Kylmyys ja kaameus

Hah! Tässä sitä taas ollaan tekemässä verkkoviestintärikollisuutta: valittamassa. Nykyäänhän blogien tarkoitus olisi toimia henkilöbrändin markkinoinnissa. Nykyään me olemme tuotteita, ja samalla itsemme mainostoimistoja. Pitää kirjoittaa paljon ja hyvin. Ja ennen kaikkea myönteisesti. Parasta olisi tuotteistaa myös oma elämänasenteensa.

Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?

Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.

Perheen tehtävälista

- Posted using BlogPress from my iPhone

Vertaistukea arjen kaaokseen

Terve!

Bongasin tuttavan Facebook-linkeistä tämän Sotkuholistin päiväkirjan, jossa perheenäiti (jotenkin en haluaisi aina kategorioida ihmisiä juuri näin mutta hmm) yrittää taltuttaa kotinsa kaaosta ja blogaa aiheesta. Kannattaa aloittaa lukeminen ensimmäisestä kirjoituksesta kevättalvelta, johon tuo yllä oleva linkki johtaakin. Kuvat ja kertomukset ovat kuin omasta kodistani, esimerkiksi se maustekori, jossa oli kaikenlaista rojua tomaateista hiirenloukkuun - tosin pystyn joissakin paikoissa aika paljon pahempiinkin kaaoksiin :D.

Olen itsekin harrastanut nyt vähän kerrallaan kodin ongelmapaikkojen (jokainen hylly, taso, kori ja pussukka täällä) siivoamiseen. Tuloksena minulla on pari siistiä hyllyä vaatekaapissa, muutama setvitty pikkutavaralaatikko aulan hyllyssä ja iso kasa kierrätykseen lähtevää pienempää ja isompaa tavaraa :). Tuntuu vaikealta keskittyä vain yhteen pieneen asiaan kerralla ja olla näpertämättä turhan tarkasti (= vie aikaa), mutta kun siihen vaan harjoittelee, niin homma ei tunnu enää aivan mahdottomalta.

Mitä teen ennen kuin täytän 50 vuotta?

Kirjoitin blogiini yli vuosi sitten näin.

Jos tarkistetaan tuota listaa, olen ehkä saavuttanut niistä osittain seuraavia kohtia, ainoastaan seuraavia kohtia:

• järjestää monia iloisia juhlia

• tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin

Vai pitäisikö sanoa JOPA nämä kohdat?

Olen järjestänyt juhlia: oman poikani syntymäpäivät ja miehelle 30-vuotisjuhlat, joihin kutsuin pari hänen lapsuudenkaveriaan yllätykseksi.

Olen tutustunut työn kautta uusiin ihmisiin ja löytänyt kiinnostuksen kohteisiin liittyviä tuttavuuksia myös sosiaalisen median välityksellä. Yhteyteni vanhoihin ystäviin taitaa vaan rapistua entisestään...

En ole maalannut mitään, enkä ajanut pakettiautoa. En ole väsännyt omia nettisivuja tai käynyt pilkkikisoissa. Alle satakiloinen sentään olen vielä, mutta on sinne 50 vuoden ikäänkin vielä melko pitkä aika.

Olen ajatellut, että minun kyllä tulisi laittaa itselleni unelmia ja suunnitelmia, lyhyemmän aikavälin pieniä tavoitteita. Tuntuu siltä, että elämä on jo valmiiksi ohi, ellei ole mitään, mitä odottaa tai tavoitella. Palataan näihin ajatuksiin vielä joskus.

Pelko vai kiireen ihanuus?

Kiire määrittää tärkeyttä, ihmisyyttä, paremmuutta. Kiire on opittu puhe, elämäni tarina, perustelua kaikelle. Ei pysty, ei ehdi, valmista ei tule. Kenellä on isoin kiire? Minulla on kiire, saan kohdella Sinua huonosti?

Mihin on kiire ja mitä on tehtävä? Minun kiireeni on tyytymättömyyttä ja etsimistä. Enkö ole missään hyvä, tai mikä on riittävää? Asioita on vaan tehtävä - jos ei muut, niin minä. Uutta tulee koko ajan. Kun kiirehdin, olen ainakin matkalla lopputulokseen. Haluan tehdä hienoa ja menestyä, haluan ainakin näyttää siltä, että teen jotain. Valmiiksi asti tulee kaksi asiaa, kesken on koko ajan kymmeniä. Ja ne, jotka Pitäisi Aloittaa. En voi olla ajattelematta.

Kiireen ainoa hyvä asia on se, että luovuuden taustaksi saa paineen kautta sen Helvetinmoisen Hässäkän, joka minun mielessäni pullauttaa välistä myös ideoita. Mutta jollakin tavalla olisi osattava laittaa mielensä pois siltä vaihteelta, toisinaan.

En vaan voi pysähtyä, sillä se voisi tarkoittaa unohtamista, omien kärryjen hukkaamista.

- Posted using BlogPress from my iPhone

Tunnetko tämän kuvan?

Piirrellä raapustelin, luonnostelin, pitkästä aikaa yhden pienen kuvasen, aihe on matkittu jossakin näkemästäni kuvasta.

