Veistelyä

Poika se on taas lohkaissut jos jonkinlaista hyvin osuvaa omaan rehelliseen tyyliinsä - kuten nyt kolmivuotias vaan asiat osaa ilmaista. Viimeisin kiintoisa kommentti taisi olla "äidillä on leveät housut", kun poika tarkasteli äitinsä olemusta takaapäin. Onneksi se johtuu vain leveistä housuista...

Pari päivää sitten tulin kotiin töistä ja ilmeisesti postissa oli tullut perheen isälle paketissa laserlamppu (tai joku mikä onkaan). Meillä on leikitetty vastaavalla kissoja, ja toinen kissoista ryntäileekin innoissaan punaisen pisteen perässä. Mutta nyt saatu uusi lamppu soveltuneekin laajempaankin käyttöön: "Hei isi, leikitetään ruuan jälkeen äitiä punaisella valolla!"

Tosiasioita meillä pohdiskellaan aina silloin tällöin, lyhyemmin tai pidemmin keskusteluin. Olenkohan jo kertonut siitä, että jalanjäljet (kengänjäljet lumessa) eivät voi laittaa ruokaa, sillä niiltä puuttuvat kädet ja silmät. Samoin joulukuusten on vaikea kävellä, koska niillä ei ole jalkoja ja ne eivät voi sen vuoksi tepsuttaa, kuten me: näin, teps teps.

Autolla ajamiseen saan aina asiantuntevia neuvoja, ja oikeastaan voin lähteä matkaan aina luottavaisin mielin, jos poikani on mukana: jos en itse osaa jotain auton toimintoa, poika kyllä opastaa tarpeen mukaan. Eräänä aamuna lähdimme ajelemaan hoitopaikalle, pihassa autoa käynnistäessä höpisin "jaahas, mitenkäs tästä taas lähdetäänkään, noin ja noin...", kuten minulla on tapana jutskailla aina pojan kanssa (no, muutenkin) ihan vaan jutellakseni jostakin ja kun tiedän, että se autolla ajaminen kiinnostaa. Takapenkiltä kuului välittömästi "pistät pakin päälle ja painat kaasua, siitä se lähtee menemään". Jonkin matkaa ajeltuamme kaarteessa sitten "katso peileihin niin näet mihin ajat", tämä neuvo tuli ilmeisesti, kun käänsin rattia mutkassa vähän liian tiukasti.. tai jotain :-/. Toisena päivänä pohdiskelin ratin takana takalasin lämmittimen päälle laittamista ja tökkäsinkin yhdestä mielestäni sopivan näköisestä napista muka sen päälle, jota poika jonkin ajan päästä kiirehti korjaamaan takaoikealta: "Tuo on se tuulilasin lämmitin, jos haluat laittaa takalasin lämmittimen päälle, paina tuota toista". No kiitos vaan, näinhän se asia taisi olla.

Mäiskynmäiskyn

Jöö, 'tsmii ögen. Edellisestä viestistä unohtui mainita vielä rauta yhtenä keinona väsymyksen karkottamiseen. Mutta joo, ei tässä nyt vielä ole kovin suuresti tsempattu: ei yli 7 tunnin yöunia, ei liikuntaa, ei ulkoilua, ei hedelmiä joka päivä... ja mitähän muuta vielä. Toisaalta edes ajatus siitä, että yritän tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi, on voinut auttaa vähän. Tällä viikolla on ollut jopa pari iltaa, kun pojan nukkumaanmenon jälkeen on ollut mielessä jotain muutakin kuin ikiajoiksi pimeään peittojen alle katoaminen, ja nyt viikonloppuna olen yrittänyt saada jostakin nurkasta kiinni tämän huushollin kaaoksen setvimisessä.

