois sängystäni, on kissa tullut tilalle - se pyrkii aina tiettyyn aikaan oikealle puolelleni kainaloon, peiton alle. Ties kuinka kauan se joskus öisin seisookaan tyynyni reunalla ja tuijottaa peiton reunaa...
Haikeaa olla kissan omaishoitaja. Pian 19 vuotta täyttävä kissavanhus vaatii erityishoivaa, ja eihän tässä tietysti tiedä, milloin se vetelee viimeisiä päiviään. Kissat ja lääkkeet eivät kyllä kuulu yhteen nekään. Onneksi aiempien vaniljalla maustettujen ACE-estäjien tilalle löytyi toisia maksanmakuisia - ja silti ne pitää piilottaa mikroskooppisena muruna herkkuruuan sekaan. Paitsi että se ruoka on sitten taas sellaista, jota tälle kissalle ei varsinaisesti munuaisten takia saisi antaa... Kaikenlaista haastetta. Mutta kissaparka on herttainen, useimmiten ihan pirteä, ei vaikuta kärsivän ja viihtyy seurassamme. Päivä tai viikko kerrallaan yhteiseloa jatketaan.
Haikeaa olla kissan omaishoitaja. Pian 19 vuotta täyttävä kissavanhus vaatii erityishoivaa, ja eihän tässä tietysti tiedä, milloin se vetelee viimeisiä päiviään. Kissat ja lääkkeet eivät kyllä kuulu yhteen nekään. Onneksi aiempien vaniljalla maustettujen ACE-estäjien tilalle löytyi toisia maksanmakuisia - ja silti ne pitää piilottaa mikroskooppisena muruna herkkuruuan sekaan. Paitsi että se ruoka on sitten taas sellaista, jota tälle kissalle ei varsinaisesti munuaisten takia saisi antaa... Kaikenlaista haastetta. Mutta kissaparka on herttainen, useimmiten ihan pirteä, ei vaikuta kärsivän ja viihtyy seurassamme. Päivä tai viikko kerrallaan yhteiseloa jatketaan.
lauantaina, huhtikuuta 02, 2011
Moi mä!
No sä oot nyt 15-vuotias, vajaa puolet mun iästä. Tai sun, sit ku sä olet mä tässä iässä. Joo kyllä sä elät näin vanhaksi, ja voin kertoa myös sen, ettei se 34-vuotiaana kuoleminen tunnu tässä vaiheessa enää niin houkuttelevalta ajatukselta. Ainakaan koko ajan. En kyllä kiellä, etteikö tässä vaiheessa elämää olisi välillä sellainen olo, että tää on nähty. Mutta lupaatko, ettet ajattele sellaista ennen kuin olet tullut tähän ikään?
Eka vinkki: heitä nyt helevettiin ne wannabehoppari-retkut (joiden tajuat kyllä olevan aika naurettavat, kun eihän sulla ollut mihinkään oikeisiin vaatteisiin edes varaa) ja rupea näyttämään tytöltä. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi vasta kaksvitosena tajuta yhtä niistä syistä, miksi sulla ei ollut koskaan poikakaveria. Mä muuten tiedän, että ne kengät on jo rikki ja sateellahan niihin tulee vesikin sisään, eli ei se ehkä ole kuitenkaan sen arvoista. Kengistä puheen ollen kannustan kokeilemaan saappaita (jos ne jossain vaiheessa sattui olemaan muodissa) ennen kuin tajuat pohkeidesi kasvaneen niin järkyttäviin mittoihin, että joudut luopumaan toivosta niiden(kin) hankkimisen kanssa. Tänäkin päivänä tiiraat peilistä takapuoltasi käsittämättä, mistä se on siihen tullut. Samaan tapaan kuin nuo sääretkin joskus pian tulevaisuudessa: syömällä. Maailmassa olisi kyllä muitakin harrastuksia. Vaikka mä olen sä ja tiedän kyllä, mitä mietit, haluan sanoa, että olet ihan nätti ja pahemminkin voisi asiat olla. Se siniruudullinen lyhyt mekko - pidä sitä useammin, myöhemmin tulet kaipaamaan sitä.
