Oppimisen aika

Jossain vaiheessa elämää kuuluu tulla risteykseen, jossa katsotaan ja arvioidaan mennyttä ja ymmärretään uudella tavalla tuleva ja mahdollisen muutoksen tarve. Kai. Ehkä sellainen vaihe tulee ensimmäisen kerran vahvasti juuri kolmikymppisenä. Joillakin koko elämä on kyllä yhtä analysointia ja määrittelyä. Se on hienoa se... On kyllä varmasti niitäkin, joilla sama kaappikello raksuttaa päässä samaan tahtiin koko elämän, eikä oikein mihinkään ole mitään erityistä sanomista, kunhan säännöllisesti on edes vähän hauskanpitoa. Vähän niin kuin koirilla, you know.

Selvittyäni pahimmasta vauva-ajan kaamoksesta (ei se kyllä ole kokonaan mennyt ohi, kun yhä heräilen 5-10 kertaa yössä) huomasin aivojeni heränneen. Siellä ne alkoivat tikittää ja suoltaa ajatuksen palasia esimerkiksi kävelylenkeillä, joita on kyllä pystynyt tekemään ihan liian vähän, ja sängyllä vauvan kanssa pötkötellessä, jota on taas tehty ihan liikaa, mutta joka on kuitenkin siedettävää, koska siinä pystyn oikeasti hetken kuuntelemaan omaa päätäni. Kävellessä syntyvät psykologiset pohdinnat minusta ja muista, makaillessa taas laukkaa luovuus, silloin syntyy suunnitelmia käsitöistä, askarteluista, talojen rakentamisesta (jota en kyllä tee), pelistrategioista, juhlajärjestelyistä, kodin organisoinnista ja vaikka mistä. Olen harmitellut, ettei noissa toiminnoissa pysty piirtämään tai kirjoittamaan kunnolla. Sängyssäkin vaatisi aikamoiset häkkyrät ympärilleen, että voisi tehdä kuvioita samalla, kun imettää :D

Mutta siis aivot on hereillä, jee jee. Päätin, että ryhtyisin rustailemaan blogiin tekstejä erityisesti noista kärrylenkkipohdiskeluistani, jotta voisin silleen niin ku kehittyä ihmisenä ja saada vaikkapa keskustelua aikaan tai jotain. Jos vaikuttais vähän fiksummalta kuin onkaan... tai blondimmalta tai lapsellisemmalta. Tuossa kolmen pisteen kohdalla saa naurahtaa.

Tuon päätökseni jälkeen olen kuitenkin huomannut jotain, joka vähän lässähdytti tämän suunnitelman. Mikä siinä onkin, että pään sisällä jotkut ajatelmat vaikuttavat niin paljon hienommilta ja laajemmilta kuin sitten kirjoitettuina? Jonkun lenkin jälkeen kuvittelin laatineeni jo upean käsikirjoituksen loistavaan vähän-niinku-psykologiseen opukseen tai edes elämänkerralliseen teokseen, mutta sitten kirjoitettuna ajatus ja sen taustapohdiskelutkin mahtuvat neljälle riville. Tartteisko tässä nyt käyttää jotain luovan kirjoittamisen virittelymetodia, jotta saan ns. lihaa luiden ympärille? :D

Joka tapauksessa Oppimisen Aika on alkanut. Pohdiskeltuani eloani ja mielenliikkeitäni sekä niiden vaikutuksia toimintaani olen oppinut hillitsemään, hallitsemaan, kierimään ja kellimään ja minusta on jo tullut selvästi parempi ihminen ja suuntahan on vain ylöspäin.