Ei elämä riitä

Minulla olisi niin paljon oppimista! Millä ajalla pystyisin kartuttamaan osaamista ja tietämystä kaikesta tarpeellisesta? Työpäivä toisensa jälkeen menee tulipalojen parissa ja kaikki uuden luominen on viime hetkellä hutkimista miten sattuu ja kunhan-edes-vaan-jonkin pakettiin laittamista. Äääääääääääääääää!

Teen tiedottajan työtä (ilman tiedotusalan koulutusta) ja siinä missä hiljalleen alan tajuta ja oppia työhön, edes niihin perusteisiin, mitä minun kai olisi kuulunut osata jo aloittaessani ;), niin tuleekin kaikkea uutta koko ajan. Yhteisöllinen media on hups vaan kerennyt kehittyä aivan hallitsemattomaksi omaksi maailmakseen. Ottaa päähän, että jättäydyin jossakin vaiheessa etäämmälle verkkoaddiktiostani. Muutaman vuoden tauko irkistä ym. teki tehtävänsä, joten tämän tästä tunnen itseni vanhainkotikamaksi. Tiedote sosiaalisessa mediassa (ei en kirjoita näitä sanoja saadakseni nyt sitten googlen kautta uusia kävijöitä blogiin :D) - juuri tulin tällaistakin asiaa ajatelleeksi ensimmäistä kertaa, kun Marko Sykön diasarjoja selailin. Hädin tuskin osaan pelkän tiedotteen, nyt on sitten opittavana ihan uudenlainen konsepti, tiedote tuntuu jotenkin niin ihmeellisen moninaiselta asialta, kun se lykätään sosiaaliseen mediaan.

No niin, tämän vuodatuksen jälkeen pitäisi nyt kääntää aivot asiantuntija-asentoon ja kehitellä vakuuttavaa tekstiä asiantuntijablogiini. Olen tammikuun lopusta asti odottanut ihmettä eli uutta tekstiä saapuvaksi sinne oman pääni uumenista. Eipä ole näkynyt. Huoh.

Näin kulutan aikaa

Oma aika on ihanaa aikaa, käytti sen sitten miten tahansa. Ei tunnu ollenkaan hölmömmältä idealta herätä vain sen vuoksi lauantaiaamuna ennen seitsemää. Tänä aamuna olen nauttinut yhden tunnin ja 38 minuutin mittaisesta omasta ajastani keräilemällä kokoon perheen pyykkejä ja tyhjiä pulloja, juomalla pari mukillista kahvia samalla puolituttujen viimeöisiä höpinöitä Twitteristä selaillen sekä popsimalla luvattoman monta Domino-keksiä (salmiakki-chili :)). Tähän koneelle pysähdyin kuskatessani tavaroita alakerrasta yläkertaan ja toisinpäin. Jonkinlainen tavarahissi voisi olla tarpeen tässä taloudessa...

Viime viikot ovat olleet työssä ja ehkä vähän kotonakin aikamoista hässäkkää. Kaipaan näitä hiljaisia hetkiä, jolloin saan olla rauhassa omien ajatusteni kanssa, ja tehdä asioita sillä tavalla, kuin itselläni tapana on tehdä. Tuntuu että saan jopa jotain aikaiseksikin, kun ei ole kukaan seuraamassa tai huomauttamassa, että hei, mites sä nyt rupesit sitä jääkaappia jynssäämään, kun vasta puolet huoneesta on imuroitu.

Nyt kuuluu jo pojan höpinää makuuhuoneesta - sinne se tepsutteli jossakin vaiheessa aamua isänsä viereen nukkumaan.

Kaksi tavaraa päivässä

Tunnen taas kerran jääväni ajatuksineni muiden jalkoihin. Tavaramäärään hukkuva nykyajan ihminen pitää ihanteena täydellistä kiertokulkua: ostetaan, ostetaan, hävitetään, hävitetään. Hanki uusi tavara - heitä pois kaksi vanhaa. Tietysti pinnalla on myös kierrättäminen, joka sopii tuohon samaan kehään vähän pehmentämään kulutuksen jälkiä. Eli heitetään ensin makkarista vuoden vanha Ikea-laatikosto roskikseen, ajetaan 500 kilometrin päähän ostamaan tilalle joku muka arvokas piironki kiskurihintaan, kuskataan se kämppään, jynssätään siitä maalikerrokset pois ja vedetään uutta päälle. Sitten täytyy käydä ostamassa Ikeasta uusi peili, joka sopii sen piirongin viereen ja siihen piirongin päälle pari mariskoolia tai jotain helvetin kalliita tietyntyylisiä englantilaisia säilytyskoreja, joihin askarrellaan varta vasten ostetusta ruutukankaasta koristesydämiä. Ja koko hankinnan tarkoituksena on pohjimmiltaan vain se, että voidaan tällä käytännön toimenpiteellä osoittaa harrastettavan kierrättämistä, vanhasta käyttökelpoisen tekemistä, ja ennen kaikkea kaiken dokumentoimista blogiin muiden ihasteltavaksi. Sillä ei ole mitään merkitystä, että uuden piirongin laatikoista vain kaksi aukeaa, eikä niihin mahdu edes sitä Orthexin monitoimikoria. Yli jäävät tavarat voi viedä taloyhtiön roskikseen sen edellisen laatikoston viereen.

Olen kypsynyt kahvipöytäkeskusteluissa niihin valituksiin, että voi voi kun kämppä on täynnä tavaraa ja voi voi kun pitäisi heittää kaikkea pois. Tai sitten sitä kehuskelua, kun todellakin pistettiin sutinaksi ja heitettiin puoli vaatehuoneellista kamaa roskikseen - no okei, vietiin kaksi pussillista myös kirpparille, hip hei. Että kun nyt on tosi ylpeä fiilis, kun on päästy eroon niistäkin tavaroista. Siellä ne muovikipot ja soutulaitteet koreilee kaatopaikalla seuraavat 1000 vuotta. Nyt pääsee taas ostamaan uutta. Miksei hankittaisi nyt siis sitä kuntopyörää, espressokeitintä tai edes niitä sellasia untuvasaappaita tai muutama uusi fleece-peitto!? Ja ihania Luhdan säilytyskoreja säilytyskorien säilyttämiseen. Ja kirjoja, lisää kirjoja, keittokirjoja joissa on samoja ohjeita kuin kymmenessä edellisessäkin, jeee.

Olen toki itsekin totaalisen väsynyt tavarapaljouteen. Onhan se tutkittukin, että kaoottinen elämä on väsyttävää. Mutta siinä taidan olla poikkeava, että olen kiintynyt kaikkeen roinaani niin paljon, etten ikimaailmassa voisi ruveta sitä pois heittämään, ellei kyseessä oikeasti ole pahasti rikkinäisiä tai loppuun kuluneita esineitä. Kahvipöytäkeskusteluissa olen kyllästynyt jo ehdottamaan sitä varovaista ajatustani, että mitäpä jos vaan vähän aikaa yritettäisiin olla hankkimatta uutta. Ajan myötä tavaroilla on tapana hiljalleen järjestyä, ainakin minun kodissani. Tosin se vie paljon aikaa, eikä kenelläkään minun lisäkseni taida olla kärsivällisyyttä seurata sitä hidasta vaellusta, jonka kaikki paperipinoni, vihkoni, käsityötavarani, koriste-esineeni ja vanhat vaatteeni ovat vaatineet löytääkseen omat toimivat paikkansa. Minulla on kyllä sekin hölmö teoria, että jotkut tavarat myös kuluvat loppuun käytössä. Toistaiseksi tätä on päästy todistamaan vain vaatteissa ja kengissä, joista vaatteetkin meillä kiertävät viimeisen käyttökertansa vielä siivousrätteinä. Niin ja kylppärin shampoo-pullojen kanssa :D - minun kylppärissäni oikeasti ei ajelehdi miljoonaa melkein tyhjää shampoo-pulloa tai rasvatuubia vaan ainoastaan se yksi, jolle saapuu seuraaja sitten, kun se loppuu. Ai että tätä hallinnan tunnetta :D. Kukaan ei tajua, mutta on minulla sentään jotain hanskassa!

Tämä valituksella aloitettu postaus päätyy taipumiseen ympäristön paineen alla. Ollakseni siis trendikäs voisin ehkä silti yrittää ottaa hallintaan oman kotini paikasta toiseen ajelehtivia tavaroita, joille parempi paikka voisi olla jossakin muualla. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus joka päivä kahden tavaran pois heittämisestä tuntuukin, voisi se silti olla kokeilemisen arvoinen. Ja nimenomaan niin, että tavaraa lähtisi mieluummin aina muualle kuin kaatopaikalle. Eilen pakkailin keittiöstä ja vaatehuoneesta muutamia ylimääräisiä astioita ja keittiötarvikkeita vietäväksi muiden käyttöön: ammattikorkeakoulu kerää "starttipaketteja" kaupunkiin tuleville vaihto-opiskelijoille, jotta heillä olisi käytettävissään joitakin kodin perustarvikkeita heti alusta alkaen. Muutamat ikivanhat, kulahtaneet lautaset ja parittomat mukit ja juomalasit saavat nyt lähteä siihen käyttöön. Hankalampia kohteita ovat kaikki ne määrittelemättömät sälärojut, joista ei välttämättä aina edes tiedä, mihin niitä on käytetty. Kukaan ei suostu niitä kirpparipöydästä ostamaan, mutta en kyllä tiedä, mihin niitä voisin ilmaiseksikaan antaa. Lapsen tulo on ollut siitä kätevä juttu, että monille epämääräisille tavaroille on löytynyt ainakin vähäksi aikaa käyttäjä, kun lapsi on ottanut niitä tavaroita leikkiinsä. Hajonneet paistinpannut ja runnotut leikkuulaudat toimivat vielä pitkään hiekkalaatikolla - mutta entä sitten sen jälkeen?

Tänään en ole vielä luopunut mistään. Olen kyllä kerännyt pojan kaapista pieneksi jääneitä vaatteita, joista osan ehkä voisi ajatella lähtevän vaatekeräykseen tai SPR:n kirppikselle. Todellisuus vaan taitaa olla se, että pyörittelen niitä vaatepusseja kuitenkin seuraavan vuoden ajan makkarin nurkassa, joka on tässä kierrätyskeskuksessa niitä paikkoja, joista tavara ei tunnu pääsevän eteenpäin...

Some-viehätystä

Onhan se myönnettävä, että minussa asuu taipumus hurahtaa sosiaaliseen mediaan (ainahan minulla on uusi addiktion kohde haussa). En minä niissä kovin syvällisiin sfääreihin pääse tai minkäänmoiseksi asiantuntijaksi koskaan tule, mutta ne ovat minulle ennen kaikkea väline päästä tietoiseksi maailman menosta. Olen pohtinut, mikä niissä koukuttaa ja viehättää. Ajatukset vievät vanhoihin hyviin Sunpoint.netin aikoihin. Oi niitä aikoja :). Eksyin sattumalta paikkaan, jossa deittien etsiminen ja vastakkaisen sukupuolen vonkaaminen eivät olleetkaan kävijöiden ensisijaisia tavoitteita kuten useimmissa chateissa ja muilla foorumeilla siihen aikaan, vaan samantien pääsikin osaksi yhteisöä jutskailemaan "niitä näitä". Chat-huoneen vakioporukan kesken tuntui heti alusta asti syntyvän yhteisöllisyyttä, joka perustui samankaltaisiin näkemyksiin verkkoviestinnän mahdollisuuksista - ja toki siihen yhteiseen paikkaan, johon iltaisin työ- ja koulupäivien jälkeen kerta toisensa jälkeen kokoonnuttiin. Sunpointin kaatuessa yhteisö siirtyi IRCiin ja elää siellä vielä jossakin muodossa #sunchat-kanavalla.

Minulle sosiaalisen median palveluissa on nykyään tätä samaa viehätystä. Ei tunnu ollenkaan hullummalta törmätä samoin ajatteleviin ihmisiin sattumalta, siellä täällä ja silloin tällöin. Tai ihan vaan viihdyttää itseään tuntemattomien ihmisten välittämillä tiedoilla, kuvilla, leikkimielisillä ajatuksilla. Itse tosin palloilen sosiaalisissa medioissa samalla tavalla pipipäänä kuin muutenkin elämässä. Muut ovat niin asiallisia, ja minä vaan raportoin hölmön elämäni pienistä asioista. Suomalainen some-skene koostuu pitkälti asiasta innostuneista asiantuntijoista, ja mistä nyt en erityisemmin innostu itse, sosiaalisen median markkinointimahdollisuuksiin liittyvistä sovellutuksista kiinnostuneesta väestä. Nämä sisällöt kun vaan malttaa suodattaa ohitsensa, niin viihtyy Twitterissäkin oikein mainiosti. Ja jos vaan aikuiset ihmiset innostuvat leikkimään asioilla tai kielellä, niin minä olen myyty pitkäksi aikaa :).

Ongelmana tässä kaikessa näyttää kuitenkin olevan se, etten pysy perässä, mitä kaikkia mahdollisuuksia sosiaaliset mediat (lähinnä Twitter ja sen kaikki soveltamismahdollisuudet) tarjoavat. Jotta pysyisi bileissä mukana, olisi tiedettävä, mistä puhutaan. Jatkuva pihalla oleminen ei tietysti kovin kannustavaa ole, vaikka minä sinnikkäästi aika pitkälle jutuissa roikunkin ilman kovin kummoista tietoa. Osaamiseni rajoittuu pariin suosittuun palveluun, ja kaikki vähänkään syvemmälle mennyt tietämys on syntynyt työni kautta, kun asioista vaan on täytynyt ottaa selvää. Mahdollisuuksia olisi, aikaa ei. Ja kuten olen sanonut, tärkeintä on sosiaalisen median kautta löytämäni tie uuteen tietoon ja ajatusten jakamiseen. Olisihan se hienoa olla guru jossain tällaisessa, mutta näyttää olevan sellaisiakin yhden Suomen tarpeisiin jo ihan riittävästi. Jäädään seuraamaan tilannetta.

Kuinka pitkään ihmisen täytyy kestää tätä mokailua?

Minusta alkaa tuntua siltä, että 31 vuotta on jo aikalailla tarpeeksi. En tosiaankaan tiedä, kestänkö kohta enää elämää itseni seurassa. Jatkuvaa mokailua, virheitä, vääriä valintoja, huonoa tuuria, epäonnistumista. Hajoilua paineen alla. En kertakaikkiaan kestä tällaista. Olen esimerkiksi jo miljoona kertaa myöhästynyt bussista tai ajautunut väärälle linjalle, josta normaalin ihmisen luulisi jo oppivan jotain, mutta ei, virheet pitää toistaa vähintään kymmenen kertaa ja varioida kaikki mahdolliset väärät ratkaisut. Aina parempi, jos omista mokistaan saa tuotettua kiitettävästi vaivaa myös ulkopuoliselle. Tällä hetkellä olen totaalisen väsynyt aivan kaikkeen, ja kun näen tämän kaiken vaan kiertävän kehää (helvetti jonkun saamarin maksatushakemusten rytmin mukaan perkele!!!) ja samojen tilanteiden toistuvan aina muutamien viikkojen välein, niin onko tätä järkeä jatkaa. Vähän väliä päässäni poksahtaa, kun työtaakka kasvaa liian suureksi, ja minusta tulee huonosti käyttäytyvä idiootti, joka säätää ja vääntää ja kääntää typeriä töitään, eikä siltikään saa mitään kunnolla hoidettua. Ihmettelen, ettei minun jo käsketä töissä pakata kassejani ja häipyä etsimään uraa itselleni sopivammista paikoista... ja itse mietin, että olisiko minulle kuitenkin joku leudompi paikka olemassa jossakin. Ehkä mieliparantolassa.

Kun tämän kaiken laittaa galaksien mittakaavaan, eivät huoleni ole mikrobinkaan pierun arvoisia. Tuolla jossain tallustaa ihmisiä, jotka ehkä juuri tajuavat tämän kokonaisuuden. Onnea vaan heillekin.

Tähti

Kävelimme pojan kanssa hoitopaikasta kotia kohti. Talvinen iltapäivä, mutta vielä ihan valoisaa.

"Äiti, tuolla on tähti!"
"Missä?"
"Tuolla tuon viivan alla taivaalla."
"Jaa... äiti ei taida nähdä sitä tähteä."



Vara-äitini Rose-Marie kuoli tämän päivän iltana kello 18.

Twiittailla vai ei twiittailla?

Vuoden aluksi olen päättänyt päästä kärryille uusista asioista. Olen aktivoitunut Twitterin ihmettelemisessä, tosin päivätyö haittaa täysipainoista sosiaalisiin medioihin uppoutumista. Olen ollut rekisteröityneenä ko. palveluun kohta vuoden ajan, mutta en ole vieläkään oppinut sen tavoille tai saanut mainittavaa hyötyä siitä. Suomalainen Twitter-"skene" vaikuttaa aika vaatimattomalta, ja nekin vähät suomalaiset, joita siellä on, leikkivät olevansa ulkomaalaisia ja puhuvat englantia. Niin ja aikuisia ja puhuvat aikuisten asioita. Minunlaiselleni säälittävän elämän sankarille tweettailu/twiittailu ei toistaiseksi tunnu ihan siltä oikealta paikalta. Muualla maailmassa Twitteriä käytetään tsättäilyyn (verkkojutteluun), mutta Suomi-twitteristä ei voi lukea sosiaalipornoa. Ei, ellen minä sitä sinne syydä.

Niin, minullahan on oikeasti paineita, jos yritän viestiä Twitterin kautta tuntemattomille - eivät minun tuttuni harrasta näitä foorumeita, haukkuvat vain hölömöksi, kun erehdyn moisesta mainitsemaan - tai joillekin puolituttua vähemmille jonkun-muka-yhteisen-mielenkiinnonkohteen-kautta-verkostooni-ajautuneille. Suomalainen twitteristi on useimmiten itsensä asiantuntijarooliin tuossa palvelussa asettanut vain asiallisista asioista viestivä ihminen. Puolet suomalaisista lienee niitä, jotka vain postittelevat eteenpäin muualta keräilemiään linkkejä. Ja kun se tehdään vielä englannin kielellä, jossa minulla on tekemistä, että saan edes yksinkertaisimman arkiasian suollettua tekstiksi, niin hmm... onko vaiva sen arvoista?

Voisin tietysti odotella niitä aikoja, jotka eivät välttämättä ole enää kaukana. Eli sitä, kun MAMMAT VALTAAVAT TWITTERIN! Tai kertokaa minulle, joku verkkoviestintäväline, jossa mammoja ei olisi? Mikä sopisikaan paremmin raskausviikkojen, kiertopäivien, neuvolakäyntien ja testitulosten raportoimiseen kuin simppeli Twitter.

mirkku81 #helmimammat Jeee, rv 10 täynnä! Vai oliko se 10+1, no ihan sama :)
lauramakinen onnee @mirkku, tääl rv 8+4 - pönttöä halaillessa #helmimammat

Niin paljon kaikkee

...tai sitten ei yhtään mitään.

