Tehosunnuntai

Meikäläisen mittapuussa se on todellakin tehosunnuntai, jos samana päivänä toteutuvat sekä siivous että iltalenkki. Tai oikeastaan pelkkä lenkkikin riittäisi - niin harvoin moisia ihmeellisyyksiä meillä harrastetaan. Lenkin ja kämpän siivouksen lisäksi olen onnistunut tukan blondauksessa, kirppariretkujen setvimisessä ja kuvaamisessa sekä myös niiden ilmoittamisessa huuto.netiin. Joo ja naamakirjailtu on kiitettävästi tietysti myös. Iltapäivällä vedin tanssi- ja laulutreenit keittiössä ja jäinpä tästä hemaisevasta esityksestäni myös kiinni naapuritalon ukolle, joka seisoskeli tupakoimassa tuolla ulkona. Onneksi ääni ei kuulunut ulos saakka; riittävä vaikuttavuus oli varmaan mun kädet levällään tanssailevalla olemuksellanikin. Niin mitä sitä suotta verhoja ikkunoihin laittamaan... Ja jotain Hectoria vielä... Mutta mulla oli kiva ruuankäristelyhetki :). Tosin siinä vaiheessa löin radion kiinni, kun huomasin Anssi Kelan Valkoisia tulppaaneja -biisin (joo en tosiaankaan tiedä sen kauhistuksen oikeaa nimeä) innoittamana haaveilevani H&M:n kuvaston uikkarimalleista - siis niistä naispuolisista noin 15-vuotiaista vähän niin ku surffarin näköisistä biitsillä keikistelijöistä :-S. Kaikkea sitä ihminen keksiikin, ja vielä päättää illan päätteeksi blogata asian.

Rankka arki vaatii runsaat huvit, ja niin varmaan minäkin tässä tänään olen yrittänyt latailla itseäni tulevaa viikkoa varten. Sitä kun palaa huomenna aamulla kaikkien suunnittelukokousten, perehdytysten, seurantaraporttien, lisäselvitysten ja kustannusarvioiden pariin, niin ei taas muutamaan päivään ehdi öötä sanoa (mutta toki kaikkea asiatonta yksinpuhelua kuitenkin).

Yhyybyäää

Blogini lukijamäärä on laskussa. Kuinka yllättävää tämä onkaan. Entisten kahden lukijan sijaan nykyään taitaa olla vain yksi: minä itse. No, minulta on kysytty kyllä, että kenelle oikein kirjoitan ja kenelle twittuilen - en varmaan sitten kenellekään muille kuin itselleni ja olen itse asiassa siihenkin tilanteeseen ihan tyytyväinen.

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun vein ekan kerran poikani hoitopaikkaan. Se aamu alkoi sillä, että poika mätkähti sängystämme lattialle klo 7.15... sama taisi toistua pari päivää sen jälkeenkin, kunnes pikku-ukkeli päätti itse muuttaa pois vanhempien sängystä ja on sen jälkeen nukkunut omassa huoneessaan. Eli vuoden päivät on kohta kulunut siitäkin. Nyt täytyy yleisestä hölinäkäytännöstä poiketen todeta, että ei tunnu ollenkaan lyhyeltä ajalta tämä vuosi. Ei tunnu siltä kuin "vastahan se eilen sinne meni", ei ollenkaan.

Sekavuus & sukkikset

Minulla taitaa olla päässä jotain ylimääräisiä aukkoja. On vaan vaikea saada asioita järjestykseen, eikä puhekaan koskaan mitään kaikista selkeintä ole. Pojalle mesoessa tuntuu menevän jatkuvasti V:t ja M:t sekaisin ja kiivastus kadottaa mielestäni kaikki järjelliset sanat. Ehkä olisi korkea aika bootata kovalevyä...

Järjelliseen toimintaan olisi hiljalleen taas kyettävä, kun uusi työvuosi kesälomien jälkeen tosissaan starttailee. Olisi päästävä kiinni rutiineista ja saatava organisoitua työn ja kotiarjen harmonia. Olisi oltava ymmärtäväinen ja tukeva äiti sekä tehokas ja professionaali projektisihteeri. Rutiinit tarkoittavat ensinnäkin sopivaa aikataulua aamuisin ja ajoissa töihin ehtimistä. Meidän tapauksessamme aamuyhdeksän koiramies osoittaa oikean rytmin. Kesäkuussa kun olimme toteuttaneet samaa aamujärjestystä (minä vien pojan autolla hoitoon ja sitten yhdeksäksi töihin) muutaman päivän peräkkäin (tämä on meillä harvinaista), tajusin joka aamu tapahtuvan saman hämmentävän asian: sama mies ja sama koira kulkevat kadullamme aina silloin, kun kipitämme pojan kanssa autolle n. klo 8.40. Kun satuimme samaan aikatauluun vielä kerran seuraavallakin viikolla, niin tuli sellainen "Päiväni murmelina" -tunne eli alkoi epäillä, tapahtuuko kaikki tosiaan joka päivä samassa rytmissä sattumalta vai onko tässä jotain suunniteltua :D. Nyt syksyllä emme olekaan aamuyhdeksän koiramiestä kohdanneet, sillä olemme päivä toisensa jälkeen onnistuneet myöhästymään ihanteellisesta aikataulusta. Kerran kesällä kyllä olin puoli yhdeksän jälkeen kadullamme, silloin huhuilemassa kadoksissa olevaa kissaamme, ja sieltähän se tulla tallusteli sama ukkeli hölmön koiransa kanssa.

Tällä hetkellä yritän saada järjestykseen vaatekaappiani. Tämä on varmaan 75:s kerta kun tätä tänä vuonna yritän. Tarvitsisi kaksi kaappia lisää ja kolme päivää aikaa, jotta urakka etenisi johonkin. Yritykseni päättyy aina siihen, että tulee jotain muuta tehtävää tai hermoni vaan poksahtaa kesken kaiken ja sullon vaan kaiken takaisin oven taaksen entistä pahempaan järjestykseen. Voi äiti... minun on niin vaikea luopua 10 vuotta vanhoista vaatteista, varsinkin kun tiedän painoni seilaavaan 15 kiloa sinne ja tänne parin vuoden välein, niin pieneksi jääneille vaatteille tulee kuitenkin käyttöä joskus vielä. Yeah right.

Tämän päivän kysymys on: Miten helvetissä pitäisi säilyttää sukkahousuja? Ja mistä ihmeestä minulle on tullut noin paljon sukkahousuja, joita en kuitenkaan käytä kuin kerran vuodessa joissakin pakkojuhlissa? Syynä lienee se, että uudet sukkikset on ostettava aina juhlien lähestyessä, koska tuosta kaaoksesta ei voi millään päätellä, onko siellä joukossa ehjiä tai oikean värisiä sukkahousuja. Ja varalle joutuu ostamaan myös ne toiset sukkikset, koska on aina 60 % todennäköisyys, että ne hajoaa puettaessa. Kun noita iljetyksiä aikansa pyörittelee, ymmärtää myös sen, miksi maailmassa keksitään niin paljon sukkahousuniksejä.

Uutisoitakoon vielä, että kaiken muun ihmeellisyyden lisäksi kaapistani löytyy myös yhdet sukkahousuleggingsit, vaikka kuulunkin vannoutuneisiin leggareiden vihaajiin ja odotan niiiin hartaasti sitä hetkeä, että ihmiset lakkaavat käyttämästä niitä. Minun leggarini ovat sellaiset aika helvetin ihanan keltaiset, jotka hankin eurolla alelaarista. Mm.. säästetään - ehkä joskus tulee jotkut naamiaiset, joissa haluan näyttää ylipainoiselta ampiaiselta.

Tervetuloa kissakotiin!

Tämä on lyhyt "Kuinka toimin?" -opas kaikille kissallisissa talouksissa vieraileville.

1. Sisäänkäynti

Kissanomistajat saattavat olla hysteerisiä sen suhteen, ettei kissa pääsisi karkaamaan ulos (säntäilevän karvasalaman perässä on saatettu juoksennella ulkona samana päivänä jo useita kertoja). Astuessasi sisään kissakotiin anna isäntäväen johdatella sinut rivakasti oikeaan osoitteeseen - tuuppiminen, kiskominen ja kärttyiset mulkaisut eivät siis tarkoita sitä, ettet itse osaisi avata tai sulkea ovia kävelemisestä puhumattakaan. Kissakotien tuulikaapit toimivat "paineistuskammioina", joihin ulkoa tuleva väki kootaan aluksi kokonaan, suljetaan sitten ulko-ovi, jonka jälkeen vasta voidaan avata tuulikaapin sisempi ovi. Tässä tilanteessa kannattaa ilmoittaa, mikäli kärsit klaustrofobiasta; tällöin lienee järkevintä järjestää yksityispaineistus. Paineistuskammiossa kulkemista helpottaa myös se, että pienet lapset tai lemmikkieläimet nostetaan syliin, jotta ne eivät jäisi aikuisten jalkoihin ruuhkan alkaessa purkautua asuntoon sisälle.

2. Tuoksut

Kissakodeissa on tuoksuja. Aistimasi hajujen valtakunta saattaa erehdyttää luulemaan, ettei vierailusi kohteessa siivota koskaan ja että kissat tekevät siellä tarpeensa mihin vaan milloin vaan. Näin ei kuitenkaan todennäköisesti ole. Mekin siivoamme joskus, varsinkin ennen vieraiden tuloa. Tämän haluan kertoa vähentääkseni edes hiukkasen sitä shokkia, jonka joudut kohtaamaan kissaodöörien ansiosta (väitän kyllä samaan hengenvetoon, että koirien ominaishajut ovat aika usein jotain vielä kauhistuttavampaa). Helpottaaksesi kissakodin hajumaailmaan totuttautumista suosittelen siirtymään eteisestä mahdollisimman suoraa tietä keittiöön, jossa todennäköisesti tuoksuu joku muukin kuin kissavessa. Kahvinkeittimen läheisyydessä on turvallinen paikka herkimmille henkilöille.

3. Siisteys

Tiedät varmaankin, että kissoista irtoaa karvaa. Kissat tuottavat myös muunlaista "jätettä" ympäristöönsä: vanhoja kynsien kuoria, karvapötköoksennuksia, ruokakupista eri paikkoihin kanniskeltuja ruokakikkareita jne. Jälleen kerran täytyy muistuttaa, että isäntäväki on todennäköisesti yrittänyt siivota paikkoja ja istuimia ennen tuloasi, mutta siitä huolimatta, jos olet pukeutunut ainoisiin mustiin pyhähousuihisi, kannattanee välttää siihen mukavimman näköiseen nojatuoliin istumista. Kissankarvojen täydellinen puhdistaminen joistakin sohvista, matoista ja verhoista kun on saatanallista hommaa. Hyvin varma merkki siitä, että olohuoneen maton imurointiin on kulutettu tuntikausia aikaa, on se että siinä köllöttää, kieriskelee ja pesee itseään nautinnollisesti vähintään yksi talouden kissoista (sama pätee lakanoiden puhtauteen, mikäli olet tullut yökylään). Karvoja välttääkseen turvallisin paikka saattaa itse asiassa olla paljaalla lattialla, ellet sitten päätä seisoa koko vierailun ajan. Jos kuitenkin huomaat kotiin päästyäsi keränneesi peppuusi ihastuttavan karvamaton, älä hätäile - eläinten karvojen poistamiseen tekstiilipinnoilta on kehitetty hyvin monenlaisia menetelmiä ja välineitä (kokeile tarrarullaa, kumihanskaa, maalarinteippiä tai ihan vaan kostealla kädellä pyyhkimistä).

4. WC

Kissakodin kylpyhuoneet ja WC-tilat ovat yllätyksiä pullollaan, parhaimmillaan oikeita ongelmajätösten aarreaittoja, ja kissat osaavat kyllä yllättää täydellisellä ajoituksella, vaikka hetkeä aiemmin kylppäri ja hiekkalaatikko olisikin hohtanut puhtauttaan. Nyt seuraa erittäin hyvä vinkki, jota kannattaa noudattaa. Jos sinulle tulee tarve päästä puuteroimaan nenäsi vierailun aikana, on hyvä varmistaa, että talouden emäntä on itse äskettäin käynyt vessassa tai kylpyhuoneessa. Jos et ole varma asiasta, voit tietysti ovelasti kysyä vessan sijaintia, joka viimeistään herättää valveutuneen kissanomistajan tsekkaamaan saniteettitilan tilanteen.

5. Kontakti

Kissat hakeutuvat niiden ihmisten seuraan, jotka niistä eivät välitä, ja vastaavasti luikahtelevat karkuun heiltä, jotka niitä yrittävät lähestyä. Jos et halua kissan hyppäävän syliisi sohvalla (mistä kyllä voi selvitä hengissä siitäkin), kurottaudu kissan lähestyessä sitä kohti ja esitä haluavasi silittää sitä. Tämän pitäisi korjata tilanne ainakin joidenkin yksilöiden tapauksessa. Varmin tapa välttää kontakti kissojen kanssa on jälleen kerran seisominen, sillä pitkän aikaa yhdessä paikassa istuva ihminen tarkoittaa useimmille kissoille lämmintä nojatuolia, johon voi käpertyä torkuille vähintään kahdeksi tunniksi. Kuinka poistat ei-toivotun kissan sylistäsi turvallisesti? Jos sinulla on vähänlaisesti kokemusta eläinten käsittelystä, saattaa olla turvallisinta pyytää omistajia auttamaan joka kohtaan takertuvan löysän karvamakkaran nostamisessa. Omatoimisesti voit yrittää näitä: a) Jos kissa on rento, yritä valuttaa/vierittää se viereesi sohvalle. Työnnä kissaa kyljestä varmasti mutta hellästi siihen suuntaan, johon sen selkä osoittaa, silitä samalla, b) Jos kissa on valppaana, kerällä tai pystyasennossa, kokeile tuupata jostakin suunnasta (mieluummin sieltä suunnasta, johon haluat sen lähtevän, sillä kissa liikkuu aina vastakkaiseen suuntaan kuin mihin sitä vedetään tai mistä sitä työnnetään pois) tai jää odottamaan, että se lähtee omin avuin pois. Yksi hyvä keino on pyytää kissoista pitävä henkilö viereensä istumaan ja odottaa kissan vaihtavan makuupaikkaa. Seisomaan nousemista ei kannata kokeilla: kissan mielestä siinä ei ole mitään ongelmaa, että se roikkuu kaikilla 20 kynnellään reisiläskissäsi sen aikaa, kun hieman seisahdat.