Kesällä kerran linnunpaskaan istuin

Greyn anatomiassa joku paska hääjakso. Twitter hajalla. Keksejä mennyt noin laatikollinen. Uimaan ei ole päässyt, jos sitten olisi uskaltanutkaan.

Voihan pakkoruotsikeskustelu!

On tää yksi puolue, jossa vaihtui juuri puheenjohtaja, josta tuli sitten pääministeri. Siinä tuli sitten jotain semmosta jutustelua - kuinka ollakaan "pakkoruotsista". Heti alkuun täytyy kertoa, etten olen yhtäkään kannanottoa tai puhetta kuunnellut tai lukenut viime päivinä, vaan olen satunnaisten lehtiotsikoiden varassa näine horinoineni. Mutta niin aina; mikään tässä blogissa ei perustu varmaan faktatietoon.

Olen kai kirjoittanut tästä asiasta ennenkin. Mikään vaan ei tunnu muuttuvan. Paitsi se että tuntuu kuin poliitikkojakin vietäisiin kuin pässiä narusta, kun yhtäkkiä ne dorkimmat mielipiteet löytyvät myös heidän suustaan. Mutta kansaahan hekin ovat edustamassa.

Riikka Alanen puhui Keskisuomalaisessa 15.6. fiksuja liittyen näihin pakkoruotsiasioihin. Yhtenä argumenttina ruotsin kielen opiskelun pakollisuuden poistamiseen on ollut se, että kun peruskoululaiset ja lukiolaiset on pakotettu opiskelemaan tietty määrä toista kotimaista kieltä, kuormittaa se heitä niin ylen määrin, ettei muiden kielten opiskeluun enää ole niin mahdollisuuksia tai aikaa. Alasen näkemys tästä oli se, että yhden kielen opiskelu tukee toisenkin kielen opiskelemista, eikä ruotsin kielen pakollisuuden poistamisella edistetä sen enempää muidenkaan kielten opiskelua. Muista Euroopan maista on saatu näyttöä siitä, etteivät koululaiset opiskele sen paremmin muitakaan kieliä, vaikka koulussa olisi pakollisena vain yksi vieras kieli - jos sitäkään.

Englannin ja ruotsin kielen opiskelu tukevat toisiaan - tämän tiesi Riikka Alanen ja tietää moni muukin. Mutta kun suomalaisnuori on niin urpo, ettei hän edes yritä kuunnella tai huomata tällaisia asioita, esimerkiksi sitä kuinka paljon yhteisiä sanoja näissä kahdessa kielessä on tai kuinka paljon yhteistä löydämme myös suomen ja ruotsin väliltä. Kun minä vaan en tahdo, niin minä voin sen jälkeen sulkea korvani ja silmäni kaikelta. Parhaimmillaan toistan koulussa kotona oppimaani omien vanhempieni kouluvastaisuutta, kun heillä on sattunut olemaan huonoa kielten opetusta. Siinä on vaikea ruveta keskustelemaan edes siitä, että ruotsin kieli on oikeasti helppoa, kun vertaa esimerkiksi venäjään.

Kun itse keskustelen ruotsin kielen opiskelusta joskus tuttavieni kanssa (vihaan tätä aihetta, mutta joskus sitä ajautuu muutaman sanasen vaihtamaan), niin aina sieltä paljastuu se huono suhde ruotsin kielen opettajaan. Mutta minkä sille sitten tekee, että juuri kielten opettajiksi päätyy se tietty, ikävin (?) opettajaihmisryhmä? Tai voi olla, että heistä hioutuu omanlaisiaan vasta koulumaailmassa, jossa ymmärrykseni mukaan joudutaan näinä päivinä pyytelemään anteeksi, että nyt tätä voi niin kamalan hirveää ja tarpeetonta ruotsin kieltä joudutaan pelkästään lain takia opettamaan. Voi kuinka mieluummin te rakkaat seitsemäsluokkalaiset palleroiset aloittaisittekaan espanjan tai japanin opiskelun (niissähän ei ole mitään kieliopillisia muotoja tai luokkia joita joutuisi opettelemaan ulkoa...)! Ja ne jotka ei halua oppia toista kieltä, voisivat vaikkapa laitella koko peruskouluaikansa ruokia kotitalousluokassa tai opiskella psykologiaa. Mitä yritän sanoa, on se, että on kurjaa, että ne peruskoulun ankeat kokemukset opetuksesta vaikuttavat koko elämään ja aiheuttavat sen, että oppiainetta mustamaalataan vain siitä syystä. Ruotsin kieli on suomalaiselle aina pakkoruotsi. Kun jatkamme tämän termin viljelemistä mediassa ja kodeissa, niin varmaan meidän lapsemme ilmoittavat jo ennen kouluun menemistä, että "en haluuuuu!"

Toivon hartaasti, että kaikesta huolimatta työelämä pitäisi yllä tiettyjä taitovaatimuksia kielissä. Että tietyissä, mahdollisimman monissa tietysti, täytyy pystyä vähintään lukemaan ruotsin kieltä sujuvasti. Toivon niiiiin hartaasti, että nämä tulevaisuuden lupaukset tulevat vielä törmäämään hienoilla urillaan siihen, että oma ura huipulle tyssääkin siihen, kun se himoittu firma (vaikkapa YLE) vaatiikin vähintään välttävää ruotsin kielen taitoa kaikilta työntekijöiltään. Kun vaikkapa se toimisto- tai asiakaspalvelutyö onkin etsittävä muualta kuin pääkaupunkiseudulta. Ai niin, nykyajan lasten unelmatyöpaikka olikin näytellä Salkkareissa... mitenkähän näyttelijöiden kielitaitovaatimukset ovat, hmm hmm.

Mitä on pelokkuus?

Eikö ole kummallista, sanoi muumipeikko,
että me, jotka menemme suoraan vaarallisimpaan paikkaan,
olemme vähemmän peloissamme kuin ne,
jotka tulevat sieltä.

- Muumipeikko ja pyrstötähti -

BloggPressLitea testailee

Kiitos vinkeistänne! BloggPress oli iPhonessa asennettunakin, mutta joku mutka on aiemmin ollut tiellä tämän kokeilemisessa. Mutta nytpä tätä testaillaan juuri sieltä pojan huoneen hämäristä :). Kuva ei tosin ole kotoisin täältä...




- Posted using BlogPress from my iPhone

Mobiili-Blogger, onko sellaista?

Voisiko joku ilmiantaa, onko käytettävissä Bloggeria iPhonelle? Viimeksi kun etsiskelin, en sellaista löytänyt, mutta siitä on jo tovi. Yritin eilen rustata blogikirjoitusta iPhonen Safari-selaimessa, mutta tämä tekstikenttä ei vaan ottanut siinä toimiakseen. Vietän usein illan tunteja sohvalla iPhone kourassa lojuen ja siinä kyllä syntyisi juttuja blogiinkin, jos vaan olisi väline käytettävänä.

No niin, se on ilta. Mies lukee pojalle iltasatua - pitkästä aikaa pojan sängyssä tosiaan luetaan jotain kirjaa! Tähän saakka koko kevään ajan se on ollut joko ei mitään tai sitten piirustussatu sellaisella "magneettisella" piirustusalustalla. Usein poika piirtää itse oman satunsa: Mauri-poika käy donitsilla, uimassa tai HopLopissa - tai Maurin perheen kissa Jooseppi seikkailee perheen poissa ollessa salaa omia juttujaan, käy esim. taksikyydillä eläinlääkärissä tai kaupassa (maksuvälineenä kalat). Olen mielissäni miehen ja pojan kehittelemistä mielikuvituksellisista saduista, joiden myötä poikamme on saanut tarinavarastoonsa paljon uudenlaisia juttuja. Tässä kohdassa pitää kyllä muistuttaa, ettei tuo avomies ole meidän perheen ainoa tarinamestari, vaan kyllä kai minustakin niitä juttuja löytyisi... jos vaan jaksaisin.

Saa nähdä, kuinka kauan tässä ehdinkään kirjoitella. On kulunut taas melko pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Olen ollut armottoman väsymyksen kourissa ja minulla todettiinkin aika matala hemoglobiini, kun menin huimauskohtauksen takia lääkäriin ja tutkiskeltavaksi. Nyt ollaan rautakuurilla, rautavarastot ovat alkaneet täyttyä ja asiaa kontrolloidaan vielä syksymmällä. Jospa tämä anemia tästä talttuisi. En kyllä ole varma, koheneeko oloni kuitenkaan pelkällä raudalla ja ruokavaliolla, sillä olen alkanut epäillä olevani aikuisten oikeasti joko uupunut tai masentunut. Avaintekijä lienee se, että kaikki tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta ja mieli on maassa, vaikka mitä tekisi. Keskittymisen kanssa on ongelmaa ja ajatukset oman ankeuden ympärillä ahdistavat. Kyllähän tämä blogikin on ollut jo pidemmän aikaa pelkkää valitusta, ja vaikka olenkin sisimmässäni draamaa rakastava ikuinen murrosikäinen, voi siinä taustalla olla jotain aivokemiaakin. Perintötekijöitä ainakin piisaa, jos se sieltä kautta on tullakseen. En tiedä... katellaan... muuta en oikein osaa tässä tilanteessa tehdä.

...Laitoin pojan nukkumaan ja palaan varovasti kehumaan tätä uutta tilannettamme nukuttamisten suhteen. Olemme vihdoin pääsemässä eroon siitä, että minun täytyisi maata pojan vieressä, jotta hänet saa nukkumaan. Pikkumies on osannut nukahtaa jo monena iltana paljon helpommin ja nopeammin :). Tähän tilanteeseen on tottunut nopeasti (ja luoja miten tätä on kaivannut niinä loputtoman pitkinä hetkinä pimeässä lastenhuoneessa!), joten pienetkin takapakit aiheuttavat epätoivoa. Kärsivällisyyttä, luovuutta, jämäkkyyttä, rutiinia, selkeyttä ja uskoa onnistumiseen tässä tarvitaan. Olisi mukavaa, jos omasta mielialastaan voisi sanoa jotain samantapaista, jolla se valo taas tulisi minunkin maailmaani. Tuntuu vaan vaativan enemmän kuin yritteliäisyyttä.

The Story of My Things

Viime kesänä hankin vuosien ämpyilyn jälkeen aurinkolasit, ihan sellaiset 11 euron markettilasit. Koska minulla kuitenkin on likinäkö, eikä ilman silmälaseja voi oikeastaan pahemmin olla, niin eipä tullut noita aurinkolaseja käytettyä kuin ehkä yhtenä päivänä noin viisi minuuttia. Ja sen koommin en olekaan niitä laseja nähnyt. Että nyt kun kesä tulikin toukokuun puolivälissä ja arska helottaa pilvettömällä taivaalla, niin eipä ole aurinkolaseja. Tämä ilmiö vaivaa kyllä kaikkia pieniä tavaroitani. Olen syytänyt vuosien aikana varmaan useamman sata euroa rahaa koruihin, jotka olen kadottanut samantien ne kotiin tuotuani tai viimeistään ensimmäisen käytön jälkeen. Minusta ei vaan ole naiseksi. Piste.

Tein Jungin persoonatyyppitestin (englanninkielinen), ja yllättäen sieltä pamahti tällä kertaa ENFP, jossa tuo E on kylläkin vain lievä. Keirseyn kuvaus ENFP-ihmisistä on "champion", fantsuu. Kyllähän minä itsestäni allekirjoitan sen, että olen joskus se porukan innostuja, hölösuu ja dramaattinen poukkoilija, joka saa aikaan (paheksunnan ohella) myös hymyjä, ja tulihan tuota eilen taas harjoitettua firman bileissäkin, mutta kyllä itse sijoitan itseni sinne introvertin puolelle enemmän. Tässä testissä (linkki on jossakin aiemmassa postauksessa) tuli ehkä kielimokia, joten senkin vuoksi saattoi lipsahtaa väärälle puolelle... emmää tiiä... ehkä olenkin niiden kahden ääripään välillä, sehän on ihan mahdollistakin.

Tyyppi

Olin tällä viikolla mielenkiintoisella luennolla (meillä oli työhyvinvointipäivä), jossa kerrottiin psykologisesta tyyppiteoriasta. Luennoitsijan show tietysti oli osittain tarkoitettu vain yleisön viihdytykseen ja jutuissa singahteli muodikkaita sanoja kuten "slow", "downshifting" ja "flow", joiden kuulemiseen on helppo kyllästyä. Luentohetki oli kuitenkin niin paikallaan työarkeni keskelle, ettei ollut kaukana, etten olisi peräti tirauttanut pieniä onnenkyyneleitä siitä ilosta, kun olin päättänyt tilaisuuteen työpäivän aikana lähteä. Ai että kuka on ehkä hieman väsynyt? :D

Kuulin luennolla ensimmäistä kertaa suomen kielellä kuvauksia (alun perin Jungin kehittelemästä) tyyppiteoriasta, joka antaa itsearviointiin perustuvan henkilökohtaisen persoonallisuustyypin määritelmän. Persoonallisuustyyppi kertoo ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista, tavoista hakea tietoa, tehdä päätöksiä ja toimia. Samalla, kun sen kautta on mahdollista tarkastella itseään, kertoo se myös siitä, kuinka muut näkevät henkilön. Mikä tuon luentoni idea taas sitten oli, niin se, kuinka nämä persoonallisuustyypit kohtaavat yhteisöissä, esim. työpaikoilla. Se, millainen olen, määrää myös sitä, kuinka toimin suhteessa toisiin. Introvertit ja ekstrovertit opettajat kohtaavat ja organisoivat opetustilanteen eri tavalla ja tilanteessa tulevat vastakkain myös opiskelijoiden ja opettajan persoonallisuudet - ne ohjaavat tulkintoja eri asioista ja määrittävät tilanteessa mukana olevien näkökulmaa, vaikka tarkasteltava asia onkin kaikille se sama.

Blogipersoonablogissa on mielenkiintoista tietoa näistä persoonallisuustyypeistä. Kiinnostavaa voisi olla tutustua myös Tyyppiteoriatestiin.