Epätoivo, tuskastus ja väsy. Tuleeko mistään - tuleeko minusta ikinä mitään? Olisi vaan niin paljon valitettavaa, mutta kun ei edes sitä jaksa tänne rustata, tai ehdi, tai jotain. Plaah. Sekin kun tänään yritin kierrellä vaate- ja kenkäkauppoja; kaikenlaista pitäisi hankkia, kun ulkomuoto on niin nuhju, mutta kun ei siitä vaan tulee yhtään mitään! Aaarrghh! Epätoivoissani olen yrittänyt houkutella 12-vuotiasta kummityttöäni "stailaamaan" minua, kun en vaan yksinkertaisesti omatoimisesti pysty hankkimaan yhtään mitään noista kaupoista. Löytyy vain jotain käsittämättömiä vaatteita ja kummallisia kuoseja, vääriä kokoja, pituuksia, leikkauksia, ja sitten jos joku sopisi, niin rupean yrmyilemään siitä hinnasta. Kenkäostoksissa minulla ei liiemmin ole valinnanvaraa, kun monot on kokoa juhamieto, eli pitää aina ostaa ne yhdet ainoat, jotka mahtuu jalkaan, mutta sitten jos nekin maksaa "liikaa", niin ei. Että jos joku vähän yllyttäisi tai jotain, josko sitä sitten viitsisi jotain hankkia. Hohhoijaa ja voi itku. Pitäisi varmaan suosiolla syrjäytyä yhteiskunnasta ja lähteä johonkin korpeen nököttämään yksikseen, että voisi sitten huoletta kulkea noissa vuoden 1997 retkuissa, joista pystyn luopumaan vasta sitten, kun niissä on kissan kuljettavia reikiä siellä täällä. Tai onhan minulla uudempiakin vaatteita, mutta kappas, kun suklaadieettini on tehtnyt tehtävänsä ja persus levinnyt metrin levyiseksi.

Olihan minulla se yritys päästä eroon tästä väsymyksestä. Taitaa kuulua vaan ominaisuuksiin. En minä pahemmin ole yrittänyt, mutta enpä minä kovin toiveikas ole tulosten suhteen siltikään. Ei minua huvita mennä nukkumaan iltaisin aikaisin (ja eipä sitä koskaan ehtisikään), syödä terveellisesti, ulkoilla tai harrastaa liikuntaa. Huomennakin pitäisi muka raahautua pulkkamäkeen... Tulisi jo kesä.

Tämä on ollut muuten mielenkiintoisten keskustelujen päivä.

"Äiti, tuleeko tytöistä naisia?"
"Joo... kyllä tulee..."
"Minä haluaisin olla mieluummin tyttö"
"Ahaa... öö, miksi?"
"Minä haluaisin olla äiti"

Ennen tuota keskustelua oli puhuttu Herra Snellmanin (juu se leikkelepakettien Herra Snellman) vehkeistä... Mitähän tuosta meidän pojasta oikein tulee..?

Perjantai-ilta

Perjantai-ilta. Sängyssä postimyyntikuvastojen, kissan ja Spotifyn kanssa. Vaikea sanoa, lähestyykö seuraavana 60- vai 31-vuotissynttärit. Tänä vuonna en jaksa ajatella siitäkään asiasta yhtään mitään.

Uudenvuoden lupaukseni taitaa tänä vuonna olla se, että yritän tehdä kaiken nopeammin kuin viime vuonna. Olen ihminen börniksen kynnyksellä, ja sairaasti taidan jopa pitää siitä. Tälläkin hetkellä on työssä tilanne sellainen, etten tiedä, kuinka selviän helmikuuhun saakka - tai mitä kaikkea jääkään tekemättä...

Ikävöin toista kissoistamme, jonka päätin viedä lopetettavaksi pari päivää ennen joulua. Elämä on kyllä sen jälkeen muuttunut helpommaksi, ja minulla riittää voimia jopa kotitöihin. Mutta poissa ovat nyt ne seuralliset eleet ja lämmin kehräävä nyytti sylistä. Mona oli niin kevyt sylissä, kun lääkäriä viimeistä kertaa odoteltiin.

Joulukuu

Työkiirettä, deadlineja, unohtuneita asioita, kaaosta, siivousta, tappelemista, jouluvaloja, pipareita, pimeyttä, kissanpaskaa, pitkiä päiviä, lyhyitä öitä, hässäkkää, paineita, stressiä, ikävää, kitaroita, kameroita, asioita, myöhästymisiä, musiikkia, pettymyksiä, haasteita, joulujuhlia, varahoitopaikkoja, pyykkiä, tiskiä, pakasteita.

Veistelyä

Poika se on taas lohkaissut jos jonkinlaista hyvin osuvaa omaan rehelliseen tyyliinsä - kuten nyt kolmivuotias vaan asiat osaa ilmaista. Viimeisin kiintoisa kommentti taisi olla "äidillä on leveät housut", kun poika tarkasteli äitinsä olemusta takaapäin. Onneksi se johtuu vain leveistä housuista...

Pari päivää sitten tulin kotiin töistä ja ilmeisesti postissa oli tullut perheen isälle paketissa laserlamppu (tai joku mikä onkaan). Meillä on leikitetty vastaavalla kissoja, ja toinen kissoista ryntäileekin innoissaan punaisen pisteen perässä. Mutta nyt saatu uusi lamppu soveltuneekin laajempaankin käyttöön: "Hei isi, leikitetään ruuan jälkeen äitiä punaisella valolla!"

Tosiasioita meillä pohdiskellaan aina silloin tällöin, lyhyemmin tai pidemmin keskusteluin. Olenkohan jo kertonut siitä, että jalanjäljet (kengänjäljet lumessa) eivät voi laittaa ruokaa, sillä niiltä puuttuvat kädet ja silmät. Samoin joulukuusten on vaikea kävellä, koska niillä ei ole jalkoja ja ne eivät voi sen vuoksi tepsuttaa, kuten me: näin, teps teps.

Autolla ajamiseen saan aina asiantuntevia neuvoja, ja oikeastaan voin lähteä matkaan aina luottavaisin mielin, jos poikani on mukana: jos en itse osaa jotain auton toimintoa, poika kyllä opastaa tarpeen mukaan. Eräänä aamuna lähdimme ajelemaan hoitopaikalle, pihassa autoa käynnistäessä höpisin "jaahas, mitenkäs tästä taas lähdetäänkään, noin ja noin...", kuten minulla on tapana jutskailla aina pojan kanssa (no, muutenkin) ihan vaan jutellakseni jostakin ja kun tiedän, että se autolla ajaminen kiinnostaa. Takapenkiltä kuului välittömästi "pistät pakin päälle ja painat kaasua, siitä se lähtee menemään". Jonkin matkaa ajeltuamme kaarteessa sitten "katso peileihin niin näet mihin ajat", tämä neuvo tuli ilmeisesti, kun käänsin rattia mutkassa vähän liian tiukasti.. tai jotain :-/. Toisena päivänä pohdiskelin ratin takana takalasin lämmittimen päälle laittamista ja tökkäsinkin yhdestä mielestäni sopivan näköisestä napista muka sen päälle, jota poika jonkin ajan päästä kiirehti korjaamaan takaoikealta: "Tuo on se tuulilasin lämmitin, jos haluat laittaa takalasin lämmittimen päälle, paina tuota toista". No kiitos vaan, näinhän se asia taisi olla.

Mäiskynmäiskyn

Jöö, 'tsmii ögen. Edellisestä viestistä unohtui mainita vielä rauta yhtenä keinona väsymyksen karkottamiseen. Mutta joo, ei tässä nyt vielä ole kovin suuresti tsempattu: ei yli 7 tunnin yöunia, ei liikuntaa, ei ulkoilua, ei hedelmiä joka päivä... ja mitähän muuta vielä. Toisaalta edes ajatus siitä, että yritän tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi, on voinut auttaa vähän. Tällä viikolla on ollut jopa pari iltaa, kun pojan nukkumaanmenon jälkeen on ollut mielessä jotain muutakin kuin ikiajoiksi pimeään peittojen alle katoaminen, ja nyt viikonloppuna olen yrittänyt saada jostakin nurkasta kiinni tämän huushollin kaaoksen setvimisessä.

Yksi osansa tympeisiin fiiliksiini ja väsymiseen on kyllä omalla elämänasenteellakin. Miten ihmeessä sitä onkin joskus kehittynyt tällaiseksi yleisesti kaikkeen kielteisesti suhtautuvaksi yksilöksi? Minä kun en tykkää niin yhtään mistään tai ainakaan mistään sellaisesta, josta normaalit, positiiviset ihmiset tykkäävät. Joulu on inhokkilistalla melkeinpä ylimpänä kuten tietysti myös talvi. Voi hyihelvetti kun eilen iltapäivällä tuli jostakin sellainen joulunpyhäiltapäiväfiilis: ulkona luminen maisema, kotona rauhallista ja keittiössä kaikki näytti jotenkin siltä, kuin juuri joku olisi käynyt meillä kylässä, ja sit se järkyttävä tunne että ihan kuin olisi joulukuu :-/. Glögiäkin juotu parina päivänä. Meikän mukiin saa kyllä lorauttaa aimo annokset alkomahoolia, että joulutunnelmiin päästään. Se on kohta taas se aika, kun täytyy ruveta organisoimaan joulunajan aikatauluja: milloin ollaan kenenkin luona ja kuka tekee mitkäkin ruuat, kenelle ostetaan lahjoja ja mitä...

Mutta tässä sitä mennään eteenpäin. Haaste jatkukoon, ja tämä ilta tuntuu oikein lupaavalta, kun poika on nukkumassa jo ennen kahdeksaa ja ohjelmassa lienee Singstaria laulutaidottomalle.

Iso VÄSY

Tässä syksyn ankeudessa ei ole vaikea olla törmäämättä väsymys-masennus-alakulo-stressi-kaamos-aiheisiin juttuihin naistenlehdissä. Tänä syksynä aion ottaa otteen kroonisesta väsymyksestäni; tarkoitus on yrittää karkottaa se edes hetkeksi luotani, ja keinona täytyy olla jotain muuta kuin talouden muiden asukkien siirtäminen toiseen talouteen - vaikka se toisinaan ensimmäiseltä ratkaisulta tuntuukin. Kun komentaa, huutaa, kantaa jäähylle ja vielä kerran kieltää ja komentaa joka ilta noin viisi tuntia putkeen, niin takki tyhjenee ihan lahjakkaasti iltaysiin mennessä (sen jälkeen pojan tainnuttaminen unille, jonka jälkeen olisi kotitöiden aika klo 22.30). Jatkuva väsymys ei tee hyvää. Pinna on kireänä ja vihaisena ei tule tehtyä järkeviä asioita. Väsymys nakertaa myös fyysistä terveyttä; ennen kaikkea sydän ja verenkierto kärsivät jatkuvasta univajeesta ja stressistä - ja lopulta väsymyksen jälkiä voi lukea iholtakin. H1N1-influenssaepidemian aikana minut on kieltämättä pysäyttänyt sekin ajatus, että jos tässä kunnossa nappaa itselleen oikein ärhäkän influenssan, ei siitä selviäminen olekaan aivan niin varmaa kuin jos olisin huolehtinut itsestäni paremmin tähän saakka...

Mitähän keinoja olen tähän mennessä bongannut lehdistä? Järkevä vuorokausirytmi, riittävä yöuni, töiden parempi suunnittelu, tervettä itsekkyyttä (= osaan sanoa "ei"), riittävästi liikuntaa ja ulkoilua, monipuolinen ja terveellinen ravinto, vähemmän sokeria, vähemmän alkoholia, enemmän mielekästä tekemistä, omia harrastuksia ja mukavia ajatuksia, vitamiineja, hyviä rasvoja (pähkinöistä ja kalasta), itsensä hemmottelua, rentoutumista, kodin järjestämistä jotenkin paremmin hallittavaksi ja rauhallisemmaksi... Niin, nämä keinot eivät vaikuta kai mitenkään mahdottomilta, mutta jotain järjestelyjä ne kaikki vaativat. Mistä saa ensin kerättyä energian väsymyksenkarkotuksen aloittamiseen? Taidan aloittaa yöunien parantamisella ja ruokavaliosta huolehtimisella... Nukkumaanmeno klo 23, vihreitä kasviksia ja hedelmä joka päivä. Raportoin tunnelmia, kunhan taas jaksan.