Kissojen kanssa eivät toimi koirasäännöt silmiin katsomisesta tai tuijottamattomuudesta. En todellakaan osaa sanoa, pitääkö sinun katsoa kissaa vai vilkuilla mieluummin muualle. Sen voin sanoa, että jos kissa tuijottaa sinua, se ei 95 %:n todennäköisyydellä kuitenkaan ole hyökkäämässä. Kissoilla ei myöskään ole tapana haukkailla paloja ohikulkevista ihmisistä, ja yleensä vain kissanpennut saattavat käpälöidä ympärillään liikkuvia ihmisjalkoja. Kahden euron sukkahousujen puolesta saat ehkä pelätä, mutta muuta pysyvää vauriota kissasta tuskin aiheutuu.

6. Poistuminen

Ollessasi lähdössä saatat huomata, että talon kissa on käyttänyt makuupaikkanaan takkiasi, ellet ollut ripustanut sitä naulakkoon. Voin ymmärtää vellovan ahdistuksesi, mutta suosittelen em. karvanpoistomenetelmiä, jotka tehoavat taatusti tällaiseen kertaluontoiseen tapaukseen (t. nimim. karvalakki olikin lippalakki).

Poistuttaessa noudatetaan samaa menettelyä kuin kissakotiin tultaessa. Hyvästelyt ja viimeiset jutut kannattaa vaihtaa jo eteisessä tai paineistuskammiossa ulko-oven välistä keskustelemisen sijaan.

Elokuun illat

Pääsin ihan oikeasti mattopyykille, mattolaiturille järven rantaan, pari iltaa sitten. Reissu oli pikainen, mutta jotain kuitenkin :). Jos kesäfiiliksestäni jotain puuttui, niin tuon jälkeen ei enää paljonkaan. Viimeksi olen ollut tuolla mattolaiturilla pyykkäämässä muutama vuosi sitten. Se oli varmaan heinäkuun loppua ja vemputin sinne pyörällä, matot tarakalla ja ämpäri tarvikkeineen tangossa. Paluumatkalla ketjutkin katkesivat ylämäessä, mutta kokemus menee top10:een omissa kesäseikkailuissani siitä huolimatta :).

Elokuun illoissa on jännä tunnelma. Roskisreissulla auringonlaskuun vilkaistessaan mieli voi hairahtaa tyttökirjatyyppisiin höpöjuttuihin. Yhtäkkiä onkin sitä mieltä, ettei sellaisena iltana olisi ihmisellä muuta tekemistä kuin ottaa hyvä ystävä käsikynkkään ja lähteä kulkemaan pitkänpitkää tietä kohti auringonlaskua...

Ajatushävikkiä

Niin siinä aina käy, että ajatukset kulkevat ohitseni, eivätkä päädy blogiin, ellei niihin tartu välittömästi (eivät edes siinä tapauksessa, että aatoksessa olisi häivähdyskin järjestä tai kiinnostavuudesta). Olen tänään käynyt töissä, lomat ovat nyt takana ja töitä riittää tästä sitten taas kohti sitä synkkää syksyä, kylmää talvea ja loputonta vuodenaikojen välimuotoa. Tänään töissä kirjasin tulevia tehtäviä ja samalla matkustin menneisyyteen kuuntelemalla Faith No Moren vanhoja levyjä. Iltapäivällä vaihdoin kevyempään, Anna Puun uusimpaan, mutta tunsin työmäärän jo kiristelevän kitusiani. Ihanata. Mutta eiköhän se tästä taas jotenkin suttaannu. Kiroilemalla ainakin.

Ja niinhän siinä myös kävi, että taas kerran tulimme pojan kanssa kotiin valkoinen lakki marjanpunaiseksi sotkettuna. Ihan kuin tämä sama olisi tapahtunut ennenkin - viime kesänä, ehkä jopa sitä edellisenäkin. "Hei me ollaan metsässä!" totesi poju, kun törötimme tien varressa vattupuskassa ja keräsimme marjoja hattuun. Ja sitten ne syötiin.

Kotikaupungin katu oli kuoppainen tie...

Spotify sanoo: Similar artists for Leevi and the Leavings: CMX (hohhohoo), Samuli Edelmann (ehhehee), Yölintu (buahhahaa). Onnea vaan kaikille.

Löytyipähän taas yksi hyvä käyttökohde käytetyille hammasharjoille: noin vuoden verran saunan lauteiden alla "haudutetun" vauva-ammeen reunojen alla olevat urat, kun niihin on kertynyt ihanaiset ruskeat liat (voisi keksiä paremmankin kuvauksen, jos haluaisi tästä ihan totista inhorealismia) kaikesta valuneesta vedestä, hiestä, pölystä, kissojen karvasta ym. Ai että ku ihanata! Melkein yhtä kivaa kuin ne kissan ripulituotokset, joita jynssäilin äsken angstimusiikin tahdittamana sieltä lauteiden alta. Niihin käytin kyllä jotain pidempivartista kuin hammasharjaa. Ja nyt muuten taitaa olla aihe, joka kiinnostaa kaikkia!

Joten näiden tärkeiden tiedotteiden jälkeen itse asiaan. Kadonnut kissa tuli takaisin viime tiistaina oltuaan poissa reilut kaksi vuorokautta. Ehdimme saada kissasta puhelimitse samana aamuna yhden näköhavainnonkin, jonka jälkeen kävin sitä huutelemassa tällä kadulla ja myöhemmin suuntasimme ulos etsimään vanhemman kissan kanssa - jolloin karkulainen ilmestyikin, monen punkin kansoittamana, aidan alta naukumaan omalle pihalle. Kerkesin kyllä huolia jo aika lailla, vaikka toisaalta hetkittäin oli käynyt mielessä sekin ajatus, että eipä tarvinnut ainakaan tehdä päätöstä tämän kissan lopettamisesta. Maanantaina oli kurjaa tulla töistä kotiin, kun tajusi sen reppanan olevan yhä hukassa ja ties missä loukussa. Mutta tilanne on nyt ratkennut, joskin seuraavana täällä neuvotellaan siitä, olisiko Mona jo valmis viimeiselle piikille, sillä kaikenmoiset vaivat tuntuivat pahenneen karkuretken seurauksena.

Parin päivän lomailu "mummolassa" eli äitini luona on myös nyt takana. Yliannostukset mansikoista, sokerista, pullasta, suolasta, sokerista, jäätelöstä, kahvista, sokerista ja mansikoista on nyt saatu. Joo ja levottomista illoista. Toissa iltana hermoilin sängyssä kaksi tuntia kuuntelemassa pojan loputtomia tarinoita ja kysymyssarjoja. Miksi joulupukilla on valkoista parrassa? Miksi joulupukki tulee jouluna kylään? Minkälainen, minkä värinen, sänky joulupukilla on? Miksi kaikille tulee joku lahja? Näitä riitti, vaikka en mitään mihinkään olisi vastannutkaan. Miksi joku kauppa ei ole nyt auki? Miksi kassatäti menee nukkumaan? Miksi linnuilla on semmoiset tassut, että ne osaa yksin kävellä seinää pitkin? Ja sitten kerrottiin, minkälainen tyyny on isälinnulla ja minkälainen vauvalinnulla. Näiiiin pienipieni.

Juttua on riittänyt päivisinkin. Minä nautin eniten niistä kävelyretkistä ja muista rennoista ulkoiluhetkistä, jolloin saadaaan juteltua pojan kanssa paljon asioita. Eilen kävelimme lapsuuden kotikaupunkini kaduilla ja jutustelimme kyllä kaikesta mahdollisesta :). Päivän hittikysymys oli "miksi joillakin ihmisillä on ruskea kieli?" Sitä saa kyllä toisinaan kysellä aikuisenakin...

Näytin eilen pojalle taloja, joissa olen siellä entisessä kotikaupungissani asustellut. Näytin myös sen luistinradan paikan, jossa opettelin luistelemaan, ja sen polun, jota pitkin sinne kuljettiin. Nyt siinä luistinradan ja puiston paikalla on vain heinikko ja jotain pajupusikoita. Vanhan kotitaloni päädyssä, suuren männyn juurella, ei ollut enää kenenkään leikkipaikkaa vaan pusikkoa vaan sielläkin. Silloin 24 vuotta sitten siinä oli tasainen leikkipaikka, iso laakea kivi ja siistit polut, joita lakaistiin puun oksilla. Silloin lapsena ne polutkin tuntuivat aivan kävelyteiltä ja joka paikassa saattoi juosta paljain jaloin. Vanhat paikat ovat muuttuneet ja lapsia ei varmaankaan ole enää niin paljon. Kävimme ystäväni kanssa kahvilla satamassa ja päivittelimme (taas kerran), kuinka kaupungilla näkemämme teinit voisivat olla vaikka omia lapsiamme. Jotenkin hullusti (epätoivoisesti) sitä samaistuu niihin tympeisiin hiihtäjiin enemmän kuin itsensä ikäisiin ja asiallisiin ihmisiin. "Oi siinäpä söpö nuorimies.... ei sattanockså se on meikää 12 vuotta nuorempi, byyyhhyy kärrätkää mut vanhainkotiiiiin!"

Hukkasin kissan

En tiedä, onko edellisen postini yhteen aiheeseen nyt sitten tullut ratkaisu, sillä nuorempi kissamme Mona 14 vee otti ja lähti lauantai-iltana. Siihen on totuttu, että rouva karkaa salamana ulko-ovesta, jos ei siinä ovella olla tarkkana, mutta yleensä hän on palannut kotiin melko pian tai sitten olen itse saanut syöksyilevän kissan kiinni takapihalta. Kohta on kuitenkin kulunut kaksi vuorokautta viimeisimmästä karkaamisesta, eikä mitään merkkiä paluusta ole. Olen etsinyt, huudellut ja kiskitellyt, yölläkin herännyt tarkistamaan, olisiko joku norkoilemassa ovien takana - ei naukaisua vastaukseksi tai liikettä heinikossa, ei puskien kahinoita, ei räkättien tai harakoiden räkätystä mistään suunnalta :(. Murheen aiheuttaa tietysti se, että mahdollisesti joku on tehnyt pahaa kissallemme... tai että se on jossakin loukussa. Kissamme tarvitsee päivittäistä lääkitystä ja saattaa joutua lääkkeen ja ravinnon puuttuessa aika huonoon kuntoon muutamissa päivissä.

Viimeinen työpäivä ennen parin viikon lomaa ja illalla kummitytön syntymäpäiville. Ja sitten kissaa huhuilemaan vielä iltamyöhään.

Purkka suussa suihkussa ja kärpästen rusinoita

"Tee joka päivä jotain, mitä et ole ennen tehnyt", on tainnut joku sanoa? Pitipä kokeilla sitten purkka suussa suihkussa käymistä, hurjaa. Suihkussa olen kyllä käynyt ennenkin, mutta ilman purkkaa.

Luulen, että meidän kissallemme on tapahtunut sama kuin tälle kissalle: http://www.flickr.com/photos/stevewall/539157491/in/set-72157594376911694/
Maanantaina on kissoilla eläinlääkärikäynti ja kontrolloidaan nuoremman kissan kilpirauhashommelit. Toivoisin, että siellä paljastuu joku vika, joka korjataan lääkityksellä tai jotenkin muuten. Tämänhetkinen tilanne on nimittäin todella rasittava ja sääliksi käy kissaa tietysti, kun elämä on yhtä levottomuutta ja valittamista. Olihan se käynyt karkumatkallaan nyt sitten niinkin onnistuneesti metsällä, että pitkästä aikaa perheessämme asuu myös punkki.

Muita uusia perheenjäseniä: iPod Touch, Wii Guitar Heron rumpusetti (ei olisi pitänyt kysyä sen hintaa) ja pojan uusi ruohonleikkuri, josta lähtee helevetinmoinen meteli. Huomenna tulee uudempi, isompi ja nopeampi iMac... Meidän isännällä on kolmenkympin kriisi...

Nams :), kävimme tänään intialaisessa tuttavapariskunnan kanssa. Kelpasihan se, upposi jopa intialainen kotijäätelö, joka oli tehty mm. pähkinöistä, kookosmaidosta ja kookosjauhosta (kookos on yäk). Hih, olipa hauska lähteä pariksi tunniksi pois kotoa miehen kanssa, kun poika vaan toivotteli perään "hei hei, menkää kiltisti sinne aikuisten hommaan!"

Loma lähestyy

Kyllä kesä vaan on ihanaa aikaa :). Vettä tulee, mutta tulkoon, tärkeintä on lämpö :). Harmaampaankin aamuun saa fiilistä musiikista. Tänäänkin lampsin pysäkille huudattaen korvilleni luvattoman kovalla Jippua. Se, lämmin tuuli ja heinän tuoksu sateisen yön jälkeen, niin hetkessä on dramatiikkaa ilman draaman aihettakaan. Akku loppui keskustaan mennessä ja bussin 32 kuski näytti taas entistä säikähtäneemmältä... Ja kaupungilla on niin hiljaista ennen kahdeksaa. Ihmeellistä aikaa tämä heinäkuu.

Tämän päivän jälkeen olisi vielä kaksi päivää töitä ja sitten lomalle vähäksi aikaa.