Sä kirjoitat ja piirrät - jatka niitä, vaikka et koulun taitavin piirtäjä olisikaan. Vuosien jälkeen ymmärrät näiden juttujen merkityksen ja tiedät niiden kantaneen läpi monen synkän hetken. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen, mitä muutakaan olisit niinä hetkinä voinut tehdä? Et ehkä saa kuvataiteesta ammattia, mutta siitä huolimatta piirrä niin kauan kuin se vaan tuntuu itselle järkevältä, ja mielellään sen jälkeenkin. Joskus tulee vielä se päivä, kun tajuat, ettet enää tunne kädessäsi olevaa kynää tai edes sitä viivaa, jota se piirtää. Jos nyt voisin aikakoneen avulla tätä asiaa muuttaa, palaisin sen korjaamaan.
Sulla on ihania ystäviä, vaikka oletkin enemmän yksinäinen susi, joka kaipaa omaa rauhaansa. Toivottavasti huomaat, että kaverit välittävät sinusta. Toivottavasti huomaat myös sen, kun ystävät tarvitsevat sinun tukeasi. Et ole ennenkään lähtenyt mukaan ryhmittymiin ja paskanpuhumiseen, toivon että välttäisit sitä yhäkin ja sitten lukiossa... Kun olet minun iässäni, tulet ymmärtämään, mikä rikkaus on ollut saada niin monia erilaisia ystäviä. Ymmärräthän jo nyt, että eri perhetaustat tuovat porukkaasi niin kitkaa kuin voimaakin. Nyt jälkeenpäin, kun olen nähnyt, mitä luokkatovereillesi tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, suren sitä, etten voinut vaikuttaa asioihin. Jos sinä voit ja näet - ja muistan kyllä että näitkin - mieti, voitko tehdä jotain.
Tiedän nyt, mitä virheitä tulet tekemään, enkä usko voivani niitä estää, vaikka sanoisin mitä. Mitä tahansa tapahtuukin, on se kuitenkin aika pieni asia tässä maailmassa. Pidä itsestäsi huolta. Ollaan yhdessä tyytyväisiä, että olemme yhä hengissä ja terveitä.
Anna
Eka vinkki: heitä nyt helevettiin ne wannabehoppari-retkut (joiden tajuat kyllä olevan aika naurettavat, kun eihän sulla ollut mihinkään oikeisiin vaatteisiin edes varaa) ja rupea näyttämään tytöltä. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi vasta kaksvitosena tajuta yhtä niistä syistä, miksi sulla ei ollut koskaan poikakaveria. Mä muuten tiedän, että ne kengät on jo rikki ja sateellahan niihin tulee vesikin sisään, eli ei se ehkä ole kuitenkaan sen arvoista. Kengistä puheen ollen kannustan kokeilemaan saappaita (jos ne jossain vaiheessa sattui olemaan muodissa) ennen kuin tajuat pohkeidesi kasvaneen niin järkyttäviin mittoihin, että joudut luopumaan toivosta niiden(kin) hankkimisen kanssa. Tänäkin päivänä tiiraat peilistä takapuoltasi käsittämättä, mistä se on siihen tullut. Samaan tapaan kuin nuo sääretkin joskus pian tulevaisuudessa: syömällä. Maailmassa olisi kyllä muitakin harrastuksia. Vaikka mä olen sä ja tiedän kyllä, mitä mietit, haluan sanoa, että olet ihan nätti ja pahemminkin voisi asiat olla. Se siniruudullinen lyhyt mekko - pidä sitä useammin, myöhemmin tulet kaipaamaan sitä.
Sä kirjoitat ja piirrät - jatka niitä, vaikka et koulun taitavin piirtäjä olisikaan. Vuosien jälkeen ymmärrät näiden juttujen merkityksen ja tiedät niiden kantaneen läpi monen synkän hetken. Nyt jälkeenpäin kun ajattelen, mitä muutakaan olisit niinä hetkinä voinut tehdä? Et ehkä saa kuvataiteesta ammattia, mutta siitä huolimatta piirrä niin kauan kuin se vaan tuntuu itselle järkevältä, ja mielellään sen jälkeenkin. Joskus tulee vielä se päivä, kun tajuat, ettet enää tunne kädessäsi olevaa kynää tai edes sitä viivaa, jota se piirtää. Jos nyt voisin aikakoneen avulla tätä asiaa muuttaa, palaisin sen korjaamaan.
Sulla on ihania ystäviä, vaikka oletkin enemmän yksinäinen susi, joka kaipaa omaa rauhaansa. Toivottavasti huomaat, että kaverit välittävät sinusta. Toivottavasti huomaat myös sen, kun ystävät tarvitsevat sinun tukeasi. Et ole ennenkään lähtenyt mukaan ryhmittymiin ja paskanpuhumiseen, toivon että välttäisit sitä yhäkin ja sitten lukiossa... Kun olet minun iässäni, tulet ymmärtämään, mikä rikkaus on ollut saada niin monia erilaisia ystäviä. Ymmärräthän jo nyt, että eri perhetaustat tuovat porukkaasi niin kitkaa kuin voimaakin. Nyt jälkeenpäin, kun olen nähnyt, mitä luokkatovereillesi tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, suren sitä, etten voinut vaikuttaa asioihin. Jos sinä voit ja näet - ja muistan kyllä että näitkin - mieti, voitko tehdä jotain.
Tiedän nyt, mitä virheitä tulet tekemään, enkä usko voivani niitä estää, vaikka sanoisin mitä. Mitä tahansa tapahtuukin, on se kuitenkin aika pieni asia tässä maailmassa. Pidä itsestäsi huolta. Ollaan yhdessä tyytyväisiä, että olemme yhä hengissä ja terveitä.
Anna
Haloo missä mennään?
TTU! ton 100 tavaran haasteenkin kanssa! Mihin mennessä lupasin sen suorittaa? Kämppäämme on ollut tasainen virta krääsää, eikä siinä paljon muutamasta roskasta luopuminen helpota. Pojalle tuntuu ilmestyvän tämän tästä joku uusi lego-härveli, vaikka yritän kuinka nalkuttaa niitä vastaan - joo joo, kyllä legoista on iloa ja mitä enemmän niitä on, sitä kivempi on rakennella kaikenlaista, MUTTA kun joka huoneen lattialla makaa helikopterien, avaruusalusten ja erilaisten autojen raatoja viikkotolkulla ilman, että kukaan koskeekaan niihin, tuntuu että muutama olisi saanut jäädä hankkimatta. Toinen lystikäs tavarataivas on pojan keksimä kauppaleikki: olohuoneen nurkkaan on kasattu älyttömät määrät roskaa. Hetken näytti ihan kivalta, kun myynnissä oli muutama suklaalevy (pahvikuoret) ja pastillilaatikoita, mutta kohta sieltä löytyi myös lehdistä leikattua paperisilppua, tyhjiä kaljatölkkejä, myslipaketteja, limsapulloja, karkkipapereita, keppejä, kaupan kuitteja (noin miljardi), korkkeja, muovipusseja, vitamiinipurnukoita, tyhjiä purkkapusseja... Idea kauppaleikistä - tai välillä se oli kuulemma myös tehdas - on oikein kiva, mutta kun tuon meidän tenavan leikki on lähinnä sitä, että hamstrataan roinaa ja roskaa yhteen paikkaan ja sitten vähän väliä huudetaan äitiä siivoamaan niitä, kun tavarat sortuvat tuolien päältä. Potentiaalinen himohamstraaja, aivan kuin äitinsä. Näkisittepä kaiken sen paperisilpun, lippulappuset ja ties mitkä roskat, joita hän on keräillyt ympäri kotiamme. Ja äidin tehtävä lienee aina sopivan ajan kuluttua sieltä täältä vähän harventaa noita kokoelmia.
Yllätys yllätys, olen ajatellut kirjoitella blogiin kaikenlaista. Ja yllätys yllätys, onpa jäänyt kirjoittamatta. Ehkä tässä keväällä valon lisääntyessä... ehkä ei. Elämään kuuluu niinkin jännittävää, että kävin jopa ulkomailla perheen ja ystäväperheen kanssa. Viikon Hollannin loman jälkeen töihin palaaminen oli kyllä ihan kreisibailausta... joo ei. Tuntuu hävinneen loputkin motivaatiosta tai ainakin työtehtävät on niin haastavia, ettei vaan oikein meinaa pärjätä. Olisi ehkä kiva olla vain sihteeri. Voisi suoraan keskittyä vain niihin "omiin" hommiin, joita muut antavat tehtäväksi ja muista sanoa, että sori vaan tää ei kuulu mun hommiin tai sori vaan, mutta en mä tätä osaa tai ehdi tehdä.
Mitähän sitä tekisi isona? Oikeastihan haluaisin rakentaa taloja, tai ainakin suunnitella niitä. Poski kiinni bussin ikkunassa tuijotan aamuisin rakennustyömaita työmatkani varrella. Kun olin siivoojana, nautin niiin paljon arkkitehtitoimiston siivoamisesta, kun mopin varressa pääsi ohimennen vilkuilemaan talojen piirustuksia. Mutta kuten edellinen postauksenikin kertoo, matemaattiset lahjani ovat olemattomat. Keski-iän lähestyessä olen varmaan kärventänyt aivoistanikin jo 40 %. On vain tyydyttävä katsomaan vierestä, kun toiset rakentavat isoja asioita ja saavat aikaan.
Yllätys yllätys, olen ajatellut kirjoitella blogiin kaikenlaista. Ja yllätys yllätys, onpa jäänyt kirjoittamatta. Ehkä tässä keväällä valon lisääntyessä... ehkä ei. Elämään kuuluu niinkin jännittävää, että kävin jopa ulkomailla perheen ja ystäväperheen kanssa. Viikon Hollannin loman jälkeen töihin palaaminen oli kyllä ihan kreisibailausta... joo ei. Tuntuu hävinneen loputkin motivaatiosta tai ainakin työtehtävät on niin haastavia, ettei vaan oikein meinaa pärjätä. Olisi ehkä kiva olla vain sihteeri. Voisi suoraan keskittyä vain niihin "omiin" hommiin, joita muut antavat tehtäväksi ja muista sanoa, että sori vaan tää ei kuulu mun hommiin tai sori vaan, mutta en mä tätä osaa tai ehdi tehdä.
Mitähän sitä tekisi isona? Oikeastihan haluaisin rakentaa taloja, tai ainakin suunnitella niitä. Poski kiinni bussin ikkunassa tuijotan aamuisin rakennustyömaita työmatkani varrella. Kun olin siivoojana, nautin niiin paljon arkkitehtitoimiston siivoamisesta, kun mopin varressa pääsi ohimennen vilkuilemaan talojen piirustuksia. Mutta kuten edellinen postauksenikin kertoo, matemaattiset lahjani ovat olemattomat. Keski-iän lähestyessä olen varmaan kärventänyt aivoistanikin jo 40 %. On vain tyydyttävä katsomaan vierestä, kun toiset rakentavat isoja asioita ja saavat aikaan.
keskiviikkona, helmikuuta 09, 2011
Työmuisti kortilla, jaksanko vielä?
Käytin tänään monta minuuttia päätelläkseni, kuinka paljon on 6 kertaa 8. Tieto ei vaan tullut mieleeni mitenkään. Kun vihdoin sain mutkan kautta laskutuloksen aikaiseksi, olin unohtanut, miksi ylipäätään tarvitsin koko lukemaa. Jollain logiikalla olin laskemassa, kuinka paljon 18-sivuisten materiaalien kopioiminen tietylle osallistujamäärälle maksoi. Lopputulos: en tiedä.
Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.
Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.
Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.
Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.
Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?
- Posted using BlogPress from my iPhone
Jos työmuistin heikkeneminen on merkki työuupumuksesta, ei minunkaan tapaukseni taida tehdä siihen poikkeusta.
Mistä tietää, milloin työkuorma on kasvanut kohtuuttomaksi? Onko meillä kaikilla mahdollisuuksia samanlaisten haasteiden ratkaisemiseen? Usein kyseessä ovat muutkin asiat kuin töiden määrä tai tehtävien haastavuus. Työolosuhteet, oma kokemus ja muut työntekijät vaikuttavat asiaan. Töiden ja vastuun jakautuminen väärällä tavalla voi kiristellä ilmapiiriä silloinkin, kun ongelmatilanne ei ole akuutti. Erilaisiin rooleihin tarpeettomastikin asettuminen johtaa arvojärjestyksiin, odotuksiin ja velvollisuuksiin, joista ei kuitenkaan koskaan virallisesti sovittu. Ei käy kateeksi esimiehiä, jotka yrittävät - tai joiden pitäisi - pyörittää toimintaa "oikein" ja kunkin työntekijän panosta parhaiten hyödyntäen. Olipa tilanne mikä tahansa, sen ongelmat tulisi tunnistaa ajoissa.
Toisille uusiin haasteisiin tarttuminen on aina innostavaa ja helppoa. Työssään väsyneelle pienikin uusi väline tai uudistus tehtävissä voi tuntua mahdottomalta. Asioista ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka ne olisivatkin mielenkiintoisia tai hyödyllisiä. Väsymyksen myötä alkaa säästellä jopa työpaikan sosiaalisesta toiminnasta: työkaverin perhekuulumiset (muka) imevät energiaa myös työtehopalkista. Ja kerran tappavaksi kivireeksi kasvanut lasti ei vaan tunnu kevenevän, vaikka työt sieltä ajan myötä tulisivatkin valmiiksi ja lähtevät pois painamasta. Olen miettinyt tätä työkyky-näkökulmaa - tuleeko ihmisestä täyden uupumisen (tekstinsyöttö tarjosi tilalle "kulumisen") seurauksena täysin toimintakyvytön? Kun ajatus ei kulje, asiat unohtuvat, tekstien lukeminen on raskasta tahkoamista, työt ovat levällään, eikä mitään saa valmiiksi. Jos tällaista tilannetta viedään vain pidemmälle, ollaanko lopulta siinä, että henkilö istuu työpöytänsä ääressä tekemättä mitään ja päivä toisen jälkeen ahdistuu (työ)maailman kamaluudesta. Työpäivän ja sitä edeltävän illan täyttää ontto murhe ja toivottomuus.
Työssä väsymiseen vaikuttavat monenlaiset asiat ja erilaisissa asemissa toimivia rasittavat eri haasteet. Ei voida syyttää ainoastaan työelämää, eikä toisaalta työntekijän luonnetta. Nykymaailmassa ihmisen ympärillä on rajattomasti tietoa, toimintaa, vaatimuksia, jatkuvaa "syötettä" aamusta iltaan. Ja piilotettuja tulostavoitteita myös yksityiselämässä. Näihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos elämä kuluttaa liikaa.
Omasta itsestä ja terveydestä huolehtiminen on omalla vastuulla... mutta entä sitten, kun akku lopahtaa täydellisesti?
