Asiakaslehdet Me ja Yhteishyvä ovat paiskanneet lukijoitaan rumilla rillipäänaisilla - naiset eivät ole rumia, mutta ne silmälasit :-/. Näyttää siltä, että tämän blogin voi hiljalleen omistaa kauhistelulleni muodin kelkasta putoamisesta. Enhän minä onneton edes tajua, ovatko ne BB-talon asukkien käyttämät imagolasit oikeasti hyvännäköisiä vai vitsin vuoksi päähän läntättyjä. En todellakaan.
Elämän kelkasta minä taidan olla putoamassa muutenkin. Löysin taas kerran tiistai-iltana itseni selittämästä kavereille, kuinka haluaisin joskus (tai ehkä useamminkin) repäistä ja viettää aikaa kuten joskus 17-vuotiaana: olla ja mennä kavereiden kanssa aamuun asti sen kummemmin suunnittelematta, mitä tehdään ja missä, keksiä kaikenlaista hölmöä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaverit ne vaan nyökkäilivät myötätuntoisina mutta eivät tainneet taaskaan lähteä mukaan näihin aatoksiini. On kuulemma nähty ne ajat, tai oikeastaan ei edes muisteta (tai haluta muistaa), mitä silloin tehtiin.
Ja minähän nyt olen tämmöinen äiti. Minkälainen äiti se tämmöinen äiti on, kun tänäkin aamuna huomasin ulkona olevan 4 astetta pakkasta, eikä lapselle löytynyt edes talvikenkiä? Tai löytyi joo - yksi aikoja sitten pieneksi jäänyt kenkä. Jo monta viikkoa, ellei kuukautta, on pitänyt ostaa pojalle uudet tarralenkkaritkin, mutta näyttää tulevan talvi ennen kuin niitäkään on ehditty hankkia. Kai se olisi vaan tsempattava ja pistettävä taas tuota vaate- ja kenkävarastoa kuntoon niin pojalta kuin itseltäkin... jos vaan jaksaisi jotain.
Ollaan taas väsyttävässä illassa, jossa kolmevuotias pistää parastaan saadakseen äidin ja isän suunnitelmat sekaisin tai ainakin kaiken pyörimään oman tahtonsa mukaan. Kohta minä kellistyn nukuttamaan sitä pimeään lastenhuoneeseen ja vedän mehevät kahden tunnin iltapäikkärit, jonka jälkeen on yleensä enää turha tepsutella leffahuoneeseen ihmettelemään, että mitäs täällä tänään onkaan ohjelmistossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti