Miltä työttömyys tuntuu?

Se tuntuu siltä, että mikäs tässä on ollessa, mutta kuitenkin kaikki on vaan jotenkin huonommin kuin ennen. Aluksi se on mukavaa vaihtelua, aikaa ajatuksille - kunnes kaikki on ajateltu loppuun. Se tuntuu hyvältä idealta, joka on tulossa, mutta ei näyttäydy koskaan. Se on kuin saman päivän toistoa uudestaan ja uudestaan, yritystä täysillä vailla tulosta. Se tuntuu siltä, kuin samaan aikaan pyytäisit anteeksi ja ylistäisit itseäsi. Se on hetkiä, joissa kaikilla muilla on hyviä ideoita tilanteen korjaamiseksi. Tai niitä, kun ollaan vaan hiljaa.

Pitkä työttömyys on huolta huomisesta, tietämättämyyttä, lukemattomia kysymyksiä, pettymyksiä, selittelyä, näkymättömäksi muuttumista, yksinäisyyttä, hiljenemistä ja haaveiden unohtumista. Tulevaisuus voi olla yhtä aikaa avoimia mahdollisuuksia mutta myös alamäkeä tuntemattomaan. Työttömyys tuntuu lopulta siltä, ettei tiedä, mitä pitäisi kysyä tai tehdä. Se on jono päiviä, joista ei muista mitään erityistä. Se on aikaa, jossa unohtaa, että osaa jotain.

Keskenkasvuisena sosiaalisessa mediassa

Pienen koululaisen puhelin pimpottelee ilmoituksena saapuvista Whatsapp-viesteistä. Luokan yhteisen ryhmän perustaneet keskenkasvuiset harjoittelevat viestintää yhteisöllensä. Itse istun kireänä ja pohdin, että olen ehkä paasannut verkossa käyttäytymisestä ja julkaisemisesta jo riittävästi tälle päivälle. Vielä ei pitänyt joutua tähän asti, mutta ehkä yhdessä päivässä ei ehdi mennä paljon pieleen, jos sallin hetkeksi tämän uuden harrastuksen.

Whatsappin ja muiden viestintäsovellusten käyttäminen perheen keskinäiseen tai kavereiden kahdenkeskiseen viestintään on ihan hyväksyttävää ja monille järkevääkin. Kasvamista ja harjoittelua tarvitaan kuitenkin ennen sitä, että välineen kautta ryhdyttäisiin viestimään laajemmalle joukolle - aletaan julkaista kuva- ja videomateriaalia, keskustella avoimemmin isommassa ryhmässä ja nähdä kaikki se, mitä muut yhteiselle areenalle tuottavat. Alle 10-vuotiaat eivät poikkeuksia lukuunottamatta ole sosiaalisesti kovin taidokkaita. Sen voi huomata esimerkiksi kuulemalla sivusta 2.-luokkalaisten puhelinkeskusteluja, joissa tuskin kuuluu kohteliaisuuksia, tarpeellisia lisäkysymyksiä tai välttämättä edes alku-tai lopputervehdyksiä :D. Väärinkäsitykset ja pienet riidat ovat jokapäiväisiä, kun lapsi mieluummin menee ja tekee (esimerkiksi kostaa yhteisessä verkkopelissä sattuneiden asioiden vuoksi) tai mitä milloinkin ilman, että on selvittänyt asian oikean tilanteen ystävältä. Myös ymmärrys siitä, miten laajalle julkaistava materiaaali voi levitä, vaikka se lähtisi suljetusta ryhmästä, on puutteellista. Pienellä koululaisella ei ole huolta seurauksista, varsinkaan siitä, mitä seuraukset voisivat aiheuttaa kavereille. Siksi palveluissa on ikärajat.

Whatsappin käytöstä on seurannut ongelmia monissa kouluissa. Se on mahdollistanut uudenlaisen naurunalaiseksi tekemisen ja kiusaamisen. Lasta ja nuorta voi satuttaa pelkästään se, että hän jää ulos ryhmästä, mikä onnistuukin Whatsappissa, kun tehokkaana "viestintätekona" käytetään sitä, että kavereita potkitaan mielivaltaisesti ulos ryhmistä. Verkossa se on helpompaa kuin kasvokkaisesti, eikä tarvitse nähdä kaverin reaktiota. Tätä ehti tapahtua lapsen koulukaveriryhmässä heti muutamien ensimmäisten päivien aikana. Senkään vuoksi me emme alun perin halunneet lapsellemme Whatsappia, joka kuitenkin ennen pitkää puhelimeen oli ilmestynyt ilman lupaamme. Siinä tapauksessa aikani aiheesta motkotettuani päätin sitten lähteä katsomaan toimintaa ihan oikeasti kantapään kautta. Kaiken aikaa vaan tiedän, että eihän tämä minun huolehtimiseni auta, jos muiden lasten vanhemmat eivät tajua huolehtia asiasta. Jos vanhemmalle sosiaalinen media on vain turvallinen ja rento Facebook, miten hän voisi ymmärtää neuvoa pientä koululaista viestinnässä? Minusta ei ole varaa minkäänlaiseen hälläväliä-asenteeseen, mitä tulee näihin uusiin (kiusaamisen) välineisiin.

Julkaisemisen ja julkisuuden halu on kova jo pienillä koululaisilla. Kotonamme keskustellaan tämän tästä siitä, milloin voi alkaa tehdä sellaisia Youtube-videoita, joille saa tuhansia tilaajia. Sisällön suunnittelu ja tuottaminen on kuitenkin toisarvoista pienelle ihmiselle - tärkeintä on saada Youtube-kanava ja sinne *sormien napsautus* tilaajia. Lapsi näkee itsensä lähes kaikkivoivana katseltuaan muiden, aikuisten miesten!, pelivideoita. Kyllähän kaikki onnistuu, kunhan isä vaan laittaisi tekniikat kuntoon ja päälle... sitten ei tarvittaisi kuin energiajuomaa ja oltaisiin netin kuninkaita. Ihanasta itsevarmuudesta ja unelmista suoraan pettymysten alamäkeen. Kyllä, toki voimme kokeilla tai edes aloittaa, mutta kun... tarvitaan vähän työtä, jotta tuo tubetusurasi saadaan nosteeseen.

FreeImages.com

Huomasin, että tätä aihetta käsiteltiin myös Ylellä - liittyen varmastikin vasta järjestettyyn Tubecon-tapahtumaan.

Tavarakaaosta vastaan -haasteen loppuraportti

Vuoden 2014 alussa käynnistin henkilökohtaisen Tavarakaaosta vastaan -haasteeni, jossa tein kuluttamisestani julkista. Vaikka en olekaan koskaan ollut mikään "himoshoppailija", oli vuoden mittainen kokeilu minulle suunnanmuutos ja opetus. Opin häpeämään turhan tavaran ostamista.

Haasteeni sääntönä oli, että aina kun hankin tai saan jotain, julkaisen tavaroista kuvan sosiaalisessa mediassa. Instagramiin kaikkien nähtäväksi päätyivät siis niin vaate-, meikki-, askartelutarvike- kuin kodintarvikeostoksetkin. Aivan pienimmätkin asiat. Julkaisin myös kaikki ne, jotka sain käytettynä tai lahjaksi. En kuvannut ruokia tai lastentarvikehankintoja - esim. vaatteita - koska kyseessä oli tutkimus omasta tavarahamstrauksestani. Rajasin haasteeni ulkopuolelle myös useimmat henkilökohtaiset hygieniatuotteet ja esimerkiksi jotkut kodin pesuaineet, koska aivan kaikkea en halua julkisuuteen ja muutenkin niiden kuvaaminen tuntui... hölmöltä. 

Miten haaste sitten vaikutti? Jo hyvin pian alussa huomasin, että ostaminen on ihmiselle tapa, jota ei ajattele kunnolla. Mikä voi kuulostaa aivan huvittavalta, mutta onkin aivan totta - tämän tästä LÖYSIN itseni ostamisaikeista - noin vaan olin OSTAMASSA jotain. Haasteen takia pysähdyin harkitsemaan, koska tiesin, että teko on julkaistava Instagramissa. Ei mennyt montaa viikkoa tai hankintaa, kun minua alkoi aivan rehellisesti hävettää. Hei, tässä olen, ostin tänään tällaiset sukat, kynsilakan ja vispilän... Mielessäni pyörivät ajatukset siitä, mitä muut ajattelevat valinnoistani ja millaisena ihmisenä minua pidetään, jos hankin "hölmöjä" asioita. Ennen kaikkea hävetti ostaa asioita, joiden tarvetta en pystynyt hyvin perustelemaan.

Alussa vaivasi toki myös nolostumisen tunne siitä, että käytin Instagramia julkaistakseni rikkaharjoja ja lannoitesäkkejä, enkä menestystä ja onnellista elämää peilaavia selfieitä, mutta haasteen vaikutukset kuluttamiseeni olivat sen arvoisia. Kun tuli vastaan tilanne, että minun piti kuvata jo vuoden toinen deodorantti tai kasvojenpuhdistusgeeli, tajusin kuinka paljon oikeasti kulutankaan. Kosmetiikkaputeleita siis tulee ja menee, lukemattomia muovipurnukoita kaatopaikalle sadoiksi vuosiksi tästä eteenpäin. Vuoden lopulla hankin suoladödön ja aloin etsiä kestävämpiä vaihtoehtoja muillekin kulutustuotteille.

Jätin usein ostamatta tavaroita, koska en kehdannut kertoa niistä maailmalle. Jokaisen joka tuntee tukehtuvansa tavarakaaokseensa, tulisi tiedostaa tämä asia: jos häpeät tavaran määrää, on siitä saattanut tulla ongelma. Häpeämme usein kotiin kertynyttä romumäärää, mutta ongelmaa täytyy katsoa myös toisesta päästä: voisiko tilanne helpottua, jos vaan lopetat uuden tavaran tuomisen kotiisi? 

Yllä olevassa kuvassa ovat minun ja mieheni saamat yhteiset joululahjat vuonna 2014.

Karmea lopputulos arvioitiin joulukuun lopussa. 
Kuvia oli kertynyt hirveän monta, vaikka koko vuoden ajan olin kiinnittänyt ostamiseen erityistä huomiota! Useimmissa kuvissa oli useita esineitä. 


Tavarakaaosta vastaan -haaste 2014: 

• 52 kuvaa Instagramissa (siis enemmän kuin yksi viikossa!)
• yleisimmin 2-8 esinettä / kuva
• Yhteensä jopa 300 esinettä! 

Musertavaa on se, että tällä kertaa olen laskenut vain minun omaa tavaravirtaani. Vuoden lopulla pystyin helposti arvioimaan, että lapsille oli tullut vielä moninkertaisesti enemmän tavaraa, sillä esimerkiksi isompia vaatteita oli jouduttu hankkimaan monia kertoja, kaikista synttäri- ja joululahjoista puhumattakaan... Tulos avasi silmäni toden teolla - kuinka hirvittävän suuri tavaramäärä kotiimme olikaan yhden vuoden aikana virrannut! 

Samaan aikaan, kun tarkkailin tavarahankintojani vuoden ajan, pyrin myös hankkiutumaan eroon turhista tavaroista. Lahjoitin pois ison kasan vaatteita, leluja, kirjoja, kodintekstiilejä, lastentarvikkeita, huonekaluja sekä sekalaista askarteluun sopivaa "roskaa". Osan lastentarvikkeista möin kirpputorilla ja Facebookin kautta. Haluaisin saada turhatkin tavarat kierrätettyä ensisijaisesti hyötykäyttöön, mutta valitettavasti se on aika työlästä ja kärsivällisyyttä nakertavaa työtä. Pidän työtä kuitenkin tärkeänä varsinkin nyt havaittuani, kuinka holtittomasti tässä maailmassa koko ajan hankitaan uutta tavaraa. Käyttökelpoisten materiaalien heittäminen kaatopaikalle tuntuu erityisen vastuuttomalta.

Maalaukset ja ompelutyö kouluajoilta muuttivat meille syksyllä. Tarpeettomia asioita, jotka kuitenkin säilytän.

Tavarakaaosta vastaan -haasteen jälkeen en ole enää julkaissut kuvia ostoksistani somessa. Syyllisyys koputteli kuitenkin aika pian olkapäällä, kun ensimmäisen kerran hypistelin kaupassa jotain aivan turhaa. Tai kun mietin jotain vähän tarpeellisempaakin. 

Vuoden mittainen koulu opetti vertailemaan ja miettimään tarkkaan. On työlästä pitkittää hankintoja ja hakea vaihtoehtoja niin pitkään, että täydellinen esine löytyy - jos löytyy - mutta koti vailla hutiostoksia viehättää yhä niin paljon, että aion pitää periaatteestani kiinni. Kodin järjestäminen ja turhan tavaran vähentäminen jatkuu koko ajan, ja silti tunnen yhä hukkuvani tavarakaaokseen. Vuoden 2015 haasteena voisi olla kaatopaikkajätteen vähentäminen. 

Joulu ujuttaa suomalaiskoteihin massiiviset määrät "piilotavaraa". Tavarakaaosta vastaan -haasteeni päättyi tähän kuvaan. 

Yhteydenotto anonyymiltä täti-ihmiseltä.

Hei, olen ylipainoinen ja perheellinen täti-ihminen, ja näin viivästyneen kolmenkympin kriisini kourissa olen päättänyt kokeilla skeittausta. Tarkistin muuten, että tämä käyttämäni termi olisi yhä uskottava. Muista käyttämistäni termeistä en ole niin varma – paitsi, että sana ”longboard” on tullut minulle kovin läheiseksi, vaikka käytännössä tuohon välineeseen liittyvät toiminnot ovat minulle vain kaukaista haavetta. Luin hartaasti erästä blogikirjoitusta longboardin valinnasta, eikä innostukseni laantunut, vaikka en ymmärtänytkään kaikkia outoja termejä. Kirjoittaja oli kyllä ihanasti miettinyt erilaisten välineiden soveltuvuutta erilaisille ihmisille ja käyttötilanteisiin :)

Kuvan henkilö ei muistuta kirjoittajaa, eikä
liity tapaukseen.  (Kuvalähde: Pinterest /
31.media.tumblr.com)

Päätin kokeilla long boardia jo viime talvena, kun täytin 35 vuotta. Tämän suuren harrastuneisuuden harppauksen tuli tapahtua kesällä, ja nyt onkin jo seuraava talvi. Järkevänä rahankäyttäjänä päättelin kuitenkin, että ehkäpä skeitit olisivat näin talvella alennusmyynnissä. Että näin... Tuntuu suurelta panostukselta lähteä ostamaan lautaa ja oheisvälineitä, kun se vaatii useamman sataa euroa. Ja sitä hullummalta tuntuu kertoa hankinnasta läheisilleni, koska hehän tulkitsevat suunnitelmani jonkin sortin psykoosin esiasteeksi (tähänastiset harrastukset kun ovat olleet sitä kansalaisopiston aerobic -osastoa).

Blogikirjoituksista ja keskusteluista kuitenkin olen oppinut, ettei minun kannattaisi ostaa lautaani edullisesti urheiluliikkeestä, vaan olisi käännyttävä asiantuntijan puoleen, jotta harrastukseni ei tyssäisi alkumetreille laaduttoman välineen vuoksi. No… minua vaan niin kamalasti pelottaa, etten pääse edes alkuun, vaikka kävisin hankkimassa sen useamman sadan euron setinkin. On löydettävä edulliseen hintaan kohtuullinen setti, joka on riittävä vähään käyttöön, mutta ei sisällä mitään kovin hienoa. Ulkonäköasiat ovat ainakin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että pyörät pyörivät ja häkkyrä pysyy kasassa niin hyvin, etten kuole heti. Tietäisitkö siis tuttua tai tutun tuttua, joka myisi esimerkiksi auton alle tai varaston oven väliin jäänyttä long boardia, joka kuitenkin olisi niin ehjä, että kestäisi kannatella ylipainoista kahden lapsen äitiä ilman riskiä yli vuorokaudeksi aiheutuvista haitoista?

Olisi hyvä, jos voisin lainata ja kokeilla jonkun toisen lautaa, mutta jostain syystä esimerkiksi työpaikkani 40-65-vuotiaat naispuoliset toimistotyöntekijät eivät omista long boardia! Mikä eteen? Lautailutarvikeliikkeen kynnys tuntuu hurjan korkealta. Menenkö sinne katselemaan ”pojalleni tässä vaan…”, mutta ”öh… poikani on kyllä melko iso”..? Tietyt keskeiset termit täytynee opiskella ensin ulkoa? Deck, grip… öö? Opiskelin myös jo sen, että laudan tulisi olla päistä sellainen, että pyörät (niillekin on oma ulkomaankielinen nimensä) näkyvät laudan alta, jolloin lauta ei ota kaarteessa niin helposti pyöriin – niin kuin minä ikinä menisin long boardilla kaarteessa :D (kuten nämä näillä videoilla)! Tämänkin muotoilun hieno nimi täytynee oppia ulkoa ennen kauppaan astumista, ellei siellä satu olemaan näkyvillä yhtään haluamani näköisiä välineitä, joita voisin vaan osoittaa sormella yrittäessäni naama punehtuen muodostaa ääneen sanoja… Olen kuullut, että esimerkiksi Beyondin "pojat" ovat huippuasiantuntijoita ja avuliaita... mutta silti... minä olen pullea ja punakka rouvasihminen käsilaukku kainalossa... Verkkokauppa olisi kyllä yksi vaihtoehto. Minulle saa toki vinkata myös paikoista, joista voi ostaa/vuokrata/lainata käytettyjä lautoja!

Jos pääsisimme siihen loistokkaaseen tilanteeseen, että minulla olisi käyttövalmis longboard, kypärä ja muut suojaukset kunnossa, missä ja milloin voin harjoitella? Voi häpeän tuska! Haussa seuraavaksi olisi syrjäinen asfaltoitu, mahdollisimman tasainen alue, jossa voin pimeässä päästä kokeilemaan uusia askeleita kohti… työkyvyttömyyseläkettä?

Huoh... kaikki tämä noloilu sen vuoksi, ettei tarvitsisi vanhana harmitella kaikkea tekemätöntä...

 

(BTW. Tekstiä ei ole tuotettu yhteistyössä yritysten kanssa.)

Minäkö kontrollifriikki? Ja naisen logiikasta...

Olen viime aikoina suorastaan omistautunut - tosin en tykkäisi sanoa asiaa näin - hankkiutumaan eroon minulle turhista tavaroista. Projekti tosin etenee aika pienin askelin. Perheenjäseniä huvittaa, kun kiikutan oudoille ihmisille mitä milloinkin tai tämän tästä odottelen jotakuta noutamaan jotain "roskaa" pois kotoamme. Viimeksi heitin lenkin bussipysäkin kautta, kun eräs henkilö kävi hakemassa minulta viisi erilaista kahvilusikkaa, kaksi vanhaa kissanlelua, ruokapurkin kannen ja tyhjän karkkirasian...

Viime aikoina olen kaupannut jotain myös kirpputorilla ja Facebookin kirppisryhmien kautta. Ja koko ajan tavaraa pistetään syrjään myös sukulaisten lapsia ajatellen. Vaiva ei ehkä ole saadun hyödyn arvoista, mutta silti teen sitä. Kirppismyyntiin motivoi se ajatus, että lapsille joutuu kuitenkin koko ajan hankkimaan uutta tavaraa, niin kirppismyynnistä saadut vähätkin lantit ovat pientä taloudellista kevennystä hankintoihin. Mikään rikastumista tavoitteleva Huuto.net-bisnesmamma minä en ole.

Toki roinaa lähtee myös kaatopaikalle suoraan tai jonkinlaisen kierrätyskikkailun jälkeen (vanhat vaatteet siivousrättinä ja siitä roskikseen). Luulen, että useimmat kippaisivat suurimman osan minun kierrätysrojuistani suoraan kaatopaikalle tai vähintään vaatekeräyslaatikoihin. Minun omatuntoni vaan ei salli sellaista, vaan vähänkään käyttökelpoiselle roinalle yritän ensin löytää jotain käyttöä tai uutta omistajaa. Tämän takia tunnen välillä hukkuvani kierrätysrojukasoihini ja kaipaan kunnollista "logistiikkakeskusta" kotiini, jossa ei ole oikeaa kodinhoitohuonetta, eikä edes riittävästi tilaa jätteiden lajitteluun.

Millä logiikalla sitten taistelen tavarakaaosta vastaan? Järjestelmäni on aika sekopäinen. Kukaan mies ei ainakaan tekisi näin. Aina esimerkiksi lasten pieniä vaatteita lajitellessani yllätän itsenikin siitä, miten monen eri tason vaatteita pystynkään pienestä joukosta repimään erilleen. Kasoja riittää... esimerkiksi:
1) Pikkusiskolle säästettävät erilaiset vaatteet
2) Sukulaisille säästettävät tai suoraan toimitettavat vaatteet
3) Sukulaisille EHKÄ ja itselle vähäksi aikaa säästettävät, a) tykätyt vaatteet, jotka ehkä haluaa säästää muistona tai b) tykätyt vaatteet, jotka haluaa ehkä antaa jollekin tietylle läheiselle, jos hän saa lapsia (tämä on erittäin järkevä hamstrauskategoria...). Nämä eivät yleensä ole erityisen hienoja vaatteita, vaan hyvin monenlaisia, muuten kivoja ja käytännöllisiä vaatteita, usein alun perinkin kirpparilta hankittuja.
4) Hyväkuntoiset ja hienot vaatteet, jotka säilytetään kirppismyyntiä varten (ja jos myynti ei onnistu, nämä siirtyvät uudestaan lajitteluketjun alkuun :D)
5) Huonompikuntoiset (myös rikkinäiset ja hyvin selvästi tahraantuneet) vaatteet, joita ei kukaan ehkä haluaisi ottaa. Näistä korjauskelpoiset viedään vaatekeräyslaatikkoon (ei UFF) tai kierrätetään esim. siivousrättikäyttöön tai ompeluksiin.
6) Sekalaiset vaatteet, jotka säilytetään esim. käsityöideoiden toteuttamista varten, mutta jotka lopulta ajautuvat ryhmiin 1-3. Tähän kasaan ajautuu lisäksi muita kangaskappaleita, kuten pöytäliinoja...

Lastenvaatteiden kanssa on aika toiveikasta päästä eroon ylimääräisistä. Se kyllä harmittaa, että Suomi on täynnä äitiyspakkausten vaatteita, eivätkä ne tunnu kelpaavan ihmisille edes ilmaiseksi, vaikka tuotteet ovat laadukkaita ja tosi käyttökelpoisia (erityisesti makuupussi ja lämpimät haalarit). Itse olen ostanut pienelle vauvalla muiden myymiä äitiyspakkauksen vaatteita, sillä niitä saa kirpputoreilta 10-20 sentillä. Kelpaa mulle! Monille ei, sillä elämme liiassa yltäkylläisyydessä...

Aikuisten vaatteiden kierrätys on tosi hankalaa. Äitiysvaatteita usein menee, mutta isommat naistenvaatteet ja miestenvaatteet koosta riippumatta ovat todellista ongelmajätettä, vaikka olisi kyse ihan hyväkuntoisista vaatteista! Toivottavasti vaatteet löytävät tarvitsevia käyttäjiä edes hyväntekeväisyyden ja kierrätyskeskusten tekemän työn kautta. Minä kokeilen myydä vaatteita kirpparilla aina välillä, mutta suurin osa päätyy lahjoitettavaksi. Viime kerralla kirppispöydästä lähti viikon aikana pari paitaa, neuletakki ja parit housut, mikä oli ennätyksellinen suoritus. Olen päätynyt siihen ratkaisuun, että vähentääkseni tavarakaaosta kotonani, minun on vaan hankittava vähemmän uusia vaatteita ja yritettävä itse kierrättää ja kuluttaa vaatteeni loppuun asti, koska kiertoon on vaatteita vaikeaa saada.

Kun nyt sitten pohdin omaa sekopäisyyttäni tavarakaaoksen hallinnassa ja tiedän, kuinka minua suututtaa, jos joku yrittää puuttua järjestelmääni, päädyin tulkintaan, että olen kauhea kontrollifriikki. Eräänä päivänä sanoin sen pojalleni ensin vitsinä. Sitten mieleeni laskeutui vakava huomio: asia on täyttä totta. Samanlainen hössäys tavaroiden, tehtävien ja asioiden parissa leimaa minua kaikkialla - lastenhoidossa (-varjelussa kaikelta mahdolliselta), työpaikalla ja... no, ei minulla muuta olekaan. Parisuhteessa olen yksi rasittava paskiainen, joka tahtoo määrätä kaikkea ja jolle mikään ei muka ole hyvä, mutta joka ei kuitenkaan tiedä, mitä tahtoo. Etta näin, analyysi suoritettu. Jatkanen tavarakasojeni siirtelyä ja toivon, ettei kukaan minua häiritsisi.

Elämän tiloja

Meillä ei kuule. Meillä ei näe.
Meillä ei pysty. Meillä ei voi. Meillä ei toimi.

Meillä ei koskaan.

Meillä on ääntä, pieniä jalkoja, käsiä, kiipeilijöitä,
tekijöitä, tiputtelijoita, kysyjiä, etsijiä.
Aina.

Meillä juostaan, lauletaan, huudetaan, tanssitaan,
hypitään, kiivetään, kosketaan, autetaan, soitetaan, heitetään, rummutetaan, itketään, nauretaan, törmäillään...

Ja meillä on täyttä.
Sitä aina miettii, että miksi sitä maksaa isoa rahaa kodista, jossa oikein mikään ei toimi?


Minä tahtoisin tilan(t),

jossa voisin katsoa telkkaria.
jossa voisin istua rauhassa.
jossa voisin ommella.
jossa voisin virkata.
jossa voisin leikata kangasta.
jossa voisin maalata ja piirtää.
jossa voisin työskennellä koneella.
jossa voisin kasvattaa taimia.
jossa voisin kuunnella musiikkia.
jossa voisin lukea lehteä.
jossa voisin opiskella.
jossa voisin suunnitella.
jossa voisin tutkia suunnitelmiani, levittää tavaroitani ja luoda jotain.
jossa voisin liikkua tai tanssia.
jossa voisin olla tekemättä mitään.

Kuvat Pinterestistä - linaikse.com & cynthiashaffer.typepad.com

Meillä ei siivota perjantaina

Kun kodissa oleskelee säännöllisesti joku ulkopuolinen, joutuu paikat pitämään paremmassa kunnossa ihan säännöllisesti. Meillä käy mummi hoitamassa kuopusta päivisin, joten aina, joka ainoa sunnuntai, on vähintään keittiö puunattava siedettävään kuntoon. Mummeissa kun on usein se kiusallinen piirre, että he mielellään auttavat kodin putsaamisessa, jos näkevät jonkun helpon kohdan, mihin voivat tarttua (tiskit, roskapussit, lattialla lojuvat tavarat). Toisten kodeissa se siistiminen voikin olla helpompaa, kuin omassa kodissa, kun koko kaaoksen laajuutta ei ymmärrä (kun tavaralle A ei ole paikkaa missään, vaan ensin on järjestettävä kaappi B ja siirrettävä tavarat C paikkaan D...).

Mutta kun tulee perjantai, meillä otetaan rennosti. Parin päivän ajan tiskikaaos saa levittäytyä ja asiat unohtua. Eikä työviikon jälkeen niin paljoa jaksaisikaan tehdä.

Toista oli ennen minun lapsuudessani, kun JOKA AINOA ARKIVIIKKO päättyi siihen, että perjantaina SIIVOTTIIN. Vanhaan hyvään tapaan tottuneet vanhemmat retuuttivat matot aina ulos hakattavaksi ja lattiat imuroitiin ja pestiin, pölyt pyyhittiin, petivaatteita tuuletettiin, lakanoita vaihdettiin (ei kyllä joka viikko), pöytiä kiillotettiin... Ja tämä hirveä rumba piti aivan välttämättä tehdä juuri sinä hetkenä, kun väsymys koko perheellä oli huipussaan. Mietin vaan yksinhuoltajaäitiäni, joka kahta työtä tehtyään oli taatusti kuolemanväsynyt ja lisäksi yksinäinen - kun ei kotona odottanut puolisoa, joka voisi auttaa yhtään missään. Kauppakassien kanssa pyörällä kilometritolkulla kelissä kuin kelissä kotiin ja peruspesut käyntiin, unohtamatta ruokia lapsille :/. Vähemmästäkin saattoi mieliala romahtaa... Meidän perheen perjantai-iltapäivissä ei ollut mitään muuta mukavaa kuin raikkaan tuoksuinen koti. Kaikesta siitä aina selvittiin, eikä kyllä ilman itkuja, mutta yhteistuumin me tytöt siivottiin. Illalla saunassa oli taas kaikilla hyvä mieli.

Nykyään vihaan siivouspäiviä ja kaikkia rutiineja, joihin minun olisi taivuttava muiden ihmisten takia. Meillä ei koskaan siivota koko asuntoa kerralla. Meillä ei koskaan ole pakollista siivousaikataulua, eikä -järjestystä. Meillä ei viedä mattoja ulos, eikä huudeta siivotessa. Siivoushetkien pinnankiristelyt (selvästi lapsuudesta kumpuavat ärtymykset hyppivät välillä mieleen) vältetään sillä, että jokainen keskittyy omaan nurkkaansa tai siivoustehtävät hoidetaan vuorotellen - toiset ulkoilevat, kun yksi imuroi omaan tahtiinsa lempimusiikkinsa huutaessa. Haasteena näissä siivousjärjestelyissä on se, etteivät lapset totu kotitöihin kunnolla, koska ne ovat niin epäsäännöllisiä. Välillä täytyy tsempata ja organisoida siivoushetki tietoisesti lapset mukaan ottaen. Toisaalta häpeän sitä, että yhä jostain syystä tai vanhojen muistojen takia koen tarvetta tehdä enemmän kuin jaksan tai ehdin, ja huonona äitinä puran kiukkua myös lapsiin, vaikkei heillä tietysti voi olla mitään otetta asiaan, jota heille ei ole opetettu. Kuitenkin uskon, että joustavampi mallimme on parempi pohja tulevaisuuteen kuin se ehdoton ja lohduton entisaikojen siivousperjantai. Meidän lastemme ei tarvitse roikkua perjantai-iltapäivänä koulun naulakoilla miettien, kunpa ei tarvitsisi mennä kotiin...

Oppimisen aika

Jossain vaiheessa elämää kuuluu tulla risteykseen, jossa katsotaan ja arvioidaan mennyttä ja ymmärretään uudella tavalla tuleva ja mahdollisen muutoksen tarve. Kai. Ehkä sellainen vaihe tulee ensimmäisen kerran vahvasti juuri kolmikymppisenä. Joillakin koko elämä on kyllä yhtä analysointia ja määrittelyä. Se on hienoa se... On kyllä varmasti niitäkin, joilla sama kaappikello raksuttaa päässä samaan tahtiin koko elämän, eikä oikein mihinkään ole mitään erityistä sanomista, kunhan säännöllisesti on edes vähän hauskanpitoa. Vähän niin kuin koirilla, you know.

Selvittyäni pahimmasta vauva-ajan kaamoksesta (ei se kyllä ole kokonaan mennyt ohi, kun yhä heräilen 5-10 kertaa yössä) huomasin aivojeni heränneen. Siellä ne alkoivat tikittää ja suoltaa ajatuksen palasia esimerkiksi kävelylenkeillä, joita on kyllä pystynyt tekemään ihan liian vähän, ja sängyllä vauvan kanssa pötkötellessä, jota on taas tehty ihan liikaa, mutta joka on kuitenkin siedettävää, koska siinä pystyn oikeasti hetken kuuntelemaan omaa päätäni. Kävellessä syntyvät psykologiset pohdinnat minusta ja muista, makaillessa taas laukkaa luovuus, silloin syntyy suunnitelmia käsitöistä, askarteluista, talojen rakentamisesta (jota en kyllä tee), pelistrategioista, juhlajärjestelyistä, kodin organisoinnista ja vaikka mistä. Olen harmitellut, ettei noissa toiminnoissa pysty piirtämään tai kirjoittamaan kunnolla. Sängyssäkin vaatisi aikamoiset häkkyrät ympärilleen, että voisi tehdä kuvioita samalla, kun imettää :D

Mutta siis aivot on hereillä, jee jee. Päätin, että ryhtyisin rustailemaan blogiin tekstejä erityisesti noista kärrylenkkipohdiskeluistani, jotta voisin silleen niin ku kehittyä ihmisenä ja saada vaikkapa keskustelua aikaan tai jotain. Jos vaikuttais vähän fiksummalta kuin onkaan... tai blondimmalta tai lapsellisemmalta. Tuossa kolmen pisteen kohdalla saa naurahtaa.

Tuon päätökseni jälkeen olen kuitenkin huomannut jotain, joka vähän lässähdytti tämän suunnitelman. Mikä siinä onkin, että pään sisällä jotkut ajatelmat vaikuttavat niin paljon hienommilta ja laajemmilta kuin sitten kirjoitettuina? Jonkun lenkin jälkeen kuvittelin laatineeni jo upean käsikirjoituksen loistavaan vähän-niinku-psykologiseen opukseen tai edes elämänkerralliseen teokseen, mutta sitten kirjoitettuna ajatus ja sen taustapohdiskelutkin mahtuvat neljälle riville. Tartteisko tässä nyt käyttää jotain luovan kirjoittamisen virittelymetodia, jotta saan ns. lihaa luiden ympärille? :D

Joka tapauksessa Oppimisen Aika on alkanut. Pohdiskeltuani eloani ja mielenliikkeitäni sekä niiden vaikutuksia toimintaani olen oppinut hillitsemään, hallitsemaan, kierimään ja kellimään ja minusta on jo tullut selvästi parempi ihminen ja suuntahan on vain ylöspäin.

Kun minusta tuli äiti

Katselen työpöydällä lojuvalle Kelan päätöspaperille piirtynyttä kahvikupin jälkeä. Ei se ole ihmeellistä, mutta tajusinpa, että enpä oikeastaan ole ennen tuollaista itse aiheuttanut. Seuraava havainto on, että koti on hiljainen ja olen ehtinyt yllättäen keskellä hiljaisuutta ajatella jotain noin tyhjänpäiväistä. Yksivuotiaamme nukkuu ja minulla on kahvia, hetken aikaa tällaista ihanuutta.

Tuttavani Twitterissä tuskaili vauvakuumettaan ja etsi keinoja sen torjumiseen. Mitäpä muutakaan siihen pystyin vastaamaan kuin "Tulisitko meille kylään vähäksi aikaa?" Vauvaperheen elämästä ei tajua kyllä mitään, jos ei asu sellaisessa perheessä, niin ainakin itse olen kokenut. Lasten saamiseen liittyy kyllä paljonkin kummallisuuksia, joita kukaan ei kerro tai joita ei löydy kirjoista. Mystisintä taitaa olla se, mitä tapahtuu vanhempien pään sisällä. On tunteita, joiden olemassaolosta olisin ehkä halunnut tietää jo etukäteen - tai niin, sitten kukaan ei enää koskaan hankkisi vauvoja! :D On ollut yllätys, kuinka rajuja, ristiriitaisia ja mielipuolisiakin tuntemuksia on saanut kokea. Itselleen joutuu tämän tästä laittamaan jäitä hattuun ja hakemaan selityksiä hormoneista ja mistä milloinkin.

No, meillä niitä vauvoja on ollut kaksi, ja molemmat ovat tuoneet tietysti omat juttunsa arkeen ja äidin mieleen. Yritin muistella ja vertailla, millainen ajatusmaailmani oli ekan ja toisen lapsen syntymän jälkeen. Kun esikoiseni syntyi "kauan, kauan sitten", olin omalle luonteelleni tyypillisesti (kuljen "lastuna elämän aalloilla") vähän puulla päähän lyöty - tuossako se nyt on, miltäs nyt pitäisi tuntua, ei minusta tunnu yhtään miltään, minua ei jännitä, en osaa mitään mutta ei se haittaa, mitä seuraavaksi tapahtuu... Sitten oli sekopäisten mielenliikkeiden vuoro: jonakin yönä synnyttäneiden osaston hämärässä huoneessa katselin nukkuvaa vauvaa pedissään ja mieleen pälkähti, että voisin oikeastaan syödä tuon vauvan tuosta. Syödä! Seuraavat sekunnit kuuntelinkin sitten ihmeissäni ja jotenkin huvittuneena vaan kellon raksutusta ja odotin, että ihan taatusti alan kuulla vielä jotain mörköjen ääniä pääni sisältä, kun alku oli noinkin hieno. No, ei niitä ääniä tullut. Kaipa tuo oli jotain alkukantaista vaistoa...

Pelot. Niitähän riittää, kun lapsia tulee, JOS ei niitä ennen sitä ollut tarpeeksi. Sitten kun siihen päälle lyödään lapsen pelot, niin hiphei vaan, kun meillä onkin lysti :/ Ensimmäisen vauvan saatuani pelot ja kamalat ajatukset hyökkäsivät päälle, kun olimme kotiutuneet. Oman kodin rauhassa sitä alkoi tajuta, mitä olin saanut aikaan. Nukkuva rääpäle herätti minut ajattelemaan, että tuo pieni, viaton ihmisen alku on täällä kamalassa maailmassa minun ansiostani, ja samalla, kun annoin hänelle elämän, annoin hänelle myös kuoleman. Tuon ajatuksen mukana vyöryi ahdistus siitä, että en voisi olla lapseni kanssa ikuisesti - tulisi vielä aikoja, kun hän joutuisi kohtaamaan kärsimyksiä, enkä minä voisi olla apuna. Miten kamalia ajatuksia ne olivatkaan. Samaan aikaan kun olin vastaanottanut hänet luokseni, olin pakotettu hyväksymään myös luopumisen.

Lapsen kasvaessa hänen tunteensa olivat myös minun tunteitani. En koskaan voinut kuvitella, kuinka pahalta minusta tuntuisi, kun lapsi kokee epätoivoista pelkoa tai surua jostakin, tai jos hän tulisi kohdelluksi epäreilusti. Se kun en pysty lupaamaan, ettei tämä suuri harmi enää koskaan tulisi kiusaamaan. Tai se, että tiedän, kuinka paljon suurempia vaikeuksia elämä tuo vielä rakkaan lapseni tielle. En ole hyvä kantamaan toisten murheita, ehkä siksi en juurikaan ole lapsia suunnitellut hankkivani. Olen pohtinut, onko tämä joillekin helpompaa, sillä minulle äitiys on välillä hyvin vaikeaa.

Kun kuopuksemme syntyi, iski suuri todellisuus kasvoille eri tavalla. Olin nähnyt ja elänyt mukana pienen lapsen elämää jo kuusi vuotta, joten nyt tiesin, mitä olin saanut syliini. Silloin iski pelko ja kauhu siitä, mitä kaikkea tulisimme menettämään, jos menettäisimme tämän lapsen. Vauvaa katsellessa näen hänet ehkä valmiimpana kuin miten näin esikoiseni. Näen pienen tytön, näen tulevat elämänvaiheet
- näen senkin, kuinka tulen taas tekemään virheitä äitiydessäni. Nyt olen panostanut kai liikaakin siihen, ettei sattuisi niitä vahinkoja, joita esikoisen kanssa sattui, vaikka tiedän ettei varovaisuutenikaan voi kaikkea estää. Esikoisenkin kanssa oltiin kyllä ihan ylihuolehtivaisia, parannettavaa olisi siis ehkä siihen toiseen suuntaan. Se kun tuntuu nykyään olevan paheksuttavaa, jos katsoo lapsensa perään liikaa. Kuopuksessamme uutta on tietysti se, että hän on tyttö. Huoh... kyllähän se omat huolensa tuo. Erityisesti pientä tyttövauvaa hoitaessani mieleeni piirtyi vielä musertavammin ajatukset siitä, mitä pahuutta maailmassa pienille vauvoillekin tehdään. Molempia lapsia katson lähes päivittäin mielessäni se onni, että nämä lapset ovat terveitä ja saaneet elää turvallista lapsen elämää.

Verkkoihminen, oletko kotona?

Kuinkas hurisee? Täällä koitetaan piristyä horisemalla edes jotain blogiin. Näitä tekstejä nyt tulee, mutta kun on aika ja energiat kortilla, niin oikeasti en oikein jaksa keskittyä näihin ja tuotokset on mitä on. Mutta oma moton tapainen on se, että vaikkei tulisi priimaa, niin tee ja julkaise silti edes jotain joskus. Määrästä voi joskus sukeutua jopa laatua :D

Jossain vaiheessa eloa olen ollut kovinkin aktiivinen verkkoasioissa, siis verkkoyhteisöjen ja verkkojulkaisemisen puolesta. Minulla on opintotaustaakin verkko-oppimiseen ja -opettamiseen, ehkä enemmän tekniseen puoleen kuin pedagogisesti, mutta intohimot ovat olleet enemmän vapaa-ajan verkkopuuhastelussa. Palasin taas pitkästä aikaa pohdiskelemaan tätä aihetta surffailtuani tovin Helin blog(e)issa. Olin kerennyt jo unohtaakin, että Heli oli minuakin mennyt kehuskelemaan blogissaan :D ja linkitellyt yhteen tekstiinikin. Helin blogin materiaalien kautta voisinkin lähteä taas tutkimaan myös tätä omaa verkkoidentiteettiä ja niin, vähän vaikea sanoa, mitä haen, mutta ehkäpä jotain arviointia omista taidoista ja verkkomaailmasta voisi tehdä ihan tulevia työnhakujakin ajatellen. Jos löytyisi jotain polkuja, joita pitäisi ja kannattaisi vahvistaa.

Ainakin sellaista olen tuuminut tekeväni, että rustaisin jossain vaiheessa kuvauksen siitä, miten sosiaalinen media on mukana arjessani koko ajan. Kun alkaa tuota miettiä, niin tajuaa, että some kulkee mukana vähän yllättävänkin paljon ja sitä huomaa myös, että some on päässyt välillä jopa ohjailemaan muita tekemisiäni. Hurjaa. Niin kai sitä tässäkin yritetään vääntämällä vääntää sisältöä blogiin, kun jossain kolkuttaa ajatus, että tätä on nyt tehtävä, jos tahdon edetä uralla siihen suuntaan, mistä tykkään - vaikkei tämä kirjoittelu uraani kyllä liitykään suoraan. No kuitenkin, nämä pohdiskelut voivat olla sen kannalta hyödyllisiä jossain vaiheessa. Palaillaan tähän asiaan tuonnempana siis!

Punaviiniä muumimukista

Ilta-aikaa omassa seurassa. Kun pitäisi jo mennä nukkumaan, mutta kallisarvoinen oma aika vaan sattuu jäämään aina vain tänne klo 23 jälkeen. En muista, milloin olen saanut olla omassa rauhassa paljoakaan aikaisemmin, saati sitä, milloin olisin saanut tällaista omaa aikaa yli puolituntisen kerrallaan. Väsyttävän arjen vastapainoksi lorautan muumimukiin punkkua, sellaisen imettäjän annoksen eli en montaakaan tilkkaa.


Pohdin omaa maailmaa ja pitkän yhteiselon ja parisuhdemaailman... no, omituisuuksia, suoraan sanottuna. Vuosi vuodelta viisastun näistä ihmeistä, mutta samaan aikaan en muutu yhtään miksikään. Toisinaan tuntuu, että kaikki oleellinen tiivistyy huvittavan pieniin yksityiskohtiin arjessa. Ne ovat niitä nalkutuksen aiheita tai kohtia, joissa erityisesti puhalletaan yhteen hiileen, usein jopa molempia samanaikaisesti. Tällaisissa asioissa asuu outo hiljainen tieto - tasapaino ja harmonia, jota kuuluu tukea mutta jota myös horjutetaan joka päivä. Samaan aikaan uskon, että joukossamme on myös niitä, jotka eivät huomaa tai noteeraa tällaisia asioita mitenkään. Voi tietysti olla niinkin, että minun eloni vaan on niin kertakaikkisen kummallista, että kuulunkin harvinaisuuksiin tällä saralla. Meillä yksi kulmakivistä on kahvinkeitin.

Mieheni on hämmentävän tarkka kahvinkeittimen käytöstä. Pannu ja suodatin on pidettävä puhtaana, se pitää huuhdella käytön jälkeen ja sinne on jätettävä jostain syystä vähän vettä pohjalle - tai "oikea" tapa on jättää melkein puoli pannullista vettä pannuun. Minulla on sietämistä siinä, että muuten aika huithapeli jannu, joka jättää kaikki tekemisensä yleensä levälleen ja tavarat sinne, missä niitä on viimeksi käytetty, voi olla mistään näin tarkka. Että pitäisikö sitä olla sitten tyytyväinen, että no on sentään yhdessä asiassa topakkana? Reipas poika! :D Vanhan kahvinkeittimemme aikaan mietin usein, miksi ihmeessä vesisäiliöön kertyy ruskeaa likaa, eli onko vesijohtovetemme oikeasti niin kuparista tai jotain, kun sitä tulee sinne. Likaisuuden syynä olin kuitenkin - niinpä niin - minä itse, koska en ollut käyttänyt kahvinkeitintä miehen tapoihin osuvalla huolellisuudella. Minä olin siis huuhdellut pannua puolihuolimattomasti ja miten sattuu, sinne oli jäänyt kuitenkin aina vähän kahvia, ja sitten kun mies rupesi keittämään kahvia, hän kippasikin ne pannussa säilötyt vedet sinne uuden kahvin pohjaksi! En tiedä, kuinka monta vuotta olimme keitelleet kahveja näin holtittomasti, oikeastaan on hyvä, että kotona on alettu keittää enemmän kahvia ihan vasta viime vuosina. Kun sitten eräänä iltapäivänä huomasin tämän ristiriidan kahvinkeittotekniikoissamme, olisi siinä ollut hyvä aihe mojovalle riidalle ihan vaan päivän piristykseksi. Mutta oikeasti, ei tällaisista asioista riidellä, ei meillä. Minä äimistelin, ehkä turhan tylysti kieltämättä, ja mies tuhahteli, että no anteeks ny sitte ja että hohhoijaa, onpa muka tärkeä asia tämäkin... Emme tehneet mitään sopimusta siitä, miten kahvinkeitto tulisi jatkossa tehdä, vaan kuten monissa, monissa muissakin asioissa, kumpikin kai päätti omassa mielessään petrata vähän jossakin kohtaa ja homma jatkuisi niin kuin jatkuisi. Minä tiedän, että pannua kannattanee välillä huuhdella paremmin (kun mies on kotona) ja ukko ehkä ottaa välillä tuoreet vedet kahvia varten. Meillä ei pahemmin keskustella tai neuvotella. Välillä rakastan tällaista kumppanuutta, sillä mitään en niin inhoa kuin kaikesta mahdollisesta koko ajan inisemistä ja sen seurauksena kaikkien asioiden puimista läpikotaisin ja kokonaan keskustelemalla niin, että jauhetaan ja jauhetaan. Tai en minä tiedä, onko se sellaista, kun missään elämäni vaiheessa en ole mistään asioista jaksanut keskustella kovin pitkällisesti. Krhm. On mahtavaa elellä ja olla, antaa elämän kulkea ja asioiden tapahtua. Mutta kyllä sitä kommunikaatiota välillä voisi olla enemmän - harmittelen ainakin omassa päässäni sitä, että olen niin hirveän kauhean väsyvä ihminen, sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kovin väsyvä. Huokaus.

Kohtaamisia lenkkipolulla - mieluiten ei

Tässä sitä mennään. Hieno ilma, kauniit maisemat. Kyllä kelpaa kärrytellä, vaikka väsyttää hirveästi. Nukahtihan se vauva onneksi lopulta. Nyt jos edes 10 minuuttia vielä torkkuisi, niin selvitään illasta helpommin. Jos edes sen kymmenen minuuttia... no, mieluiten tunnin vielä.
Jaa mutta kukas se sieltä tulee vastaan... onko se... eihän? No onhan se... joo on. Tuleeko se tänne polulle? No tuleehan se, tietysti. Kai se on tervehdittävä... kunpa ei jäisi juttelemaan, meen vaan nopeasti eteenpäin, ei nyt oikeasti huvita jutella... ei ois kyl tarvinnut törmätä nyt. Miten kauan siitä onkaan, kun on viimeksi juteltu, eihän me edes tunneta ja on se niin outokin ja... äääh, nyt se tulee...

- Hei...
- No terve!
- Eheh (no voi nyt prkl se pysähtyi!)
- No sielläkö se... teidän pieni, on jo niin iso!
- (no nyt se heräsi, voi eiii)
- No heiiii kukas se siellä kurkkii!!
- (voi luoja...) Niin... 9 kuukautta se nyt.
- Mikä nimi?
- Pirkko* (ei helvetti, jääkö tuo oikeesti nyt hölisemään tähän? Voisinko vaan lähtee kävelemään.. mulla ei oo sulle mitään asiaa)
- Ai, mun äiti oli Pirkko! Joo! Voi siellä se katselee...
- (niin että joko päästäis jatkamaan matkaa ja silleen?)
- No mites se isoveli, eskarissa on ja?
- Mm, ihan hyvin menee
- Joo niin se meidän Pekkakin sit... läpälää plää läpä läpä
- (nyt tuo vauva alkaa jo ihmetellä mitä me tässä seisotaan, sori nyt, äiti joutuu tässä  nyt vaan olemaan ja hymyilemään...)
- Voii, vilkutatko sinä minulle?
- (...)
- Vieläkö hän syö yöllä paljon?
- Joo... (miksi mä vastaan tähän kysymykseen edes?!)
 Kyllähän se aika paljon syö (eikö oikeasti voi valehdella, ole nyt nainen hiljaa!), nää meidän lapset on semmoisia että imetetty aina ja paljon. (Nyt tulee varmaan tarina siitä, miten Pekka itki vain kolme yötä putkeen pimeässä, kun opetettiin nukkumaan ilman maitoa ja ihan on kaikki yöt nukkunut sen jälkeen ja hohhoijaa.)
- Niin, hehe.
- (no niinpä juuri)
- Semmoistahan se on... (Ja niin tarina jatkui allergiateemaan ja kaikkeen muuhun hyvin kiinnostavaan sillä hetkellä). No mutta hyvää kevään jatkoa tai eihän se enää kevät ole, nyt on kesä!
- On, nyt se on. Mm. No hei vaan...
- Hei hei hei, nähdään taas!
- (tottahan toki)

Onnen palasia

Voi tavaton tätä minun blogiani. Niin olisi taas huollon - okei, elvytyksen tarpeessa. Tämä on kuin mummolan vintti - puoliksi unohdettu, pölyinen ja ankea, mutta jostain välistä, ainakin helteisenä kesäpäivänä, pilkistelee hellyttäviä palasia (entisestä) elämästä. Mummolan vintillä katseltiin niitä samoja vanhoja tavaroita aina uudelleen ja uudelleen. Ja edellisen kesän leikit saattoivat olla nurkassa ennallaan, koska ei vintillä juuri kukaan käynyt paljon muuta tekemässä kuin viemässä tai tuomassa kesä- tai talvimatot roikkumaan.

Minun eloni on nykyään vauva-arkea ja lastenhoitoa. Tässä arjessa löytää taas uudenlaisia, tai ehkä välillä unohdettuja näkökulmia maailmaan. Kun ei ole aikaa kummemmin mihinkään, joutuu väkisinkin yksinkertaistamaan ja ennen kaikkea pysähtymään tähän ja nyt. Silloin saatan nähdä paremmin, mitkä ovat onneni palasia tässä hetkessä.

Kauan sitä valmistelin ja suunnittelin, tilasin muutamia kankaita, pyörittelin tarvikkeita ympäriinsä ja piirtelin kaavoja vähitellen, kunnes lopulta pääsin ompelemaan! Viimeksi olin tainnut ommella syksyllä 2011, joten ei ollut mikään yllätys, että nyt olisin voinut nyt ommella, leikata, värkätä ja taas ommella vaikka kolme vuorokautta putkeen. Sain aikaiseksi isommalle lapselle fleecehousut ja pienemmälle parit housukokeilut, mm. nuo kuvassa näkyvät pussihousut. Kuviollinen trikookangas on hankittu Seliasta. Näyttää siltä, ettei tuota kangasta enää sieltä löydykään, joten en muista nimeä. Höh... 

Mutta niin vaan uudestaan ja uudestaan huomaan, että käsityöläisyys minussa jollakin tavalla asuu ja kaikki omin käsin näpertäminen tekee onnelliseksi. Sitten kun vielä on sellainen illuusio, että muka osaisin aika paljon kaikenlaista, niin ne näperrykset ovat usein aika vitsikkäitä: aloitan, sähellän, teen ja työstän, mokaan, peitän virhettä, mokaan vähän lisää, suttaan liimalla tai värillä, leikkaan väärästä kohdasta, kun en jaksa käyttää malleja jne. Mutta loppujen lopuksi olen niin tyytyväinen kaiken sen sotkun keskellä! :)

Olen nyt keväällä tutustunut vihdoin Pinterestiin ja sieltäpä löytyykin aivan holtittomasti askartelu- ja ompeluideoita. Se on ihan kiva, mutta toisaalta hyvin turhauttavaa, kun tekisi mieli kokeilla kaikenlaista, mutta ei oikeasti mitään ehdi oikein koskaan tehdä.  Ei sillä, että kyllä osaisinkaan mitä tahansa, mutta itselleni tyypillisesti olen aika äkkiä kaikkea käsillä tekemistä kokeilemassa. Talteen Pinterest-"tauluille" on kertynyt "vasta" noin miljoona kiinnostavaa mallia ja ohjetta - katso vaikka tästä :D

Äiti-ihmisen rajoitettu elämä

Olen saapunut taas vauva-arkeen. Kodissani syö, nukkuu ja huutaa pian kolmeviikkoinen pieni ihminen. Maailmani on täyttynyt pieneen piiriin keskittyvistä ulkopuolisen silmin varsin pienistä asioista - joiden tavoitteena on lopulta tuottaa hyvää ja suurta, varmaankin. Näiden seinien sisällä olen taas kokemassa niin onnea kuin avuttomuuttakin. Neljä seinää, joiden sisältä ei ole välttämättä helppo päästä ulos, mutta joiden läpi kyllä sisään pääsevät ympäristön paineet... vaikkapa sukulaisten kysymykset ja neuvot: "Nuku aina, kun lapsi nukkuu" - mutta kuka ja milloin sitten hoitaa minun hygieniani, pyykit, esikoisen kanssa seurustelemisen..? Olen kyllä siirtänyt kotitöitä miehen tehtäväksi ja pyydän muita tekemään asioita, mutta rehellisesti on vaikea kestää sitä, miten eri tavoilla ja hitaasti kaikki hoituu. Hitaasti siis siihen nähden, jos apulaisella on selvästi enemmän aikaan hoitaa asioita kuin minulla vauvan kanssa.

Perheen toinen lapsi on eri asia kuin ensimmäinen lapsi. Voi pojat se todellakin on niin! Sanotaan että rakkauden määrä tuplaantuu lapsimäärän kasvaessa, mutta niin kasvaa myös lasten tarpeet. Kodissamme haahuilee jo parin viikon jälkeen kaksi lähes loppuun imettyä aikuista, jotka yrittävät kaiken aikansa (no okei, mies ehtii kyllä lukea kirjojakin jossain välissä...) täyttää niitä tarpeita. Ei ole mitenkään yksinkertaista, kuinka esikoisen kanssa tulee toimia, kun perheeseen tulee uusi lapsi. Nyt on oltava tarkkana, ettei hän koe tulevansa sysätyksi syrjään. Meidän tapauksessamme samaan ajankohtaan osui myös esikoulun aloitus, joten kaikenlaista eroahdistusta on täytynyt sietää puolin ja toisin. Ja minä olen saanut kyllä suoraan lapselta kuulla, että olen koko ajan "raivoissani". Kai se on hyvä, että lapsi puhuu suoraan, mutta huoh... en minä ole raivoissani, vaan väsynyt ja hieman kireä :(.

Olen tyypillisen pessimistinen. Siinä missä kai suurin osa kokee vauvan tulon mahtavaksi retkeksi ja seikkailuksi uuteen, minä valitettavasti koen pudonneeni maailmaan, jossa minut ympäröivät monenlaiset esteet ja rajat. Mutta ei se mitään, yritän nähdä tässä jotain hyvääkin. Toki se ihana uusi lapseni on siellä samassa karsinassa myös ja olen innoissani kun pääsen tutustumaan ja oppimaan hänen maailmaansa, mutta ennen kuin löydämme hänen kanssaan paremmin yhteisen kielen, olemme mekin kyllä vielä verhon takana toisillemme. Äiti-ihmisen arki rakentuu hetkistä ja venähtäneistä hetkistä. Kuin kuplista, joissa liikkuu jotain, ja niiden välissä olevista harmaista alueista, joissa ollaan jämähtäneinä paikalleen. Tulee hetkiä, jolloin rynnätään vessaan, suihkuun, jääkaapille ja siinä vaiheessa elämä voittaa, eikä siihen voittoon tarvita kyllä aina välttämättä kuin tuo jääkaappi. Venähtäneitä hetkiä ovat ne näköjään myös kokeneelle äidille eteen tulevat tilanteet, kun esimerkiksi "pieni imetys" ennen neuvolaan lähtemistä venähtääkin ja kaikki tuntuu pikku hiljaa menevän pieleen. Lopputuloksena on neuvolan tädille erittäin autenttinen kuva äiti-ihmisen hyvinvoinnista, kun tämä reuhuu neuvolan käytävälle hikisenä, janoisena, vessahätäisenä ja "noin viikko sitten suihkussa käyneenä". Vauvalla on tietysti jäänyt ateria kesken ja hän karjuu punaisena kaukalossaan ja saa heti tädiltä pisteitä: "On sillä kyllä kova ääni!" Mutta näitähän sattuu kaikille.

Rajoitetun elämän keskellä, loputtomina hämärinä hetkinä makuuhuoneen huonossa ilmassa, sitä oppii kyllä löytämään huumoria elämästään. Koska olen jo kokenut äiti, olenhan minä ennenkin vauvan kanssa elänyt, tiedän etten turhaan haikaile ympäröivien rajojen taakse. En ehkä pääse kahville tai harvoin muutenkaan tuulettumaan, mutta olenpahan sentään ajatellut sitä. Esikoisen vauva-aikaan oli myös ajanjaksoja, jolloin ei pystynyt edes ajattelemaan mitään! Facebook-päivitykseen voi siis aivan hyvin kirjoittaa "ajattelin käsityökaupassa käymistä". Se on melkein jo harrastamista. Kyllä minä tietysti muutakin teen kuin vain haaveilen asioiden tekemisestä. Tällä kerralla olen päättänyt olla itsekkäämpi ja  ainakin huolehtia itsestäni ilman, että huolehdin, onko siitä liikaa vaivaa muille (mitä ihme ajatuksia?). Jos ei yhtään yritä kurottaa ympärillään painavien seinien yli, tulee poispääsystä tai siitä "jostain muusta" sellainen pakkomielle, ettei yhtään mikään tunnu enää hyvältä.

Vauva-arjessa pieni on suurta. Vaikka päivät tuntuvat kiitävän sumussa, ehtii jokaisena päivänä onnistua edes yhdessä asiassa. Kirjaan itselleni papukaijamerkit pukeutumisesta, kahvikupillisesesta, onnistuneesta kantoliinakokeilusta, ahkerasta navan putsaamisesta, kukkien kastelusta, tuttipullojen keittämisestä oikeaan aikaan ja pienestä onnistuneesta keskustelusta esikoisen kanssa. Kehut, onnittelut ja kannustus ovatkin nyt paikallaan. Niin huvittavaa kuin se onkin, vahtaan postia haukkana, että jos tulisi vielä joku onnittelukortti :D. Esikoisen synnyttyä kortteja ja lahjoja tuli iso kasa, nyt emme ole saaneet kuin pari onnittelukorttia, mikä johtuu varmaan siitä, ettei lapsemme syntymää ilmoitettu sanomalehdessä? Pian kotiuduttuani kävin hankkimassa itselleni reippaan tytön lahjan, (hätäisesti jonkinlaiset) korvakorut. Synnytyksen jälkeen tunsin tehneeni jotain ylivoimaisen hienoa, olin niin ylpeä itsestäni - sitäkään tunnetta en tajunnut ensimmäisellä kerralla kokea! Paljon merkitystä on sillä, kuinka sairaalan henkilökunta minua kohteli ja kehui urakan aikana ja jälkeen. Nyt tajusin, että sekin homma voi olla jotain myönteistä ja siitä selviää, vaikkei ekallakaan kerralla mikään varsinaisesti pieleenkään mennyt. Säälin kyllä ensisynnyttäjiä, koska ei ensikertalainen osaa synnytyslaitoksella kysyä ja vaatia asioita, vaikka tiedolla ja tuella on hirvittävän suuri merkitys synnytyspuuhissa. Epätietoisuus asioista tai ulkopuolisuuden kokeminen voi olla hyvin masentavaa vielä jälkeenpäin, asioita, jotka kalvavat mielessä jopa vuosien jälkeen. 

Ja sitten vauva heräsi itkemään, mennäänpä kurkistamaan... 

Mitä osaan, mitä en - osa 2

Työpaikkani keräsi tänä talvena jotain ihmeen tarkoitusta varten työntekijöiden arvioita omista osaamisalueista. "Jotain ihmeen tarkoitusta" sanon siksi, että keskustellessani asiasta siitä jotain tietävien kanssa sain sitten myöhemmin kuvan, että nyt oli taas pistetty tekeille toimenpide, jota oli ollut hutkimassa monta eri tekijää kukin milläkin syyllä, eikä aineiston hyödyntämisen tapa vaikuttanut erityisen järkevältä. Minä työntekijänä tietysti saatoin optimistisessa puuskassa kuvitella, että hei nythän meidän talo tekee jotain järjestelmällistä tietokantaa ihmisten osaamisista ja ehkä jopa oppii tästä aineistosta jotain uutta omista työntekijöistään - jee, vihdoin tuodaan esille, mitä meillä osataan ja piilotalentitkin voivat päästä loistamaan. Pessimistikyynikko minussa taas oli sitä mieltä, että lomake oli huonosti tehty, eikä tarjonnut mahdollisuuksia tuoda esiin kuin rajallisesti asioita, ja sen lisäksi mietin, missä välissä minulla kuuluisi olla aikaa pohtia tuollaisia asioita ja täyttää edes mitään lomakkeita, kun töitä on niin paljon. Ja yleisestihän olen tympiintynyt ja turhautunut kaikkeen tämmöiseen, koska en näe tulevaisuuden tarjoavan mitään hyvää, vaikka kuinka osoittaisin olevani ammattilainen ja arvokas osa organisaatiota.

Enpä siis pomppinut riemusta sitäkään vähää, kun selvisi, ettei tuolla selvityksellä oikein mitään erityistä edes tavoiteltu. "Kunhan vaan tsekkaillaan juttuja... katsotaan vähän tulevaisuuden kuvioita varten... ehkä... ei sillä oikeestaan oo niin väliä, mitä sinne täytetään... ei se haittaa, vaikka kaikki ei osallistukaan..." ja niin edelleen. Okei. No kiva. Käytin lomakkeen sisällöistä tuskailemiseen, asian pohtimiseen ja järjestämiseen, lomakkeen kirjoittamiseen pari tuntia aikaa, eikä sillä ollutkaan sitten oikeastaan mitään väliä. En tajunnut edes ottaa kirjoittamiani tekstejä talteen itselleni, vaikka kyseessä oli elämäni ensimmäinen itsearviointi, johon saatoin itse valita otsikot ja sisällöt ja jättää epäolennaiset kokonaan ulkopuolelle. Minulle jäi käteen vain entistä vahvempi fiilis siitä, että on aivan sama, mitä osaan tai mitä olisin kiinnostunut oppimaan. Kyllä surettaa sekin, millaista hienoa aineistoa heitetään menemään sutaisemalla asia miten sattuu - tai enhän minä siitä tiedä, kuinka niiden tietojen lopulta käy, mutta vahva epäilys on kyllä.

Kesän lähestyessä taitaa ollakin aivan sama, miten tuo ammatillinen osaaminen on reilassa. Välillä voi olla ihan hyvä keskittyä vain siihen, mihin tennarit osoittaa. Isossa mittakaavassa on yhtä tyhjän kanssa, mitä minä siellä toimistolla piiperrän - tai jätän piipertämättä.

Kirjoitin aiemmin pohdintaa omista kyvyistä ja ominaisuuksistani. Lupasinkin aihetta käsitellä vielä tässä blogissa, ja varmaan se olisi ihan hyödyllistäkin erityisesti sitten, kun päivitän taas cv:täni. Olen jäämässä muutaman viikon kuluttua äitiyslomalle ja se aika tunnetusti laimentaa loputkin älyllisistä liikehdinnöistä pääkopan tienoilla.

Asiaa, asiattomuuksia ja ompeluhumputuksia

Hirveesti olisi asiaa näin pitkän blogitauon jälkeen. Mutta kerropa tässä jotain, kun poika temuaa vieressä pierutyynyn kanssa... kunnes se hajoaa ja sitten draamaillaan, kun nämä tällaiset vastoinkäymiset ovat meidän hemmotellulle 5-vuotiaalle varsin outoja. Poikarukka on vielä niin ajatteleva ja pessimisti, että totesi uudenkin pierutyynyn hajoavan kuitenkin heti, jos hän sellaisen nyt hankkisi (minä en siis maininnut, että hankkisin uuden missään vaiheessa).

Mutta itse blogista voin luvata sen, että asiaton linja jatkuu. Kaikki vähänkään ammatilliseen tai asiantuntevaan taipuva sisältö ohjautunee toivottavasti jatkossa työpaikan asiantuntijablogiini. Twitterin kautta sitten sekoitan sujuvasti näitä molempia (ja tuhoan kaikki mahdollisuudet edetä urallani joskus yhtään mihinkään).

Tänä äitienpäiväviikonloppuna olen vihdoin kaivanut ompelukoneen esiin tavararöykkiöstä portaiden alta ja tehnyt valmiiksi viime syksynä aloitettuja pikkuompeluksia. Eilinen oli vallan ihana päivä, kunhan ensin sain haalittua kaikki tarvikkeet ja kankaanpalaset olkkarin isolle pöydälle :). Ammensin luovuuttani myös puhki kuluneiden kurarukkasten kierrättämiseen ja sain aikaiseksi kuvassa näkyvät pussukat. Kukaan ei ole vielä keksinyt, mitä noilla voisi tehdä. Onko sinulla ideoita?

THEY think I'm NUTS!

Sain sairasloman useammaksi viikoksi. Olen hiljaa shokissa. Työuupumus, masennus tai muu mielenhäiriö on päässyt pahaksi, eikä minun ole helppo tunnustaa sitä. Näen jo itseni kärrättävänä pakkohoitoon huutaen "ei mussa oo mitään vikaa, mää oon ihan normaaliiiii!!"

Olen ollut jo pienen tovin saikulla ja "elpymässä" väsymyksestä - päätin siis alun perin käväistä kysymässä lääkärin neuvoja, kun töissä tuli valmiiksi eräs iso urakka ja näytti siltä, että nyt olisi itsellekin aikaa. Väsymystä ja alakuloa on ollut ilmassa tietysti jo vuodesta 2009 alkaen, mutta tähänhän oli kerennyt jo hyvin tottua. Nyt uudella lääkärikäynnillä lomaani pidennettiin vielä, mikä sai minut kyllä jotenkin tipahtamaan tuolilta. Onko tämä todellista? He todellakin pitävät minua ihan pipipäänä? Kannattiko tämä? Kysyin lääkäriltä, mitä minun sitten pitäisi tehdä. En tosiaankaan osaa olla kotona tekemättä mitään. Että jos olisi jotain tehtäviä mulle tai jotain. Lääkäri totesi naurahtaen, että nyt pitäisi vaan kylmästi keskittyä itseen, levätä ja käydä kävelyillä. Että siihenkö tässä pistetään nyt kolme viikkoa? Onkohan varmasti niin, etten pimahda pahemmin tässä "lepotaukoni" aikana? 

Nyt minulla on siis aikaa ruveta tekemään joululeipomuksia, itse tehtyjä joululahjoja, joulusiivousta... vaikka oikeasti en kyllä jaksa. Kyllä minä myönnän, että on puhti poissa. Toisaalta on olo, että olen ollut väsyneempi esimerkiksi puoli vuotta sitten ja kyllähän minun työtilanteeseeni on haettukin apuja jo aiemmin, eli työkuormani ei ole enää missään tapauksessa ylitsepääsemätön. Vaikka olen ollut mieli maassa ja uuvuksissa jo pitkään ja odottanut jotain sysäystä, joka veisi minut parempaan suuntaan tai ainakin avun äärelle, rehellisesti sanottuna häpesin lääkärille mennessäni sitä, että olen menossa sinne kuluttamaan heidän aikaansa. Ja nyt ajattelen, että onko nyt oikeasti kyse niin vakavasta asiasta ja koen syyllisyyttä, kun jätän työni roikkumaan muiden vaivoiksi. Jos kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä, että loma on tarpeen, vaikka kerroin asioistani klinikalla ihan hymyssä suin ja naureskellenkin, niin on kai se uskottava?

Vaikka työni on keventynyt viimeisen vuoden aikana, olen kuitenkin menneen ajan myötä huomannut, että pienikin työ vaatii toisinaan suuria ponnistuksia, minulla on keskittymisvaikeuksia ja ihmiset töissä käyvät hermoille huomattavan paljon enemmän kuin edes pitäisi. Töitä ei ehkä ole liian paljon, enkä joudu nykyään entiseen tapaan huolehtimaan toistenkin töistä, mutta kuvioissa saattaa olla nyt vähän muita harmistuksia ja huonommuuksia. Ehkä se on vaan uskottava, vaikka tässä menee kyllä vielä monta päivää, että kehtaan ruveta olemaan sairaslomalla.