- Posted using BlogPress from my iPhone
tiistaina, helmikuuta 01, 2011
Helmikuussa on jo valoa
torstaina, tammikuuta 06, 2011
Tavaraa kiertoon tai kaatikselle
26. Lisää erilaisia vanhoja meikkejä, mm. luomivärejä
27. Rikkoutuneita hiusnipsuja ja -pinnejä
28. Rumia ja rähjiä hiuslenkkejä
29. Ikivanhat, rumat korvarenkaat
30. Vanhentunut desinfiointiaine
31. Pojan pieneksi ja käyttämättä jäänyt uimarengas kirpparille
32. Parhaat päivänsä nähneet sormivärit
33. Vanhoja ja pieneksi jääneitä sukkia siivousräteiksi > käytön jälkeen kaatopaikalle
34. Kynttilöitä, vähän poltettuja, rumia, vanhoja
35. 1999-2000 Timex-kalenterini
36. Jumppapallo, rikki
37. Hiusharja
27. Rikkoutuneita hiusnipsuja ja -pinnejä
28. Rumia ja rähjiä hiuslenkkejä
29. Ikivanhat, rumat korvarenkaat
30. Vanhentunut desinfiointiaine
31. Pojan pieneksi ja käyttämättä jäänyt uimarengas kirpparille
32. Parhaat päivänsä nähneet sormivärit
33. Vanhoja ja pieneksi jääneitä sukkia siivousräteiksi > käytön jälkeen kaatopaikalle
34. Kynttilöitä, vähän poltettuja, rumia, vanhoja
35. 1999-2000 Timex-kalenterini
36. Jumppapallo, rikki
37. Hiusharja
maanantaina, joulukuuta 27, 2010
Pikkuotuksia meidän nurkilta
Elli Pupu
Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka meille tänä vuonna ilmestyi.
Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.
Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.

Karhu-Reidar
Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.
Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.
Hillevi Kisu
Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.

Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.
Pinja Pupu

Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.
Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.
Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...
Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).
Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka meille tänä vuonna ilmestyi.
Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.

Karhu-Reidar
Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.
Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.
Hillevi Kisu
Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.

Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.
Pinja Pupu

Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.
Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.
Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...
Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).
tiistaina, joulukuuta 14, 2010
Elämän mittainen pukeutumiskriisi
En ole koskaan osannut pukeutua oikein. Elämän lähestyessä jo keski-ikää tajuaa menetetyt tilaisuudet karvaasti. Miten sitä onkin osannut pukeutua aina väärin, niin eri tavalla kuin sen ikäisenä kuuluisi pukeutua?
Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...
Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.
Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.
Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.
Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?
Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.
Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...
Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.
Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.
Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.
Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?
Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.
sunnuntaina, marraskuuta 21, 2010
Oma rakas kaaokseni
Pois elämääni rasittamasta ovat siirtyneet myös
16. Kuivia ripsivärejä
17. Vanhoja, hajonneita huulipunia
18. Rikkinäinen reppu
19. Pojan hajalle "mopoillut" gore tex -lenkkarit
20. Saman tyypin tarralenkkarit
21. Pari paria pojan sandaaleita
22. Ulkona pakkasessa palellutettu nestemäinen mäntysuopa - miksi aina käy niin?
23. Hajonnut ja jäätynyt Rölli-kahluuallas
24. Parit kesäkukat ruukkuineen...
25. Ukon säpäleinä oleva vanha lompakko
Vihdoin sain kuljetettua SPR:n keräyslaatikkoon jo aiemmin syksyllä kasatut seitsemän kassillista vaatteita ja kenkiä - ja lisää tulee. Huh!
- Posted using BlogPress from my iPhone
16. Kuivia ripsivärejä
17. Vanhoja, hajonneita huulipunia
18. Rikkinäinen reppu
19. Pojan hajalle "mopoillut" gore tex -lenkkarit
20. Saman tyypin tarralenkkarit
21. Pari paria pojan sandaaleita
22. Ulkona pakkasessa palellutettu nestemäinen mäntysuopa - miksi aina käy niin?
23. Hajonnut ja jäätynyt Rölli-kahluuallas
24. Parit kesäkukat ruukkuineen...
25. Ukon säpäleinä oleva vanha lompakko
Vihdoin sain kuljetettua SPR:n keräyslaatikkoon jo aiemmin syksyllä kasatut seitsemän kassillista vaatteita ja kenkiä - ja lisää tulee. Huh!
- Posted using BlogPress from my iPhone
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