Päivän wtf-hetki

Pieni poika tulee puolijuoksua vastaan kaupungilla. Pieni vyölaukku vyötäröllään, ja heti kun katseemme kohtaavat, pieni käsi tuo vatsan ja vyölaukun eteen keltaisen "Älä koske" -kortin. Mitä hittoo? Tekee mieli kääntyä ja lähteä seuraamaan poikaa - mistä maailmasta tuo on tullut? Sinne se juoksee kohti parkkipaikkaa. Tekemään omia bisneksiään? Minä jatkan matkaani ja tulen töihin ihmettelemään ja olemaan surullinen, vaikka en yhtään tiedä, minkä takia.

No hö.

"Facebook-käyttäjätilisi on poistettu käytöstä.

Aktivoidaksesi käyttäjätilisi uudestaan, kirjaudu sisään käyttämällä vanhaa kirjautumissähköpostiosoitessasi ja salasanaasi. Voit käyttää sivustoa kuten ennenkin.

Toivomme, että palaat takaisin pian."

No mutta sehän on aivan liian helppoa. Hienosta päähänpistostani katosi hohto samantien.

Jotain on aina keksittävä

- ainakin kesällä (talvet voi keskittyä kuolemaan kaamoksessa ja pakkasessa). Olenhan meinaan lukenut juuri Kauneus & Terveys -lehden vakuuttavan ja innostavan horoskoopin. Sori, Tuoksuhoroskoopin (??).

Vesimies: Hyvin menee, mutta menköön. Järjestä itsellesi roppakaupalla tilaisuuksia laajentaa maailmaasi joko mentaalisesti tai maantieteellisesti. Usko unelmiisi ja viihdy seitsemännessä taivaassa. Haaveet ovat jättipottien alkuja.

Että näin, miten nämä aina niin sopivalta tuntuvatkaan? Horoskoopit on kyllä niin ihmeellisiä, kun aina niistä löytää juuri itselleen sopivat ohjeet. Tosin Kauneus & Terveys -lehden vakuuttavan ja innostavan Tuoksuhoroskoopin ohjeet ravulle, leijonalle tai kauriille taas eivät tunnu yhtään niin osuvilta. Jännä sekin. Mutta koska nyt tuo horoskooppikin kannustaa minua keksimään kaikkea jännää tänä kesänä, niin päätinpä sitten ensimmäisenä repäistä ja olla erilainen poistumalla kokonaan Facebookista (tosin olen kuullut että muutkin tekevät moista). Eipä olekaan käynyt mielessä kuin muutaman kerran vasta, että eihän siinä ole mitään järkeä, kun sen verkostojen kautta olen kuitenkin saanut kontaktin yllättävänkin moniin vanhoihin koulukavereihin tai yleensäkin kuulen paljon tavallista useammin kavereiden ja sukulaisten kuulumisista. Töissä kysyttiin, että MIKSI? Enhän minä mitään muuta osaa sanoa kuin, että jotain on aina keksittävä. Mutta nyt kun olen kerrankin jonkun päätöksen saanut tehtyä, voisi siinä yrittää pysyä. Tätä muuttoa on kuitenkin suunniteltu jo ennenkin - en kyllä oikein tiedä, miksi silloinkaan. Naamakirjan tilalle keksin varmasti jotain muuta :) (ja todellisuudessa hiivin sinne takaisin kuitenkin viimeistään syyskuussa). Nää nyt on näitä mun viivästyneen murrosikäni ilmentymiä kuitenkin vaan...

"Usko unelmiisi ja viihdy seitsemännessä taivaassa" - jeps, aika usein tulee käytyä seitsemännessä taivaassa. "Heippa vaan, mä leijun nyt seitsemännessä taivaassa, sooorkke en ehdi nyt viedä sitä roskapussia". Muistankohan muuten oikein, että Suomessa on ollut joku sellainen karmiva poikabändi nimeltä Seitsemäs taivas? Joku XL5:n kanssa kisannut todella keskinkertainen vinkuvonkuorkesteri..? Olisi ihan kiva, jos muistaisin väärin. Olisi ihan kiva, jos ko. musiikkia ei löytyisi miltään vanhalta kasetilta.

Tähän viikonloppuun on toistaiseksi sisältynyt Guitar Heroa sukulaisten kanssa (kukaan ei antanut sitä mikkiä minun käsiini kylläkään, jännä), jalkapalloa ja lentsikan heittelyä perheen kera ja jotain ihmeen äitiiiäitiii-kiukku-hysteria-melodraamaa pojan suunnalta. On muuten hauskaa huomata, kuinka vajaa kolmevuotias poika alkaa itse laulella enemmän ja enemmän ja sanoittaa myös biisejä itse: "Pää, olkapää, tissit, polvet, varpaat, polvet, varpaat..."

Kuuma perjantai

No onko siihen nyt jotenkin otettava kantaa. Eli että Michael Jackson on menehtynyt? Onhan se jotain sellaista merkittävää, erityisesti lapsuudesta muistoja tuova asia ja ilmiö. Kaipa tuo Miihkali menee siihen sarjaan, että ainahan ne on olleet ja aina tulevat olemaan, vaikka tavallisten ihmisten tapaan jossain vaiheessa kuitenkin potkaisevat tyhjää.

Eilen vihdoin oli kolahtanut Sims 3 postilaatikkoomme. Hieman petyin, kun paketin avatessani ympärilleni ei pöllähtänytkään sateenkaaren väreissä kimaltelevaa tähtipölyä, ja peliin saakka päästyäni kaikki tuntuikin oikeastaan aika kömpelöltä. Katsotaan nyt, kehittyykö se tuosta johonkin. Ainakin pelin ihmisten luonteenpiirteiden muokkaaminen/valinta houkuttelee kokeilemaan, miten tyypit saa törmäilemään toistensa kanssa eri tilanteissa :).

Kesä on ollut näillä kulmilla jo viisi päivää ja onhan se mahtavaa. Hirveä paine vetää päällensä jotain lyhytlahkeista tai peräti hame, mutta toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni. Tiedämme kaikki, ettei valkoisten karvajalkojeni ole hyvä tulla julkisuuteen.

Aurinkoa :)

Kyllähän se eilen ja tänään jo ("jo") kesältä tuntui :). Aurinko ja se, kun aamulla jo oli niin lämmintä. Niin ja tänään tuoksui koivulta, kun pomppasin portaaltamme juoksuun kohti bussipysäkkiä. Keskustasta työpaikalle harpoin hoopo virne naamalla ja Sirkesalo korvissa. Iltapäivällä kaupungilla näkee turisteja ja läheisellä pallokentällä pikkulikat pelaavat futista hohtavan valkoisissa nappiksissa. Eilen minua hymyilytti myös se nuorimies, jonka kitarakotelosta sojotti mopin varsi.

Kesäkeleistä intoutuneena (ja käskystä) ajoin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä takapihan nurmikon, joka oli kasvanut jo semmoiseksi kivaksi 40-senttiseksi heinikoksi. Voi äiti minä pelkään sitä ruohonleikkuria sen jälkeen, kun viime kesänä meinasin tappaa sen kanssa itseni, poikani ja mahdolliset viattomat ohikulkijat. Kivi meni kahtia, savu nousi mutta ikkunat säilyivät ehjinä. Ja nyt eilen sitten vielä roskakuski jäi holhoavasti aukomaan minulle roskakatoksella/varastolla ovea ja toivotti turvallista ruohonleikkausta :-/. Ei se heinikko tai niittykään varmaan olisi huono vaihtoehto. Jotenkin houkuttelisi ruveta kasvattamaan ihan tosissaan viidakkoa takapihalle, niittäisi vain jonkun kapean polun keskelle ja seuraisi sitten naapureiden mulkoilun kehitystä. Pihamme on säälittävä mutta potentiaalinen (iso, tasainen ja aurinkoinen). Viime kesänä istutin sinne kaksi mustaherukkapensasta, onhan niissä reppanoissa jo marjojen raakileitakin, mutta sen loistokkaampiin puutarhasuorituksiin en kyllä kykene. Mistään terasseista, patioista tai pergoloista puhumattakaan (huom. sanasto on hallussa). Minä konttailen säälittävien kukkapenkkieni reunalla tihrustellen pientä ruusun alkua, jonka - tämä on niin huvittavaa - toin siihen keskeltä hiekkaleikkikenttää viime kesänä taskussani. Niin kuin se siitä johonkin kehittyisi... Ja sitten on noita kukkia, tai mitä lie huituloita, joita perennapenkkiin on ilmestynyt, ja vanhana horsmologina haluan nähdä, mitä niistä syntyy. Kuollutta massaa ennen pitkää, veikkaisin.

Naapuriimme on muuttanut uusi pariskunta, joka vaikuttaa onnekseni ainakin toistaiseksi yhtä saamattomalta pihansa kanssa. Tosin heidän pihassaan on jo puskia. Kyyläilen seinänaapureiden pihalle ja mietin, eivätkö ne koskaan aio repiä noita viimekesäisiä pujoja pois pensaistaan. Uudet naapurimme ovat nuoria ja kauniita ihmisiä. Ei niistä oikein muuta osaa sanoa. Kauniita ihmisiä, sellaisia, joilla on pieni koira. Pihassa seisoo farmariauto ja eiköhän niitä yhdistelmärattaita ja turvakaukaloita ala ilmestyä seuraavaksi.

Tänään istuttiin Siwan pihassa autossa jätskiä syömässä. "Kato äiti, heppa kyydissä!" poika totesi viereiseen ruutuun tulleesta Opelista. Siellähän se läähätti vasten lasia: komea rottweileri. "Ei poikani, ei se ole heppa. Hepalla ei ole tuollaisia hampaita"...

Valkosuklaaihmiset

Olen tajunnut, etteivät kaikki pidä valkosuklaasta. Tiesin jo ennestään, että kaikki eivät pidä vaahtokarkeista. Tiedän myös, että jotkut hullut tykkäävät vedellä Sisuja jatkuvasti. Mutta etteikö valkosuklaa muka uppoisi johonkuhun? Maailmassa ei taidakaan olla virhe minun kohdallani, vaan aivan jossakin muualla. Mm.



Meitä erilaisia karkki-ihmisiä mahtuu maailmaan. Olen tavannut niitä, jotka syövät vain kovia ja kirpeitä karkkeja, ja niitä, jotka mussuttavat merkkareita. Suklaarusinafanaatikkoja, Fruitdrops-kummajaisia ja m&m's -kannattajia (pähkinän kanssa). Suklaahulluja taitaa olla maailma puolillaan - ilman suklaata ei maailmaa varmasti edes olisi, juu. Itse olin lapsena aivan villinä liköörikonvehteihin. En tiedä, oliko fiksua kiskoa 7-vuotiaana koko pussillinen yksikseen ja lähteä sitten pyörällä sotkemaan liikenteen sekaan. Ja sitten minä muistan sen suuren laatikollisen hedelmäautoja, jotka napsittiin isän kanssa - ja yöllä oksennettiin. Omar taisi aiheuttaa jotain vastaavaa vähän sen jälkeen... Ja silti en ole lakannut karkkia mättämästä. Hammasparkani... verisuoneni... sokeriarvoni... sydämeni... vyötäröni...

Minua niin ärsyttää se, että leikin välillä olevani tykkäämättä jostakin karkista, ja sitten kun saan sitä laatua naamani eteen sopivan annoksen, niin kauhon ne joka tapauksessa poskiini kuin viimeistä päivää. Että sokeri kuin sokeri, kaikki uppoaa. Ja minulla onkin paksut posket.

Loma

Lämmin kallio tuntuu niiin hyvältä paljaan jalan alla ja aurinkoinen merimaisema nollaa ajatukset. En edes uskalla ajatella ensi viikon työhön paluuta.

Kehonrakennusta

Lapset kasvavat.

Kun poika oli pariviikkoinen, semmoinen alle neljäkiloinen rääpäle: "eikö tää reppana ikinä ala kasvaa?"

Kun poika oli neliviikkoinen, koko ajan sylissä viihtyvä: "nyt muuten rupesi riittämään sylissä kanniskelu... pliis ole edes puoli minuuttia siinä sitterissä pliiiiis".

Kun poika oli vauva, semmoinen 7-kiloinen, ristiäisten aikaan: "en kyllä jaksa roikottaa tätä enää yhtään kauempaa, olen seisonut jo 20 minuuttia, mun käsi ei kestä enää!"

Kun poika oli vieläkin vauva, semmoinen 10-kiloinen puolivuotias: "en mää jaksa sitä enää nostaa tuolta sängystä, nukkukoon samassa sängyssä".

Kun poika alkoi lähestyä taaperoikää, semmoinen 14-kiloinen jässikkä: "noo... kai mä nyt vielä tänä iltana jaksan heijailla tätä tässä tän 45 minuuttia, jos se sen päätteeksi nukkuu kolme tuntia". (Seurauksena rasitusvamma vasemmassa ranteessa.)

Kun poika kasvoi yli 15 kilon: "tää on kyllä viimeinen kerta, kun nostan sua tänään... eii, voisitko kävellä vähän itse... no okei, vielä kerran, mutta taatusti en jaksa nostaa sua tällä kasvuvauhdilla enää montaa viikkoa".

Kun saavutettiin 18 kiloa, 2,5-vuotiaana: "hiiiiooop, no niin, nyt oot keinussa (äläkä tuu sieltä pois puoleen tuntiin) ja isi tulee nostamaan sut pois".

Tänä päivänä, kun poika on melkein 3-vuotias: "mieluummin kävelisin tuon kolme kilsaa kuin nostan sut tohon bussiin ja pois ja seuraavaan bussiin ja siitä pois... jaaha, mennääs sitten, reppu, kassi, poika ja bussikortti uuuuhhffppmmph lääh lääh, no niin!"

12 vuoden kuluttua: "oota äiti nostaa sut siihen mopon kyytiin, noooiin! Hei hei, hauskaa iltaa!"

Tilinne on ylittynyt

Tilinne on ylittynyt. Oheisesta erittelystä voitte tarkistaa tilinne viimeiset tapahtumat. Pyydämme teitä maksamaan ylityksen määrän ja siitä aiheutuvat kulut tilillenne... Eli kaikki menee, mitä tulee, ja enemmänkin. Olen hyvin joustava näissä yksityiselämänkin raha-asioissa - raha ei jää pyörimään tilille käyttämättömänä, keksin sille kyllä enemmän tai vähemmän päätöntä käyttöä. Yleensä en edes tajua, mihin olen rahani laittanut. Ei minulla kuitenkaan ole mitään maksullisia harrastuksia, ei lehtitilauksia, ei jäsenmaksuja... ei myöskään niitä pahamaineisia baari-iltoja, joissa saisin tyhjennettyä puolet pankkitilistäni vain kaamean krapulan hankkimiseksi. Voi olla, että kannattaisi taas kysäistä asiasta joltakulta tontulta; niillä on ollut sormensa pelissä ennenkin elämässäni. Ainakin mitä tulee parittomiin sukkiin, kaapista kadonneisiin alkoholituotteisiin tai tyhjentyviin polkupyörän renkaisiin paniikkiaamuina.

Odotellaan tässä nyt sitten vielä joku tovi, että Sampopankin verkkopankki haluaisi palvella minua tässä Firefox-selaimessa... vaikuttaa melko "lupaavalta" toistaiseksi, joo että eihän siinä mitään... Tässä odotellessani voisin mennä syytämään rahojani johonkin päin nettiä, ettei tarvitsisi sitten seuraavan palkkapäivän tienoilla miettiä ja panikoida käyttämättömien rahojen kanssa.

Pepsi kills you, dude

"Seurauksena on, että hevijuusereiden kaliumarvot putoavat, joissain tapauksissa vaarallisen alhaisiin lukemiin." Iltalehti BBC:n uutisesta 19.5.2009. Hevijuuseri? Juuseri, hevi, heviveiter, juusapiliti...

Asiasta toiseen - vuoden työntekijä ilmoittautuu, tässä olen. Taas yhden kohtuullisen ansiokkaan mokan aiheuttaneena, eikä asiaa saa onneksi enää korjattua. Kiitos vaan onnitteluista - ai, haluatte palkata minut talousvastaavaksenne? Kyllähän se sopii, voin taata tehokkaan mutta huomaamattoman konkurssin "inhimillisten virheiden" ansiosta alle vuodessa.

Luovuutta etsimässä

Voi että minä tahtoisin kirjoittaa, voi että minä tahtoisin piirtää. Hankin tosiaan niitä ohuita, mustia piirustustusseja, kalliita vieläpä, mutta en minä oikeasti löydä enää luovuuttani. Ainakaan sillä tavalla, että voisin raapustella paperille jotain, minkä kehtaisi näyttää kenellekään. Missä vaiheessa piirtämisestä on tullut niin vaikeaa? Onko todellisuutta, että elämäni suurimmat saavutukset taiteilijana olivat ne vähän alle 10 kuvaa, jotka olen saanut julkaisuun niinkin arvostetussa mediassa kuin Sinä & Minä -lehdessä 90-luvulla? Voi ahdistus ne olivatkin vielä kamalia kuvia :-/. Palkinnoksi (arvonnassa, sijoitukseni piirustusskabassa taisi olla peräti se 6.-10. sija) sain Sinä & Minä -paidan ja Culture beatin sinkun. Joskus tulevaisuudessa aion vielä tunnustaa itselleni, että piirtäminen on ollut minulle vain terapiaa. Teokseni eivät kelpaa julkisuuteen, enkä minä niitä edes uskaltaisi näyttää muille, kun kuvittelen niiden paljastavan aivan liikaa jotain pipipäisestä sisimmästäni ja seuraavaksi löytäisin itseni pakkolääkittynä suljetulta osastolta.

Kirjoittaminen taas on semmoista pikahätäsutimista, mitä nyt vaan töissä ehtii ja joutuu tekemään. Repäisen hätäisesti kasaan pieniä uutisia projektimaailmasta ja sitten kärsin seuraavan viikonlopun, kun paremmat ideat ja muotoilut putoilevat mieleen 48 tuntia myöhässä. Aivan turhaa, niin turhaa. Siitä, kun viimeksi jotain oikeasti kirjoitin, on jo niin pitkä aika, etten edes tunnista silloista tekstiä omakseni. Taas se tuttu kysymys: mitä siitäkin pitäisi ajatella?

Kesä tulee hitaasti mutta varmasti (sarjastamme kliseiset ilmaisut ne on poppia). Reilu viikko ekaan lomaviikkoon :).

Torstai

Päiväni alkaa aina upeasti bussipysäkille juoksemisella. Omassa pihassa kehtaa laukata kuin mielipuoli hepo kieli ulkona suusta, kun sitä ei näe kukaan muu kuin naapurit, mutta kadulla joutuu hiljentämään sivistyneemmän näköiseen kipittelyyn. Ja sitä se on aina. Voi tietysti olla, etten kohta enää edes osaa kulkea mitään matkaa juoksematta siitä osaa. Niin ja se on inhottava tuuli tuolla ulkona tänään. Nyt olen nätti levähtäneen etutukkani ja vetistävien silmieni kanssa (on muuten ystäväni tauti taas silmässä which is nice). Mutta niin vain kävi, että hetkeni aloittaa ura kohti huippumalliutta alkoi juuri tänään. Päädyin johonkin päin Kiinaa lähtevään kuva-aineistoon vilkuttelemaan muiden tämän käytävän blondien rinnalle.

Olen jo pari vuotta odotellut soittoa Telefinland-mieheltä. Mikä siinä on, ettei hän muka lue tätä blogia? Työnumerooni soitteleville puhelinmyyjille taas haluan sanoa, että kohta minä suutun!! :D Yritän aina sanoa, että minä halua niitä Nalle Puh -kaupanpäällisiä. "Juu kyllä meillä on täällä muutakin - on Peppi Pitkätossua ja Myyrää ja muita kotimaisia, jos ei se Disney kiinnosta".

Puhelimeni väittää muistin olevan täynnä ja käskee sulkemaan sovelluksia. Hieno ominaisuus se tuokin, ei mene ohi ravistelemalla, joten paine tarttua ohjekirjaan kasvaa. Ei sillä, että tarvitsisin tuon puhelimen sammuttamiseen ohjekirjaa.... Voisin kyllä mielelläni ottaa tähän aamuun pari virkapukuista poliisia silmäni iloksi ja auttamaan tässä puhelinongelmassa. Että terkkuja sillekin suunnalle.

Äitienpäivän aamuna

Jepsanjeps

Mitähän sitten haukkuisi? Vai ihan vaan itseään? Tai mistä kirjoittaisi yleensäkään? Kyllähän sitä varmaan jotain olisi kehiteltävä. Onhan maanantai.

Eilen vietettiin äitienpäivää. Ihan kivasti meni päivä. Aamukuudelta heräsin ajattelemaan työasioita, mutta olipahan hyvä tilaisuus lähteä aamulenkille seitsemän jälkeen sitten. Kävin rannassa kävelemässä ja valokuvailemassa, yritin vähän hölkkäilläkin mutta joo... Kotiin palatessani täällä oli aamiainen valmiina - tosin isäntä oli hieman kerennyt jo kummastella häipymistäni, kun ei ollut huomannut yläkerran ovessa "lähdin lenkille"-tarralappuani. Ikinä ennen en ole kyllä aamulenkillä käynytkään, joten ei ihme, jos kävi mielessä jo lööppejä äitienpäivän aamuna kadonneesta äidistä.

Iltapäivällä minua hemmoteltiin hirmuisen hienolla ja hyvällä vaahtokarkkikakulla (Facebookista voi ihailla kuvia siitä - sisko ikuisti kyllä muitakin hemaisevia kuvia...), siivousrauhalla, saunalla, ruusuilla ja vielä muutamalla annoksella sokeria. Eli oikein mukava päivä. Kiitokset vaan meidän ukkeleille. Poika oli tehnyt hoitopaikassa lahjankin: peltirasia, jonka päälle on liimattu eri värisiä paperitolloja ja piirretty ilmeisesti minun kuvani. Siitä tulee vielä minun korurasiani :).

Meidän poika on oppinut lukemaan: lueskeli Kinder-munan sisältä papereista "tämä on lapsille tarkoitettu suklaamuna". :) Tällä hetkellä hän jynssää matolle kaatamaansa Muumi-limpparia sanomalehdellä... Meno on taas kuin villissä lännessä, kuinkas muutenkaan. Onhan maanantai ja isä työmatkalla.

Matti palasi kotiin.

En tiedä, missä Matti on käynyt ja kenen kaikkien kanssa, mutta hieman meinasi naurattaa kaupan kassajonossa, kun tämän otsikon lehdestä bongasin. Matti se on semmoinen veijari, ja kaikkihan me hänelle vain hyvää toivomme.

Työpaikan JYP-juhlakahveilla katselin seinälle heijastettua heikkolaatuista nettivideota kultajuhlista. Siellä se Matti hekumoissaan hoilotteli JYPin poikien kanssa lavalla juhliessaan koko elämänsä odottamaansa voittoa. Nettivideossa Matin pään kohdalla tuntui olevan jatkuvasti sellainen pikselimössö, että jos en tietäisi, olisin voinut yhtä hyvin sekoittaa kaverin Innon Marcoon. No, voitto tuli Jyväskylään. Meille kaikille jyväskyläläisille tämä ei ole aivan niin suuri asia, mutta toki otan onnittelut vastaan, jos joku vielä kokee tarpeenaan sellaisia minullekin osoittaa. Olenhan minäkin ehkä panokseni tuohon voittoon antanut, kun taannoin niitä jäähallin järkyttävän lämpimänhajuisia pukuhuoneita siivosin tai kiekkokansan purkkaa tai mälliä katsomosta irti raappasin...

Huomenna on vappuaatto. Joops.

Räkänenäpäivät jatkuu

Eikö olekin houkutteleva "mainos" tämän perheen elämästä?

Tänään tunnin verran saippuakuplia puuskuttaneena (tästä lähtien pidän kyllä aina sellaisia mukanani) voisin kirjata ylös viimeisimpiä lausahduksia meidän 2,5-vuotiaan suusta. On nimittäin viime aikoina tullut puhetta mm. äidin ja isän työvaatteista - kun jonakin päivänä isillä ei olekaan "taksipaitaa" päällä ja kun äiti ei työmatkalle lähtiessään tosiaan pue kravattia päälleen.

Huomenna on hoitopaikassa naamiaiset tai jonkinlaiset vappukarkelot. Pähkäiltiin pojalle vappuvaatteita tai rooliasua, mies puhelimen päässä Prismassa ja minä kotipihalla hiekkalaatikon reunalla tasapainoilemassa, mies käski kysyä, laittaisiko poika mieluummin hiiren korvat vai tiikerin korvat. Vastaus oli "omat korvat, minulla on omat korvat". Niinhän se tosiaan on.

Olemme pidempään pohtineet, mikä mahtaa olla pojan anarkiaminän nimi eli se omituinen "huui kunassi", jota tämä on toistellut viimeisen vuoden ajan esimerkiksi juoksennellessaan nakuna pitkin yläkertaa. On pähkäilty, olisiko se joku merirosvotyyppi vai ihan vaan pojan itse keksimä sana. Kauan siinä siis meni, kunnes pari viikkoa sitten tajuttiin, että oli kyse Tuure Kilpeläisen Kuningas EI :stä... "olen kuningas, suuri kuningas, kuningas E ja I..."

Lämpö :)

Perjantaina oli aamulla nollakeli ja iltapäivällä ihmiset kulkivat ilman takkia :). Ihanata :). Tänäänkin on melkein lämmintä :). Huomennakin varmaan :).

At the Office Again

Kiitos vaan "mietinytvähänmitäsinnekirjotat"-kommenteista, niin en ole saanut kirjoitettua blogiin enää mitään viime päivinä. Jatketaan siis valaistumisen ja henkisen kehityksen odottamista.

Toimii!

Nyt se toimii (kuinka kauan?), meidän netti!!! Oi voi, kyllä sitä yli viikon kestikin, kamalaa eroa internetistä kotoa käsin (ja eihän työpaikalla voi blogata). Tämä tarkoittaa sitäkin, ettei tarvitse lähteä sunnuntaina työpaikalle tsekkailemaan viimeisintä tilannetta stressipaniikkipesäkkeissä, mikä nyt valitettavasti olisi ollut väistämätöntä ihan vain omaa mielenterveyttään maanantaiaamuksi säästelläkseen. Which is nice.

Tuulee muuten tuolla ulkona, pohjoisesta (ja tällaisia kirjoitusaiheita siis olen joutunut panttaamaan nämä 10 päivää). Tämä oli se päivä, kun löysin aamulla jostakin oman motivaationi ja hetkellisesti väitin olevani valmis pesemään tänään muutaman ikkunan - kunnes järki astui peliin ja päätti, ettei näin tuulisena päivänä kannata avata ikkunoita. Tai tehdä oikein muutakaan järkevää. Nyt lapsosen päiväuniaikana ajattelin kuitenkin tsempata (parin tunnin päästä nähdään, ettei mitään tapahtunut kuitenkaan) ja silitellä makkarin ikkunaan uudet pimennysverhot. Kesä tulee (yöt on kyl pakkasella yhä), meillä vedetään valon eteen vaan paksumpaa muuria... :D

Poika toi hoitopaikasta tekemänsä pääsiäisaskartelun, joka kiipeää tähänastisista askarteluista ehdottomasti kuolemattomien töiden gallerian top 5 :een. Tämä edistyksellinen teos vaatii mielestäni omat kuvansa niin etu- kuin takapuolestakin:

Valituksen aiheita

Kyllähän se on taas valituksen aika. Surun ja murheen uutisia aluksi: keittiön ikkunan välissä asuva karvatoukka ei ole liikkunut kahteen viikkoon. Ei vaikka viikonloppuna oli välillä ihan lämmintäkin. Olisi kai pitänyt ruokkia sitä :(.

