Tämän viikon ohjelmassa on ollut oppilaitoksen yhteistyöpäivät Helsingissä. Tottumattomalle työmatkailu on kovaa puuhaa, vaikka vaivana ei tällä kertaa ollut edes matkojen tai hotellien varauksia. Tällaiset verkostoitumisretket pakottavat tapaamaan kymmeniä uusia ihmisiä, kahvia juodaan joka välissä ja lounasseuraansa ei pääse valitsemaan itse. Pitää lähteä matkaan aikaisin huonojen yöunien jälkeen, matkustaa kimppakyydissä, puuduttaa itseään päiväohjelman aikana, hengailla ja odotella kiusallisissa paikoissa outojen ihmisten kanssa ja aikatauluthan suunnitellaan aina niin, että ehdit kyllä omia rientojasi, jos pidät helvetinmoista kiirettä ja uskallat myöhästyä milloin mistäkin. Tämänviikkoisen matkan majoitusasetelma oli minulle painajaismainen: saisin huonekaveriksi jonkun random-tyypin työpaikaltani. Minä joka en osaa nukkua kuin oman poikani kanssa, en pysty kuvittelemaan yötä samassa sängyssä jonkun puolitutun kollegan kanssa. Valitsemamme hotellin asiakaspalvelun ja sisäänkirjautumiskaaoksen vuoksi asia ratkesi lopulta onnellisesti. Jäätyäni ensin hylkiöksi, jolle ei löytynyt huonekaveria eikä aluksi edes hotellihuonetta, päädyinkin illan päätteeksi majoittumaan kahden hengen huoneessa aivan yksikseni! Toisinaan porukan perällä murjottamisesta on hyötyäkin.
Vaan enhän minä siellä hotellissa nukkua osaa. Tämähän on nähty jo monta kertaa. Perheen kanssa saan unta kyllä ennen pitkää, mutta yksikseni en, sillä kaipaan öisin poikaani. Minun pyöriskellessäni hotellin sängyssä ne lyhyet yön tunnit, jotka seminaarin iltatilaisuuden ja baariretken jälkeen oli jäljellä, uinui kotiväkeni kotona taas paljon paremmin kuin normaalisti. Onko se sitten reilua, että työmatkan aikana kotona kaikki sujuu paremmin kuin minun siellä ollessani? Kaipa se on, se kotiväelle sallittakoon.
Yhteistyöpäivien sisältö tietysti antoi minulle tietoa ajankohtaisista työasioista, tutustutti kasvoihin muissa opettajakorkeakouluissa ja innoitti ajattelemaan… jotain. Oman työuran suhteen ajatukseni tuntuvat kääntyvän kerta toisensa jälkeen verkkopedagogiikan pariin palaamiseen. En ole tehnyt työssäni paljoa verkkopedajuttuja muutamien oppimisalustojen ylläpitoa ja kehittämistä tai digipofon kehittämiseen osallistumista lukuunottamatta, mutta opinnoissani siihen kyllä suuntauduin – silloin joskus 100 vuotta sitten. Osaamista olisi päivitettävänä ja tietoja tarvitsisi vahvistaa, mutta oman työnkuvani tulevaisuuteen soisin sisältyvän jotain verkko-opetukseen ja kouluttajien verkkopedaosaamisen kehittämiseen liittyvää. Tätä päivää ovat sosiaalisen median välineet osana opiskelua ja opiskelijoiden oppimisen ohjaamista. Niinpä tällainen verkkoaddikti on aivan välttämätön osa verkkopedagogiikan kehittämisessä! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti