Joulukuu

Työkiirettä, deadlineja, unohtuneita asioita, kaaosta, siivousta, tappelemista, jouluvaloja, pipareita, pimeyttä, kissanpaskaa, pitkiä päiviä, lyhyitä öitä, hässäkkää, paineita, stressiä, ikävää, kitaroita, kameroita, asioita, myöhästymisiä, musiikkia, pettymyksiä, haasteita, joulujuhlia, varahoitopaikkoja, pyykkiä, tiskiä, pakasteita.

Veistelyä

Poika se on taas lohkaissut jos jonkinlaista hyvin osuvaa omaan rehelliseen tyyliinsä - kuten nyt kolmivuotias vaan asiat osaa ilmaista. Viimeisin kiintoisa kommentti taisi olla "äidillä on leveät housut", kun poika tarkasteli äitinsä olemusta takaapäin. Onneksi se johtuu vain leveistä housuista...

Pari päivää sitten tulin kotiin töistä ja ilmeisesti postissa oli tullut perheen isälle paketissa laserlamppu (tai joku mikä onkaan). Meillä on leikitetty vastaavalla kissoja, ja toinen kissoista ryntäileekin innoissaan punaisen pisteen perässä. Mutta nyt saatu uusi lamppu soveltuneekin laajempaankin käyttöön: "Hei isi, leikitetään ruuan jälkeen äitiä punaisella valolla!"

Tosiasioita meillä pohdiskellaan aina silloin tällöin, lyhyemmin tai pidemmin keskusteluin. Olenkohan jo kertonut siitä, että jalanjäljet (kengänjäljet lumessa) eivät voi laittaa ruokaa, sillä niiltä puuttuvat kädet ja silmät. Samoin joulukuusten on vaikea kävellä, koska niillä ei ole jalkoja ja ne eivät voi sen vuoksi tepsuttaa, kuten me: näin, teps teps.

Autolla ajamiseen saan aina asiantuntevia neuvoja, ja oikeastaan voin lähteä matkaan aina luottavaisin mielin, jos poikani on mukana: jos en itse osaa jotain auton toimintoa, poika kyllä opastaa tarpeen mukaan. Eräänä aamuna lähdimme ajelemaan hoitopaikalle, pihassa autoa käynnistäessä höpisin "jaahas, mitenkäs tästä taas lähdetäänkään, noin ja noin...", kuten minulla on tapana jutskailla aina pojan kanssa (no, muutenkin) ihan vaan jutellakseni jostakin ja kun tiedän, että se autolla ajaminen kiinnostaa. Takapenkiltä kuului välittömästi "pistät pakin päälle ja painat kaasua, siitä se lähtee menemään". Jonkin matkaa ajeltuamme kaarteessa sitten "katso peileihin niin näet mihin ajat", tämä neuvo tuli ilmeisesti, kun käänsin rattia mutkassa vähän liian tiukasti.. tai jotain :-/. Toisena päivänä pohdiskelin ratin takana takalasin lämmittimen päälle laittamista ja tökkäsinkin yhdestä mielestäni sopivan näköisestä napista muka sen päälle, jota poika jonkin ajan päästä kiirehti korjaamaan takaoikealta: "Tuo on se tuulilasin lämmitin, jos haluat laittaa takalasin lämmittimen päälle, paina tuota toista". No kiitos vaan, näinhän se asia taisi olla.

Mäiskynmäiskyn

Jöö, 'tsmii ögen. Edellisestä viestistä unohtui mainita vielä rauta yhtenä keinona väsymyksen karkottamiseen. Mutta joo, ei tässä nyt vielä ole kovin suuresti tsempattu: ei yli 7 tunnin yöunia, ei liikuntaa, ei ulkoilua, ei hedelmiä joka päivä... ja mitähän muuta vielä. Toisaalta edes ajatus siitä, että yritän tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi, on voinut auttaa vähän. Tällä viikolla on ollut jopa pari iltaa, kun pojan nukkumaanmenon jälkeen on ollut mielessä jotain muutakin kuin ikiajoiksi pimeään peittojen alle katoaminen, ja nyt viikonloppuna olen yrittänyt saada jostakin nurkasta kiinni tämän huushollin kaaoksen setvimisessä.

Yksi osansa tympeisiin fiiliksiini ja väsymiseen on kyllä omalla elämänasenteellakin. Miten ihmeessä sitä onkin joskus kehittynyt tällaiseksi yleisesti kaikkeen kielteisesti suhtautuvaksi yksilöksi? Minä kun en tykkää niin yhtään mistään tai ainakaan mistään sellaisesta, josta normaalit, positiiviset ihmiset tykkäävät. Joulu on inhokkilistalla melkeinpä ylimpänä kuten tietysti myös talvi. Voi hyihelvetti kun eilen iltapäivällä tuli jostakin sellainen joulunpyhäiltapäiväfiilis: ulkona luminen maisema, kotona rauhallista ja keittiössä kaikki näytti jotenkin siltä, kuin juuri joku olisi käynyt meillä kylässä, ja sit se järkyttävä tunne että ihan kuin olisi joulukuu :-/. Glögiäkin juotu parina päivänä. Meikän mukiin saa kyllä lorauttaa aimo annokset alkomahoolia, että joulutunnelmiin päästään. Se on kohta taas se aika, kun täytyy ruveta organisoimaan joulunajan aikatauluja: milloin ollaan kenenkin luona ja kuka tekee mitkäkin ruuat, kenelle ostetaan lahjoja ja mitä...

Mutta tässä sitä mennään eteenpäin. Haaste jatkukoon, ja tämä ilta tuntuu oikein lupaavalta, kun poika on nukkumassa jo ennen kahdeksaa ja ohjelmassa lienee Singstaria laulutaidottomalle.

Iso VÄSY

Tässä syksyn ankeudessa ei ole vaikea olla törmäämättä väsymys-masennus-alakulo-stressi-kaamos-aiheisiin juttuihin naistenlehdissä. Tänä syksynä aion ottaa otteen kroonisesta väsymyksestäni; tarkoitus on yrittää karkottaa se edes hetkeksi luotani, ja keinona täytyy olla jotain muuta kuin talouden muiden asukkien siirtäminen toiseen talouteen - vaikka se toisinaan ensimmäiseltä ratkaisulta tuntuukin. Kun komentaa, huutaa, kantaa jäähylle ja vielä kerran kieltää ja komentaa joka ilta noin viisi tuntia putkeen, niin takki tyhjenee ihan lahjakkaasti iltaysiin mennessä (sen jälkeen pojan tainnuttaminen unille, jonka jälkeen olisi kotitöiden aika klo 22.30). Jatkuva väsymys ei tee hyvää. Pinna on kireänä ja vihaisena ei tule tehtyä järkeviä asioita. Väsymys nakertaa myös fyysistä terveyttä; ennen kaikkea sydän ja verenkierto kärsivät jatkuvasta univajeesta ja stressistä - ja lopulta väsymyksen jälkiä voi lukea iholtakin. H1N1-influenssaepidemian aikana minut on kieltämättä pysäyttänyt sekin ajatus, että jos tässä kunnossa nappaa itselleen oikein ärhäkän influenssan, ei siitä selviäminen olekaan aivan niin varmaa kuin jos olisin huolehtinut itsestäni paremmin tähän saakka...

Mitähän keinoja olen tähän mennessä bongannut lehdistä? Järkevä vuorokausirytmi, riittävä yöuni, töiden parempi suunnittelu, tervettä itsekkyyttä (= osaan sanoa "ei"), riittävästi liikuntaa ja ulkoilua, monipuolinen ja terveellinen ravinto, vähemmän sokeria, vähemmän alkoholia, enemmän mielekästä tekemistä, omia harrastuksia ja mukavia ajatuksia, vitamiineja, hyviä rasvoja (pähkinöistä ja kalasta), itsensä hemmottelua, rentoutumista, kodin järjestämistä jotenkin paremmin hallittavaksi ja rauhallisemmaksi... Niin, nämä keinot eivät vaikuta kai mitenkään mahdottomilta, mutta jotain järjestelyjä ne kaikki vaativat. Mistä saa ensin kerättyä energian väsymyksenkarkotuksen aloittamiseen? Taidan aloittaa yöunien parantamisella ja ruokavaliosta huolehtimisella... Nukkumaanmeno klo 23, vihreitä kasviksia ja hedelmä joka päivä. Raportoin tunnelmia, kunhan taas jaksan.

Setämiesten maailma

Paniikki päällä, mistäpä muustakaan taas kerran kuin vanhenemisesta. Kuulun täti-ihmisten ja setämiesten maailmaan, tilastoissa meistä puhutaan myös nimellä "vakiintuneet"... tai taidan sentään itse vielä olla siinä "vakiintumisikäiset"-ryhmässä ja "vakiintuneisuuteen" on vielä kolme vuotta aikaa. Setämiesten maailmassa harrastetaan lätkästä ja formuloista Puhumista, saadaan kiksejä toimiston tätien naurattamisesta kahvitunnilla ja joskus harvoin viikonloppuna Istutaan tuopin äärellä (tuoppiin nojaten) baarissa, eikä ole edes kovin merkityksellistä, onko siinä baarissa hyvää vai huonoa musiikkia tai että onko siellä baarissa ketään muita ihmisiä. Setämies - kuten myös tietysti täti-ihminen - käyttäytyy hillitysti ja osaa argumentoida, enimmäkseen Omista Tärkeistä Asioistaan. Kuvioon kuuluu Big Brother -ohjelman päivittely: voi kun siellä on pistetty lapsellisia ihmisiä suljettuun tilaan ja voi kun kolmekymppisetkin käyttäytyy kuin teinipissikset alkoholin vaikutuksen alaisena (itsehän kun ei koskaan pikkujouluissa pissitä keskelle katua ympäripäissään). Minulla on vielä oppimista täti-ihmisyydessä. Minusta kun tuntuu, ettei minulla ole koskaan mitään viisasta sanottavaa.

Yliopistolta tuli kysely työelämään sijoittumisesta. On vaikeaa, taas kerran, sijoittaa itseään sen kysymysten vaihtoehtoihin. Mikä se on, kun opiskellaan yhdeksän vuotta ja tehdään samaan aikaan suurin osa ajasta töitä, eli ollaan periaatteessa päätoimisesti työssä (kuitenkin osa-aikaisen sopimuksella) ja sivutoimisesti opiskelijana sekä hankitaan kesken kaiken vielä lapsi? Tai se tilanne, kun ollaan hoitovapaalla, työttömänä ja osa-aikatyössä yhtä aikaa? Eli ollaanko sitä sitten hoito-/vanhempainvapaalla, työttömänä vai mikä, ja kuinka pian valmistumiseni jälkeen työllistyin? Työllistyin kuitenkin jo 10 kk ennen valmistumistani, mutta en tietenkään koulutustani vastaavaan työhön - miksi? Ehkä mieluummin vastaan, että olen työskennellyt koulutustani vastaavassa työssä, kun en osaa vastata kysymykseen, minkä vuoksi olen mennyt koulutustani vastaamattomaan työhön. Ja kysymysmerkki. Kuinka kauan olin työttömänä valmistumiseni jälkeen..? Käytännössä se oli varmaan 10 päivää, jonka jälkeen olin työssä 2 päivää ja sitten taas 7 päivää työttömänä ja 3 päivää työssä. Mutta minähän olin myös hoitovapaalla? No, se varmaan on kyselyn tekijöillä tiedossa, että työttömyys ja perhevapaa voivat olla päällä yhtä aikaa.

Vielä muutamia kysymyksiä tämänhetkisestä työpaikasta - mitkä näistä tiedoista ja taidoista ovat tärkeitä nykyisessä työssäsi ja miten hyvin yliopisto-opiskelu kehitti kyseisiä työelämävalmiuksia? Otetaanpa vaikka tuo "esimiestaidot", hmm... Jotenkin yllättävästi jotain tällaistakin osaamista on joutunut itsestään repimään, vaikka sihteerityössä nimikkeen perusteella tällä hetkellä onkin. Mutta kuinka opiskelu yliopistossa kehitti tällaisia valmiuksia? Jaa-a... Yksi mielenkiintoinen floppi yliopistokoulutuksessani on ollut kielitaitojen kehittäminen, siihen voin vastata aivan rehellisesti 1 "erittäin puutteellisesti", sillä omalla kohdallani kaikki kielikurssit ovat olleet sellaista "opiskelija jonosta liukuhihnalle, monisteita kouraan ja läsnäolopakko, esitelmä, tentti ja heippa"-tyyppisiä paketteja, joista ei ole jäänyt yhtään mitään käteen tai päähän. Ei kyllä voi kieltää, että olisi kiinnostanutkaan siihen aikaan sen enempää panostaa, vaikka ei joku ylimääräinen opintoviikko olisi hyödyksi silläkin saralla ollut (mut ku niitä opintoviikkoja kertyi se reilut pari sataa ilmankin...).

Matkailua vai hörhöilyä?

Näin lapsiperheenä on kaikesta tullut vaikeampaa. Tai minullehan kaikki on heti niin Kamalan Vaikeaa suorastaan ylitsepääsemätöntä hysteriakriisiä, kun on vähänkään mutkikkaampaa kuin "normaalisti". Parissa vuodessa olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että matkailu ei kannata. Ensinnäkin on se pakkaaminen: lapsen kanssa tavaraa täytyy ottaa noin kolminkertainen määrä kahdestaan matkustamiseen verrattuna. Ja pakkaaminen on helvetillistä - sitä ollaan kuitenkin viimeisenä yönä neljän aikaan totaalisen raivon vallassa siirtelemässä vaatekasoja ja ties mitä tarpeistoja paikasta toiseen, etsimässä jotain kadoksissa olevaa tavaraa ja tajuamassa, että ei se kaikki kuitenkaan mahdu mukaan, ja etukäteen voi myös riehua siitä, kun jotain tärkeää kuitenkin unohtuu. Tässä vaiheessa kadun viimeistään matkan varaamista - tätä ennen olen ehtinyt katua sitä ehkä pari kertaa ihan vaan sen takia, että ennen matkaa joutuu aina tekemään joitakin erinäisiä valmisteluita (kun on vaikkapa nyt noi kissat) ja painamaan töissäkin ihan vaan piruuttaan pitkää päivää, kun ei se talo muka pysy pystyssä minun poissa ollessani. Onko se sitten ihme, että lentokoneeseen päästyään alkaa tihrustaa itkua muustakin syystä kuin jännityksestä eli ihan vaan helpotuksenkin takia?

Matkustusintooni on alkanut nykyään vaikuttaa myös jostakin minuun muuttanut ekohörhöily. Minä en ole sitä tilannut, mutta - kuten on tapana sanoa - näinä kamalina aikoina en voi olla ajattelematta toimintani jälkiä maailmaan ja muihin ihmisiin. Olen sitä mietiskellyt ja pohdiskellut; miksi minuun iskee vastenmielisyyden tunne, kun puhutaan rantalomista, all inclusiveista, kaukolennoista ja vuokra-autoista. Onhan siinä osa sitäkin, että minä nyt vaan en tykkää viedä kalpeita kinkkujani aurinkoon ihmisten ilmoille, ne viihtyvät niin paljon paremmin farmarihousun sisällä 7 asteen pohjolan lämmöissä - ehkä vielä mielellään pimeässä, jos saa valita. Minua puhutteli suuresti se Nalle Puh (vai Muumi?) -lehden takakannessa näkemäni mainos: perhe, siis äiti ja isä parin lapsen kanssa, retkotti uimarannalla auringossa ja lukijalle näkyivät lähimpänä heidän paljaat jalkapohjansa. Taustalla perinteistä merimaisemaa, tietenkin. Kun mainostettava matkakohde oli kai Intia tai joku muu kaukoidän kohde, jossa väestöstä iso osa elää kehitysmaaoloissa ja muutenkin löytyy jos jonkinlaista kehitettävää, niin minun mielikuvani oli ensimmäisenä se, että miksi hitossa me mentäis tuonne paistattelemaan, kun ei tuolla maassa monet lapsista edes koskaan saa käteensä tällaista Nalle Puh (tai Muumi) - lehteä! Että me siellä vaan maattais auringossa, kun vähän matkan päässä pikkutenavat tarpoo kaatopaikalla lasinsirpaleissa keräämässä muovipussin palasia vuorokauden ympäri. No joo... sanotaan, että monissa köyhissä maissa se köyhempi osa väestöstä hyötyy eniten matkailuelinkeinosta, mutta hyötyy siellä siitä kyllä moni muukin. Ja mitähän järkeä sitä on pöristellä ympäri maapalloa lentokoneella saastuttamassa ihan vaan huvin vuoksi? Minua ei nappaisi ainakaan, vaikka kyllä minä sinne New Yorkiin aion vielä kerran matkustaa. Ekomatkaaja maksaa lennostaan vapaaehtoista ympäristömaksua. Kaipa sekin on jonkinlainen ratkaisu, jos kerran pakko on päästä ja onni löytyy vain kaukaa.

Talvi taitaa olla tulossa. Jyväskylässä satoi tänään räntää ja vettä - ja illaksi tiet ovat jäätyneet vaarallisen liukkaiksi. Joka vuosi toivon, että kesä tulisi seuraavana aamuna, mutta eihän se tapahdu. Seuraavaksi täytyy varmaan alkaa etsiä sitä kaappia josta pääsisi ei Narniaan vaan johonkin lämpimään paikkaan. Yäääk... syyskuun puolivälissä tuli ekat joulumainokset ja kohta kaupoissakin raikaa joululaulut. On niin monta kuukautta vielä helmikuuhun.

P niin kuin perjantai

Asiakaslehdet Me ja Yhteishyvä ovat paiskanneet lukijoitaan rumilla rillipäänaisilla - naiset eivät ole rumia, mutta ne silmälasit :-/. Näyttää siltä, että tämän blogin voi hiljalleen omistaa kauhistelulleni muodin kelkasta putoamisesta. Enhän minä onneton edes tajua, ovatko ne BB-talon asukkien käyttämät imagolasit oikeasti hyvännäköisiä vai vitsin vuoksi päähän läntättyjä. En todellakaan.

Elämän kelkasta minä taidan olla putoamassa muutenkin. Löysin taas kerran tiistai-iltana itseni selittämästä kavereille, kuinka haluaisin joskus (tai ehkä useamminkin) repäistä ja viettää aikaa kuten joskus 17-vuotiaana: olla ja mennä kavereiden kanssa aamuun asti sen kummemmin suunnittelematta, mitä tehdään ja missä, keksiä kaikenlaista hölmöä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaverit ne vaan nyökkäilivät myötätuntoisina mutta eivät tainneet taaskaan lähteä mukaan näihin aatoksiini. On kuulemma nähty ne ajat, tai oikeastaan ei edes muisteta (tai haluta muistaa), mitä silloin tehtiin.

Ja minähän nyt olen tämmöinen äiti. Minkälainen äiti se tämmöinen äiti on, kun tänäkin aamuna huomasin ulkona olevan 4 astetta pakkasta, eikä lapselle löytynyt edes talvikenkiä? Tai löytyi joo - yksi aikoja sitten pieneksi jäänyt kenkä. Jo monta viikkoa, ellei kuukautta, on pitänyt ostaa pojalle uudet tarralenkkaritkin, mutta näyttää tulevan talvi ennen kuin niitäkään on ehditty hankkia. Kai se olisi vaan tsempattava ja pistettävä taas tuota vaate- ja kenkävarastoa kuntoon niin pojalta kuin itseltäkin... jos vaan jaksaisi jotain.

Ollaan taas väsyttävässä illassa, jossa kolmevuotias pistää parastaan saadakseen äidin ja isän suunnitelmat sekaisin tai ainakin kaiken pyörimään oman tahtonsa mukaan. Kohta minä kellistyn nukuttamaan sitä pimeään lastenhuoneeseen ja vedän mehevät kahden tunnin iltapäikkärit, jonka jälkeen on yleensä enää turha tepsutella leffahuoneeseen ihmettelemään, että mitäs täällä tänään onkaan ohjelmistossa.

Hiljainen sunnuntai

Annan isukin torkkua pojan sängyssä, levätä vähän huoliaan pois. Ensi yö menee kuitenkin taas murehtiessa. Kaadan itselleni kahvia ja selailen tämän viikonlopun valokuvia.

Lisäsin äsken jonkun kuvatuksen myös viimekeväisiin viesteihin, tälleen aika ajoissa ja silleen. Mietityttää taas kerran tämän blogin sisältö ja olematon kehittyminen, kuvaa niin tätä paikalleen pysähtynyttä eloani, vaikka pahimmat lapsellisuudet koitan joukosta sensuroidakin. Ehkä pitäisi lisätä uusi tunniste "kasvu" tai "kehittyminen" ja yrittää jotain. Elämäni suurin pulma lienee tällä hetkellä tai ainakin ajoittain, kuinka nettisivuja voi tehdä ilman taulukoita, siitä en pääse ylitse, vaikka kasvaisin vuoden vanhemmaksi tai sentin pidemmäksi. Ja siellä kuitenkin on se osaaminen, jota kehittää varmaan eniten tahtoisi... tämän sosiaalisen rajoittuneisuuden lisäksi tietysti :D.

Jyväskylän yliopistolla 26.9.2009

Viikonloppu on ollut mitä ihanin syysviikonloppu. Kauniit, aurinkoiset päivät ja lämmötkin niin lempeät. Katsotaan nyt, josko kohta vielä grilliä käryyttelisi viimeistä kertaa tänä vuonna.

Noloilua, osa 76

Eilen oli taas harrastustorstai, ja minulla oli niiiiin kivvoo taas. Ja suureksi harmistuksekseni huomaan nyt myös sen, että tästä eteenpäin joka toinen harrastustorstai menee plörinäksi milloin minkäkin työmatkan takia. Että pitikin sattua, hö. Harrastustorstaini alkaa työpäivän jälkeen jaappanilaisilla kirjoitusmerkeillä ja päättyy tavantallaajien perus-aerobikkiin. Molemmissa on puolensa - on ihanaa mennä hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan ja maalaamaan, siinä hommassa joutuu keskittymään ja unohtamaan kaikki ajatukset - ja sitten kun tuon henkistymisen jälkeen on hikijumppailun vuoro, niin saa viimeisetkin harhaiset mielenliikkeensä ravistelua irti itsestään ja kaiken päätteeksi on vaan niin onnessaan saavutuksistaan, että meinaa sortua harrastamaan sosiaalista kanssakäymistä muiden mammojen kanssa.

Tavallinen kansalaisopiston lattiatunti ei ole mikään seksikkäin liikuntalaji tällä hetkellä. Se on se noloilun hetki, kun voi antautua nauttimaan Paskasta musiikista täysin rinnoin ja vetämään tuikitavallisia askelsarjoja ilman turhaa nipotusta tai aivovaivaa. Se on se ainoa paikka, jossa voin fiilistellä sellaisten vanhojen ihanuuksien kuin Movetron tai Dr. Albanin parissa. Ja kun on kyse elämälleen traagisuuksiin asti uhrautuneesta perheenäidistä, niin johan siinä loppuvenyttelyssä panhuilujen tai Kirkan säveliä kuunnellessa meinaa henkistyä lähes kyynelehtimisiin asti :D. Niin joo... pitikin tänään työpaikalla kaivella Spotifysta Kirkaa, mutta unohtui sekin kaikessa kiireessä.

Jatkan tätä postiani vielä muutaman päivän jälkeen. Käsittelemättä on nimittäin jäänyt tähän lupaavaan liikuntaharrastukseeni tullut yllättävä käänne (joita mun elämäni tietysti on täynnänsä). Itse aiheutettu jalkavamma uhkaa lenkkeily- ja jumppaharrastustani, ja vamman aiheutustapahan on sitten blogimatskua parhaimmillaan. Tuli "vähän" kiukuteltua eräänä aamuna ja tiskejä laitellessani huitaisin tiskipöydältä ISON juomalasin suoraan jalkapöytäni päälle. Ja sehän sattui, ja tuntuu vaivaavan yhä. Onnittelut minulle, että pitääkin aina kehitellä näitä nolouksia. Tänään olisi kyllä päästävä testaamaan, vaikuttaako tuo juoksemiseen. Vähän kyllä meinaa masentaa, kun illat on jo niin pimeitä (ja viileitä), ettei yhdeksän aikaan olisi enää asiaa mihinkään ulkoilmaan. Haaveissa on se aika, kun pojan saa säännöllisesti kahdeksaan mennessä nukkumaan ja sitten jää aikaa omille harrastuksille tai muuten vaan rentoutumiselle.

Väsynyt ilta

Taas oikein karmii, mitä jännää tämä lapsen kasvattaminen vielä tuokaan eteen, kun tämäkin ilta oli yhtä vuoristorataa hepun kanssa 8-/. Kai se on lasten perustehtävä katsoa, miten pitkälle mamman pinna kestää (vaikka hyvin tietävät, että aika äkkiä se alkaa räyhätä kuitenkin). Ja uudestaan ja uudestaan... Eikä tässä oltu kaksistaan kuin vasta kaksi iltaa. Näkisittepä missä kunnossa tämä kämppä on tällä hetkellä.

Tämä maanantai alkoi kuten maanantaiden aina kuuluu. Oltiin ilman autoa ja poika piti viedä oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan tietyssä aikataulussa kävellen tai bussilla tai näiden kahden yhdistelmällä hoitoon tuonne 3 kilometrin päähän. Ei pitäisi olla mikään suuri haaste, mutta kyllähän mikä tahansa on, jos minut pistää puikkoihin. Meikäläisen bussiseikkailuista saisi kyllä kokonaisen kirjan - niitä turhaan juostuja kilometrejä, myöhästymisiä ja vääriin osoitteisiin ajelemisia tai muita noloja tilanteita riittää enemmän kuin voisi yhteen elämään uskoa mahtuvankaan. Niinpä tänäänkin ajateltiin säästää vartin verran kävelyaikaa ja hurauttaa ensin bussilla pari kilsaa ja kävellä loput. Reitti bussipysäkiltä hoitopaikalle oli vieras ja monimutkainen (yeah right) ja päädyttiin sitten kävelyjuoksemaan varmaan kilometri ylimääräistä lenkkiä ties missä, kun meikä seikkaili erään tärkeän risteyksen ohi. Rattaissa poika selosti, miten olisi pitänyt jäädä bussista missäkin kohdassa ja takana minä läähätin, että ei tässä nyt mitään, tää matka nyt vaan on hiukan pitempi kuin äiti arveli ja kyllä äiti kohta ihan löytää sen hoitopaikan...

Päivän iloinen havainto oli se, että saan kuskata yhdet niistä aiemmin varastosta hakemistani housuista uudestaan pois käytöstä huomattuani niiden onneksi olevan yhä liian isot minulle. Bileet! :D Onhan se toki verraton fiilis, kun rennot pökät roikkuu lantiolla, mutta kaipa toimistotyössä on soveliaampaa olla housuissa, jotka eivät valahda pahalla hetkellä polviin tai paljasta koko ahteria istuessasi. Tätä voi juhlia vielä huomisenkin, jos nyt ei muita iloja keksi.

Pikku-ukkelin juttuja

"Äiti katso, tuolla naisella ei ole ollenkaan housuja!"
(Auton ikkunasta nähty lyhythameinen nainen) ja
"Kato nuo miehet on tuolla nakuna, äiti, tuo täti on ihan nakuna tuolla".
(Kätlin BB:ssä)

"Milloin Viljo muuttuu kissaksi?"
(Eilen illalla sängyssä kesken Late Lampaan katselun. Onkohan lapsella parempaa tietoa sielunvaelluksesta kuin itselläni?)

"Viljosta tulee yhtä iso kuin isistä. Aikuisena Viljo voi ihan OIKEASTI käynnistää auton!" (Silmät loistaen innosta)
"Viljo ei halua autoa aikuisena..."

"Äiti katso, tuolla miehellä on ihan punainen tukka" (Nino BB:ssä)
"Kaikilla pitäisi olla ihan valkoinen tukka".

"Äiti, miksi sinä olet nainen ja isi on ihminen?"

.............................