Olen tehnyt tyyppiteoriatestin joskus ennenkin ja saanut ehkä juuri saman tuloksen kuin pari päivää sitten tuolla luennollakin. Opin kuitenkin tällä kerralla paljon uutta, kun teoria tuotiin niihin yhteyksiin, joissa joka päivä olemme: työpaikan palavereihin ja kahvihuoneeseen tai perheen keskinäisiin tilanteisiin. Merkittävä osa tyyppiteoriaa on indikaattori, joka määrittää henkilön joko intro(I)- tai ekstrovertiksi (E) - näissäkin tosin on liikkumavaraa niin, että henkilö saattaa olla lähellä ekstroverttia, vaikka enemmän I-puolella onkin. Näkemys siitä, että nämä kertovat tavoista, joilla ihmiset "lataavat" itseään eli saavat voimaa, sai ymmärtämään tätä ajattelua paremmin kuin koskaan ennen olen tajunnutkaan. Ekstrovertit keräävät itselleen voimaa ja saavat prosessit liikkeelle jakamalla mahdollisimman paljon asioita muiden kanssa. Pohtiakseen ja prosessoidakseen he tarvitsevat vuorovaikutusta, ja ekstrovertit ovat niitä ihmisiä, jotka puhuvat kahvihuoneessa koko ajan ja kaikesta mahdollisesta. Mitä enemmän he vaihtavat ajatuksia muiden kanssa, sitä paremmin he jaksavat. Ekstrovertin ei tosin tarvitse olla jatkuvasti äänessä, vaan yhtä hyvin hän saa akkuihinsa virtaa vain olemalla mukana tilanteissa, joissa on paljon tietoa ja ääniä puhumassa. Introvertti, ainakin siellä "janan" I-päässä oleva täysin introvertti, taas lataa akkunsa käsittelemällä asioita oman päänsä sisällä. Hän saa voimaa siitä, että pystyy pyörittelemään ajatuksia ja ideoita yksin. Kahvihuoneen jatkuvassa puheensorinassa introvertit eivät lepääkään, vaan jatkuva asioiden jakaminen vaan syö introverttien energiaa.

Nämä kaksi ääripäätä kohtaavat myös esimerkiksi työpaikan palaverissa sellaisissa tilanteissa, kun ideoidaan kovalla tahdilla asioita, ja ekstrovertit tuottavat uutta nopeasti - tai ainakin sanovat ääneen kaikki ideansa samantien - jolloin introverttien pidemmälle pohditut ajatukset voivat jäädä jalkoihin. Tuntuu, että nykyajan työpaikat ovat ekstrovertti-suotuisampia ympäristöjä... ehkä myös nykyajan koulut. Tosin, kuten aluksi sanoinkin, eri tilanteissa läsnä olevat persoonallisuustyypit vaikuttavat asiaan: ekstrovertti-opettaja tulkitsee kauemmin vastauksia miettivät oppilaat (introvertit) passiivisiksi, sillä he eivät viittaa tai huutele vastauksia yhtä nopeasti kuin (mitä sattuu vastailevat) ekstrovertti-oppilaat, kun taas introvertti-opettaja jää odottelemaan liiankin pitkäksi aikaa niiden hiljaisempienkin oppilaiden reaktioita, jolloin ekstrovertti-oppilaat kyllästyvät ja turhautuvat.

Olen pitkään pitänyt itseäni vain jotenkin sosiaalisesti viallisena tapauksena, sillä uuvun sosiaalisissa tilanteissa. Minulta katoaa kaikki energia ja menen jotenkin aivan hyytyneeseen tilaan (ja muutun tuppisuuksi entistä enemmän), jos joudun olemaan esimerkiksi koulutuspäivässä tai seminaarissa 8 tunnin päivän kaikkien ihmisten keskellä - siis siitäkin huolimatta, vaikka minulta ei edes odotettaisi mitään puheenvuoroja, aktiivista osallistumista tai muita tuotoksia päivän aikana. Tutkimukset kertovat, että suomalaisistakin n. 50 % on minun kaltaisiani introvertteja, jotka eivät nautikaan kaikista mahdollisista sosiaalisista tilanteista ja kahvihuonerupatteluista täysin rinnoin... ainakaan aina. Tämä tieto saa minut ehkä suhtautumaan itseeni suopeammin ja toisaalta pystyn antamaan itselleni kenties tietoisemmin niitä lataustaukoja myös hektisempinä päivinä. Vielä kun saisin asian tietoon myös niille tasaiseen tahtiin suurimman osan asioista ääneen ajatteleville työhuonekavereilleni...

#torstai

Pojastani on tullut mies. Hän pissaa pönttöön seisaallaan ilman jakkaraa. Nyt minulla on tässä kodissa 30- ja 3-vuotiaat miehet.

En ymmärrä tätä olotilaani. Joku on käynyt formatoimassa aivoni, ja nykyään kaikki on vaan kamalan latteaa ja elotonta. Ja muina aikoina olen vain kamalan surullinen. Eikä tämä tarkoita, etten kuitenkaan koskaan mistään iloitsisi. Mutta kyllä aika usein on todettava, että maailman kamaluus - Anna -skabassa voittaa maailman kamaluus 6-0. Olen vasta 31-vuotias ja minun on vielä niin kauan aikaa nähtävä kaikkea sitä hirveää, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

Työssä olen vihdoin löytänyt aikaa tuottavalle ajattelutyölle, suunnittelulle ja asioiden jäsentämiselle. Uskon, että saan vielä joskus voimaa siitä, kun pääsen esittelemään suunnitelmiani ja niistä seuraavia konkreettisia tuotoksia. Silti suuni puhuu ilman lupaani asioita siitä, kuinka en pidä työstäni ja kuinka aika piankin olen jossain muualla.

Pojastani on kasvamassa muusikko. Hän karkailee ulos, etuoven rappusille sukkasillaan ja soittaa lätkämailaa kitaranaan laulaen "Vie minut sinne missä hän oooon". Viime aikojen sovitus on yhdistelmä Leevi & the Leavingsiin: "Vie minut sinne missä hän ooon, vie minut Pohjois-Karjalaan..."

Aloitan toukokuun

Elämäni kolmaskymmenestoinen kesä lähestyy - vaikka kelit ovatkin aika kurjia, sateisia ja tuulisia (pari päivää sitten tuli luntakin) - niin, nyt ollaan toukokuussa. Kohta saattaa tulla kesä. Nyt toukokuussa olen kuin huhtikuussakin. Olen väsynyt, kireä, murheellinen, lähes jatkuvasti kylmissäni, jotenkin lohduton, epätoivoinen... tai no en edes sitä, vaan enemmänkin kaikesta toivosta luopunut. Olen myös haluton, epäsosiaalinen, innoton ja voimaton. Minua ei kiinnosta yhtään mikään, en haluaisi olla töissä, enkä haluaisi olla kotona, enkä haluaisi tehdä yhtään mitään missään. Paitsi juoda hiljaisuudessa kahvia, yksinäni. Valitan kaiken aikaa, mutta en pysty sanomaan, millä tavalla asiat voisivat olla paremmin. Todennäköisesti ei mitenkään.

Ei elämä riitä

Minulla olisi niin paljon oppimista! Millä ajalla pystyisin kartuttamaan osaamista ja tietämystä kaikesta tarpeellisesta? Työpäivä toisensa jälkeen menee tulipalojen parissa ja kaikki uuden luominen on viime hetkellä hutkimista miten sattuu ja kunhan-edes-vaan-jonkin pakettiin laittamista. Äääääääääääääääää!

Teen tiedottajan työtä (ilman tiedotusalan koulutusta) ja siinä missä hiljalleen alan tajuta ja oppia työhön, edes niihin perusteisiin, mitä minun kai olisi kuulunut osata jo aloittaessani ;), niin tuleekin kaikkea uutta koko ajan. Yhteisöllinen media on hups vaan kerennyt kehittyä aivan hallitsemattomaksi omaksi maailmakseen. Ottaa päähän, että jättäydyin jossakin vaiheessa etäämmälle verkkoaddiktiostani. Muutaman vuoden tauko irkistä ym. teki tehtävänsä, joten tämän tästä tunnen itseni vanhainkotikamaksi. Tiedote sosiaalisessa mediassa (ei en kirjoita näitä sanoja saadakseni nyt sitten googlen kautta uusia kävijöitä blogiin :D) - juuri tulin tällaistakin asiaa ajatelleeksi ensimmäistä kertaa, kun Marko Sykön diasarjoja selailin. Hädin tuskin osaan pelkän tiedotteen, nyt on sitten opittavana ihan uudenlainen konsepti, tiedote tuntuu jotenkin niin ihmeellisen moninaiselta asialta, kun se lykätään sosiaaliseen mediaan.

No niin, tämän vuodatuksen jälkeen pitäisi nyt kääntää aivot asiantuntija-asentoon ja kehitellä vakuuttavaa tekstiä asiantuntijablogiini. Olen tammikuun lopusta asti odottanut ihmettä eli uutta tekstiä saapuvaksi sinne oman pääni uumenista. Eipä ole näkynyt. Huoh.

Näin kulutan aikaa

Oma aika on ihanaa aikaa, käytti sen sitten miten tahansa. Ei tunnu ollenkaan hölmömmältä idealta herätä vain sen vuoksi lauantaiaamuna ennen seitsemää. Tänä aamuna olen nauttinut yhden tunnin ja 38 minuutin mittaisesta omasta ajastani keräilemällä kokoon perheen pyykkejä ja tyhjiä pulloja, juomalla pari mukillista kahvia samalla puolituttujen viimeöisiä höpinöitä Twitteristä selaillen sekä popsimalla luvattoman monta Domino-keksiä (salmiakki-chili :)). Tähän koneelle pysähdyin kuskatessani tavaroita alakerrasta yläkertaan ja toisinpäin. Jonkinlainen tavarahissi voisi olla tarpeen tässä taloudessa...

Viime viikot ovat olleet työssä ja ehkä vähän kotonakin aikamoista hässäkkää. Kaipaan näitä hiljaisia hetkiä, jolloin saan olla rauhassa omien ajatusteni kanssa, ja tehdä asioita sillä tavalla, kuin itselläni tapana on tehdä. Tuntuu että saan jopa jotain aikaiseksikin, kun ei ole kukaan seuraamassa tai huomauttamassa, että hei, mites sä nyt rupesit sitä jääkaappia jynssäämään, kun vasta puolet huoneesta on imuroitu.

Nyt kuuluu jo pojan höpinää makuuhuoneesta - sinne se tepsutteli jossakin vaiheessa aamua isänsä viereen nukkumaan.

Kaksi tavaraa päivässä

Tunnen taas kerran jääväni ajatuksineni muiden jalkoihin. Tavaramäärään hukkuva nykyajan ihminen pitää ihanteena täydellistä kiertokulkua: ostetaan, ostetaan, hävitetään, hävitetään. Hanki uusi tavara - heitä pois kaksi vanhaa. Tietysti pinnalla on myös kierrättäminen, joka sopii tuohon samaan kehään vähän pehmentämään kulutuksen jälkiä. Eli heitetään ensin makkarista vuoden vanha Ikea-laatikosto roskikseen, ajetaan 500 kilometrin päähän ostamaan tilalle joku muka arvokas piironki kiskurihintaan, kuskataan se kämppään, jynssätään siitä maalikerrokset pois ja vedetään uutta päälle. Sitten täytyy käydä ostamassa Ikeasta uusi peili, joka sopii sen piirongin viereen ja siihen piirongin päälle pari mariskoolia tai jotain helvetin kalliita tietyntyylisiä englantilaisia säilytyskoreja, joihin askarrellaan varta vasten ostetusta ruutukankaasta koristesydämiä. Ja koko hankinnan tarkoituksena on pohjimmiltaan vain se, että voidaan tällä käytännön toimenpiteellä osoittaa harrastettavan kierrättämistä, vanhasta käyttökelpoisen tekemistä, ja ennen kaikkea kaiken dokumentoimista blogiin muiden ihasteltavaksi. Sillä ei ole mitään merkitystä, että uuden piirongin laatikoista vain kaksi aukeaa, eikä niihin mahdu edes sitä Orthexin monitoimikoria. Yli jäävät tavarat voi viedä taloyhtiön roskikseen sen edellisen laatikoston viereen.

Olen kypsynyt kahvipöytäkeskusteluissa niihin valituksiin, että voi voi kun kämppä on täynnä tavaraa ja voi voi kun pitäisi heittää kaikkea pois. Tai sitten sitä kehuskelua, kun todellakin pistettiin sutinaksi ja heitettiin puoli vaatehuoneellista kamaa roskikseen - no okei, vietiin kaksi pussillista myös kirpparille, hip hei. Että kun nyt on tosi ylpeä fiilis, kun on päästy eroon niistäkin tavaroista. Siellä ne muovikipot ja soutulaitteet koreilee kaatopaikalla seuraavat 1000 vuotta. Nyt pääsee taas ostamaan uutta. Miksei hankittaisi nyt siis sitä kuntopyörää, espressokeitintä tai edes niitä sellasia untuvasaappaita tai muutama uusi fleece-peitto!? Ja ihania Luhdan säilytyskoreja säilytyskorien säilyttämiseen. Ja kirjoja, lisää kirjoja, keittokirjoja joissa on samoja ohjeita kuin kymmenessä edellisessäkin, jeee.

Olen toki itsekin totaalisen väsynyt tavarapaljouteen. Onhan se tutkittukin, että kaoottinen elämä on väsyttävää. Mutta siinä taidan olla poikkeava, että olen kiintynyt kaikkeen roinaani niin paljon, etten ikimaailmassa voisi ruveta sitä pois heittämään, ellei kyseessä oikeasti ole pahasti rikkinäisiä tai loppuun kuluneita esineitä. Kahvipöytäkeskusteluissa olen kyllästynyt jo ehdottamaan sitä varovaista ajatustani, että mitäpä jos vaan vähän aikaa yritettäisiin olla hankkimatta uutta. Ajan myötä tavaroilla on tapana hiljalleen järjestyä, ainakin minun kodissani. Tosin se vie paljon aikaa, eikä kenelläkään minun lisäkseni taida olla kärsivällisyyttä seurata sitä hidasta vaellusta, jonka kaikki paperipinoni, vihkoni, käsityötavarani, koriste-esineeni ja vanhat vaatteeni ovat vaatineet löytääkseen omat toimivat paikkansa. Minulla on kyllä sekin hölmö teoria, että jotkut tavarat myös kuluvat loppuun käytössä. Toistaiseksi tätä on päästy todistamaan vain vaatteissa ja kengissä, joista vaatteetkin meillä kiertävät viimeisen käyttökertansa vielä siivousrätteinä. Niin ja kylppärin shampoo-pullojen kanssa :D - minun kylppärissäni oikeasti ei ajelehdi miljoonaa melkein tyhjää shampoo-pulloa tai rasvatuubia vaan ainoastaan se yksi, jolle saapuu seuraaja sitten, kun se loppuu. Ai että tätä hallinnan tunnetta :D. Kukaan ei tajua, mutta on minulla sentään jotain hanskassa!

Tämä valituksella aloitettu postaus päätyy taipumiseen ympäristön paineen alla. Ollakseni siis trendikäs voisin ehkä silti yrittää ottaa hallintaan oman kotini paikasta toiseen ajelehtivia tavaroita, joille parempi paikka voisi olla jossakin muualla. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus joka päivä kahden tavaran pois heittämisestä tuntuukin, voisi se silti olla kokeilemisen arvoinen. Ja nimenomaan niin, että tavaraa lähtisi mieluummin aina muualle kuin kaatopaikalle. Eilen pakkailin keittiöstä ja vaatehuoneesta muutamia ylimääräisiä astioita ja keittiötarvikkeita vietäväksi muiden käyttöön: ammattikorkeakoulu kerää "starttipaketteja" kaupunkiin tuleville vaihto-opiskelijoille, jotta heillä olisi käytettävissään joitakin kodin perustarvikkeita heti alusta alkaen. Muutamat ikivanhat, kulahtaneet lautaset ja parittomat mukit ja juomalasit saavat nyt lähteä siihen käyttöön. Hankalampia kohteita ovat kaikki ne määrittelemättömät sälärojut, joista ei välttämättä aina edes tiedä, mihin niitä on käytetty. Kukaan ei suostu niitä kirpparipöydästä ostamaan, mutta en kyllä tiedä, mihin niitä voisin ilmaiseksikaan antaa. Lapsen tulo on ollut siitä kätevä juttu, että monille epämääräisille tavaroille on löytynyt ainakin vähäksi aikaa käyttäjä, kun lapsi on ottanut niitä tavaroita leikkiinsä. Hajonneet paistinpannut ja runnotut leikkuulaudat toimivat vielä pitkään hiekkalaatikolla - mutta entä sitten sen jälkeen?