Ja minulla on työstressi. Voihan sitä ajatella, että tuleva neljän päivän vapaa viikonloppu helpottaa tilannetta. On ainakin tilaisuus nukkua vähän enemmän. Ja seuraava viikko on sitten taas neljän päivän viikko ja sitten tulee viiden päivän viikko ja taas neljän päivän viikko, kun tulee vappu. Mutta minä olen alkanut ajatella niinkin, että voidakseni paremmin töissä minun tulisi onnistua paremmin töissä tai ainakin minulla pitäisi olla enemmän kivoja työpäiviä. Mitä enemmän kivoja työpäiviä, sitä kivempi töihin on aina tulla. Ei se vaan oikein tilannetta helpota, jos ne stressitontut roikkuvat lahkeissa vielä kotonakin, eikä osaa olla ajattelematta työasioita vähän väliä. Minun tapanani on kantaa muidenkin murheita ja tekemättömiä töitä tai mitä milloinkin, joten tietysti se olisi kiva jos työkavereillakin olisi kivaa töissä (sen lisäksi, että he suoriutuisivat kaikista tehtävistään moitteettomasti ja nopeasti ilman, että edes huomaisin asioita tapahtuneen), niin olisi se minunkin eloni siltä osin kevyempää. No juuh..... nyt tuntuu vyöryvän räkätautia päälle. Sehän se vasta lystikästä onkin, jos sairaslomalle joutuisi ja pitäisi yrittää olla kotona tekemättä töitä.

Muita valituksen aiheita:

• Piti jättää lapsi hoitopaikkaan itkemään, kun harmistus ei meinannut millään mennä ohi sen jälkeen, kun hoitajan muksu oli takonut tätä leikkilääkeruiskulla ohimoon heti aamun avaukseksi jo muutenkin mukavana maanantaiaamuna.
• Meillä kävi vain yksi trulliporukka virpomassa eilen. Jouduin itse suorittamaan virpojille varatun suklaajemman inventaarion ja tyhjennyksen.
• Sormeni ovat kylmät jatkuvasti. Minulla täytyy olla vaihdevuodet.
• Kevääntulo näyttää pysähtyneen ja sormien lisäksi palelee varpaita tuolla ulkona, kun piti jo mennä ottamaan kevätkengät jalkaan.
• Pitää palata muiden valitusten kanssa myöhemmin...

Suklaata, aina suklaata.

Hyvin uppoavat nämä virpojille varatut suklaamunat. Taas yksi onnistumisen kokemus painonpudotushaasteessa... Johan tässä on kuukaudessa 100 g pudotettukin.

Minulta kysyttiin, onko blogini Blogilistalla, ja pitihän sitä käydä sitten ihmettelemässä ihan itse. Kaikkia blogeja niitä löytyykin. Tänään perehdyin vain siihen sarjaan, jossa helsinkiläismisut blogaavat postaamalla kymmeniä kuvia itsestään joka päivä blogiin ja välissä raportoidaan tekstin ja kuvien muodossa, mitä on tullut ostettua ja päivitellään, että kai mää nyt oon aika pirun kenkäfriikki voi apua... Yhdessä blogissa oli jotain 17 sivua tarkkaa kuvausta sen kirjoittajan iltapuhteena toteuttamasta kasvohoidosta tai kynsilakkavalikoimista, ja no senhän arvaa, mitä tällainen katkera perheenäiti moisesta voisi tuumailla. Että kateuttahan tää vaan... Mutta kyllähän mä uskon, että te kaksi tämän blogin lukijaa olisitte onnellisempia, jos minäkin vain keskittyisin pöhköjen juttujen sijaan kuvaamaan itseäni joka päivä kylppärin peilin kautta eri kulmista... helpompaa se kai olisi itsellekin, tartteis vaan aina löytää uusia vaatteita päälleen.

Ja olihan siellä muutakin. Kaikenlaista, mihin verrattuna omat höpinäni ovat kyllä hupaisan lapsellisia :D, mutta tämähän on tiedetty jo monta vuotta. En aio kehittyä.

Onneksi kukaan ei tiedä, kuinka paljon näitä suklaita olin alun perin...

Iltajutut

Dear blog,

onneksi ollaan jo huhtikuussa. Odotan jo niin kesää ja lämpimiä iltoja. Eka lomaviikko on jo sovittu kesäkuun alkuun... tosin ilmoittamatta projektipäällikölle. "Soooriii, päätin lähteä till Åland juuri sillä viikolla, kun on sitä ja tätä kokousta ja konferenssia, koita pärjäillä moikkeliskoikkelis..."

Ja maailma on. Lähipiirissä saadaan vauvoja, erotaan ja matkustetaan maailman toiselle puolelle - ei näitä kaikkia tosin samassa perheessä. Itse katselen tässä Ellen Degeneresiä ja mietin, onko se hyvä vai ei. Vissiin jotain hyvääkin, kun istun iltaa seurassaan jo ainakin viidettä kertaa (kunnes juuri nyt meidän isäntä tulee makrillivoileipien kanssa ja laittaa boksilta tulemaan Konttoria kesken mun telkkarinkatselun). Ja ikävä on omia ystäviä ja kaikkee. Kissa pitäis viedä kilpirauhaskontrolliin, laskut on maksamatta ja kerkesiköhän se verokorttikaan ajoissa oikeaan osoitteeseen. Ja voisko joku kertoa mulle sen yhden kivan väreilläleikkimispaikan osoitteen, kun en ikinä muista sitä kuitenkaan... muistanko edes, mitä siellä pystyi tekemään? En, mutta kiva se silti oli.

- Lisäys 4.4.2009: Kiva värileikkipaikka oli kuler.adobe.com ja toinen uusi kiva on http://labs.ideeinc.com/multicolr/. Tuleekohan joku hirttämään minut tämän kiehtovan kuvan käyttämisestä...

Vois lähtee vaikka tonne.

Sisäistä voimaa. Ulkoista kauneutta.

Se on se uusi Mac Pro, kuulemma. Aivan kuten minä :D.

Viikonloppuna vietettyyn maailmanlaajuiseen Earth Houriin osallistuin innokkaana (äitini tosin oli vielä innokkaampi, koska oli sammuttamassa valoja jo viikko sitten). Olimme perhelomailemassa Kangasalla - hauska tarina jo sekin tietysti - ja virittäydyin hotellissa Earth Hour -tunnelmaan jo klo 20 alkaen. Suomessa oli tarkoitus osallistua tapahtumaan sammuttamalla tarpeettomat valaistukset tunniksi klo 20.30-21.30. Laitoimme hämyvalaistuksessa sitten poikaa nukkumaan ja niinpä minäkin vietin tuon nostalgisen tunnin ja pari seuraavaakin nukkumalla... jonka jälkeen piti nousta muodollisesti viettämään myös "romanttinen" hotelli-ilta vajaassa tunnissa, siten kuin se nyt nukkuvan lapsen kanssa samassa huoneessa on mahdollista: pikatahdilla punkkua muovimukista, rouskutusääniä peitellen sipsejä tai muuta herkkua ja telkkarin tai läppärin tuijottelua pimeässä... tällä kertaa tuijottelimme miehen kanssa kumpikin omia läppäreitämme :D. Jotenkin noita olosuhteita ei muista reissuun lähtiessään, vaikka tokihan se pieni viikonloppumatka aina kotona kököttämisen voittaa. On kai tuossa sekin puoli, että saapahan olla rauhassa hiljaa, eikä tule turhia paineita keskustella mitään henkeviä.

Mutta Earth Houriin palatakseni täytynee raportoida pieni moka tuohon tapahtumaan osallistumisestani: olipa sitten jäänyt takapihalle ulkovalot päälle koko reissun ajaksi. Että siellä ne jouluvalot loistivat yötä päivää ja taatusti sen maagisen Earth Hourinkin ajan... parempi yritys ensi kerralla, tai jotain.

Katselin eilen illalla yhden jakson 30 rock -sarjaa. Siinä yksi päähenkilöistä täytti 50 vuotta ja esitteli asioita, joita oli lapsena kirjannut haluavansa tehdä ennen kuin täyttää 50. Olisipa hauskaa, jos olisin itse vastaavan luettelon joskus tehnyt :). No, riippuu tietysti iästä, jolloin sen olisi laatinut - 17-vuotiaana olisin kirjannut asioita, joita teen ennen 34 vuoden ikää, sillä se sattui siinä vaiheessa olemaan se dramaattinen ikä, jolloin olin päättänyt kuolla. Sittemmin tuota suunnitelmaa on täytynyt muuttaa, joskaan en ole vielä mitenkään erityisen vakuuttunut siitä, että minulla olisi tässä maailmassa mitään virkaa enää neljän vuoden kuluttua (muuten kuin äitinä) ;).

Nyt jos asiaa ajattelen, haluaisin ehkä ennen 50 vuoden ikää ainakin

• nähdä poikani kasvavan aikuiseksi
• järjestää monia iloisia juhlia
• tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin
  
• hankkia uuden kissan
• matkustaa vielä uudestaan New Yorkiin
  
• maalata ainakin yhden seinän
• tehdä grafiikkaa ja maalata
  
• juosta puolimaratonin :D
  
• kokeilla vapaasukellusta
  
• ajaa pakettiautolla
• kokeilla improteatteria tai näyttelemistä
  
• tehdä edustavat webbisivut/portfolion
  
• osallistua pilkkikilpailuihin vielä kerran
• käydä konsertissa tai festareilla ulkomailla ja useammissa sellaisissa kotimaassa
• pysyä alle 100-kiloisena ja tietenkin terveenä.
  

Aika vaatimatonta, mutta ei tässä kyllä pysty venymään mihinkään benji-hyppyihin, vuorikiipeilyyn, julkkisromansseihin tai lottovoittoihin.

Aivan tavallinen keskiviikko

Sain tänään vauvauutisia ystävältä: iso poikavauva oli tullut maailmaan eilen illalla :). Törmäsin siskooni kaupungilla: blondattu tukka ja kielessä lävistys. Mitähän muuta vielä? Itse vietin päiväni töissä stressipeikkoillen ja paniikissa poukkoillen. Niin paljon jäi tekemättä ja huomenna työmatkalle. Huomenna on vuorossa myös se ahdistava torstai, kun olen ensimmäistä kertaa yötä erossa pojastani. Ei tässä shokissa irtoa edes tekstiä.

Tautia odotellessa

Se on blogiaika taas, klo 22.10 ja aivot vapaalla. Ei sillä, etteivät ne muinakin aikoina olisi. Tässä on tullut kerta toisensa jälkeen tajuttua, että oma pää elää vielä vuodessa 2005, enkä saa sen sisältöä edes hartaalla yrittämisellä päivitettyä tähän aikaan. Taisi jo loppua sekin aika, kun olisi saanut puhua imetysdementiasta tai univajeesta. Nyt voi aina (vapauttavasti?) päätyä korviensa välistä tyhjyyttä kuunnellessaan toteamaan olevansa tyhmä (ja lisäksi tylsä). Että meitsille sopii siis parhaiten ne keskustelut, joissa käsitellään omaa itseä eikä mitään muuta, heti kun pitäisi sanoa jotain nokkelaa mistään oman navan ulkopuolelta, minun on parasta keskittyä suuni kiinni pitämiseen. (Hmm... kissa juoksi juuri päin pakastimen ovea?)

Kurkku tuntuu kipeältä, poika on ollut sairaana keskiviikkoillasta alkaen ja mies eilisestä. Olisi pitänyt arvata, ettei olisi pitänyt ostaa niitä nenäliinoja viime viikon alussa. Epäonnisia sattumuksia, joita ei kuitenkaan voi olla huomaamatta. Mielenkiintoisia yhteyksiä on tullut huomattua muutenkin tässä elämässä ja eikös näistä voisi jo ihan oman mielenrauhansa vuoksi kehitellä suorastaan lakeja:

• Älä hanki nenäliinoja ennen kuin niille on tarvetta oikeasti - lapsesi ja pian koko perheesi on räkätaudissa parin päivän kuluessa. (muutenhan nuo räkätaudit ovat todella harvinaisia...)
• Älä huoli lahjaksi saamaasi digitaalista kuumemittaria - makaat mystisessä kuumetaudissa seuraavat 2-3 viikkoa ja tunnet sen jälkeen lopun elämääsi olevasi kummajainen, kun ilmeisesti puolet aivokudoksestasi on kuplinut ulos korvista aivojesi kiehuessa viikkotolkulla.
• Älä vietä ystävänpäivää - amerikkalaishapatusperinne ei estä sitä, että tulisit kuitenkin jätetyksi juuri 14.2.
  
• Älä innostu saamistasi ruusuista - 50 % mahdollisuudella niitä seuraavat myös huonot uutiset.
• Älä luota sokeasti maailmanhuippulaatu-kodinkonemerkkeihin - vaikka korjausmies sanoo, että 99,9 % tapauksista Mielen toimintaongelmiin syynä on pelkkä asennusvirhe, saattaa sinulle sattunut vehje silti olla viallinen (ja siis oikein asennettu).

Niin että onkohan se minun vuoroni sitten sairastua... Kunpa saisimme kaikki taudit pidettyä alkuviikosta, kun ensi viikonloppuna pitäisi selviytyä parin päivän perhelomalle :D.

Porkkanaa ja Pepsi Maxia

Ja hyvää iltaa hyvät ihmiset,

Onneksi jotkut meistä ovat hyviä.

Tämän päivän bussibongaukseni olikin sitten toista luokkaa kuin eilen. Kirjaston pysäkillä jalkakäytävän reunan kaiteella istui nuori down-nainen ja jutteli roskapöntölle. Fiilis oli jokseenkin eri kuin eilen, vaikka yritinkin toiveikkaasti saada mieleeni kuvaa roskapöntön toisella puolella minulta näkymättömissä istuvaa lilliputtia tai puhuvaa varpusta, jonka jutuille nainen nyökkäili ja hymyili omien juttujensa välissä. Että siitähän se sitten lähti ja eipä tuo työpäiväkään niin putkeen mennyt. Nyt illalla iskee tajuntaan myös joitakin ankeita tosiseikkoja töissä meneillään olevista isoista asioista, jotka suoralla suomella kuvattuna ovat menossa päin persettä. Tässähän voisi rakentaa vaikkapa mojovan stressin. Mutta eipä siitä sen enempää.

Nyt illalla olen piristänyt itseäni taas lukemalla fiktiivisiä keskusteluja.

Maaliskuu

Tää näyttää olevan se kuukausi, kun aina ennenkin olen ollut aktiivisimmillani. Kevätihminen selkeesti, juu-u. Veikkaan, että pari muutakin viestiä vielä tässä kuussa lähetetään ilmoille, laadutonta tai ei, sillä ei tätä kevätmielialaa pysty pidättelemään kuitenkaan. Paitsi vuonna 2007, jolloin keskityin tässä vaiheessa kevättä vain vetämään kunnialla läpi päivän ja yön kerrallaan, tai oikeastaan tunti ja tehtävä kerrallaan vauvan tarpeet omieni edellä sumeaa arkea sumealla logiikalla...

Yksi maanantai taas takana. Tänäkin aamuna tallustin silmät sikkurassa kylppärin peilin eteen tarkistamaan, onko lepo kasvattanut lihaksiani. Ei ollut sixpäkkiä vieläkään ilmestynyt, pakko odotella huomiseen. On minua tänään kuitenkin jotkut asiat ilahduttaneetkin. Esimerkiksi työmatkalla bussissa bongaamani Abba-fani, eli nuorehko miekkonen jolla pauhasi Dancing queen aika kovaa korvanapeissa. Siitä sai matkaansa sopivan hymyn ennen työpaikalle päätymistä. Samoin olen iloinnut lumen ja loskan alta paljastuvasta kuivasta asfaltista :).

Huomenna on mummini nimipäivä. Kortti lähti postiin, mutta harmitus sen perässä... ei ole tullut käytyä mummia katsomassa kuukausiin, tai yli puoleen vuoteen. Ottaa kyllä päähän sekin, että hän joutuu asustamaan vanhainkodissa pienessä kopperossa, kun ei enää kotonaankaan uskalla olla ja pääsee liikkumaan enää oikeastaan vain pyörätuolissa (joka sekin olisi kai voitu estää jossakin vaiheessa, jos vaan jotain apua ja hoitoa olisi järjestetty, tai mistäpä minä tiedän). Minulla on aivan hupsu ajatus - haluaisin viedä meidän kiltimmän kissan mummin luokse kyläilemään, salakuljettaa sen kassissa vanhainkodin aulan läpi sinne pieneen huoneeseen, koska mummini on aivan hulluna kissoihin (hänellä on esimerkiksi ollut sama kissaposteri olohuoneensa koristeena niin kauan kuin minä olen ollut olemassa ja se sama kuva on nykyään myös vanhainkodissa seinällä). Voin kuvitella, että mummi itse varmasti päivittelisi tempaustani ja hymähtelisi tyytymättömän oloisena (meidän mummi on niitä mummeja, jotka hymähtelevät tasaisin väliajoin telkkaria katsellessaan ja muutenkin), mutta olisi kuitenkin aivan innoissaan asiasta. Niinhän minä luulen... kuitenkin hän vaan motkottaisi jälkeenpäin ja käskisi hankkimaan meikäläiselle oman hoitopaikan jostakin mahdollisimman kaukaa :-/. Motkotuksen aiheita kun on ennenkin kuultu puskaradiosta, mm. tämä meidän sairas ja likainen avoliittomme ja lapsi ilman papin aamenta. No, se hänelle sallittakoon.

Aika korjaa aivovirheet.

No joo. Mitähän hittoo?! 8-[ Öö... Ei kai tässä auta kuin kiitellä poikaansa läppärin näyttöasetusten muuttamisesta. Ei niin mitään käsitystä, kuinka saan asetukset palautettua. Ei niin minkäänlaista hajua, mitä tälle on tapahtunut. Kuva on pieni mutta hieno. Mutta ei se mitään, tärkeintä on että verkko toimii. Pahimmassa painajaisessani tapahtui niinkin hirveitä, että ensin loppuivat karkit karkkikaupasta ja sen jälkeen lakkasi internetskubortaali toimimasta - voiko kamalampaa painajaiskuvatusta kuvitellakaan? ;) Vakavasti ajatellen ehkä voi, esimerkiksi se kun oma äitini muuttui unessa saatanaksi, jota vastaan unessa taistelin pelkät nyrkit ja sanat aseinani. Tai se että lähdin ulkomaan matkalle ja unohdin kotiin vielä imetysiässä olevan lapseni...

Minulla oli jotain hienoja ajatuksia tähän tullessani, mutta johonkin katosivat tuossa matkalla mielestäni... jääkaappikin pitää niin ihmeellistä ääntä ja kissa kävi äsken roikkumassa reisiläskeissä, joten ajatus pätkii. Ja pätkii näköjään nettikin tällä hetkellä.

Olin eilen työmatkalla ja matkustin junassa. Päätinpä sitten itse toteuttaa sitä ääliömäisyyttä, josta usein olen arvostellut muita: kailotin puhelimessa työasioita, ummet lammet jauhoin ja manasin ihmisiä, enkä jättänyt mainitsematta nimiä, organisaatioita tai muita yksityiskohtia. Erittäin ansiokasta, hyvä minä. Nyt muistankin, mitä minun oli tarkoitus kokeilla junassa - blogin päivittämistä puhelimen kautta, ja vieläpä kuvan kanssa. Eipä tullut kokeiltua tällä kertaa, sillä nuo edellä mainitut puhelut ja ahkera työtoverini pitivät minut matkojenkin ajan tiiviisti töiden parissa. On se nyt kumma, kun ei ehdi työaikanaan nettiä surffata, ei edes työmatkalla.

Miltä voi tuntua olla tämmöisen naisen mies?

Minähän kävin tänään ihanassa ja rentouttavassa tunnin mittaisessa, lahjaksi saadussa, kasvohoidossa. Minähän päätin sitten sen autuaallisen hemmottelun päätteeksi hieman sijoittaa kauneuteen. Hieman. Joitakin kymppejä, kertaa kaksi. Eihän siinä mitään, tuote oli mahtava, ihana ja hyväntuoksuinen. Purkin nähdessäni tiesin jo olevani väärällä tiellä: pikkuruisen pikkiriikkinen purnukka tarkoittaa, että tuote on todella erittäin kallis. No paljonko se maksaa? *** Auts, kipurajat paukkuu, pidättelen yskähdystä. Entäs tuo toinen, nuo "tehotipat"? *** Ai jaahas, no tuota (olkapäällä joku piru hihittelee, että taasko sä jätät sen haaveilemasi pikkiriikkisihanan purnukan ostamatta). Jotta meninpä sitten sijoittamaan "kauneuteen". Eihän sitä "erityistehoainetta" laiteta kuin kerran viikossa, vain näiiin piiiikkuinen tippa riittää katsos, nuiiin. Eikä tuota ihmeainetta tarvinnut edes myydä minulle, myyjä oli oikeasti hämmentynyt siitä, että edes päätin tuotteen ostaa. Siinä piti kaivella hinnastoja ja koodeja tiskin alta kuin niitä ei olisi koskaan ennen tarvittu, ei ennen kuin yksi räjähtänyt mutsi kävelee kauneushoitolaan sisään ilmeisessä kuluttamisen tarpeessa. Jeppajep...

Sitä ollaan nykyään niin euroopanomistajia, että eihän tuommoiset ostokset mitään kirpaise, krhm. Siitä sitten rasvapurnukka somassa pikku pussukassa tallustelen nuhjusena ja likaisissa lapasissani bussipysäkille värjöttelemään. Kotimatkalla sairas tempaukseni alkoi kieltämättä jo hihityttää ja kotiin tullessa oli ihanaa jakaa tämä vapauttava kokemukseni miehen kanssa. Teille, oi tuhatpäinen yleisöni, jaan nyt kuvan tästä Elämäni Ostoksesta. En viitsi asian hupaisuuden vuoksi kuitenkaan laittaa kuvaan mittakaavan hahmottamiseksi tikkuaskia tai lyijykynää...

Mutta olo on oikein mainio tällä hetkellä johtuen tuosta tämänpäiväisestä mukavasta rentoutushetkestä :). Se on niin hauskaa, kun ei siinä hoitopöydällä köllötellessään pysty edes ajattelemaan mitään, vaikka kuinka yrittäisi, kun väkisinkin joutuu rentoutumaan. Tälleen kerran viidessä vuodessa oikein kiva juttu sellainenkin. Kiitoksia vaan appiukolle ja vaimolleen tästä lahjasta! :)

Hulluna Jippuun

Sydän on menetetty. Nyt jo ihan kiitettävän elähtäneenä ja maailmaa nähneenä sitä onkin sitten yllättäen muuttumassa jonkun faniksi. Ikinä maailmassa en ole halunnut kirjoitella tunteikkaita faniposteja idolille, tai myönnetään että NKOTB:n Jordan oli jo lähellä sitä, mutta nyt olen hurahtanut niin syvälle Jippuun, että olen vähällä kirjoittaa hänelle (tai levy-yhtiön työntekijöille varmaankin) postia 8-/. Eipä tosin ollut yllätys, että minun kaltaisiani Jipusta seonneita näkyy vuodatelleen fiiliksiään lukemattomissa viesteissä Jipun keskustelupalstalle. Samat asiat kuin itsekin sanoisin, on sanottu siellä jo monta kertaa ennen minuakin. Minkäpä sille tekee, että musiikki ja sanoitukset koskettavat... Pari aivosolua kai vinksahtanut väärälle paikalle, kun vaikutelmaa eivät horjuta edes toisinaan kliseiset lyriikat ("tänään on sinun päiväsi..." / Enkelten kaupunki) tai ehkä himpun pitkälle mennyt tuotanto (esim. Kanna minut tai En osaa elää). Tai se, että mimmin lauluissa sanotaan liian usein "mä rakastan sua". Ehkä olen ollut liian kauan ilman säännöllisiä musiikkiannoksia ja musiikkimakuni vaan on päässyt rapistumaan. No joo, ainahan mää oon suomalaisesta tykännyt ja naislaulajista, turha selitellä. Jippu on hyvä tyyppi - ottaisin heti mun jengiin mukaan. Siihen kuuluukin ennestään jo Maria Veitola ja Vappu Pimiä :D. Lisäksi voisin ottaa vielä Merikukan. Oltais hyvä tiimi. Yksi meistä vaan olisi ankea projektisihteeri ja muut ihkuja.

Tässä sitä taas nökötetään koneen äärellä päiväuniaikaan. Addiktion kohdetta ei ole löytynyt ja tekemättömät kotityöt kolkuttelevat olkapäähän. Plääh. Olisi kiva puuhastella jotain, olisi kivaa jos olisi harrastuksia. Kuvia tässä nyt aikani kuluksi selailen ja yritän ehkä, jos lopulta ehdin, viritellä kuvankäsittelyjuttuja taas pitkästä aikaa. Ja mitä varten? Ei mitään hajua, kun ei meikän kuva-aineistot julkaisukelpoisiakaan ole.

Yksi ilta kotona

Johan tässä on oltukin 2,5 tuntia kotona pojan kanssa kaksistaan. Kotona vallitsee viidakon lait, kun äiti on kotona ja isä työmatkalla. Nyt se tuolla "haistelee ilmaa" ja meinaa mennä ovikelloa soittamaan ulko-oven välistä. Ja pian ryntää kertomaan heittäneensä mamman työavaimet ulos... voi jee... Unelmailta etenee tästä niin, että tunnin päästä poika on unilla hyvin sujuneiden iltapesujen jäljiltä ja minä istahdan sohvalle punaviinilasillisen kanssa. Puuttuu vaan se viini, ja ei se todellisuus taida muutenkaan noin mennä.

Ainoa hyvä puoli näissä kahden kesken vietetyissä päivissä on se, että saan huristella töihin autolla. Sujuvoittaa menoja ihan kivasti. Joka-aamuinen työmatkabussini on aina tupaten täynnä väkeä. Siellä minä aina istun kiusaantuneena 30 muun ihmisen seisoessa keskikäytävällä ja pidättelen itseäni, etten ala ehdotella jollekin ammattiopiston pojalle, josko hän istuisi syliini ja helpottuisi sillä tavalla se tungos edes vähän :-/. Minä hullu vanha täti. Jos asuisimme Sambiassa, niillä kahdella penkillä istuisi neljä ihmistä, joku tyrkkäisi syliisi tuntemattoman vauvan tai kyselisi intiimejä asioita, eikä kukaan valittaisi mitään - tai valittaisi kyllä, mutta vain siinä tapauksessa, jos vieras vierustoveri ei suostuisikaan juttelemaan hänen kanssaan tai antaisi puhelinnumeroaan :D.

Jumppapallo

Etsitään addiktion kohdetta. Tarjolla hyvä koti taatusti riippuvaisen omistajan luona. Juuri Pepsi-lasiin lorauttamani vodka ei kelpaa, se täytyy sulkea heti ulos. Olenhan äiti. Kokeiltu on myös mammayhteisöt. Jostakin syystä en enää olekaan niin koukussa ja laskusuunta jatkuu, ellen nyt sitten hairahda vauvakuumeiseksi yllättäen. Siihen menee varmasti aikaa, vaikka meinasinkin pimahtaa Lindexin vauvanvaateosastolla viimeksi.

No mutta, edellä mainittuihin en aio lähteä. Jotain muuta on keksittävä. Tällä hetkellä haeskelen epätoivoisesti sellaista viestintäfoorumia, johon jäädä kiinni. Facebook ei riitä mihinkään, alan puutua siihen yksikseen leikkimiseen ja harkitsen eroamista joka toinen päivä. Olisihan noita muita järjestelmiä, mutta varmaan niidenkin juttu olisi se, että joku leikkisi kanssani. Ei toimi, ei toimi - kavereiltakin saa odotella sähköpostivastauksia kolme viikkoa tai enemmän...*murinaa*. Ehkä voisin innostua seuraamaan uutisia, hauskoja linkkejä, videoita, tutkimustietoa... ehkä en. Ei minun levoton mieleni jaksa lähteä etsimään, eikä minulle riitä, että saan lukea tekstiä, oli se sitten kuinka hauskaa tahansa. Minähän en harrasta lukemista. Minähän en addiktoidu kirjallisuuteen. Tässä vaiheessa emme muista minun opiskelleen sivuaineena kotimaista kirjallisuutta.

Telkkarisarjat? No joo, jos jollekin muka riittää se, että saa addiktoitua johonkin, jota saa vain kerran viikossa!? Ei sillä, että äidillä sen enempää aikaakaan olisi, mutta silti.

Sisustaminen, sisustusblogit... Ekaan ei ole varaa, eikä energiaa, toista ehkä voisi kokeilla. Kunnes iskee päälle sellainen v:llä alkava mielentila ja tekee mieli alkaa jättää naurettavia ja vähämielisiä kommentteja vieraiden ihmisten blogeihin.

Liikunta? Kieltämättä kevään lähestyessä on alkanut mieleen pyrkiä aivan pimeitä ajatuksia esimerkiksi työmatkan taittamisesta lenkkeillen tai pyörällä. Pessimistiminä toteaa, että kuitenkin siitä tulisi rasitusvamma ja rakkoja, ja suihkussakin joutuisi käymään. Tuskin tästä addiktiota saa kehitettyä siis.

Tietokone- ja konsolipelit..? No tuota... Ihan kivaa, vähän aikaa. Kaikki paitsi Sims (2) on minulle liian mutkikasta ja yrittäminen loppuu ekan tallennuksen jälkeen. Näin aina.

Jäljelle jäävät vain porno ja neulominen. Kummasta aloitetaan?

Naapuri oli ilmeisesti saanut tarpeekseen uudenvuoden lupauksestaan. Jumppapallo lepää perimmäisessä roskapöntössä - tyhjentämättömänä, eli kiire on ilmeisesti tullut sitä viedä pois elämästään kiusaamasta. Minun vinkkini olisi ollut käyttää tuohon tarpeeseen kissaa: jee Minni nyt leikitään jumppapallolla... tsupffffff... Ihminen sitä osaa olla pimpo aina toisinaan.

Kohti kevättä

Vois laittaa pystyyn kisan kekseliäimmistä otsikoista...

Päivän hyvät työt tehty: ulkoilu ja imurointi. Meillä sunnuntai on siivouspäivä. Meikäläisen luonto ei kestä mitään perjantai-iltapäivän pahantuulista siivousrumbaa joka ainoa viikko. Niitä on nähty lapsuudessa ihan riittämiin, jopa siinä määrin, että ajoittain olisi tuntunut kivemmalta jäädä perjantaisin kouluun kuin lähteä kotiin. Meillä relataan perjantai-ilta ja siivotaan (jos siivotaan) vasta lauantaina tai sunnuntaina. Vielä voisi kyllä kunnostautua ja pestä lattiat...

Kävimme kävelyllä tuolla jäällä ja laskemalla stigalla pieniä mäkiä lähiseudulla. Poikkeuksellisesti tuuleton päivä tällä seudulla, joten kelpasihan tuolla olla. Jäällä taas harmittelin, kun ei omat pilkkivehkeet ole vieläkään kunnossa (enkä kyllä tiedä, osaisinko niitä laittaakaan... pitääköhän sille siimalle tehdä jotain erityistä, kun se laitetaan siihen onkeen?). Tänäänkin olisi ollut ihan kiva päivä mennä vähäksi aikaa kissankaloja narrailemaan :).

Lemmikkini, ikkunanvälin karvatoukka, oli siirtynyt peittonsa alta aurinkoon lämmittelemään. Kevät lähestyy. Ei sitä kyllä koskaan näe liikkumassa, vaan nukkumassa vain koko ajan. Juu-u...

No jooh... yläkerrasta kuuluu äitiiiii, äitiiii ja yritän tässä nyt sitten päättää, saako poikien päikkärikuvioon mennä puuttumaan vai ei. Yleensä kaikki toimii täydellisesti, kunhan minä en sotke nokkaani siihen. Täytynee luottaa siihen tälläkin kertaa.

Terve taas!

Olen taas onnistunut siinä - väsyttämään itseni työnteossa ja muussa arkisessa puuhastelussa (mitä en kyllä moneen muuhun verrattuna oikeasti tee paljon) niin hyvin, etten jaksa ja ehdi kirjoittaa blogia. Asioita olisi mielessä jatkuvasti, mutta pitäisi varmaan ruveta rustaamaan tätä bussimatkoilla puhelimen välityksellä, jotta jotain tulisi joskus perille astikin.

Kolmenkympin kriisi olisi yksi hyvä aihe, sillä sitä täällä eletään tällä hetkellä. Taistelen vanhenemista vastaan: käyn kymmenen vuoden tauon jälkeen kampaajalla, hankin uudet silmälasit ja ostan uusia vaatteita. Yritän kammata tukkani nätisti joka päivä... ei kyllä ollut mikään maailman paras idea vaihtaa hiustyyliä, jos samalla inhoaa aamusuihkuja ja ei halua herätä hiusten laittamisen takia yhtään aikaisemmin kuin ennen. Ei tässä auta kuin hioa tekniikoita, ihan pian saavutan jo sen tason, että tukka on edustuskunnossa 4 minuutin työllä sisältäen pesun, föönauksen, taivutuksen, puristelun ja liimauksen hiuslakalla. Meikkaus jääkin sitten työajalle :D. Jos olisin teini, jaksaisin varmasti herätä meikkauksen vuoksi kaksi tuntia aiemmin kuin välttämätöntä. Enää sellaista ei kyllä jaksa ymmärtää... en kyllä käsitä sitäkään yhtä pimua (tai oikeastaan olen nähnyt näitä samanlaisia kaksikin kappaletta eri tilanteissa), jonka näin keskustan bussipysäkillä 7 asteen pakkasessa jalassaan ohuet sukkisleggingsit ja korkeakorkoiset pistokassandaalit ilman sukkia! Oli muuten aika punaiset varpaat... tai sellaset sinertävän harmaat ne kai alkoi todellisuudessa jo olla. Sen ikäisenä elämä on joustamista sieltä tai täältä, jos ei niitä asuun sopivia talvikenkiä ole, niin pakko kai se on vetää kesäsanduleissa sitten talvellakin :-/. Onneksi minun nuoruudessani luotettiin enemmän grungetyyliin kesät talvet...

Joo-o... näinkin syvälliset kirjoitukset sain pitkän taukoni jälkeen aikaiseksi. Olkoon tämä kuitenkin elonmerkkinä täältä.

ÄLÄ OSTA MITÄÄN -päivä

Olen todellisen pulman edessä. Älä osta mitään -kampanja kehottaa miettimään kulutustaan ja välttämään tavaran ostamista ja rahan käyttöä tänään ( http://www.alaosta.fi/ ) - minun ja monen muun ihmisen palkkapäivänä! Ei ole ollenkaan satunnaisesti valittu päivä, kuun viimeinen perjantai ja eka adventtiviikonloppu. No, maitoa on mentävä ostamaan lapselle, eli se siitä rahankäytön välttelemisestä. Voin kuitenkin pohtia omaa kulutustani, joka nyt työllistymisen ja ensimmäisen ihan oikean palkan myötä pomppaa juuri huomattavasti korkeammalle tasolle kuin se hoitovapaan ja etätyökituutuksen aikana oli. Nyt pitää (?) tehdä ne hankinnat, joita on viimeiset kaksi vuotta siirretty ja siirretty. Nyt menen ja tuhlaan (?) vaatteisiin ja kenkiin, voin hankkia kosmetiikkaa ja uudet silmälasit. Nyt minusta tulee ihmisen näköinen...

Tänään olisin voinut karata töistä aikaisemmin kertyneen työaikasaldon takia. Olisin voinut suunnata kaupungille ostoksille, Tiimariin krääsää haalimaan (kummipojalle pitää (?) tehdä kalenteri) ja ruokakaupassa valita ehkä jotain vähän parempaa ja kalliimpaa viikonlopuksi. Mutta eihän se nyt käy, pakko siirtää huomiseen ;). Onhan se niin, että kun hankinta siirtyy eteenpäin, se saattaa lopulta käydä tarpeettomaksi. Näin on käynyt ainakin minun lenkkikenkä- ja urheiluvaatesuunnitelmilleni. Näin on käynyt joka vuosi myös talvikenkähaaveilleni :D. Katselen tässä juuri ulos, jossa näyttää nyt hetken aikaa olleen ihan nättiä ja aurinkoista. Turha toivoa, että tämä keväältä näyttävä päivä olisi mitään myönteistä; oikeasti se on vain yksi pirullinen pilkahdus ennen ikuisuuksia kestävää pimeyttä ja kylmyyttä. Aamulla sohjoa auranneet tennarini ovat yhä märät.

Yritän tässä nyt sitten olla ostamatta mitään, paitsi sen maidon ja kaurahiutaleet... ja ehkä jotain muuta. Kyllähän tuolla kaupungilla ostohysteerisiä riittää ilman minuakin, enkä minä edes olisi siitä pahimmasta päästä (edes tässä historiallisessa äkkirikastumishetkessäni).

Tsuidaduida

Isänpäivähän se on. Hakkaan päätäni seinään, kun en taaskaan laittanut omalle isälleni korttia. Suomi suger, sillä täällä posti ei kulje lauantaisin. Täytyy soittaa, kehitellä jotain puhuttavaa, olla kiusallisesti hiljaa hetkittäin ja raportoida tietysti ne säät ja työtilanteet. Olen käynyt isäni luona kylässä viimeksi neljä vuotta sitten? Tästäkään en ole kovin ylpeä...

Omalle puoliskolleni, poikamme isälle, sain tänään kyhätyksi aamiaisen vuoteeseen: pekonia, kananmunaa, voileivän sydämenmuotoisilla cheddar-siivuilla, kaakaota ja keksejä. Jälkiruuaksi käräyttelimme vohveleita keittiössä. Poika oli askarrellut hoitopaikassa isän kuvan, puolikkaat massapallot tussilla väriteltynä laminaatinpalalle liimattuna, tikkuja käsinä ja jalkoina, paperiaurinko ja pumpulipilvi. Hellyttävin oli taulun alareunaan paperilapulle kirjoitettu "isi" niin hienosti kuin nyt voi kuvitella 2-vuotiaan kirjoittavan. Soma pistekirjoitus muistutti kyllä aivan selkeästi tekstiä.

Tänään minulle hyvän mielen tuottavat lisäksi seuraavat asiat:

• Mieheni kutsuu minua omalla nimelläni. (Kuinka hullulta tämä kuulostaakaan?)
• Poikani viihtyy hoitopaikassaan ja jää sinne joskus jopa hymyillen.
• Kissoilleni on löytynyt yksi ruoka, jota ne molemmat syövät hyvällä ruokahalulla samalta lautaselta.
• Yötyöni eli etälitterointitehtävät ovat pian historiaa ja pääsen tekemään aivan tavallisia päivätöitä.
  

Kahvitauko

Elämä kissojen kanssa......
Meillähän niitä yhä on kaksi, vaikka tuonelan portit ovat jo monta kertaa raottuneet sille nuoremmalle, välillä meidän omistajien ajatuksissa, välillä ihan terveyden puolestakin. Elämä kissojen kanssa on kotiäidille toisinaan rassaavaa. Jos minulla sattuu joskus olemaan vapaa hetki, kissarouvat pitävät huolen siitä, etten voi nauttia minkäänlaisesta rauhasta tai joutenolosta, sillä nyt on heidän vuoronsa!

Se nuorempi, Mona 13 v.: Kärsii kilpirauhasen liikatoiminnasta ja syö lääkettä, kuten jokaisen eläkeikäisen kuuluukin. Lisäksi on ihanaista vanhuudenvaivaa: kuten ruuansulatuksen heikentyminen ja sydämen laajentuminen. Kiihkoilija hän on lääkityksestä huolimatta: hinkkaa olohuoneessa ikkunalaseja kuin luulisi niiden hiljalleen vuosien myötä kuluvan reiälle ja mahdollistavan ulospääsyn hänen levottomalle mielelleen. Rakkautta ja empatiaa tältä kissalta kyllä saa, joskin myös haavoja, jos sopivalla hetkellä sattuu liian kovasti silittämään jostakin sopivasta kohdasta. Onneksi 2-vuotias poikamme on sujut tämän mielenhäiriöisyyden kanssa ja pitää tätä kissaa kaikesta huolimatta parhaana ystävänään. Kissaystävälle pitää aina sisään tultaessa kertoa kuulumiset ja näyttää ostoskassin sisällöstä ne parhaat palat. Mona-kissan erikoistaitoihin kuuluu sohvien tuhoaminen – antoisin raastamishetki on puolenyön aikaan, juuri silloin, kun valot sammuvat ja ihmiset ovat nukahtamassa. "Haloo! Joku unohti seurustella minun kanssani! Ruuassa ja hygieniassa on myös puutteita! Mut hei, nukkukaa vaan, tilanne hallinnassa, meikä purkaa teidän kalustot!" Ja aamuksi Mona muistaa aina tuottaa tummanruskean ilmanraikastimen alakerran vessan lattialle.