Mies on löytänyt sisältä itsestään kitaristin, basistin, rumpalin ja varmaan laulajankin. Uppoutuu musiikkiin ja hankkii itsensä toteuttamiseen laitteita, jotta pääsee firmansa talent-kisan finaaliin. Pääsi tai ei, kaikki aktiivisuus toki on positiivista. Minä en löydä itsestäni yhtään mitään - tai korkeintaan sen happaman nalkuttajan tai vaihtoehtoisesti joinakin satunnaisina hetkinä häiriintyneen häröilijän. Miten oppiminen ja uudet asiat voivatkaan olla vaikeita näin kypsällä iällä...

Aloitin pari viikkoa sitten uutena harrastuksena japanilaisen kalligrafian. Hiraganoja, kataganoja ja jotain muuta... kunhan vaan saan nyt hankittua itselleni maalia sitä tarkoitusta varten. Kurssin ensikokoontuminen oli kuitenkin innoittava: oli uskomaton tunne, kun tajusi olevansa vastakkain jonkun aivan täysin uuden tekemisen kanssa. Kun ei ollut mitään tuntumaa siihen, kuinka se yksinkertainen kirjoitusmerkki syntyy. Aivan kuin olisi tarttunut kynään ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä uuden tunne ei varmaan kestä kauan, mutta niin kauan kuin sitten kestääkään, se tekee taatusti vain hyvää aivoilleni. Samalla kun opettelen piirtelemään kuvioita, opin myös lausumaan samat japanilaiset sanat. Osaan nyt tehdä koiraa tarkoittavan merkin [inü] ja tällä viikolla harjoittelen vielä oman nimeni. Varmaan tuon vielä tuotoksiani kuvanakin tänne blogiin...

Ideaa

Tämän viikon ohjelmassa on ollut oppilaitoksen yhteistyöpäivät Helsingissä. Tottumattomalle työmatkailu on kovaa puuhaa, vaikka vaivana ei tällä kertaa ollut edes matkojen tai hotellien varauksia. Tällaiset verkostoitumisretket pakottavat tapaamaan kymmeniä uusia ihmisiä, kahvia juodaan joka välissä ja lounasseuraansa ei pääse valitsemaan itse. Pitää lähteä matkaan aikaisin huonojen yöunien jälkeen, matkustaa kimppakyydissä, puuduttaa itseään päiväohjelman aikana, hengailla ja odotella kiusallisissa paikoissa outojen ihmisten kanssa ja aikatauluthan suunnitellaan aina niin, että ehdit kyllä omia rientojasi, jos pidät helvetinmoista kiirettä ja uskallat myöhästyä milloin mistäkin. Tämänviikkoisen matkan majoitusasetelma oli minulle painajaismainen: saisin huonekaveriksi jonkun random-tyypin työpaikaltani. Minä joka en osaa nukkua kuin oman poikani kanssa, en pysty kuvittelemaan yötä samassa sängyssä jonkun puolitutun kollegan kanssa. Valitsemamme hotellin asiakaspalvelun ja sisäänkirjautumiskaaoksen vuoksi asia ratkesi lopulta onnellisesti. Jäätyäni ensin hylkiöksi, jolle ei löytynyt huonekaveria eikä aluksi edes hotellihuonetta, päädyinkin illan päätteeksi majoittumaan kahden hengen huoneessa aivan yksikseni! Toisinaan porukan perällä murjottamisesta on hyötyäkin.

Vaan enhän minä siellä hotellissa nukkua osaa. Tämähän on nähty jo monta kertaa. Perheen kanssa saan unta kyllä ennen pitkää, mutta yksikseni en, sillä kaipaan öisin poikaani. Minun pyöriskellessäni hotellin sängyssä ne lyhyet yön tunnit, jotka seminaarin iltatilaisuuden ja baariretken jälkeen oli jäljellä, uinui kotiväkeni kotona taas paljon paremmin kuin normaalisti. Onko se sitten reilua, että työmatkan aikana kotona kaikki sujuu paremmin kuin minun siellä ollessani? Kaipa se on, se kotiväelle sallittakoon.

Yhteistyöpäivien sisältö tietysti antoi minulle tietoa ajankohtaisista työasioista, tutustutti kasvoihin muissa opettajakorkeakouluissa ja innoitti ajattelemaan… jotain. Oman työuran suhteen ajatukseni tuntuvat kääntyvän kerta toisensa jälkeen verkkopedagogiikan pariin palaamiseen. En ole tehnyt työssäni paljoa verkkopedajuttuja muutamien oppimisalustojen ylläpitoa ja kehittämistä tai digipofon kehittämiseen osallistumista lukuunottamatta, mutta opinnoissani siihen kyllä suuntauduin – silloin joskus 100 vuotta sitten. Osaamista olisi päivitettävänä ja tietoja tarvitsisi vahvistaa, mutta oman työnkuvani tulevaisuuteen soisin sisältyvän jotain verkko-opetukseen ja kouluttajien verkkopedaosaamisen kehittämiseen liittyvää. Tätä päivää ovat sosiaalisen median välineet osana opiskelua ja opiskelijoiden oppimisen ohjaamista. Niinpä tällainen verkkoaddikti on aivan välttämätön osa verkkopedagogiikan kehittämisessä! :D

Maanantai

Iltapuuhissa pojan kanssa. Ensin pikkumiehen tukan parturointi ammattimaisesti kynsisaksilla ja sitten kaveri suihkuun, jonka aikana itse pääsin huoltamaan varpaitani. Ja kissa reppana, tuo meidän vanhempi siis. Oli jäänyt päiväksi kylppäriin/saunaan ja joutunut sitten pakottavien tarpeiden eteen ilman pääsyä hiekkalaatikolle. Nolona on toinen, ei liene tarpeen hänen kanssaan tästä enempiä keskustella. Riittävästi on shokkia tuosta meidän lapsestammekin. Iltaisin meillä asuu joko pyörremyrsky tai känkkäränkkä. Voi, ovatko nämä illat tällaisia vielä sellaiset 10 vuotta?

Olen ollut lamaantuneena noin viikon ajan, sillä Telefinland-mies soitti kuin soittikin minulle viime viikon alussa. Ensimmäinen keskustelumme oli lyhyt: (innosta hihkuen) pyysin häntä soittamaan uudelleen seuraavana päivänä, kun minulla olisi paremmin aikaa. Johtuen tunnetusti blondiudestani (mistä muustakaan?) pelasin sitten riskipeliä, enkä ladannut ikivanhaa puhelintani ennen seuraavaa soittoa, joka tapahtui seuraavana päivänä viisi minuuttia sovittua aikaa myöhemmin. Alkuspiikit ja ehdittiin siinä jo päästä melkein asiaankin, kun dilulilum - akku loppui. Muutaman minuutin myöhemmin olin saanut puhelimen muuntajan päähän, tuli uusi soitto, mutta kahvihuoneemme mekkalan takia, en ehtinyt sitä kuulla ajoissa. Tragedia jatkui vielä neljänteen yritykseen, jolloin en taaskaan vastannut ajoissa. Vastaajassa kuului vain äänetön Telefinland-mies, joka oli kolmen päivän yrittämisen jälkeen tainnut jo luopua toivosta :(.

Ehkä Telefinland-miehen tuottamaa draamaa enemmän lamaannusta aiheuttaa tämä syksy ja kaikki sen mukanaan tuomat haasteet. Kyllä se tajuntaan paukahti eräänä iltapäivänä, kun listasin tulevia töitä, että ei tämä tästä tule helpottumaan ennen ensi juhannusta. On se hienoa, että on haasteita. On se hienoa, että on haasteellinen. Tällä viikolla on luvassa parin päivän työmatka ja siinäkös sitä stressin aihetta onkin. Niin että mennäkö sinne iltatilaisuuteen vaiko ei, kun sitä "riemua" edeltävä stressi vaatteista, kengistä ja ties mistä vetää yleislukemat kuitenkin miinuksen puolelle. Ja sitten voi miettiä, että kannattaako lähteä päiväohjelmaan edustamaan ja kypsymään, jos ei kerran iltaohjelmaankaan jaksa osallistua :D. Aina olisi helpompi jurottaa kotona tai oman työpöydän ääressä. Nooo... Ei näitä reissuja liian usein ole tarjolla. Ehkäpä sitä kannattaa edes yrittää, vaikka ne maakuntalaulut bussimatkalla hieman jo hirvittävätkin (niin kun tahtois laulaa, mutta ei olisi inhimillistä vahingoittaa kanssamatkustajia moisella äänisaasteella).

Poika tuossa tsekkailee iPodista, missä mahtaa sataa tällä hetkellä ja siirtyy sitten kalenteriin kertomaan, missä on kotipäivä ja missä hoitopäivä... on se tää nykyaika vaan semmosta.

Outoutta

Päällä sopiva väsymys ja taas kerran tiedän, mitä seuraa siitä, jos lapsi parina yönä höpisee hassuja unissaan. Siitä seuraa sairastelua, kuumetta ja itkuja sitten seuraaviksi öiksi. Toivotaan nyt, että taas kerran selvitään tästä parin päivän kuumeilulla ja loppuviikolla tilanne on taas normaali.

Tässä keskiviikossa leijailee outo tunnelma. Lauantaina lähestyvät enon hautajaiset. Pari viikkoa sitten saatiin suru-uutinen 5-kymppisen enoni menehtymisestä kotiinsa, ja tapahtumaan liittyy vahvoja lääkkeitä ja päihteitä. Enoni elämä päättyi surullisesti siihen samaan huoneeseen ja ehkä myös samaan sänkyyn, missä hän 50-luvulla syntyi. Haluaisin laittaa tähän kuvan minusta ja enosta, mutta valitettavasti se paras kuva meistä kahdesta on sellainen, jossa itse olen ilman vaatteita ja asetelma voi muutenkin ulkopuoliselle vaikuttaa hieman epätavalliselta. Siinä kuvassa ajamme moottoriveneellä ilta-auringossa keskikesäisellä Armisvedellä, eno on perässä ohjaamassa moottorista ja minä istun keskipenkillä alastomana selkä kohti kameraa. Nyt lauantaina olen menossa entiseen mummolaani lähes 15 vuoden tauon jälkeen tapaamaan muut sukulaiset ja muistamaan enoa, jonka tapasin viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Voinko nyt sanoa, että tämän päivän outo tunnelma tarkoittaa kai sitten surullisuutta?

Mielessä vainoaa myös viimeperjantainen bongaukseni keskustassa. En tiedä, näinkö siellä miehen makaamassa mahallaan tarkoituksella auton takapuolella, tajuttoman miehen makaamassa mahallaan auton takapuolella vai kuolleen miehen makaamassa auton takapuolella. Varmaankin tämä asia vaivaa minua vielä noin ikuisuuden. Joka tapauksessa näin parkkitaloon kääntyvällä tienpätkällä tien sivuun pysäytetyn pakettiauton, jossa oli vilkku päällä ja takaluukku auki, ja aivan siinä auton perässä, osittain jopa alla, makasi keltaisessa huomioliivissään ihminen, jonka päätä tai kasvoja en nähnyt ajaessani siitä ohitse. Kymmenesosasekunnin verran kävin mielessäni väittelyn pysähtyäkö siihen katsomaan ja hälyttämään apua (tosin siihen ei olisi voinut pysäyttää ja perässä tuli autoletka kovaa vauhtia risteyksestä) vai luottaako siihen, että samaan aikaan paikalle kävelevät ihmiset (oli niitä ainakin kaksi, olihan?) huomaavat saman kuin minä siinä ohi kaahatessani. Ihme että selvisin kolaroimatta kotiin saakka, ja kun tämä asia jäi näin vaivaamaan, minun olisi ihan oikeasti pitänyt kääntyä takaisin seuraavasta risteyksestä :-/.

Tällä hetkellä haluaisin karata töistä ja mennä johonkin yksikseni möllöttämään. Dramaattinen syksy on aluillaan, ja vaikka ehkä eilinen Singstar-testailu (minimivolumella myöhään illalla) ja tuo ulkona loistava aurinko voisivat piristää, ei näin syyskuun alkaessa voi olla toteamatta, että kohta se jatkuva syksystä valittaminen on taas edessä. Mihin sitä vanhoista tavoistaan pääsisi, kun valittaminen kuitenkin on elämän suola.

PS. Joulupukki, haluaisin sen Valivalivali-paidan kokoa L lahjaksi...

Tehosunnuntai

Meikäläisen mittapuussa se on todellakin tehosunnuntai, jos samana päivänä toteutuvat sekä siivous että iltalenkki. Tai oikeastaan pelkkä lenkkikin riittäisi - niin harvoin moisia ihmeellisyyksiä meillä harrastetaan. Lenkin ja kämpän siivouksen lisäksi olen onnistunut tukan blondauksessa, kirppariretkujen setvimisessä ja kuvaamisessa sekä myös niiden ilmoittamisessa huuto.netiin. Joo ja naamakirjailtu on kiitettävästi tietysti myös. Iltapäivällä vedin tanssi- ja laulutreenit keittiössä ja jäinpä tästä hemaisevasta esityksestäni myös kiinni naapuritalon ukolle, joka seisoskeli tupakoimassa tuolla ulkona. Onneksi ääni ei kuulunut ulos saakka; riittävä vaikuttavuus oli varmaan mun kädet levällään tanssailevalla olemuksellanikin. Niin mitä sitä suotta verhoja ikkunoihin laittamaan... Ja jotain Hectoria vielä... Mutta mulla oli kiva ruuankäristelyhetki :). Tosin siinä vaiheessa löin radion kiinni, kun huomasin Anssi Kelan Valkoisia tulppaaneja -biisin (joo en tosiaankaan tiedä sen kauhistuksen oikeaa nimeä) innoittamana haaveilevani H&M:n kuvaston uikkarimalleista - siis niistä naispuolisista noin 15-vuotiaista vähän niin ku surffarin näköisistä biitsillä keikistelijöistä :-S. Kaikkea sitä ihminen keksiikin, ja vielä päättää illan päätteeksi blogata asian.

Rankka arki vaatii runsaat huvit, ja niin varmaan minäkin tässä tänään olen yrittänyt latailla itseäni tulevaa viikkoa varten. Sitä kun palaa huomenna aamulla kaikkien suunnittelukokousten, perehdytysten, seurantaraporttien, lisäselvitysten ja kustannusarvioiden pariin, niin ei taas muutamaan päivään ehdi öötä sanoa (mutta toki kaikkea asiatonta yksinpuhelua kuitenkin).

Yhyybyäää

Blogini lukijamäärä on laskussa. Kuinka yllättävää tämä onkaan. Entisten kahden lukijan sijaan nykyään taitaa olla vain yksi: minä itse. No, minulta on kysytty kyllä, että kenelle oikein kirjoitan ja kenelle twittuilen - en varmaan sitten kenellekään muille kuin itselleni ja olen itse asiassa siihenkin tilanteeseen ihan tyytyväinen.

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun vein ekan kerran poikani hoitopaikkaan. Se aamu alkoi sillä, että poika mätkähti sängystämme lattialle klo 7.15... sama taisi toistua pari päivää sen jälkeenkin, kunnes pikku-ukkeli päätti itse muuttaa pois vanhempien sängystä ja on sen jälkeen nukkunut omassa huoneessaan. Eli vuoden päivät on kohta kulunut siitäkin. Nyt täytyy yleisestä hölinäkäytännöstä poiketen todeta, että ei tunnu ollenkaan lyhyeltä ajalta tämä vuosi. Ei tunnu siltä kuin "vastahan se eilen sinne meni", ei ollenkaan.

Sekavuus & sukkikset

Minulla taitaa olla päässä jotain ylimääräisiä aukkoja. On vaan vaikea saada asioita järjestykseen, eikä puhekaan koskaan mitään kaikista selkeintä ole. Pojalle mesoessa tuntuu menevän jatkuvasti V:t ja M:t sekaisin ja kiivastus kadottaa mielestäni kaikki järjelliset sanat. Ehkä olisi korkea aika bootata kovalevyä...

Järjelliseen toimintaan olisi hiljalleen taas kyettävä, kun uusi työvuosi kesälomien jälkeen tosissaan starttailee. Olisi päästävä kiinni rutiineista ja saatava organisoitua työn ja kotiarjen harmonia. Olisi oltava ymmärtäväinen ja tukeva äiti sekä tehokas ja professionaali projektisihteeri. Rutiinit tarkoittavat ensinnäkin sopivaa aikataulua aamuisin ja ajoissa töihin ehtimistä. Meidän tapauksessamme aamuyhdeksän koiramies osoittaa oikean rytmin. Kesäkuussa kun olimme toteuttaneet samaa aamujärjestystä (minä vien pojan autolla hoitoon ja sitten yhdeksäksi töihin) muutaman päivän peräkkäin (tämä on meillä harvinaista), tajusin joka aamu tapahtuvan saman hämmentävän asian: sama mies ja sama koira kulkevat kadullamme aina silloin, kun kipitämme pojan kanssa autolle n. klo 8.40. Kun satuimme samaan aikatauluun vielä kerran seuraavallakin viikolla, niin tuli sellainen "Päiväni murmelina" -tunne eli alkoi epäillä, tapahtuuko kaikki tosiaan joka päivä samassa rytmissä sattumalta vai onko tässä jotain suunniteltua :D. Nyt syksyllä emme olekaan aamuyhdeksän koiramiestä kohdanneet, sillä olemme päivä toisensa jälkeen onnistuneet myöhästymään ihanteellisesta aikataulusta. Kerran kesällä kyllä olin puoli yhdeksän jälkeen kadullamme, silloin huhuilemassa kadoksissa olevaa kissaamme, ja sieltähän se tulla tallusteli sama ukkeli hölmön koiransa kanssa.

Tällä hetkellä yritän saada järjestykseen vaatekaappiani. Tämä on varmaan 75:s kerta kun tätä tänä vuonna yritän. Tarvitsisi kaksi kaappia lisää ja kolme päivää aikaa, jotta urakka etenisi johonkin. Yritykseni päättyy aina siihen, että tulee jotain muuta tehtävää tai hermoni vaan poksahtaa kesken kaiken ja sullon vaan kaiken takaisin oven taaksen entistä pahempaan järjestykseen. Voi äiti... minun on niin vaikea luopua 10 vuotta vanhoista vaatteista, varsinkin kun tiedän painoni seilaavaan 15 kiloa sinne ja tänne parin vuoden välein, niin pieneksi jääneille vaatteille tulee kuitenkin käyttöä joskus vielä. Yeah right.

Tämän päivän kysymys on: Miten helvetissä pitäisi säilyttää sukkahousuja? Ja mistä ihmeestä minulle on tullut noin paljon sukkahousuja, joita en kuitenkaan käytä kuin kerran vuodessa joissakin pakkojuhlissa? Syynä lienee se, että uudet sukkikset on ostettava aina juhlien lähestyessä, koska tuosta kaaoksesta ei voi millään päätellä, onko siellä joukossa ehjiä tai oikean värisiä sukkahousuja. Ja varalle joutuu ostamaan myös ne toiset sukkikset, koska on aina 60 % todennäköisyys, että ne hajoaa puettaessa. Kun noita iljetyksiä aikansa pyörittelee, ymmärtää myös sen, miksi maailmassa keksitään niin paljon sukkahousuniksejä.

Uutisoitakoon vielä, että kaiken muun ihmeellisyyden lisäksi kaapistani löytyy myös yhdet sukkahousuleggingsit, vaikka kuulunkin vannoutuneisiin leggareiden vihaajiin ja odotan niiiin hartaasti sitä hetkeä, että ihmiset lakkaavat käyttämästä niitä. Minun leggarini ovat sellaiset aika helvetin ihanan keltaiset, jotka hankin eurolla alelaarista. Mm.. säästetään - ehkä joskus tulee jotkut naamiaiset, joissa haluan näyttää ylipainoiselta ampiaiselta.

Tervetuloa kissakotiin!

Tämä on lyhyt "Kuinka toimin?" -opas kaikille kissallisissa talouksissa vieraileville.

1. Sisäänkäynti

Kissanomistajat saattavat olla hysteerisiä sen suhteen, ettei kissa pääsisi karkaamaan ulos (säntäilevän karvasalaman perässä on saatettu juoksennella ulkona samana päivänä jo useita kertoja). Astuessasi sisään kissakotiin anna isäntäväen johdatella sinut rivakasti oikeaan osoitteeseen - tuuppiminen, kiskominen ja kärttyiset mulkaisut eivät siis tarkoita sitä, ettet itse osaisi avata tai sulkea ovia kävelemisestä puhumattakaan. Kissakotien tuulikaapit toimivat "paineistuskammioina", joihin ulkoa tuleva väki kootaan aluksi kokonaan, suljetaan sitten ulko-ovi, jonka jälkeen vasta voidaan avata tuulikaapin sisempi ovi. Tässä tilanteessa kannattaa ilmoittaa, mikäli kärsit klaustrofobiasta; tällöin lienee järkevintä järjestää yksityispaineistus. Paineistuskammiossa kulkemista helpottaa myös se, että pienet lapset tai lemmikkieläimet nostetaan syliin, jotta ne eivät jäisi aikuisten jalkoihin ruuhkan alkaessa purkautua asuntoon sisälle.

2. Tuoksut

Kissakodeissa on tuoksuja. Aistimasi hajujen valtakunta saattaa erehdyttää luulemaan, ettei vierailusi kohteessa siivota koskaan ja että kissat tekevät siellä tarpeensa mihin vaan milloin vaan. Näin ei kuitenkaan todennäköisesti ole. Mekin siivoamme joskus, varsinkin ennen vieraiden tuloa. Tämän haluan kertoa vähentääkseni edes hiukkasen sitä shokkia, jonka joudut kohtaamaan kissaodöörien ansiosta (väitän kyllä samaan hengenvetoon, että koirien ominaishajut ovat aika usein jotain vielä kauhistuttavampaa). Helpottaaksesi kissakodin hajumaailmaan totuttautumista suosittelen siirtymään eteisestä mahdollisimman suoraa tietä keittiöön, jossa todennäköisesti tuoksuu joku muukin kuin kissavessa. Kahvinkeittimen läheisyydessä on turvallinen paikka herkimmille henkilöille.

3. Siisteys

Tiedät varmaankin, että kissoista irtoaa karvaa. Kissat tuottavat myös muunlaista "jätettä" ympäristöönsä: vanhoja kynsien kuoria, karvapötköoksennuksia, ruokakupista eri paikkoihin kanniskeltuja ruokakikkareita jne. Jälleen kerran täytyy muistuttaa, että isäntäväki on todennäköisesti yrittänyt siivota paikkoja ja istuimia ennen tuloasi, mutta siitä huolimatta, jos olet pukeutunut ainoisiin mustiin pyhähousuihisi, kannattanee välttää siihen mukavimman näköiseen nojatuoliin istumista. Kissankarvojen täydellinen puhdistaminen joistakin sohvista, matoista ja verhoista kun on saatanallista hommaa. Hyvin varma merkki siitä, että olohuoneen maton imurointiin on kulutettu tuntikausia aikaa, on se että siinä köllöttää, kieriskelee ja pesee itseään nautinnollisesti vähintään yksi talouden kissoista (sama pätee lakanoiden puhtauteen, mikäli olet tullut yökylään). Karvoja välttääkseen turvallisin paikka saattaa itse asiassa olla paljaalla lattialla, ellet sitten päätä seisoa koko vierailun ajan. Jos kuitenkin huomaat kotiin päästyäsi keränneesi peppuusi ihastuttavan karvamaton, älä hätäile - eläinten karvojen poistamiseen tekstiilipinnoilta on kehitetty hyvin monenlaisia menetelmiä ja välineitä (kokeile tarrarullaa, kumihanskaa, maalarinteippiä tai ihan vaan kostealla kädellä pyyhkimistä).

4. WC

Kissakodin kylpyhuoneet ja WC-tilat ovat yllätyksiä pullollaan, parhaimmillaan oikeita ongelmajätösten aarreaittoja, ja kissat osaavat kyllä yllättää täydellisellä ajoituksella, vaikka hetkeä aiemmin kylppäri ja hiekkalaatikko olisikin hohtanut puhtauttaan. Nyt seuraa erittäin hyvä vinkki, jota kannattaa noudattaa. Jos sinulle tulee tarve päästä puuteroimaan nenäsi vierailun aikana, on hyvä varmistaa, että talouden emäntä on itse äskettäin käynyt vessassa tai kylpyhuoneessa. Jos et ole varma asiasta, voit tietysti ovelasti kysyä vessan sijaintia, joka viimeistään herättää valveutuneen kissanomistajan tsekkaamaan saniteettitilan tilanteen.

5. Kontakti

Kissat hakeutuvat niiden ihmisten seuraan, jotka niistä eivät välitä, ja vastaavasti luikahtelevat karkuun heiltä, jotka niitä yrittävät lähestyä. Jos et halua kissan hyppäävän syliisi sohvalla (mistä kyllä voi selvitä hengissä siitäkin), kurottaudu kissan lähestyessä sitä kohti ja esitä haluavasi silittää sitä. Tämän pitäisi korjata tilanne ainakin joidenkin yksilöiden tapauksessa. Varmin tapa välttää kontakti kissojen kanssa on jälleen kerran seisominen, sillä pitkän aikaa yhdessä paikassa istuva ihminen tarkoittaa useimmille kissoille lämmintä nojatuolia, johon voi käpertyä torkuille vähintään kahdeksi tunniksi. Kuinka poistat ei-toivotun kissan sylistäsi turvallisesti? Jos sinulla on vähänlaisesti kokemusta eläinten käsittelystä, saattaa olla turvallisinta pyytää omistajia auttamaan joka kohtaan takertuvan löysän karvamakkaran nostamisessa. Omatoimisesti voit yrittää näitä: a) Jos kissa on rento, yritä valuttaa/vierittää se viereesi sohvalle. Työnnä kissaa kyljestä varmasti mutta hellästi siihen suuntaan, johon sen selkä osoittaa, silitä samalla, b) Jos kissa on valppaana, kerällä tai pystyasennossa, kokeile tuupata jostakin suunnasta (mieluummin sieltä suunnasta, johon haluat sen lähtevän, sillä kissa liikkuu aina vastakkaiseen suuntaan kuin mihin sitä vedetään tai mistä sitä työnnetään pois) tai jää odottamaan, että se lähtee omin avuin pois. Yksi hyvä keino on pyytää kissoista pitävä henkilö viereensä istumaan ja odottaa kissan vaihtavan makuupaikkaa. Seisomaan nousemista ei kannata kokeilla: kissan mielestä siinä ei ole mitään ongelmaa, että se roikkuu kaikilla 20 kynnellään reisiläskissäsi sen aikaa, kun hieman seisahdat.

Kissojen kanssa eivät toimi koirasäännöt silmiin katsomisesta tai tuijottamattomuudesta. En todellakaan osaa sanoa, pitääkö sinun katsoa kissaa vai vilkuilla mieluummin muualle. Sen voin sanoa, että jos kissa tuijottaa sinua, se ei 95 %:n todennäköisyydellä kuitenkaan ole hyökkäämässä. Kissoilla ei myöskään ole tapana haukkailla paloja ohikulkevista ihmisistä, ja yleensä vain kissanpennut saattavat käpälöidä ympärillään liikkuvia ihmisjalkoja. Kahden euron sukkahousujen puolesta saat ehkä pelätä, mutta muuta pysyvää vauriota kissasta tuskin aiheutuu.

6. Poistuminen

Ollessasi lähdössä saatat huomata, että talon kissa on käyttänyt makuupaikkanaan takkiasi, ellet ollut ripustanut sitä naulakkoon. Voin ymmärtää vellovan ahdistuksesi, mutta suosittelen em. karvanpoistomenetelmiä, jotka tehoavat taatusti tällaiseen kertaluontoiseen tapaukseen (t. nimim. karvalakki olikin lippalakki).

Poistuttaessa noudatetaan samaa menettelyä kuin kissakotiin tultaessa. Hyvästelyt ja viimeiset jutut kannattaa vaihtaa jo eteisessä tai paineistuskammiossa ulko-oven välistä keskustelemisen sijaan.

Elokuun illat

Pääsin ihan oikeasti mattopyykille, mattolaiturille järven rantaan, pari iltaa sitten. Reissu oli pikainen, mutta jotain kuitenkin :). Jos kesäfiiliksestäni jotain puuttui, niin tuon jälkeen ei enää paljonkaan. Viimeksi olen ollut tuolla mattolaiturilla pyykkäämässä muutama vuosi sitten. Se oli varmaan heinäkuun loppua ja vemputin sinne pyörällä, matot tarakalla ja ämpäri tarvikkeineen tangossa. Paluumatkalla ketjutkin katkesivat ylämäessä, mutta kokemus menee top10:een omissa kesäseikkailuissani siitä huolimatta :).

Elokuun illoissa on jännä tunnelma. Roskisreissulla auringonlaskuun vilkaistessaan mieli voi hairahtaa tyttökirjatyyppisiin höpöjuttuihin. Yhtäkkiä onkin sitä mieltä, ettei sellaisena iltana olisi ihmisellä muuta tekemistä kuin ottaa hyvä ystävä käsikynkkään ja lähteä kulkemaan pitkänpitkää tietä kohti auringonlaskua...

Ajatushävikkiä

Niin siinä aina käy, että ajatukset kulkevat ohitseni, eivätkä päädy blogiin, ellei niihin tartu välittömästi (eivät edes siinä tapauksessa, että aatoksessa olisi häivähdyskin järjestä tai kiinnostavuudesta). Olen tänään käynyt töissä, lomat ovat nyt takana ja töitä riittää tästä sitten taas kohti sitä synkkää syksyä, kylmää talvea ja loputonta vuodenaikojen välimuotoa. Tänään töissä kirjasin tulevia tehtäviä ja samalla matkustin menneisyyteen kuuntelemalla Faith No Moren vanhoja levyjä. Iltapäivällä vaihdoin kevyempään, Anna Puun uusimpaan, mutta tunsin työmäärän jo kiristelevän kitusiani. Ihanata. Mutta eiköhän se tästä taas jotenkin suttaannu. Kiroilemalla ainakin.

Ja niinhän siinä myös kävi, että taas kerran tulimme pojan kanssa kotiin valkoinen lakki marjanpunaiseksi sotkettuna. Ihan kuin tämä sama olisi tapahtunut ennenkin - viime kesänä, ehkä jopa sitä edellisenäkin. "Hei me ollaan metsässä!" totesi poju, kun törötimme tien varressa vattupuskassa ja keräsimme marjoja hattuun. Ja sitten ne syötiin.

Kotikaupungin katu oli kuoppainen tie...

Spotify sanoo: Similar artists for Leevi and the Leavings: CMX (hohhohoo), Samuli Edelmann (ehhehee), Yölintu (buahhahaa). Onnea vaan kaikille.

Löytyipähän taas yksi hyvä käyttökohde käytetyille hammasharjoille: noin vuoden verran saunan lauteiden alla "haudutetun" vauva-ammeen reunojen alla olevat urat, kun niihin on kertynyt ihanaiset ruskeat liat (voisi keksiä paremmankin kuvauksen, jos haluaisi tästä ihan totista inhorealismia) kaikesta valuneesta vedestä, hiestä, pölystä, kissojen karvasta ym. Ai että ku ihanata! Melkein yhtä kivaa kuin ne kissan ripulituotokset, joita jynssäilin äsken angstimusiikin tahdittamana sieltä lauteiden alta. Niihin käytin kyllä jotain pidempivartista kuin hammasharjaa. Ja nyt muuten taitaa olla aihe, joka kiinnostaa kaikkia!

Joten näiden tärkeiden tiedotteiden jälkeen itse asiaan. Kadonnut kissa tuli takaisin viime tiistaina oltuaan poissa reilut kaksi vuorokautta. Ehdimme saada kissasta puhelimitse samana aamuna yhden näköhavainnonkin, jonka jälkeen kävin sitä huutelemassa tällä kadulla ja myöhemmin suuntasimme ulos etsimään vanhemman kissan kanssa - jolloin karkulainen ilmestyikin, monen punkin kansoittamana, aidan alta naukumaan omalle pihalle. Kerkesin kyllä huolia jo aika lailla, vaikka toisaalta hetkittäin oli käynyt mielessä sekin ajatus, että eipä tarvinnut ainakaan tehdä päätöstä tämän kissan lopettamisesta. Maanantaina oli kurjaa tulla töistä kotiin, kun tajusi sen reppanan olevan yhä hukassa ja ties missä loukussa. Mutta tilanne on nyt ratkennut, joskin seuraavana täällä neuvotellaan siitä, olisiko Mona jo valmis viimeiselle piikille, sillä kaikenmoiset vaivat tuntuivat pahenneen karkuretken seurauksena.

Parin päivän lomailu "mummolassa" eli äitini luona on myös nyt takana. Yliannostukset mansikoista, sokerista, pullasta, suolasta, sokerista, jäätelöstä, kahvista, sokerista ja mansikoista on nyt saatu. Joo ja levottomista illoista. Toissa iltana hermoilin sängyssä kaksi tuntia kuuntelemassa pojan loputtomia tarinoita ja kysymyssarjoja. Miksi joulupukilla on valkoista parrassa? Miksi joulupukki tulee jouluna kylään? Minkälainen, minkä värinen, sänky joulupukilla on? Miksi kaikille tulee joku lahja? Näitä riitti, vaikka en mitään mihinkään olisi vastannutkaan. Miksi joku kauppa ei ole nyt auki? Miksi kassatäti menee nukkumaan? Miksi linnuilla on semmoiset tassut, että ne osaa yksin kävellä seinää pitkin? Ja sitten kerrottiin, minkälainen tyyny on isälinnulla ja minkälainen vauvalinnulla. Näiiiin pienipieni.

Juttua on riittänyt päivisinkin. Minä nautin eniten niistä kävelyretkistä ja muista rennoista ulkoiluhetkistä, jolloin saadaaan juteltua pojan kanssa paljon asioita. Eilen kävelimme lapsuuden kotikaupunkini kaduilla ja jutustelimme kyllä kaikesta mahdollisesta :). Päivän hittikysymys oli "miksi joillakin ihmisillä on ruskea kieli?" Sitä saa kyllä toisinaan kysellä aikuisenakin...

Näytin eilen pojalle taloja, joissa olen siellä entisessä kotikaupungissani asustellut. Näytin myös sen luistinradan paikan, jossa opettelin luistelemaan, ja sen polun, jota pitkin sinne kuljettiin. Nyt siinä luistinradan ja puiston paikalla on vain heinikko ja jotain pajupusikoita. Vanhan kotitaloni päädyssä, suuren männyn juurella, ei ollut enää kenenkään leikkipaikkaa vaan pusikkoa vaan sielläkin. Silloin 24 vuotta sitten siinä oli tasainen leikkipaikka, iso laakea kivi ja siistit polut, joita lakaistiin puun oksilla. Silloin lapsena ne polutkin tuntuivat aivan kävelyteiltä ja joka paikassa saattoi juosta paljain jaloin. Vanhat paikat ovat muuttuneet ja lapsia ei varmaankaan ole enää niin paljon. Kävimme ystäväni kanssa kahvilla satamassa ja päivittelimme (taas kerran), kuinka kaupungilla näkemämme teinit voisivat olla vaikka omia lapsiamme. Jotenkin hullusti (epätoivoisesti) sitä samaistuu niihin tympeisiin hiihtäjiin enemmän kuin itsensä ikäisiin ja asiallisiin ihmisiin. "Oi siinäpä söpö nuorimies.... ei sattanockså se on meikää 12 vuotta nuorempi, byyyhhyy kärrätkää mut vanhainkotiiiiin!"

Hukkasin kissan

En tiedä, onko edellisen postini yhteen aiheeseen nyt sitten tullut ratkaisu, sillä nuorempi kissamme Mona 14 vee otti ja lähti lauantai-iltana. Siihen on totuttu, että rouva karkaa salamana ulko-ovesta, jos ei siinä ovella olla tarkkana, mutta yleensä hän on palannut kotiin melko pian tai sitten olen itse saanut syöksyilevän kissan kiinni takapihalta. Kohta on kuitenkin kulunut kaksi vuorokautta viimeisimmästä karkaamisesta, eikä mitään merkkiä paluusta ole. Olen etsinyt, huudellut ja kiskitellyt, yölläkin herännyt tarkistamaan, olisiko joku norkoilemassa ovien takana - ei naukaisua vastaukseksi tai liikettä heinikossa, ei puskien kahinoita, ei räkättien tai harakoiden räkätystä mistään suunnalta :(. Murheen aiheuttaa tietysti se, että mahdollisesti joku on tehnyt pahaa kissallemme... tai että se on jossakin loukussa. Kissamme tarvitsee päivittäistä lääkitystä ja saattaa joutua lääkkeen ja ravinnon puuttuessa aika huonoon kuntoon muutamissa päivissä.

Viimeinen työpäivä ennen parin viikon lomaa ja illalla kummitytön syntymäpäiville. Ja sitten kissaa huhuilemaan vielä iltamyöhään.

Purkka suussa suihkussa ja kärpästen rusinoita

"Tee joka päivä jotain, mitä et ole ennen tehnyt", on tainnut joku sanoa? Pitipä kokeilla sitten purkka suussa suihkussa käymistä, hurjaa. Suihkussa olen kyllä käynyt ennenkin, mutta ilman purkkaa.

Luulen, että meidän kissallemme on tapahtunut sama kuin tälle kissalle: http://www.flickr.com/photos/stevewall/539157491/in/set-72157594376911694/
Maanantaina on kissoilla eläinlääkärikäynti ja kontrolloidaan nuoremman kissan kilpirauhashommelit. Toivoisin, että siellä paljastuu joku vika, joka korjataan lääkityksellä tai jotenkin muuten. Tämänhetkinen tilanne on nimittäin todella rasittava ja sääliksi käy kissaa tietysti, kun elämä on yhtä levottomuutta ja valittamista. Olihan se käynyt karkumatkallaan nyt sitten niinkin onnistuneesti metsällä, että pitkästä aikaa perheessämme asuu myös punkki.

Muita uusia perheenjäseniä: iPod Touch, Wii Guitar Heron rumpusetti (ei olisi pitänyt kysyä sen hintaa) ja pojan uusi ruohonleikkuri, josta lähtee helevetinmoinen meteli. Huomenna tulee uudempi, isompi ja nopeampi iMac... Meidän isännällä on kolmenkympin kriisi...

Nams :), kävimme tänään intialaisessa tuttavapariskunnan kanssa. Kelpasihan se, upposi jopa intialainen kotijäätelö, joka oli tehty mm. pähkinöistä, kookosmaidosta ja kookosjauhosta (kookos on yäk). Hih, olipa hauska lähteä pariksi tunniksi pois kotoa miehen kanssa, kun poika vaan toivotteli perään "hei hei, menkää kiltisti sinne aikuisten hommaan!"

Loma lähestyy

Kyllä kesä vaan on ihanaa aikaa :). Vettä tulee, mutta tulkoon, tärkeintä on lämpö :). Harmaampaankin aamuun saa fiilistä musiikista. Tänäänkin lampsin pysäkille huudattaen korvilleni luvattoman kovalla Jippua. Se, lämmin tuuli ja heinän tuoksu sateisen yön jälkeen, niin hetkessä on dramatiikkaa ilman draaman aihettakaan. Akku loppui keskustaan mennessä ja bussin 32 kuski näytti taas entistä säikähtäneemmältä... Ja kaupungilla on niin hiljaista ennen kahdeksaa. Ihmeellistä aikaa tämä heinäkuu.

Tämän päivän jälkeen olisi vielä kaksi päivää töitä ja sitten lomalle vähäksi aikaa.

Päivän wtf-hetki

Pieni poika tulee puolijuoksua vastaan kaupungilla. Pieni vyölaukku vyötäröllään, ja heti kun katseemme kohtaavat, pieni käsi tuo vatsan ja vyölaukun eteen keltaisen "Älä koske" -kortin. Mitä hittoo? Tekee mieli kääntyä ja lähteä seuraamaan poikaa - mistä maailmasta tuo on tullut? Sinne se juoksee kohti parkkipaikkaa. Tekemään omia bisneksiään? Minä jatkan matkaani ja tulen töihin ihmettelemään ja olemaan surullinen, vaikka en yhtään tiedä, minkä takia.

No hö.

"Facebook-käyttäjätilisi on poistettu käytöstä.

Aktivoidaksesi käyttäjätilisi uudestaan, kirjaudu sisään käyttämällä vanhaa kirjautumissähköpostiosoitessasi ja salasanaasi. Voit käyttää sivustoa kuten ennenkin.

Toivomme, että palaat takaisin pian."

No mutta sehän on aivan liian helppoa. Hienosta päähänpistostani katosi hohto samantien.

Jotain on aina keksittävä

- ainakin kesällä (talvet voi keskittyä kuolemaan kaamoksessa ja pakkasessa). Olenhan meinaan lukenut juuri Kauneus & Terveys -lehden vakuuttavan ja innostavan horoskoopin. Sori, Tuoksuhoroskoopin (??).

Vesimies: Hyvin menee, mutta menköön. Järjestä itsellesi roppakaupalla tilaisuuksia laajentaa maailmaasi joko mentaalisesti tai maantieteellisesti. Usko unelmiisi ja viihdy seitsemännessä taivaassa. Haaveet ovat jättipottien alkuja.

Että näin, miten nämä aina niin sopivalta tuntuvatkaan? Horoskoopit on kyllä niin ihmeellisiä, kun aina niistä löytää juuri itselleen sopivat ohjeet. Tosin Kauneus & Terveys -lehden vakuuttavan ja innostavan Tuoksuhoroskoopin ohjeet ravulle, leijonalle tai kauriille taas eivät tunnu yhtään niin osuvilta. Jännä sekin. Mutta koska nyt tuo horoskooppikin kannustaa minua keksimään kaikkea jännää tänä kesänä, niin päätinpä sitten ensimmäisenä repäistä ja olla erilainen poistumalla kokonaan Facebookista (tosin olen kuullut että muutkin tekevät moista). Eipä olekaan käynyt mielessä kuin muutaman kerran vasta, että eihän siinä ole mitään järkeä, kun sen verkostojen kautta olen kuitenkin saanut kontaktin yllättävänkin moniin vanhoihin koulukavereihin tai yleensäkin kuulen paljon tavallista useammin kavereiden ja sukulaisten kuulumisista. Töissä kysyttiin, että MIKSI? Enhän minä mitään muuta osaa sanoa kuin, että jotain on aina keksittävä. Mutta nyt kun olen kerrankin jonkun päätöksen saanut tehtyä, voisi siinä yrittää pysyä. Tätä muuttoa on kuitenkin suunniteltu jo ennenkin - en kyllä oikein tiedä, miksi silloinkaan. Naamakirjan tilalle keksin varmasti jotain muuta :) (ja todellisuudessa hiivin sinne takaisin kuitenkin viimeistään syyskuussa). Nää nyt on näitä mun viivästyneen murrosikäni ilmentymiä kuitenkin vaan...

"Usko unelmiisi ja viihdy seitsemännessä taivaassa" - jeps, aika usein tulee käytyä seitsemännessä taivaassa. "Heippa vaan, mä leijun nyt seitsemännessä taivaassa, sooorkke en ehdi nyt viedä sitä roskapussia". Muistankohan muuten oikein, että Suomessa on ollut joku sellainen karmiva poikabändi nimeltä Seitsemäs taivas? Joku XL5:n kanssa kisannut todella keskinkertainen vinkuvonkuorkesteri..? Olisi ihan kiva, jos muistaisin väärin. Olisi ihan kiva, jos ko. musiikkia ei löytyisi miltään vanhalta kasetilta.

Tähän viikonloppuun on toistaiseksi sisältynyt Guitar Heroa sukulaisten kanssa (kukaan ei antanut sitä mikkiä minun käsiini kylläkään, jännä), jalkapalloa ja lentsikan heittelyä perheen kera ja jotain ihmeen äitiiiäitiii-kiukku-hysteria-melodraamaa pojan suunnalta. On muuten hauskaa huomata, kuinka vajaa kolmevuotias poika alkaa itse laulella enemmän ja enemmän ja sanoittaa myös biisejä itse: "Pää, olkapää, tissit, polvet, varpaat, polvet, varpaat..."

Kuuma perjantai

No onko siihen nyt jotenkin otettava kantaa. Eli että Michael Jackson on menehtynyt? Onhan se jotain sellaista merkittävää, erityisesti lapsuudesta muistoja tuova asia ja ilmiö. Kaipa tuo Miihkali menee siihen sarjaan, että ainahan ne on olleet ja aina tulevat olemaan, vaikka tavallisten ihmisten tapaan jossain vaiheessa kuitenkin potkaisevat tyhjää.

Eilen vihdoin oli kolahtanut Sims 3 postilaatikkoomme. Hieman petyin, kun paketin avatessani ympärilleni ei pöllähtänytkään sateenkaaren väreissä kimaltelevaa tähtipölyä, ja peliin saakka päästyäni kaikki tuntuikin oikeastaan aika kömpelöltä. Katsotaan nyt, kehittyykö se tuosta johonkin. Ainakin pelin ihmisten luonteenpiirteiden muokkaaminen/valinta houkuttelee kokeilemaan, miten tyypit saa törmäilemään toistensa kanssa eri tilanteissa :).

Kesä on ollut näillä kulmilla jo viisi päivää ja onhan se mahtavaa. Hirveä paine vetää päällensä jotain lyhytlahkeista tai peräti hame, mutta toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni. Tiedämme kaikki, ettei valkoisten karvajalkojeni ole hyvä tulla julkisuuteen.

Aurinkoa :)

Kyllähän se eilen ja tänään jo ("jo") kesältä tuntui :). Aurinko ja se, kun aamulla jo oli niin lämmintä. Niin ja tänään tuoksui koivulta, kun pomppasin portaaltamme juoksuun kohti bussipysäkkiä. Keskustasta työpaikalle harpoin hoopo virne naamalla ja Sirkesalo korvissa. Iltapäivällä kaupungilla näkee turisteja ja läheisellä pallokentällä pikkulikat pelaavat futista hohtavan valkoisissa nappiksissa. Eilen minua hymyilytti myös se nuorimies, jonka kitarakotelosta sojotti mopin varsi.

Kesäkeleistä intoutuneena (ja käskystä) ajoin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä takapihan nurmikon, joka oli kasvanut jo semmoiseksi kivaksi 40-senttiseksi heinikoksi. Voi äiti minä pelkään sitä ruohonleikkuria sen jälkeen, kun viime kesänä meinasin tappaa sen kanssa itseni, poikani ja mahdolliset viattomat ohikulkijat. Kivi meni kahtia, savu nousi mutta ikkunat säilyivät ehjinä. Ja nyt eilen sitten vielä roskakuski jäi holhoavasti aukomaan minulle roskakatoksella/varastolla ovea ja toivotti turvallista ruohonleikkausta :-/. Ei se heinikko tai niittykään varmaan olisi huono vaihtoehto. Jotenkin houkuttelisi ruveta kasvattamaan ihan tosissaan viidakkoa takapihalle, niittäisi vain jonkun kapean polun keskelle ja seuraisi sitten naapureiden mulkoilun kehitystä. Pihamme on säälittävä mutta potentiaalinen (iso, tasainen ja aurinkoinen). Viime kesänä istutin sinne kaksi mustaherukkapensasta, onhan niissä reppanoissa jo marjojen raakileitakin, mutta sen loistokkaampiin puutarhasuorituksiin en kyllä kykene. Mistään terasseista, patioista tai pergoloista puhumattakaan (huom. sanasto on hallussa). Minä konttailen säälittävien kukkapenkkieni reunalla tihrustellen pientä ruusun alkua, jonka - tämä on niin huvittavaa - toin siihen keskeltä hiekkaleikkikenttää viime kesänä taskussani. Niin kuin se siitä johonkin kehittyisi... Ja sitten on noita kukkia, tai mitä lie huituloita, joita perennapenkkiin on ilmestynyt, ja vanhana horsmologina haluan nähdä, mitä niistä syntyy. Kuollutta massaa ennen pitkää, veikkaisin.

Naapuriimme on muuttanut uusi pariskunta, joka vaikuttaa onnekseni ainakin toistaiseksi yhtä saamattomalta pihansa kanssa. Tosin heidän pihassaan on jo puskia. Kyyläilen seinänaapureiden pihalle ja mietin, eivätkö ne koskaan aio repiä noita viimekesäisiä pujoja pois pensaistaan. Uudet naapurimme ovat nuoria ja kauniita ihmisiä. Ei niistä oikein muuta osaa sanoa. Kauniita ihmisiä, sellaisia, joilla on pieni koira. Pihassa seisoo farmariauto ja eiköhän niitä yhdistelmärattaita ja turvakaukaloita ala ilmestyä seuraavaksi.

Tänään istuttiin Siwan pihassa autossa jätskiä syömässä. "Kato äiti, heppa kyydissä!" poika totesi viereiseen ruutuun tulleesta Opelista. Siellähän se läähätti vasten lasia: komea rottweileri. "Ei poikani, ei se ole heppa. Hepalla ei ole tuollaisia hampaita"...

Valkosuklaaihmiset

Olen tajunnut, etteivät kaikki pidä valkosuklaasta. Tiesin jo ennestään, että kaikki eivät pidä vaahtokarkeista. Tiedän myös, että jotkut hullut tykkäävät vedellä Sisuja jatkuvasti. Mutta etteikö valkosuklaa muka uppoisi johonkuhun? Maailmassa ei taidakaan olla virhe minun kohdallani, vaan aivan jossakin muualla. Mm.



Meitä erilaisia karkki-ihmisiä mahtuu maailmaan. Olen tavannut niitä, jotka syövät vain kovia ja kirpeitä karkkeja, ja niitä, jotka mussuttavat merkkareita. Suklaarusinafanaatikkoja, Fruitdrops-kummajaisia ja m&m's -kannattajia (pähkinän kanssa). Suklaahulluja taitaa olla maailma puolillaan - ilman suklaata ei maailmaa varmasti edes olisi, juu. Itse olin lapsena aivan villinä liköörikonvehteihin. En tiedä, oliko fiksua kiskoa 7-vuotiaana koko pussillinen yksikseen ja lähteä sitten pyörällä sotkemaan liikenteen sekaan. Ja sitten minä muistan sen suuren laatikollisen hedelmäautoja, jotka napsittiin isän kanssa - ja yöllä oksennettiin. Omar taisi aiheuttaa jotain vastaavaa vähän sen jälkeen... Ja silti en ole lakannut karkkia mättämästä. Hammasparkani... verisuoneni... sokeriarvoni... sydämeni... vyötäröni...

Minua niin ärsyttää se, että leikin välillä olevani tykkäämättä jostakin karkista, ja sitten kun saan sitä laatua naamani eteen sopivan annoksen, niin kauhon ne joka tapauksessa poskiini kuin viimeistä päivää. Että sokeri kuin sokeri, kaikki uppoaa. Ja minulla onkin paksut posket.

Loma

Lämmin kallio tuntuu niiin hyvältä paljaan jalan alla ja aurinkoinen merimaisema nollaa ajatukset. En edes uskalla ajatella ensi viikon työhön paluuta.

Kehonrakennusta

Lapset kasvavat.

Kun poika oli pariviikkoinen, semmoinen alle neljäkiloinen rääpäle: "eikö tää reppana ikinä ala kasvaa?"

Kun poika oli neliviikkoinen, koko ajan sylissä viihtyvä: "nyt muuten rupesi riittämään sylissä kanniskelu... pliis ole edes puoli minuuttia siinä sitterissä pliiiiis".

Kun poika oli vauva, semmoinen 7-kiloinen, ristiäisten aikaan: "en kyllä jaksa roikottaa tätä enää yhtään kauempaa, olen seisonut jo 20 minuuttia, mun käsi ei kestä enää!"

Kun poika oli vieläkin vauva, semmoinen 10-kiloinen puolivuotias: "en mää jaksa sitä enää nostaa tuolta sängystä, nukkukoon samassa sängyssä".

Kun poika alkoi lähestyä taaperoikää, semmoinen 14-kiloinen jässikkä: "noo... kai mä nyt vielä tänä iltana jaksan heijailla tätä tässä tän 45 minuuttia, jos se sen päätteeksi nukkuu kolme tuntia". (Seurauksena rasitusvamma vasemmassa ranteessa.)

Kun poika kasvoi yli 15 kilon: "tää on kyllä viimeinen kerta, kun nostan sua tänään... eii, voisitko kävellä vähän itse... no okei, vielä kerran, mutta taatusti en jaksa nostaa sua tällä kasvuvauhdilla enää montaa viikkoa".

Kun saavutettiin 18 kiloa, 2,5-vuotiaana: "hiiiiooop, no niin, nyt oot keinussa (äläkä tuu sieltä pois puoleen tuntiin) ja isi tulee nostamaan sut pois".

Tänä päivänä, kun poika on melkein 3-vuotias: "mieluummin kävelisin tuon kolme kilsaa kuin nostan sut tohon bussiin ja pois ja seuraavaan bussiin ja siitä pois... jaaha, mennääs sitten, reppu, kassi, poika ja bussikortti uuuuhhffppmmph lääh lääh, no niin!"

12 vuoden kuluttua: "oota äiti nostaa sut siihen mopon kyytiin, noooiin! Hei hei, hauskaa iltaa!"

Tilinne on ylittynyt

Tilinne on ylittynyt. Oheisesta erittelystä voitte tarkistaa tilinne viimeiset tapahtumat. Pyydämme teitä maksamaan ylityksen määrän ja siitä aiheutuvat kulut tilillenne... Eli kaikki menee, mitä tulee, ja enemmänkin. Olen hyvin joustava näissä yksityiselämänkin raha-asioissa - raha ei jää pyörimään tilille käyttämättömänä, keksin sille kyllä enemmän tai vähemmän päätöntä käyttöä. Yleensä en edes tajua, mihin olen rahani laittanut. Ei minulla kuitenkaan ole mitään maksullisia harrastuksia, ei lehtitilauksia, ei jäsenmaksuja... ei myöskään niitä pahamaineisia baari-iltoja, joissa saisin tyhjennettyä puolet pankkitilistäni vain kaamean krapulan hankkimiseksi. Voi olla, että kannattaisi taas kysäistä asiasta joltakulta tontulta; niillä on ollut sormensa pelissä ennenkin elämässäni. Ainakin mitä tulee parittomiin sukkiin, kaapista kadonneisiin alkoholituotteisiin tai tyhjentyviin polkupyörän renkaisiin paniikkiaamuina.

Odotellaan tässä nyt sitten vielä joku tovi, että Sampopankin verkkopankki haluaisi palvella minua tässä Firefox-selaimessa... vaikuttaa melko "lupaavalta" toistaiseksi, joo että eihän siinä mitään... Tässä odotellessani voisin mennä syytämään rahojani johonkin päin nettiä, ettei tarvitsisi sitten seuraavan palkkapäivän tienoilla miettiä ja panikoida käyttämättömien rahojen kanssa.

Pepsi kills you, dude

"Seurauksena on, että hevijuusereiden kaliumarvot putoavat, joissain tapauksissa vaarallisen alhaisiin lukemiin." Iltalehti BBC:n uutisesta 19.5.2009. Hevijuuseri? Juuseri, hevi, heviveiter, juusapiliti...

Asiasta toiseen - vuoden työntekijä ilmoittautuu, tässä olen. Taas yhden kohtuullisen ansiokkaan mokan aiheuttaneena, eikä asiaa saa onneksi enää korjattua. Kiitos vaan onnitteluista - ai, haluatte palkata minut talousvastaavaksenne? Kyllähän se sopii, voin taata tehokkaan mutta huomaamattoman konkurssin "inhimillisten virheiden" ansiosta alle vuodessa.

Luovuutta etsimässä

Voi että minä tahtoisin kirjoittaa, voi että minä tahtoisin piirtää. Hankin tosiaan niitä ohuita, mustia piirustustusseja, kalliita vieläpä, mutta en minä oikeasti löydä enää luovuuttani. Ainakaan sillä tavalla, että voisin raapustella paperille jotain, minkä kehtaisi näyttää kenellekään. Missä vaiheessa piirtämisestä on tullut niin vaikeaa? Onko todellisuutta, että elämäni suurimmat saavutukset taiteilijana olivat ne vähän alle 10 kuvaa, jotka olen saanut julkaisuun niinkin arvostetussa mediassa kuin Sinä & Minä -lehdessä 90-luvulla? Voi ahdistus ne olivatkin vielä kamalia kuvia :-/. Palkinnoksi (arvonnassa, sijoitukseni piirustusskabassa taisi olla peräti se 6.-10. sija) sain Sinä & Minä -paidan ja Culture beatin sinkun. Joskus tulevaisuudessa aion vielä tunnustaa itselleni, että piirtäminen on ollut minulle vain terapiaa. Teokseni eivät kelpaa julkisuuteen, enkä minä niitä edes uskaltaisi näyttää muille, kun kuvittelen niiden paljastavan aivan liikaa jotain pipipäisestä sisimmästäni ja seuraavaksi löytäisin itseni pakkolääkittynä suljetulta osastolta.

Kirjoittaminen taas on semmoista pikahätäsutimista, mitä nyt vaan töissä ehtii ja joutuu tekemään. Repäisen hätäisesti kasaan pieniä uutisia projektimaailmasta ja sitten kärsin seuraavan viikonlopun, kun paremmat ideat ja muotoilut putoilevat mieleen 48 tuntia myöhässä. Aivan turhaa, niin turhaa. Siitä, kun viimeksi jotain oikeasti kirjoitin, on jo niin pitkä aika, etten edes tunnista silloista tekstiä omakseni. Taas se tuttu kysymys: mitä siitäkin pitäisi ajatella?

Kesä tulee hitaasti mutta varmasti (sarjastamme kliseiset ilmaisut ne on poppia). Reilu viikko ekaan lomaviikkoon :).

Torstai

Päiväni alkaa aina upeasti bussipysäkille juoksemisella. Omassa pihassa kehtaa laukata kuin mielipuoli hepo kieli ulkona suusta, kun sitä ei näe kukaan muu kuin naapurit, mutta kadulla joutuu hiljentämään sivistyneemmän näköiseen kipittelyyn. Ja sitä se on aina. Voi tietysti olla, etten kohta enää edes osaa kulkea mitään matkaa juoksematta siitä osaa. Niin ja se on inhottava tuuli tuolla ulkona tänään. Nyt olen nätti levähtäneen etutukkani ja vetistävien silmieni kanssa (on muuten ystäväni tauti taas silmässä which is nice). Mutta niin vain kävi, että hetkeni aloittaa ura kohti huippumalliutta alkoi juuri tänään. Päädyin johonkin päin Kiinaa lähtevään kuva-aineistoon vilkuttelemaan muiden tämän käytävän blondien rinnalle.

Olen jo pari vuotta odotellut soittoa Telefinland-mieheltä. Mikä siinä on, ettei hän muka lue tätä blogia? Työnumerooni soitteleville puhelinmyyjille taas haluan sanoa, että kohta minä suutun!! :D Yritän aina sanoa, että minä halua niitä Nalle Puh -kaupanpäällisiä. "Juu kyllä meillä on täällä muutakin - on Peppi Pitkätossua ja Myyrää ja muita kotimaisia, jos ei se Disney kiinnosta".

Puhelimeni väittää muistin olevan täynnä ja käskee sulkemaan sovelluksia. Hieno ominaisuus se tuokin, ei mene ohi ravistelemalla, joten paine tarttua ohjekirjaan kasvaa. Ei sillä, että tarvitsisin tuon puhelimen sammuttamiseen ohjekirjaa.... Voisin kyllä mielelläni ottaa tähän aamuun pari virkapukuista poliisia silmäni iloksi ja auttamaan tässä puhelinongelmassa. Että terkkuja sillekin suunnalle.

Äitienpäivän aamuna

Jepsanjeps

Mitähän sitten haukkuisi? Vai ihan vaan itseään? Tai mistä kirjoittaisi yleensäkään? Kyllähän sitä varmaan jotain olisi kehiteltävä. Onhan maanantai.

Eilen vietettiin äitienpäivää. Ihan kivasti meni päivä. Aamukuudelta heräsin ajattelemaan työasioita, mutta olipahan hyvä tilaisuus lähteä aamulenkille seitsemän jälkeen sitten. Kävin rannassa kävelemässä ja valokuvailemassa, yritin vähän hölkkäilläkin mutta joo... Kotiin palatessani täällä oli aamiainen valmiina - tosin isäntä oli hieman kerennyt jo kummastella häipymistäni, kun ei ollut huomannut yläkerran ovessa "lähdin lenkille"-tarralappuani. Ikinä ennen en ole kyllä aamulenkillä käynytkään, joten ei ihme, jos kävi mielessä jo lööppejä äitienpäivän aamuna kadonneesta äidistä.

Iltapäivällä minua hemmoteltiin hirmuisen hienolla ja hyvällä vaahtokarkkikakulla (Facebookista voi ihailla kuvia siitä - sisko ikuisti kyllä muitakin hemaisevia kuvia...), siivousrauhalla, saunalla, ruusuilla ja vielä muutamalla annoksella sokeria. Eli oikein mukava päivä. Kiitokset vaan meidän ukkeleille. Poika oli tehnyt hoitopaikassa lahjankin: peltirasia, jonka päälle on liimattu eri värisiä paperitolloja ja piirretty ilmeisesti minun kuvani. Siitä tulee vielä minun korurasiani :).

Meidän poika on oppinut lukemaan: lueskeli Kinder-munan sisältä papereista "tämä on lapsille tarkoitettu suklaamuna". :) Tällä hetkellä hän jynssää matolle kaatamaansa Muumi-limpparia sanomalehdellä... Meno on taas kuin villissä lännessä, kuinkas muutenkaan. Onhan maanantai ja isä työmatkalla.

Matti palasi kotiin.

En tiedä, missä Matti on käynyt ja kenen kaikkien kanssa, mutta hieman meinasi naurattaa kaupan kassajonossa, kun tämän otsikon lehdestä bongasin. Matti se on semmoinen veijari, ja kaikkihan me hänelle vain hyvää toivomme.

Työpaikan JYP-juhlakahveilla katselin seinälle heijastettua heikkolaatuista nettivideota kultajuhlista. Siellä se Matti hekumoissaan hoilotteli JYPin poikien kanssa lavalla juhliessaan koko elämänsä odottamaansa voittoa. Nettivideossa Matin pään kohdalla tuntui olevan jatkuvasti sellainen pikselimössö, että jos en tietäisi, olisin voinut yhtä hyvin sekoittaa kaverin Innon Marcoon. No, voitto tuli Jyväskylään. Meille kaikille jyväskyläläisille tämä ei ole aivan niin suuri asia, mutta toki otan onnittelut vastaan, jos joku vielä kokee tarpeenaan sellaisia minullekin osoittaa. Olenhan minäkin ehkä panokseni tuohon voittoon antanut, kun taannoin niitä jäähallin järkyttävän lämpimänhajuisia pukuhuoneita siivosin tai kiekkokansan purkkaa tai mälliä katsomosta irti raappasin...

Huomenna on vappuaatto. Joops.

Räkänenäpäivät jatkuu

Eikö olekin houkutteleva "mainos" tämän perheen elämästä?

Tänään tunnin verran saippuakuplia puuskuttaneena (tästä lähtien pidän kyllä aina sellaisia mukanani) voisin kirjata ylös viimeisimpiä lausahduksia meidän 2,5-vuotiaan suusta. On nimittäin viime aikoina tullut puhetta mm. äidin ja isän työvaatteista - kun jonakin päivänä isillä ei olekaan "taksipaitaa" päällä ja kun äiti ei työmatkalle lähtiessään tosiaan pue kravattia päälleen.

Huomenna on hoitopaikassa naamiaiset tai jonkinlaiset vappukarkelot. Pähkäiltiin pojalle vappuvaatteita tai rooliasua, mies puhelimen päässä Prismassa ja minä kotipihalla hiekkalaatikon reunalla tasapainoilemassa, mies käski kysyä, laittaisiko poika mieluummin hiiren korvat vai tiikerin korvat. Vastaus oli "omat korvat, minulla on omat korvat". Niinhän se tosiaan on.

Olemme pidempään pohtineet, mikä mahtaa olla pojan anarkiaminän nimi eli se omituinen "huui kunassi", jota tämä on toistellut viimeisen vuoden ajan esimerkiksi juoksennellessaan nakuna pitkin yläkertaa. On pähkäilty, olisiko se joku merirosvotyyppi vai ihan vaan pojan itse keksimä sana. Kauan siinä siis meni, kunnes pari viikkoa sitten tajuttiin, että oli kyse Tuure Kilpeläisen Kuningas EI :stä... "olen kuningas, suuri kuningas, kuningas E ja I..."

Lämpö :)

Perjantaina oli aamulla nollakeli ja iltapäivällä ihmiset kulkivat ilman takkia :). Ihanata :). Tänäänkin on melkein lämmintä :). Huomennakin varmaan :).

At the Office Again

Kiitos vaan "mietinytvähänmitäsinnekirjotat"-kommenteista, niin en ole saanut kirjoitettua blogiin enää mitään viime päivinä. Jatketaan siis valaistumisen ja henkisen kehityksen odottamista.

Toimii!

Nyt se toimii (kuinka kauan?), meidän netti!!! Oi voi, kyllä sitä yli viikon kestikin, kamalaa eroa internetistä kotoa käsin (ja eihän työpaikalla voi blogata). Tämä tarkoittaa sitäkin, ettei tarvitse lähteä sunnuntaina työpaikalle tsekkailemaan viimeisintä tilannetta stressipaniikkipesäkkeissä, mikä nyt valitettavasti olisi ollut väistämätöntä ihan vain omaa mielenterveyttään maanantaiaamuksi säästelläkseen. Which is nice.

Tuulee muuten tuolla ulkona, pohjoisesta (ja tällaisia kirjoitusaiheita siis olen joutunut panttaamaan nämä 10 päivää). Tämä oli se päivä, kun löysin aamulla jostakin oman motivaationi ja hetkellisesti väitin olevani valmis pesemään tänään muutaman ikkunan - kunnes järki astui peliin ja päätti, ettei näin tuulisena päivänä kannata avata ikkunoita. Tai tehdä oikein muutakaan järkevää. Nyt lapsosen päiväuniaikana ajattelin kuitenkin tsempata (parin tunnin päästä nähdään, ettei mitään tapahtunut kuitenkaan) ja silitellä makkarin ikkunaan uudet pimennysverhot. Kesä tulee (yöt on kyl pakkasella yhä), meillä vedetään valon eteen vaan paksumpaa muuria... :D

Poika toi hoitopaikasta tekemänsä pääsiäisaskartelun, joka kiipeää tähänastisista askarteluista ehdottomasti kuolemattomien töiden gallerian top 5 :een. Tämä edistyksellinen teos vaatii mielestäni omat kuvansa niin etu- kuin takapuolestakin:

Valituksen aiheita

Kyllähän se on taas valituksen aika. Surun ja murheen uutisia aluksi: keittiön ikkunan välissä asuva karvatoukka ei ole liikkunut kahteen viikkoon. Ei vaikka viikonloppuna oli välillä ihan lämmintäkin. Olisi kai pitänyt ruokkia sitä :(.

Ja minulla on työstressi. Voihan sitä ajatella, että tuleva neljän päivän vapaa viikonloppu helpottaa tilannetta. On ainakin tilaisuus nukkua vähän enemmän. Ja seuraava viikko on sitten taas neljän päivän viikko ja sitten tulee viiden päivän viikko ja taas neljän päivän viikko, kun tulee vappu. Mutta minä olen alkanut ajatella niinkin, että voidakseni paremmin töissä minun tulisi onnistua paremmin töissä tai ainakin minulla pitäisi olla enemmän kivoja työpäiviä. Mitä enemmän kivoja työpäiviä, sitä kivempi töihin on aina tulla. Ei se vaan oikein tilannetta helpota, jos ne stressitontut roikkuvat lahkeissa vielä kotonakin, eikä osaa olla ajattelematta työasioita vähän väliä. Minun tapanani on kantaa muidenkin murheita ja tekemättömiä töitä tai mitä milloinkin, joten tietysti se olisi kiva jos työkavereillakin olisi kivaa töissä (sen lisäksi, että he suoriutuisivat kaikista tehtävistään moitteettomasti ja nopeasti ilman, että edes huomaisin asioita tapahtuneen), niin olisi se minunkin eloni siltä osin kevyempää. No juuh..... nyt tuntuu vyöryvän räkätautia päälle. Sehän se vasta lystikästä onkin, jos sairaslomalle joutuisi ja pitäisi yrittää olla kotona tekemättä töitä.

Muita valituksen aiheita:

• Piti jättää lapsi hoitopaikkaan itkemään, kun harmistus ei meinannut millään mennä ohi sen jälkeen, kun hoitajan muksu oli takonut tätä leikkilääkeruiskulla ohimoon heti aamun avaukseksi jo muutenkin mukavana maanantaiaamuna.
• Meillä kävi vain yksi trulliporukka virpomassa eilen. Jouduin itse suorittamaan virpojille varatun suklaajemman inventaarion ja tyhjennyksen.
• Sormeni ovat kylmät jatkuvasti. Minulla täytyy olla vaihdevuodet.
• Kevääntulo näyttää pysähtyneen ja sormien lisäksi palelee varpaita tuolla ulkona, kun piti jo mennä ottamaan kevätkengät jalkaan.
• Pitää palata muiden valitusten kanssa myöhemmin...

Suklaata, aina suklaata.

Hyvin uppoavat nämä virpojille varatut suklaamunat. Taas yksi onnistumisen kokemus painonpudotushaasteessa... Johan tässä on kuukaudessa 100 g pudotettukin.

Minulta kysyttiin, onko blogini Blogilistalla, ja pitihän sitä käydä sitten ihmettelemässä ihan itse. Kaikkia blogeja niitä löytyykin. Tänään perehdyin vain siihen sarjaan, jossa helsinkiläismisut blogaavat postaamalla kymmeniä kuvia itsestään joka päivä blogiin ja välissä raportoidaan tekstin ja kuvien muodossa, mitä on tullut ostettua ja päivitellään, että kai mää nyt oon aika pirun kenkäfriikki voi apua... Yhdessä blogissa oli jotain 17 sivua tarkkaa kuvausta sen kirjoittajan iltapuhteena toteuttamasta kasvohoidosta tai kynsilakkavalikoimista, ja no senhän arvaa, mitä tällainen katkera perheenäiti moisesta voisi tuumailla. Että kateuttahan tää vaan... Mutta kyllähän mä uskon, että te kaksi tämän blogin lukijaa olisitte onnellisempia, jos minäkin vain keskittyisin pöhköjen juttujen sijaan kuvaamaan itseäni joka päivä kylppärin peilin kautta eri kulmista... helpompaa se kai olisi itsellekin, tartteis vaan aina löytää uusia vaatteita päälleen.

Ja olihan siellä muutakin. Kaikenlaista, mihin verrattuna omat höpinäni ovat kyllä hupaisan lapsellisia :D, mutta tämähän on tiedetty jo monta vuotta. En aio kehittyä.

Onneksi kukaan ei tiedä, kuinka paljon näitä suklaita olin alun perin...

Iltajutut

Dear blog,

onneksi ollaan jo huhtikuussa. Odotan jo niin kesää ja lämpimiä iltoja. Eka lomaviikko on jo sovittu kesäkuun alkuun... tosin ilmoittamatta projektipäällikölle. "Soooriii, päätin lähteä till Åland juuri sillä viikolla, kun on sitä ja tätä kokousta ja konferenssia, koita pärjäillä moikkeliskoikkelis..."

Ja maailma on. Lähipiirissä saadaan vauvoja, erotaan ja matkustetaan maailman toiselle puolelle - ei näitä kaikkia tosin samassa perheessä. Itse katselen tässä Ellen Degeneresiä ja mietin, onko se hyvä vai ei. Vissiin jotain hyvääkin, kun istun iltaa seurassaan jo ainakin viidettä kertaa (kunnes juuri nyt meidän isäntä tulee makrillivoileipien kanssa ja laittaa boksilta tulemaan Konttoria kesken mun telkkarinkatselun). Ja ikävä on omia ystäviä ja kaikkee. Kissa pitäis viedä kilpirauhaskontrolliin, laskut on maksamatta ja kerkesiköhän se verokorttikaan ajoissa oikeaan osoitteeseen. Ja voisko joku kertoa mulle sen yhden kivan väreilläleikkimispaikan osoitteen, kun en ikinä muista sitä kuitenkaan... muistanko edes, mitä siellä pystyi tekemään? En, mutta kiva se silti oli.

- Lisäys 4.4.2009: Kiva värileikkipaikka oli kuler.adobe.com ja toinen uusi kiva on http://labs.ideeinc.com/multicolr/. Tuleekohan joku hirttämään minut tämän kiehtovan kuvan käyttämisestä...

Vois lähtee vaikka tonne.

Sisäistä voimaa. Ulkoista kauneutta.

Se on se uusi Mac Pro, kuulemma. Aivan kuten minä :D.

Viikonloppuna vietettyyn maailmanlaajuiseen Earth Houriin osallistuin innokkaana (äitini tosin oli vielä innokkaampi, koska oli sammuttamassa valoja jo viikko sitten). Olimme perhelomailemassa Kangasalla - hauska tarina jo sekin tietysti - ja virittäydyin hotellissa Earth Hour -tunnelmaan jo klo 20 alkaen. Suomessa oli tarkoitus osallistua tapahtumaan sammuttamalla tarpeettomat valaistukset tunniksi klo 20.30-21.30. Laitoimme hämyvalaistuksessa sitten poikaa nukkumaan ja niinpä minäkin vietin tuon nostalgisen tunnin ja pari seuraavaakin nukkumalla... jonka jälkeen piti nousta muodollisesti viettämään myös "romanttinen" hotelli-ilta vajaassa tunnissa, siten kuin se nyt nukkuvan lapsen kanssa samassa huoneessa on mahdollista: pikatahdilla punkkua muovimukista, rouskutusääniä peitellen sipsejä tai muuta herkkua ja telkkarin tai läppärin tuijottelua pimeässä... tällä kertaa tuijottelimme miehen kanssa kumpikin omia läppäreitämme :D. Jotenkin noita olosuhteita ei muista reissuun lähtiessään, vaikka tokihan se pieni viikonloppumatka aina kotona kököttämisen voittaa. On kai tuossa sekin puoli, että saapahan olla rauhassa hiljaa, eikä tule turhia paineita keskustella mitään henkeviä.

Mutta Earth Houriin palatakseni täytynee raportoida pieni moka tuohon tapahtumaan osallistumisestani: olipa sitten jäänyt takapihalle ulkovalot päälle koko reissun ajaksi. Että siellä ne jouluvalot loistivat yötä päivää ja taatusti sen maagisen Earth Hourinkin ajan... parempi yritys ensi kerralla, tai jotain.

Katselin eilen illalla yhden jakson 30 rock -sarjaa. Siinä yksi päähenkilöistä täytti 50 vuotta ja esitteli asioita, joita oli lapsena kirjannut haluavansa tehdä ennen kuin täyttää 50. Olisipa hauskaa, jos olisin itse vastaavan luettelon joskus tehnyt :). No, riippuu tietysti iästä, jolloin sen olisi laatinut - 17-vuotiaana olisin kirjannut asioita, joita teen ennen 34 vuoden ikää, sillä se sattui siinä vaiheessa olemaan se dramaattinen ikä, jolloin olin päättänyt kuolla. Sittemmin tuota suunnitelmaa on täytynyt muuttaa, joskaan en ole vielä mitenkään erityisen vakuuttunut siitä, että minulla olisi tässä maailmassa mitään virkaa enää neljän vuoden kuluttua (muuten kuin äitinä) ;).

Nyt jos asiaa ajattelen, haluaisin ehkä ennen 50 vuoden ikää ainakin

• nähdä poikani kasvavan aikuiseksi
• järjestää monia iloisia juhlia
• tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin
  
• hankkia uuden kissan
• matkustaa vielä uudestaan New Yorkiin
  
• maalata ainakin yhden seinän
• tehdä grafiikkaa ja maalata
  
• juosta puolimaratonin :D
  
• kokeilla vapaasukellusta
  
• ajaa pakettiautolla
• kokeilla improteatteria tai näyttelemistä
  
• tehdä edustavat webbisivut/portfolion
  
• osallistua pilkkikilpailuihin vielä kerran
• käydä konsertissa tai festareilla ulkomailla ja useammissa sellaisissa kotimaassa
• pysyä alle 100-kiloisena ja tietenkin terveenä.
  

Aika vaatimatonta, mutta ei tässä kyllä pysty venymään mihinkään benji-hyppyihin, vuorikiipeilyyn, julkkisromansseihin tai lottovoittoihin.

Aivan tavallinen keskiviikko

Sain tänään vauvauutisia ystävältä: iso poikavauva oli tullut maailmaan eilen illalla :). Törmäsin siskooni kaupungilla: blondattu tukka ja kielessä lävistys. Mitähän muuta vielä? Itse vietin päiväni töissä stressipeikkoillen ja paniikissa poukkoillen. Niin paljon jäi tekemättä ja huomenna työmatkalle. Huomenna on vuorossa myös se ahdistava torstai, kun olen ensimmäistä kertaa yötä erossa pojastani. Ei tässä shokissa irtoa edes tekstiä.

Tautia odotellessa

Se on blogiaika taas, klo 22.10 ja aivot vapaalla. Ei sillä, etteivät ne muinakin aikoina olisi. Tässä on tullut kerta toisensa jälkeen tajuttua, että oma pää elää vielä vuodessa 2005, enkä saa sen sisältöä edes hartaalla yrittämisellä päivitettyä tähän aikaan. Taisi jo loppua sekin aika, kun olisi saanut puhua imetysdementiasta tai univajeesta. Nyt voi aina (vapauttavasti?) päätyä korviensa välistä tyhjyyttä kuunnellessaan toteamaan olevansa tyhmä (ja lisäksi tylsä). Että meitsille sopii siis parhaiten ne keskustelut, joissa käsitellään omaa itseä eikä mitään muuta, heti kun pitäisi sanoa jotain nokkelaa mistään oman navan ulkopuolelta, minun on parasta keskittyä suuni kiinni pitämiseen. (Hmm... kissa juoksi juuri päin pakastimen ovea?)

Kurkku tuntuu kipeältä, poika on ollut sairaana keskiviikkoillasta alkaen ja mies eilisestä. Olisi pitänyt arvata, ettei olisi pitänyt ostaa niitä nenäliinoja viime viikon alussa. Epäonnisia sattumuksia, joita ei kuitenkaan voi olla huomaamatta. Mielenkiintoisia yhteyksiä on tullut huomattua muutenkin tässä elämässä ja eikös näistä voisi jo ihan oman mielenrauhansa vuoksi kehitellä suorastaan lakeja:

• Älä hanki nenäliinoja ennen kuin niille on tarvetta oikeasti - lapsesi ja pian koko perheesi on räkätaudissa parin päivän kuluessa. (muutenhan nuo räkätaudit ovat todella harvinaisia...)
• Älä huoli lahjaksi saamaasi digitaalista kuumemittaria - makaat mystisessä kuumetaudissa seuraavat 2-3 viikkoa ja tunnet sen jälkeen lopun elämääsi olevasi kummajainen, kun ilmeisesti puolet aivokudoksestasi on kuplinut ulos korvista aivojesi kiehuessa viikkotolkulla.
• Älä vietä ystävänpäivää - amerikkalaishapatusperinne ei estä sitä, että tulisit kuitenkin jätetyksi juuri 14.2.
  
• Älä innostu saamistasi ruusuista - 50 % mahdollisuudella niitä seuraavat myös huonot uutiset.
• Älä luota sokeasti maailmanhuippulaatu-kodinkonemerkkeihin - vaikka korjausmies sanoo, että 99,9 % tapauksista Mielen toimintaongelmiin syynä on pelkkä asennusvirhe, saattaa sinulle sattunut vehje silti olla viallinen (ja siis oikein asennettu).

Niin että onkohan se minun vuoroni sitten sairastua... Kunpa saisimme kaikki taudit pidettyä alkuviikosta, kun ensi viikonloppuna pitäisi selviytyä parin päivän perhelomalle :D.

Porkkanaa ja Pepsi Maxia

Ja hyvää iltaa hyvät ihmiset,

Onneksi jotkut meistä ovat hyviä.

Tämän päivän bussibongaukseni olikin sitten toista luokkaa kuin eilen. Kirjaston pysäkillä jalkakäytävän reunan kaiteella istui nuori down-nainen ja jutteli roskapöntölle. Fiilis oli jokseenkin eri kuin eilen, vaikka yritinkin toiveikkaasti saada mieleeni kuvaa roskapöntön toisella puolella minulta näkymättömissä istuvaa lilliputtia tai puhuvaa varpusta, jonka jutuille nainen nyökkäili ja hymyili omien juttujensa välissä. Että siitähän se sitten lähti ja eipä tuo työpäiväkään niin putkeen mennyt. Nyt illalla iskee tajuntaan myös joitakin ankeita tosiseikkoja töissä meneillään olevista isoista asioista, jotka suoralla suomella kuvattuna ovat menossa päin persettä. Tässähän voisi rakentaa vaikkapa mojovan stressin. Mutta eipä siitä sen enempää.

Nyt illalla olen piristänyt itseäni taas lukemalla fiktiivisiä keskusteluja.

Maaliskuu

Tää näyttää olevan se kuukausi, kun aina ennenkin olen ollut aktiivisimmillani. Kevätihminen selkeesti, juu-u. Veikkaan, että pari muutakin viestiä vielä tässä kuussa lähetetään ilmoille, laadutonta tai ei, sillä ei tätä kevätmielialaa pysty pidättelemään kuitenkaan. Paitsi vuonna 2007, jolloin keskityin tässä vaiheessa kevättä vain vetämään kunnialla läpi päivän ja yön kerrallaan, tai oikeastaan tunti ja tehtävä kerrallaan vauvan tarpeet omieni edellä sumeaa arkea sumealla logiikalla...

Yksi maanantai taas takana. Tänäkin aamuna tallustin silmät sikkurassa kylppärin peilin eteen tarkistamaan, onko lepo kasvattanut lihaksiani. Ei ollut sixpäkkiä vieläkään ilmestynyt, pakko odotella huomiseen. On minua tänään kuitenkin jotkut asiat ilahduttaneetkin. Esimerkiksi työmatkalla bussissa bongaamani Abba-fani, eli nuorehko miekkonen jolla pauhasi Dancing queen aika kovaa korvanapeissa. Siitä sai matkaansa sopivan hymyn ennen työpaikalle päätymistä. Samoin olen iloinnut lumen ja loskan alta paljastuvasta kuivasta asfaltista :).

Huomenna on mummini nimipäivä. Kortti lähti postiin, mutta harmitus sen perässä... ei ole tullut käytyä mummia katsomassa kuukausiin, tai yli puoleen vuoteen. Ottaa kyllä päähän sekin, että hän joutuu asustamaan vanhainkodissa pienessä kopperossa, kun ei enää kotonaankaan uskalla olla ja pääsee liikkumaan enää oikeastaan vain pyörätuolissa (joka sekin olisi kai voitu estää jossakin vaiheessa, jos vaan jotain apua ja hoitoa olisi järjestetty, tai mistäpä minä tiedän). Minulla on aivan hupsu ajatus - haluaisin viedä meidän kiltimmän kissan mummin luokse kyläilemään, salakuljettaa sen kassissa vanhainkodin aulan läpi sinne pieneen huoneeseen, koska mummini on aivan hulluna kissoihin (hänellä on esimerkiksi ollut sama kissaposteri olohuoneensa koristeena niin kauan kuin minä olen ollut olemassa ja se sama kuva on nykyään myös vanhainkodissa seinällä). Voin kuvitella, että mummi itse varmasti päivittelisi tempaustani ja hymähtelisi tyytymättömän oloisena (meidän mummi on niitä mummeja, jotka hymähtelevät tasaisin väliajoin telkkaria katsellessaan ja muutenkin), mutta olisi kuitenkin aivan innoissaan asiasta. Niinhän minä luulen... kuitenkin hän vaan motkottaisi jälkeenpäin ja käskisi hankkimaan meikäläiselle oman hoitopaikan jostakin mahdollisimman kaukaa :-/. Motkotuksen aiheita kun on ennenkin kuultu puskaradiosta, mm. tämä meidän sairas ja likainen avoliittomme ja lapsi ilman papin aamenta. No, se hänelle sallittakoon.