Tänään en ole vielä luopunut mistään. Olen kyllä kerännyt pojan kaapista pieneksi jääneitä vaatteita, joista osan ehkä voisi ajatella lähtevän vaatekeräykseen tai SPR:n kirppikselle. Todellisuus vaan taitaa olla se, että pyörittelen niitä vaatepusseja kuitenkin seuraavan vuoden ajan makkarin nurkassa, joka on tässä kierrätyskeskuksessa niitä paikkoja, joista tavara ei tunnu pääsevän eteenpäin...

Some-viehätystä

Onhan se myönnettävä, että minussa asuu taipumus hurahtaa sosiaaliseen mediaan (ainahan minulla on uusi addiktion kohde haussa). En minä niissä kovin syvällisiin sfääreihin pääse tai minkäänmoiseksi asiantuntijaksi koskaan tule, mutta ne ovat minulle ennen kaikkea väline päästä tietoiseksi maailman menosta. Olen pohtinut, mikä niissä koukuttaa ja viehättää. Ajatukset vievät vanhoihin hyviin Sunpoint.netin aikoihin. Oi niitä aikoja :). Eksyin sattumalta paikkaan, jossa deittien etsiminen ja vastakkaisen sukupuolen vonkaaminen eivät olleetkaan kävijöiden ensisijaisia tavoitteita kuten useimmissa chateissa ja muilla foorumeilla siihen aikaan, vaan samantien pääsikin osaksi yhteisöä jutskailemaan "niitä näitä". Chat-huoneen vakioporukan kesken tuntui heti alusta asti syntyvän yhteisöllisyyttä, joka perustui samankaltaisiin näkemyksiin verkkoviestinnän mahdollisuuksista - ja toki siihen yhteiseen paikkaan, johon iltaisin työ- ja koulupäivien jälkeen kerta toisensa jälkeen kokoonnuttiin. Sunpointin kaatuessa yhteisö siirtyi IRCiin ja elää siellä vielä jossakin muodossa #sunchat-kanavalla.

Minulle sosiaalisen median palveluissa on nykyään tätä samaa viehätystä. Ei tunnu ollenkaan hullummalta törmätä samoin ajatteleviin ihmisiin sattumalta, siellä täällä ja silloin tällöin. Tai ihan vaan viihdyttää itseään tuntemattomien ihmisten välittämillä tiedoilla, kuvilla, leikkimielisillä ajatuksilla. Itse tosin palloilen sosiaalisissa medioissa samalla tavalla pipipäänä kuin muutenkin elämässä. Muut ovat niin asiallisia, ja minä vaan raportoin hölmön elämäni pienistä asioista. Suomalainen some-skene koostuu pitkälti asiasta innostuneista asiantuntijoista, ja mistä nyt en erityisemmin innostu itse, sosiaalisen median markkinointimahdollisuuksiin liittyvistä sovellutuksista kiinnostuneesta väestä. Nämä sisällöt kun vaan malttaa suodattaa ohitsensa, niin viihtyy Twitterissäkin oikein mainiosti. Ja jos vaan aikuiset ihmiset innostuvat leikkimään asioilla tai kielellä, niin minä olen myyty pitkäksi aikaa :).

Ongelmana tässä kaikessa näyttää kuitenkin olevan se, etten pysy perässä, mitä kaikkia mahdollisuuksia sosiaaliset mediat (lähinnä Twitter ja sen kaikki soveltamismahdollisuudet) tarjoavat. Jotta pysyisi bileissä mukana, olisi tiedettävä, mistä puhutaan. Jatkuva pihalla oleminen ei tietysti kovin kannustavaa ole, vaikka minä sinnikkäästi aika pitkälle jutuissa roikunkin ilman kovin kummoista tietoa. Osaamiseni rajoittuu pariin suosittuun palveluun, ja kaikki vähänkään syvemmälle mennyt tietämys on syntynyt työni kautta, kun asioista vaan on täytynyt ottaa selvää. Mahdollisuuksia olisi, aikaa ei. Ja kuten olen sanonut, tärkeintä on sosiaalisen median kautta löytämäni tie uuteen tietoon ja ajatusten jakamiseen. Olisihan se hienoa olla guru jossain tällaisessa, mutta näyttää olevan sellaisiakin yhden Suomen tarpeisiin jo ihan riittävästi. Jäädään seuraamaan tilannetta.