Setämiesten maailma

Paniikki päällä, mistäpä muustakaan taas kerran kuin vanhenemisesta. Kuulun täti-ihmisten ja setämiesten maailmaan, tilastoissa meistä puhutaan myös nimellä "vakiintuneet"... tai taidan sentään itse vielä olla siinä "vakiintumisikäiset"-ryhmässä ja "vakiintuneisuuteen" on vielä kolme vuotta aikaa. Setämiesten maailmassa harrastetaan lätkästä ja formuloista Puhumista, saadaan kiksejä toimiston tätien naurattamisesta kahvitunnilla ja joskus harvoin viikonloppuna Istutaan tuopin äärellä (tuoppiin nojaten) baarissa, eikä ole edes kovin merkityksellistä, onko siinä baarissa hyvää vai huonoa musiikkia tai että onko siellä baarissa ketään muita ihmisiä. Setämies - kuten myös tietysti täti-ihminen - käyttäytyy hillitysti ja osaa argumentoida, enimmäkseen Omista Tärkeistä Asioistaan. Kuvioon kuuluu Big Brother -ohjelman päivittely: voi kun siellä on pistetty lapsellisia ihmisiä suljettuun tilaan ja voi kun kolmekymppisetkin käyttäytyy kuin teinipissikset alkoholin vaikutuksen alaisena (itsehän kun ei koskaan pikkujouluissa pissitä keskelle katua ympäripäissään). Minulla on vielä oppimista täti-ihmisyydessä. Minusta kun tuntuu, ettei minulla ole koskaan mitään viisasta sanottavaa.

Yliopistolta tuli kysely työelämään sijoittumisesta. On vaikeaa, taas kerran, sijoittaa itseään sen kysymysten vaihtoehtoihin. Mikä se on, kun opiskellaan yhdeksän vuotta ja tehdään samaan aikaan suurin osa ajasta töitä, eli ollaan periaatteessa päätoimisesti työssä (kuitenkin osa-aikaisen sopimuksella) ja sivutoimisesti opiskelijana sekä hankitaan kesken kaiken vielä lapsi? Tai se tilanne, kun ollaan hoitovapaalla, työttömänä ja osa-aikatyössä yhtä aikaa? Eli ollaanko sitä sitten hoito-/vanhempainvapaalla, työttömänä vai mikä, ja kuinka pian valmistumiseni jälkeen työllistyin? Työllistyin kuitenkin jo 10 kk ennen valmistumistani, mutta en tietenkään koulutustani vastaavaan työhön - miksi? Ehkä mieluummin vastaan, että olen työskennellyt koulutustani vastaavassa työssä, kun en osaa vastata kysymykseen, minkä vuoksi olen mennyt koulutustani vastaamattomaan työhön. Ja kysymysmerkki. Kuinka kauan olin työttömänä valmistumiseni jälkeen..? Käytännössä se oli varmaan 10 päivää, jonka jälkeen olin työssä 2 päivää ja sitten taas 7 päivää työttömänä ja 3 päivää työssä. Mutta minähän olin myös hoitovapaalla? No, se varmaan on kyselyn tekijöillä tiedossa, että työttömyys ja perhevapaa voivat olla päällä yhtä aikaa.

Vielä muutamia kysymyksiä tämänhetkisestä työpaikasta - mitkä näistä tiedoista ja taidoista ovat tärkeitä nykyisessä työssäsi ja miten hyvin yliopisto-opiskelu kehitti kyseisiä työelämävalmiuksia? Otetaanpa vaikka tuo "esimiestaidot", hmm... Jotenkin yllättävästi jotain tällaistakin osaamista on joutunut itsestään repimään, vaikka sihteerityössä nimikkeen perusteella tällä hetkellä onkin. Mutta kuinka opiskelu yliopistossa kehitti tällaisia valmiuksia? Jaa-a... Yksi mielenkiintoinen floppi yliopistokoulutuksessani on ollut kielitaitojen kehittäminen, siihen voin vastata aivan rehellisesti 1 "erittäin puutteellisesti", sillä omalla kohdallani kaikki kielikurssit ovat olleet sellaista "opiskelija jonosta liukuhihnalle, monisteita kouraan ja läsnäolopakko, esitelmä, tentti ja heippa"-tyyppisiä paketteja, joista ei ole jäänyt yhtään mitään käteen tai päähän. Ei kyllä voi kieltää, että olisi kiinnostanutkaan siihen aikaan sen enempää panostaa, vaikka ei joku ylimääräinen opintoviikko olisi hyödyksi silläkin saralla ollut (mut ku niitä opintoviikkoja kertyi se reilut pari sataa ilmankin...).

Matkailua vai hörhöilyä?

Näin lapsiperheenä on kaikesta tullut vaikeampaa. Tai minullehan kaikki on heti niin Kamalan Vaikeaa suorastaan ylitsepääsemätöntä hysteriakriisiä, kun on vähänkään mutkikkaampaa kuin "normaalisti". Parissa vuodessa olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että matkailu ei kannata. Ensinnäkin on se pakkaaminen: lapsen kanssa tavaraa täytyy ottaa noin kolminkertainen määrä kahdestaan matkustamiseen verrattuna. Ja pakkaaminen on helvetillistä - sitä ollaan kuitenkin viimeisenä yönä neljän aikaan totaalisen raivon vallassa siirtelemässä vaatekasoja ja ties mitä tarpeistoja paikasta toiseen, etsimässä jotain kadoksissa olevaa tavaraa ja tajuamassa, että ei se kaikki kuitenkaan mahdu mukaan, ja etukäteen voi myös riehua siitä, kun jotain tärkeää kuitenkin unohtuu. Tässä vaiheessa kadun viimeistään matkan varaamista - tätä ennen olen ehtinyt katua sitä ehkä pari kertaa ihan vaan sen takia, että ennen matkaa joutuu aina tekemään joitakin erinäisiä valmisteluita (kun on vaikkapa nyt noi kissat) ja painamaan töissäkin ihan vaan piruuttaan pitkää päivää, kun ei se talo muka pysy pystyssä minun poissa ollessani. Onko se sitten ihme, että lentokoneeseen päästyään alkaa tihrustaa itkua muustakin syystä kuin jännityksestä eli ihan vaan helpotuksenkin takia?

Matkustusintooni on alkanut nykyään vaikuttaa myös jostakin minuun muuttanut ekohörhöily. Minä en ole sitä tilannut, mutta - kuten on tapana sanoa - näinä kamalina aikoina en voi olla ajattelematta toimintani jälkiä maailmaan ja muihin ihmisiin. Olen sitä mietiskellyt ja pohdiskellut; miksi minuun iskee vastenmielisyyden tunne, kun puhutaan rantalomista, all inclusiveista, kaukolennoista ja vuokra-autoista. Onhan siinä osa sitäkin, että minä nyt vaan en tykkää viedä kalpeita kinkkujani aurinkoon ihmisten ilmoille, ne viihtyvät niin paljon paremmin farmarihousun sisällä 7 asteen pohjolan lämmöissä - ehkä vielä mielellään pimeässä, jos saa valita. Minua puhutteli suuresti se Nalle Puh (vai Muumi?) -lehden takakannessa näkemäni mainos: perhe, siis äiti ja isä parin lapsen kanssa, retkotti uimarannalla auringossa ja lukijalle näkyivät lähimpänä heidän paljaat jalkapohjansa. Taustalla perinteistä merimaisemaa, tietenkin. Kun mainostettava matkakohde oli kai Intia tai joku muu kaukoidän kohde, jossa väestöstä iso osa elää kehitysmaaoloissa ja muutenkin löytyy jos jonkinlaista kehitettävää, niin minun mielikuvani oli ensimmäisenä se, että miksi hitossa me mentäis tuonne paistattelemaan, kun ei tuolla maassa monet lapsista edes koskaan saa käteensä tällaista Nalle Puh (tai Muumi) - lehteä! Että me siellä vaan maattais auringossa, kun vähän matkan päässä pikkutenavat tarpoo kaatopaikalla lasinsirpaleissa keräämässä muovipussin palasia vuorokauden ympäri. No joo... sanotaan, että monissa köyhissä maissa se köyhempi osa väestöstä hyötyy eniten matkailuelinkeinosta, mutta hyötyy siellä siitä kyllä moni muukin. Ja mitähän järkeä sitä on pöristellä ympäri maapalloa lentokoneella saastuttamassa ihan vaan huvin vuoksi? Minua ei nappaisi ainakaan, vaikka kyllä minä sinne New Yorkiin aion vielä kerran matkustaa. Ekomatkaaja maksaa lennostaan vapaaehtoista ympäristömaksua. Kaipa sekin on jonkinlainen ratkaisu, jos kerran pakko on päästä ja onni löytyy vain kaukaa.

Talvi taitaa olla tulossa. Jyväskylässä satoi tänään räntää ja vettä - ja illaksi tiet ovat jäätyneet vaarallisen liukkaiksi. Joka vuosi toivon, että kesä tulisi seuraavana aamuna, mutta eihän se tapahdu. Seuraavaksi täytyy varmaan alkaa etsiä sitä kaappia josta pääsisi ei Narniaan vaan johonkin lämpimään paikkaan. Yäääk... syyskuun puolivälissä tuli ekat joulumainokset ja kohta kaupoissakin raikaa joululaulut. On niin monta kuukautta vielä helmikuuhun.

P niin kuin perjantai

Asiakaslehdet Me ja Yhteishyvä ovat paiskanneet lukijoitaan rumilla rillipäänaisilla - naiset eivät ole rumia, mutta ne silmälasit :-/. Näyttää siltä, että tämän blogin voi hiljalleen omistaa kauhistelulleni muodin kelkasta putoamisesta. Enhän minä onneton edes tajua, ovatko ne BB-talon asukkien käyttämät imagolasit oikeasti hyvännäköisiä vai vitsin vuoksi päähän läntättyjä. En todellakaan.

Elämän kelkasta minä taidan olla putoamassa muutenkin. Löysin taas kerran tiistai-iltana itseni selittämästä kavereille, kuinka haluaisin joskus (tai ehkä useamminkin) repäistä ja viettää aikaa kuten joskus 17-vuotiaana: olla ja mennä kavereiden kanssa aamuun asti sen kummemmin suunnittelematta, mitä tehdään ja missä, keksiä kaikenlaista hölmöä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaverit ne vaan nyökkäilivät myötätuntoisina mutta eivät tainneet taaskaan lähteä mukaan näihin aatoksiini. On kuulemma nähty ne ajat, tai oikeastaan ei edes muisteta (tai haluta muistaa), mitä silloin tehtiin.

Ja minähän nyt olen tämmöinen äiti. Minkälainen äiti se tämmöinen äiti on, kun tänäkin aamuna huomasin ulkona olevan 4 astetta pakkasta, eikä lapselle löytynyt edes talvikenkiä? Tai löytyi joo - yksi aikoja sitten pieneksi jäänyt kenkä. Jo monta viikkoa, ellei kuukautta, on pitänyt ostaa pojalle uudet tarralenkkaritkin, mutta näyttää tulevan talvi ennen kuin niitäkään on ehditty hankkia. Kai se olisi vaan tsempattava ja pistettävä taas tuota vaate- ja kenkävarastoa kuntoon niin pojalta kuin itseltäkin... jos vaan jaksaisi jotain.

Ollaan taas väsyttävässä illassa, jossa kolmevuotias pistää parastaan saadakseen äidin ja isän suunnitelmat sekaisin tai ainakin kaiken pyörimään oman tahtonsa mukaan. Kohta minä kellistyn nukuttamaan sitä pimeään lastenhuoneeseen ja vedän mehevät kahden tunnin iltapäikkärit, jonka jälkeen on yleensä enää turha tepsutella leffahuoneeseen ihmettelemään, että mitäs täällä tänään onkaan ohjelmistossa.

Hiljainen sunnuntai

Annan isukin torkkua pojan sängyssä, levätä vähän huoliaan pois. Ensi yö menee kuitenkin taas murehtiessa. Kaadan itselleni kahvia ja selailen tämän viikonlopun valokuvia.

Lisäsin äsken jonkun kuvatuksen myös viimekeväisiin viesteihin, tälleen aika ajoissa ja silleen. Mietityttää taas kerran tämän blogin sisältö ja olematon kehittyminen, kuvaa niin tätä paikalleen pysähtynyttä eloani, vaikka pahimmat lapsellisuudet koitan joukosta sensuroidakin. Ehkä pitäisi lisätä uusi tunniste "kasvu" tai "kehittyminen" ja yrittää jotain. Elämäni suurin pulma lienee tällä hetkellä tai ainakin ajoittain, kuinka nettisivuja voi tehdä ilman taulukoita, siitä en pääse ylitse, vaikka kasvaisin vuoden vanhemmaksi tai sentin pidemmäksi. Ja siellä kuitenkin on se osaaminen, jota kehittää varmaan eniten tahtoisi... tämän sosiaalisen rajoittuneisuuden lisäksi tietysti :D.

Jyväskylän yliopistolla 26.9.2009

Viikonloppu on ollut mitä ihanin syysviikonloppu. Kauniit, aurinkoiset päivät ja lämmötkin niin lempeät. Katsotaan nyt, josko kohta vielä grilliä käryyttelisi viimeistä kertaa tänä vuonna.

Noloilua, osa 76

Eilen oli taas harrastustorstai, ja minulla oli niiiiin kivvoo taas. Ja suureksi harmistuksekseni huomaan nyt myös sen, että tästä eteenpäin joka toinen harrastustorstai menee plörinäksi milloin minkäkin työmatkan takia. Että pitikin sattua, hö. Harrastustorstaini alkaa työpäivän jälkeen jaappanilaisilla kirjoitusmerkeillä ja päättyy tavantallaajien perus-aerobikkiin. Molemmissa on puolensa - on ihanaa mennä hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan ja maalaamaan, siinä hommassa joutuu keskittymään ja unohtamaan kaikki ajatukset - ja sitten kun tuon henkistymisen jälkeen on hikijumppailun vuoro, niin saa viimeisetkin harhaiset mielenliikkeensä ravistelua irti itsestään ja kaiken päätteeksi on vaan niin onnessaan saavutuksistaan, että meinaa sortua harrastamaan sosiaalista kanssakäymistä muiden mammojen kanssa.

Tavallinen kansalaisopiston lattiatunti ei ole mikään seksikkäin liikuntalaji tällä hetkellä. Se on se noloilun hetki, kun voi antautua nauttimaan Paskasta musiikista täysin rinnoin ja vetämään tuikitavallisia askelsarjoja ilman turhaa nipotusta tai aivovaivaa. Se on se ainoa paikka, jossa voin fiilistellä sellaisten vanhojen ihanuuksien kuin Movetron tai Dr. Albanin parissa. Ja kun on kyse elämälleen traagisuuksiin asti uhrautuneesta perheenäidistä, niin johan siinä loppuvenyttelyssä panhuilujen tai Kirkan säveliä kuunnellessa meinaa henkistyä lähes kyynelehtimisiin asti :D. Niin joo... pitikin tänään työpaikalla kaivella Spotifysta Kirkaa, mutta unohtui sekin kaikessa kiireessä.

Jatkan tätä postiani vielä muutaman päivän jälkeen. Käsittelemättä on nimittäin jäänyt tähän lupaavaan liikuntaharrastukseeni tullut yllättävä käänne (joita mun elämäni tietysti on täynnänsä). Itse aiheutettu jalkavamma uhkaa lenkkeily- ja jumppaharrastustani, ja vamman aiheutustapahan on sitten blogimatskua parhaimmillaan. Tuli "vähän" kiukuteltua eräänä aamuna ja tiskejä laitellessani huitaisin tiskipöydältä ISON juomalasin suoraan jalkapöytäni päälle. Ja sehän sattui, ja tuntuu vaivaavan yhä. Onnittelut minulle, että pitääkin aina kehitellä näitä nolouksia. Tänään olisi kyllä päästävä testaamaan, vaikuttaako tuo juoksemiseen. Vähän kyllä meinaa masentaa, kun illat on jo niin pimeitä (ja viileitä), ettei yhdeksän aikaan olisi enää asiaa mihinkään ulkoilmaan. Haaveissa on se aika, kun pojan saa säännöllisesti kahdeksaan mennessä nukkumaan ja sitten jää aikaa omille harrastuksille tai muuten vaan rentoutumiselle.

Väsynyt ilta

Taas oikein karmii, mitä jännää tämä lapsen kasvattaminen vielä tuokaan eteen, kun tämäkin ilta oli yhtä vuoristorataa hepun kanssa 8-/. Kai se on lasten perustehtävä katsoa, miten pitkälle mamman pinna kestää (vaikka hyvin tietävät, että aika äkkiä se alkaa räyhätä kuitenkin). Ja uudestaan ja uudestaan... Eikä tässä oltu kaksistaan kuin vasta kaksi iltaa. Näkisittepä missä kunnossa tämä kämppä on tällä hetkellä.

Tämä maanantai alkoi kuten maanantaiden aina kuuluu. Oltiin ilman autoa ja poika piti viedä oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan tietyssä aikataulussa kävellen tai bussilla tai näiden kahden yhdistelmällä hoitoon tuonne 3 kilometrin päähän. Ei pitäisi olla mikään suuri haaste, mutta kyllähän mikä tahansa on, jos minut pistää puikkoihin. Meikäläisen bussiseikkailuista saisi kyllä kokonaisen kirjan - niitä turhaan juostuja kilometrejä, myöhästymisiä ja vääriin osoitteisiin ajelemisia tai muita noloja tilanteita riittää enemmän kuin voisi yhteen elämään uskoa mahtuvankaan. Niinpä tänäänkin ajateltiin säästää vartin verran kävelyaikaa ja hurauttaa ensin bussilla pari kilsaa ja kävellä loput. Reitti bussipysäkiltä hoitopaikalle oli vieras ja monimutkainen (yeah right) ja päädyttiin sitten kävelyjuoksemaan varmaan kilometri ylimääräistä lenkkiä ties missä, kun meikä seikkaili erään tärkeän risteyksen ohi. Rattaissa poika selosti, miten olisi pitänyt jäädä bussista missäkin kohdassa ja takana minä läähätin, että ei tässä nyt mitään, tää matka nyt vaan on hiukan pitempi kuin äiti arveli ja kyllä äiti kohta ihan löytää sen hoitopaikan...

Päivän iloinen havainto oli se, että saan kuskata yhdet niistä aiemmin varastosta hakemistani housuista uudestaan pois käytöstä huomattuani niiden onneksi olevan yhä liian isot minulle. Bileet! :D Onhan se toki verraton fiilis, kun rennot pökät roikkuu lantiolla, mutta kaipa toimistotyössä on soveliaampaa olla housuissa, jotka eivät valahda pahalla hetkellä polviin tai paljasta koko ahteria istuessasi. Tätä voi juhlia vielä huomisenkin, jos nyt ei muita iloja keksi.

Pikku-ukkelin juttuja

"Äiti katso, tuolla naisella ei ole ollenkaan housuja!"
(Auton ikkunasta nähty lyhythameinen nainen) ja
"Kato nuo miehet on tuolla nakuna, äiti, tuo täti on ihan nakuna tuolla".
(Kätlin BB:ssä)

"Milloin Viljo muuttuu kissaksi?"
(Eilen illalla sängyssä kesken Late Lampaan katselun. Onkohan lapsella parempaa tietoa sielunvaelluksesta kuin itselläni?)

"Viljosta tulee yhtä iso kuin isistä. Aikuisena Viljo voi ihan OIKEASTI käynnistää auton!" (Silmät loistaen innosta)
"Viljo ei halua autoa aikuisena..."

"Äiti katso, tuolla miehellä on ihan punainen tukka" (Nino BB:ssä)
"Kaikilla pitäisi olla ihan valkoinen tukka".

"Äiti, miksi sinä olet nainen ja isi on ihminen?"