Se vanhempi, Minni 15 v.: Hän on meidän perheen jodlaaja. "Näääää nää nää!" ja "Nannau, nannau, nannau!" kuten myös "Mrrääähhänau-nau-nau" kuuluvat iltoihin ja öihin. Kappas, lapsukainen herää ja huutelee äitiä makuuhuoneessa, minäpäs tulen yläaulaan kampittamaan sinut ja huudan kurkku suorana huomiota – minuahan sinä tulit tänne yläkertaan katsomaan! Kappas, on aivan hiljaista – "Ou-ou, nauu!" – kappas, lapsi heräsi, kappas, äiti tulee – "Nää nää nää, silitä mua nää nää!" Minnin erikoistaitoja on tietokoneella työskentelevan ihmisen syliin herttaisesti käpertyminen: kävelyä näppäimistöllä, tavaroiden pudottelemista, johtoihin sekaantumista, syliinkoikkelehtimisvaihe, piuhat solmuun jalkojen ympärille, kynnet esiin, tarrautuminen, leuka kirjoittajan toisen käsivarren päälle... Ai miten niin tää ei toimi? No lopeta sitten se naputteleminen, hyypiö! Ajoitus on kaiken a ja o tässäkin. Aistitaan hetki, jolloin omistaja on lähdössä pois tietokoneelta ja hypätään syliin aina vasta noin kolme sekuntia ennen sitä. Parhaimmillaan kohtaaminen tapahtuu jo alkavassa liikkeessä ja on mahdollisuus roikkua reisinahassa noin sekunnin ajan, mikä toimii tietysti hyvänä viestinä siitä, että joku on huomion tarpeessa aina joskus ja että sosiaalinen suhteemme on ollut viimeisen kahden vuoden aikana liian yksipuolista. Niinpä niin...

Talvi talvi

Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet todistettiin tänä aamuna Keski-Suomessa. Ja se siitä – joku just heräsi, taas.

Tympii

Alakerrassa rustailin viestiä tänne yhtenä iltana, terapian tarpeessa kun olin. Siinähän kävi sitten niin, että verkko toimikin siellä niin heikosti, ettei tekstiäni tallentunutkaan kuin jotain puolet ja lopulta en tietysti edes saanut koko viestiä lähetettyä. Ja sitten ihminen on niin laiska, ettei pistä kirjoittamaansa edes mihinkään talteen, jotta voisi yrittää myöhemmin uudelleen. Vaan koskapa sitä niin kuolemattomia kirjoituksia tulisikaan tuotettua, ettei aina voisi kirjoittaa kaikkea uudelleen. Kyllähän se olisi järkevämpää vähän karsiakin näitä tuotoksia toisinaan, mutta minun tyyliini ei kuulu itsekritiikki. Varmaan siinä on yksi asia, jonka vuoksi saatan elää vanhaksi autuaan onnellisena: en vaan yksinkertaisesti tajua olevani asioissa keskinkertaistakin kehnompi tai häpeä ilmoille päästämiäni naurettavuuksia. Siinä vaiheessa elämääni, kun olin hoopo tuppisuu, keskityin tähän pöllöilyyn lähinnä visuaalisin keinoin – omalla pukeutumisellani ja kuvataiteilemalla. Nyt kun olen jo oppinut jonkin verran puhumaan, voin alkaa hyödyntää verbaliikkaa itseni nolaamiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Kävin sit eilen vähän "opettamassa" yläkoululaisia, ja voi luojan kiitos, ettei siellä ollut ketään aikuisia näkemässä. Jotenkin musta tuntuu, ettei tarvitse toista kertaa siihen kouluun enää mennäkään, kunhan nämä lahjakkaat nuoret lupaukset hieman kertovat kuulumisia sijaisen tunneilta. Mutta mitäpä tuosta, enhän mä tämmöisistäkään osaa masentua, vaan asiasta muille kertoessani nauraa tirskun samaan tapaan kuin seiskaluokkalaiset siamilaissiskoksiksi pyrkivät pikkupimut, kun luokan gansteri tökkii niitä viivottimella (ja mättää samalla tauotta karkkia punaiseen naamaansa valmistellen itselleen vakipaikkaa verenpainetautikuolevaisten kokoontumisajoihin).

Mitähän muuta elämään? Lapsi on sairastellut ihan kiitettävän kauan tänä syksynä. Ei tarvitse turhaan miettiä, että mitähän tekisi. Nyt voi luottaa siihen, että saa kantaa pojanjötkyä sylissä koko ajan, saa valvoa öisin vähän väliä ja saa antaa kuulonsa hajota ihan silleen sopivan usein tapahtuvan korvaan karjumisen ansiosta. Ja sitten, kun ei olla kipeinä, uhmataan. Näitä kaks, kiitos...

Työllistymiseni etenee hiljalleen. Parissa päivässä selvinnee, olisiko minulle jopa ihan oikea kokopäivätyö seuraavaksi tarjolla. Kulttuurishokin paikka, luulen ma.

Ovia

Joo nyt ei puhuta sisustamisesta tai remppaamisesta. Nyt puhutaan elämästä. Nää on nyt niitä dramaattiselta kuulostavia ovia, joita suljetaan takana – toisinaan myös edessä. Ollaan siis siinä hetkessä, kun luovun (pala kurkussa ja tyhjä tunne rinnan alla) yliopiston sähköpostiosoitteesta ja ennen kaikkea sähköpostilaatikkoon vuosien mittaan kertyneestä sisällöstä. Olen ollut sen oven ulkopuolella nyt jo 33 minuuttia, enkä tiedä, selviänkö tästä eteenpäin. Aamuun mennessä tuo tukeni ja turvani viimeiset yhdeksän vuotta ollut angstin ja ystävyyden kotisatama on hiljaa kuollut pois, ja minun on totuteltava uuteen elämään Gmailin rinnalla.

Muutamat viime tunnit olen pikavauhdilla kahlannut läpi kymmeniä valtaisan kokoisia kansioita postilaatikostani (yliopisto on varmasti todella onnellinen päästessään minusta eroon), ja pakkohan minun on ollut keräillä sieltä talteen muistoja. Olen tietysti omituinen roikkuessani tällä tavoin epätoivoisesti menneisyydessä, mutta kun tunnen niiden kaikkien vanhojen kertomusten olevan yhä iso osa minua. Onpa minulla kieltämättä kirjallisia tai tutkimuksellisia visioitakin vuosien mittaan käydyistä keskusteluista läheisimpien ystävien kanssa – sen vuoksi tietysti olisin halunnut tallentaa kaiken mahdollisen aineiston. Nyt olen kerännyt talteen ehkä vain noin 500 sivua parikymppisten pikkukaupungin kasvattien koomista, hysteeristä, kiukkuista ja toki myös lämminhenkistä jutustelua. Olen saanut nauraa kippurassa ja onpa tässä melkein tullut vetisteltyäkin joitakin tunnelmakuvia selaillessa. Ainakin vanhoista posteista luulisi saavan mehevää aineistoa vaikkapa jonkun ystävän häihin puheen sisällöksi... Noihin vuosiin mahtuu lukion jälkeiset opiskelupaikkojen hakemiset, onnistumiset ja pettymiset, tarinat omista kodeista, poikaystävistä, kesätyötuskat, opiskelustressit, valmistumiset ja alan vaihdot, juorut, kettuilut ja hengennostatukset, ja lopulta kaikki johtaa "aikuistumiseen", etääntymiseen... ja latistumiseen. Vanhoja viestejä vilkuillessani olen ymmärtänyt asioita, joita en joskus aikoinaan huomannut lainkaan. Miten olen voinut unohtaa, kuinka paljon ystäväni minusta ovat välittäneet aikoina, jolloin on ollut vaikeaa? Olen saanut toistuvasti henkilökohtaisia viestejä (sen lisäksi, että viestitelty on enimmäkseen ryhmälle), joissa yksi ystävistäni kyselee kuulumisiani ja ehdottelee tapaamista, ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan edes tajunnut saaneeni näitä viestejä, vaikka niihin kaikkiin toki olen tuolloin vastannutkin. En tiedä, millaisessa sumussa olen tuolloin elänyt, mutta jälkeenpäin tietysti harmittaa, etten ole ottanut tarjottua tukea vastaan. No, siitä on monta vuotta jo. Ehkä ei kuitenkaan ole myöhäistä kiittää ystävää.

Vetäydyn vielä hetkeksi suremaan taakseni jäävää yliopistomaailmaa. Opiskelijakorttikin melkein katkesi poikki, kun kirjastolla kävin sakkosaldoani kyselemässä. Siinä se pällistelee kuvassa: 20-vuotias, vielä niin hehkeä ja sinisilmäinen blondi. Kuvan valotus oli niin onnistunut, että päälakeni feidaantuu vaaleaan taustaan saaden minut näyttämään kaljulta tai puolipäiseltä. Tukkaa kuitenkin vielä on päässä; tuo oli muuten se vuosi, kun viimeksi kävin parturissa. Oi niitä aikoja... Mutta kai se on sitten jo aika luopua ja jatkaa eteenpäin, jonnekin.

Taidokkuutta

Oli tullut kutsu tupaantuliaisiin. Ostettiin lahja ja pistettiin pakettiin. Tekaisin kortin viidessä minuutissa, vitsinä, jotain odotellessani. Mies tuli kotiin ja kertoi sen olevan hienoin tekele, mitä olin tähän mennessä koskaan väkertänyt. No... tässä on se kortti. Mitä tästä nyt sitten ajattelisi?


Taustatietona paljastettakoon, että minä, onneton tytönhupakko, olen aikoinaan halunnut ensisijaisesti suuntautua kuvataidealalle. Että kai se on parempi, että tuli aikoinaan hylättyä moiset hullutukset.

Muuttumisleikkejä?

Krhm, pssst... Täällä olisi yksi resuinen kotiäiti (tai siis työtön osa-aikatyöllistetty, osa-aikaäiti), joka olisi pahasti muutoksen tarpeessa:

Aloitetaan vaatteista. Vaatekaappini rakentuu, ankeista, kuluneista, rumista, väärän värisistä, huonosti istuvista, tyylittömistä ja lapsellisista 90-luvun lopun vaatekappaleista. Kun tähän yhdistetään (joo kyllä varmaan vähän uudempia mutta...) "mielenkiintoisen" kokoisia äidin kotivaatteita ajalta "raskaus & imetys + 15 kg", niin... no joo. Eivät minulle istu äitiyttä edeltäneet vaatteetkaan, jos niistä nyt joku sattuisi olemaan siinä kunnossa, että kelpaisi ihmisten ilmoille. Olen kipeästi tyylikoulun tarpeessa - paniikkini on ylimmillään, jos tulee jokin tilaisuus, jossa pitäisi olla edustuskunnossa. Näitä ovat oikeastaan kaikki tilanteet työpaikalla tai sitten ihan vaan vierailu sukulaisissa... näitä ovat kaikki ne tilanteet, joihin en voi tuppautua venähtäneissä ja rikkinäisissä H&M:n ilmaispökissä ja vuoden 2004 Naisten askel -paidassa... Voi ahdistuksen hirvitys, jos ne ainoat alle viisi vuotta vanhat "suorat" housut ovat likaisena sellaisena aamuna.

Vaatteiden alta löytyy tasaisesti leviävä vartaloni, joka huutaa personal traineria, mutta jolle en ilmeisesti asiaa nyt vuosikausia tutkailtuani halua oikeasti tehdä mitään. Ruokailutottumukseni ovat, kuinkas ollakaan, raskausajalta - niin ja vauvavuodelta, jolloin naamaan piti kauhoa sapuskaa joka ainoassa välissä, jos se vaan mahdollista oli, kun koskaan ei tiennyt pääseekö jääkaapille seuraavan kerran vasta yhdeksän tunnin kuluttua (joo, minullahan on vain yksi lapsi). Menetin kyllä ruhtinaallisesti kiloja imetyksen myötä, saavutin normaalipainon ja tajusin ehkä olla siitä jopa onnellinen jossakin vaiheessa. Mutta tämän hetken tilanne onkin sitten jo sensuroitavaa sorttia. Ei enää parin tunnin lenkkejä rattaita työnnellen, ei enää imetystä, ei enää omaa aikaa liikuntaharrastuksiin... vai miten se menikään? Ja naamaan uppoaa sokeria noin seitsemän kiloa päivässä.

Sitten minulla on tämä tukka, tai siis eihän sitä paljon ole. Kolme karvaa ristissä ohimoilla. Kävin kampaajalla/parturissa viimeksi vuonna 1999. Sen jälkeen olen keskittynyt pohtimaan kysymystä, voiko hiuksiani leikata yhtään mitenkään ja kuinka paljon tällaisesta "latvojen tasauksesta" pitäisi viitsiä maksaa. Hiustyylini on ollut täsmälleen sama vuodesta 1992. Ei vaan, silloin minulla taisi olla otsatukka! Niin, sillä silloin minulla vielä oli tukka, kun taas nykyään se on ohuempi kuin pikkuvauvalla (+ vakio-ominaisuudet kuten likaisuus, monihaaraisuus, juurikasvut, hoitamattomuus). Mieheni ehdottelee ihan oikeasti jo peruukin hankkimista :-/. Pystyykö joku pistämään paremmaksi?

Ja onhan minulla myös ruma ja "elämää nähnyt" naama vailla oikeita hoitotuotteita ja niitä käsiä, jotka sitä hoitaisivat. On vanhanaikaiset silmälasit, hoitamattomat jalat ja kädet sekä katoava meikkaustaito ja -motivaatio. Alan olla kaatopaikkakamaa, ellei tähän pian tule muutosta. Niin, eli missä niitä muuttumisleikkejä tehdään? Olen pakannut kassinkin jo valmiiksi.

Voimakuvia

Syyskuussa 2008