Mitä osaan, mitä en - ammattimainen analyysi meikäläisestä

Ennen väitin olevani organisointikykyinen, nopea oppimaan ja sietäväni hyvin stressiä. Nyt osaan kuvata kykyjäni paremmin, ehkä rehellisemmin.

En ole hyvä organisoimaan, olen todella usein sotkussa päällekkäisten asioiden kanssa, hukkaan papereita, unohdan asioita ja niin edelleen. Olen kuitenkin halukas ja innokas järjestelemään asioita... olen jokseenkin järjestelmällinen, tai siihen liittyen minussa on jonkinlaista sisäistä yrittäjyyttä ja oma-aloitteisuutta monien asioiden suhteen. Jos vaan satun jostakin innostumaan. Onhan se kyllä hirmu kiehtovaa, kun joskus harvoin pystyy organisoimaan tavarat jonkinlaiseen hienoon järjestykseen - laittamaan askartelutarvikkeet omaan laatikkoonsa, kynttilät omaansa ja niin edelleen. Tunnen tyytyväisyyttä, kun asiat järjestyvät, ja tulen kärttyiseksi, kun aikani tai energiani ei riitä järjestämään riittävästi.

En ole nopea oppimaan, jos se tarkoittaa sitä, että omaksun nopeasti uusia toimintatapoja ja pystyisin helposti vaihtamaan totutusta suoritustavastani toiseen. Huomaan yhä useammin tekeväni asioita melko samalla tavoin kuin ennenkin, ehkä jopa mutkikkaammin, koska en vain jaksa ruveta opettelemaan uutta. Pystyn toki oppimaan uutta ja kehittämään toimintaani, mutta sormia napsauttamalla se ei onnistu. Pyrin laadukkaaseen tulokseen ja vältän mieluummin riskejä, kuin nopeuttaisin toimintaani kokeilemalla aivan kaikkea uutta. Toisaalta ei se kyllä niin justiinsa ole ottaa välillä riskejäkin. Taisin juuri töissä löytää itseni pohtimasta, että taidan olla potentiaalinen mokailija. Minusta kun tuntuu, että tämän tästä minun möläytykseni, keskeneräiset asiat ja Ehdotukset päätyvät johonkin valmiiseen tuotokseen sellaisenaan. Tulee sitten hetkittäin mietittyä, tulisiko minun olla kriittisempi, kun muut eivät sitä todellakaan ole? Ehkä pääsisin helpommalla monista asioista, jos pitäisin vain turpani kiinni.

Olen huomannut, että olen rajoittanut viime vuosina uuden tiedon omaksumisen määrää. En ole varma, mistä se kertoo, eikä se varmaan ole mitenkään järkevää pidemmän päälle, jos ihan tosissaan asiaa pohtii. Minua uuvuttaa valtava tiedon määrä ja se, että uusi tieto ja vastaus mihin tahansa kysymykseen on vain parin merkin ja pyyhkäisyn päässä kotisohvalla keskellä yötäkin. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät joskus iltaisin sen jälkeen, kun ensin minä pohdiskelen jotain asiaa keskustellakseni ja ihmetelläkseni ja sitten samassa hän jo on kaivamassa asiasta tietoa iPadilla tai puhelimella. En minä tarvitse jokaiseen asiaan lopullista vastausta, minä tahtoisin ihmetellä ja oppia hiljakseen... Samoin olen lopettanut opiskelut päätettyäni lähes kaiken lukemisen, kun taas mieheni selaa päivät pitkät tutkimuksia ja esimerkiksi Reddittiä.

Stressinsietokykyni... No, ihminenhän sietää stressiä sen, minkä sietää. Itse lähinnä odotan, milloin tapahtuu se dramaattinen poksahdus, pimahdus ja muu ilmiö työpaikan pihassa. Tai itse asiassa olen jo huomannut, että ei sitä tapahdu, vaan hermoni joustavat ja joustavat ilmeisen loputtomiin. Alan kyllä asiattomaksi ja pääni työstää työasioita öisin nukkuessanikin, mutta kamelin selän katkeamista odotetaan yhä. Sen olen työvuosieni aikana kuitenkin oppinut, että suorituskyky ja muisti heikkenevät stressin myötä. Tämä ei ole hyvä yhdistelmä sen kanssa, että on oppinut aikamoiseksi moniajajaksi ja työstää aina useita asioita yhtä aikaa. Niinpä myönnän olevani rajallinen tämän stressinkin suhteen. Toisinaan minun olisi hyvä keskittyä vain simppeleihin asioihin, suorittavassa työssä tehtaassa tai siivouksessa oli hyviäkin puolia.

Joustavuudesta, eli naurettavasta kiltteydestä, olen kyllä saanut kiitosta aina. Se johtui varmaankin siitä, että minulla on ollut tapana hoitaa tehtäväni kunnolla ja toimia aktiivisesti aina, kun näen toimintani tarpeelliseksi. Kunnes kasvoin aikuiseksi, tulin äidiksi, menetin hermoni pariin asiaan ja aloin pitää puoliani. Nykyisin taistelen kyllä oikeudenmukaisuuden, hyvän palvelun ja toimivan viestinnän puolesta. Vastuuntuntoinen olen erityisesti toiminnassa ja viestinnässä "asiakkaan" suuntaan. Ja samalta osastolta saan myös onnistumisen kokemuksenikin.

Oman osaamisen kuvaaminen on vaikeaa. Ovatko sanat vain niitä, joita työhakemuksiin kirjoitetaan, vai osaanko edes kertoa, mitä osaan?

Onhan osaaminen yhteydessä myös onnistumiseen? Kun miettii omaa työtänsä, on useimmiten vaikea löytää vastausta siihen, mitkä asiat minut tekevät onnelliseksi tai tuovat juuri tuota onnistumisen tunnetta. Olen ymmärtänyt, että ajattelen itsekin jotenkin itsestäni ulkopuolisena, minkälaisissa asioissa minun tulisi onnistua ja mitkä asiat nostaisivat itsetuntoani. Nämä ajatukset perustuvat käsityksiin alani työstä ja yleensä työelämästä. Ehkä ne asiat ovat niitä, joita lukee työpaikkailmoituksissa ja joita työhakemuksessa väitän hallitsevani hyvin. Asioita, joiden kuvittelevan olevan tietyllä tavalla, vaikka en oikeasti edes tunnista, missä kohdissa arjen työtehtäviäni ne näkyvät. Abstrakteja ja yleisiä, turhankin isoja juttuja, jotka eivät lopulta kerro oikein mitään mistään - ellen ole aivan ylivoimainen huippuosaaja, jolla koko paketti vaan toimii täydellisen hyvin.

Kun saan kollegan kiitoksen siitä pienestä viestistä, jonka lähetin verkostolle, omaan tapaani, omalla "oikeanlaisella" tyylilläni ja kuitenkin sen enempää siihen panostamatta, olen tyytyväinen. Olen hiljaa ylpeä, että vastasin kysymyksiin ennen kuin niitä edes esitettiin, ja huojentunut, että viesti vei asiaamme eteenpäin pienellä askeleella. Sellaisesta minä saan onnistumisen kokemuksia. Niin naurettavan pienistä asioista. Ja naurettavan pieniä asioita on helppo ottaa pois ihmiseltä. Senkin olen oppinut viime aikoina, kun vastuut työssäni ovat menneet osittain uusiksi. Mikä tekee minut seuraavan kerran iloiseksi? Missä asiassa seuraavaksi opin näkemään, että osaamistani arvostetaan?

Elämästä ja vanhemmuudesta

Katsoin juuri televisiosta keskustelua eronneiden vanhempien riidoista ja siitä, kuinka vanhempien toisilleen tekemä kiusa kohdistuu ikävästi erityisesti lapseen. On lähellä olevia vanhempia ja niitä, jotka yritetään monin tavoin ajaa kauemmaksi lapsesta, vaikka lapselle molemmat vanhemmat ovat aina tärkeitä. Heti alkuun tietysti julistan, että ENHÄN MINÄ mitään sellaista koskaan tekisi. Eli että lähtisin muuttamaan ympäri Suomea hankaloittaakseni ex-puolison ja lapsen kohtaamisia ja aiheuttaakseni vaivaa ja kulua kaikin mahdollisin tavoin.

Emme ole täydellisiä 

Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?

Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...

Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.

Reissulapsia ja aikuisia

Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.

Kauan sitten...

Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.

Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.

Tahdon rakentaa taloja

Kummallinen mikä kummallinen. En ole oikein löytänyt itselleni keskustelukumppania valtateiden monitasoliittymien tai suurten rakennustyömaiden ihailuun. Tyydyn tuijottamaan monttu auki aamubussin ikkunasta korkeita nostureita tai niitä älyttömän näköisiä hässäköitä = rakennustyömaita, joista suuri ja hieno talo lopulta rakentuu. Onpa niitä tullut joskus valokuvattuakin.

Varsinainen ammattiseura keskustelukumppaniksi tästä aiheesta olisi tietysti liian ammattimaista, koska minähän keskityn vain ihailemaan ja hämmästelemään. En tiedä, haluaisinko tuumailla asiaa edes omakotitalorakentajan kanssa. He tuntuvat tietävän kaiken niin hyvin, vaikka ketuiks se menee kuitenkin. Joka tapauksessa olen kateellinen ihmisille, jotka saavat suunnitella ja toteuttaa suuria rakennuksia. Ehkä pohjimmiltani niille, joilla on osaamista ja ammattitaito sellaiseen. Suuren projektin hallinta tuntuu menevän niin pahasti yli hilseeni - miten voi olla mahdollista saada mitään valmiiksi jopa ajallaan ja niin, että se talo pysyy pystyssä?

Kyllä kai se jossain kaihertaa, ettei tämä suuri haaveeni suurten talojen suunnittelusta koskaan toteutunut, eikä minusta niin mitenkään voinut ikinä tulla arkkitehtiä. Ei edes arkkitehdin vaimoa. Arkkitehtitoimistossa sentään pääsin pyörimään siivousurallani. Se olikin poikaa se! Kun näin siellä niitä piirustuksia ja nyt ne piirustukset ovat muuttuneet komeiksi taloiksi kaupungissani...
Oih ja huoh.