Yksi osansa tympeisiin fiiliksiini ja väsymiseen on kyllä omalla elämänasenteellakin. Miten ihmeessä sitä onkin joskus kehittynyt tällaiseksi yleisesti kaikkeen kielteisesti suhtautuvaksi yksilöksi? Minä kun en tykkää niin yhtään mistään tai ainakaan mistään sellaisesta, josta normaalit, positiiviset ihmiset tykkäävät. Joulu on inhokkilistalla melkeinpä ylimpänä kuten tietysti myös talvi. Voi hyihelvetti kun eilen iltapäivällä tuli jostakin sellainen joulunpyhäiltapäiväfiilis: ulkona luminen maisema, kotona rauhallista ja keittiössä kaikki näytti jotenkin siltä, kuin juuri joku olisi käynyt meillä kylässä, ja sit se järkyttävä tunne että ihan kuin olisi joulukuu :-/. Glögiäkin juotu parina päivänä. Meikän mukiin saa kyllä lorauttaa aimo annokset alkomahoolia, että joulutunnelmiin päästään. Se on kohta taas se aika, kun täytyy ruveta organisoimaan joulunajan aikatauluja: milloin ollaan kenenkin luona ja kuka tekee mitkäkin ruuat, kenelle ostetaan lahjoja ja mitä...

Mutta tässä sitä mennään eteenpäin. Haaste jatkukoon, ja tämä ilta tuntuu oikein lupaavalta, kun poika on nukkumassa jo ennen kahdeksaa ja ohjelmassa lienee Singstaria laulutaidottomalle.

Iso VÄSY

Tässä syksyn ankeudessa ei ole vaikea olla törmäämättä väsymys-masennus-alakulo-stressi-kaamos-aiheisiin juttuihin naistenlehdissä. Tänä syksynä aion ottaa otteen kroonisesta väsymyksestäni; tarkoitus on yrittää karkottaa se edes hetkeksi luotani, ja keinona täytyy olla jotain muuta kuin talouden muiden asukkien siirtäminen toiseen talouteen - vaikka se toisinaan ensimmäiseltä ratkaisulta tuntuukin. Kun komentaa, huutaa, kantaa jäähylle ja vielä kerran kieltää ja komentaa joka ilta noin viisi tuntia putkeen, niin takki tyhjenee ihan lahjakkaasti iltaysiin mennessä (sen jälkeen pojan tainnuttaminen unille, jonka jälkeen olisi kotitöiden aika klo 22.30). Jatkuva väsymys ei tee hyvää. Pinna on kireänä ja vihaisena ei tule tehtyä järkeviä asioita. Väsymys nakertaa myös fyysistä terveyttä; ennen kaikkea sydän ja verenkierto kärsivät jatkuvasta univajeesta ja stressistä - ja lopulta väsymyksen jälkiä voi lukea iholtakin. H1N1-influenssaepidemian aikana minut on kieltämättä pysäyttänyt sekin ajatus, että jos tässä kunnossa nappaa itselleen oikein ärhäkän influenssan, ei siitä selviäminen olekaan aivan niin varmaa kuin jos olisin huolehtinut itsestäni paremmin tähän saakka...

Mitähän keinoja olen tähän mennessä bongannut lehdistä? Järkevä vuorokausirytmi, riittävä yöuni, töiden parempi suunnittelu, tervettä itsekkyyttä (= osaan sanoa "ei"), riittävästi liikuntaa ja ulkoilua, monipuolinen ja terveellinen ravinto, vähemmän sokeria, vähemmän alkoholia, enemmän mielekästä tekemistä, omia harrastuksia ja mukavia ajatuksia, vitamiineja, hyviä rasvoja (pähkinöistä ja kalasta), itsensä hemmottelua, rentoutumista, kodin järjestämistä jotenkin paremmin hallittavaksi ja rauhallisemmaksi... Niin, nämä keinot eivät vaikuta kai mitenkään mahdottomilta, mutta jotain järjestelyjä ne kaikki vaativat. Mistä saa ensin kerättyä energian väsymyksenkarkotuksen aloittamiseen? Taidan aloittaa yöunien parantamisella ja ruokavaliosta huolehtimisella... Nukkumaanmeno klo 23, vihreitä kasviksia ja hedelmä joka päivä. Raportoin tunnelmia, kunhan taas jaksan.

Setämiesten maailma

Paniikki päällä, mistäpä muustakaan taas kerran kuin vanhenemisesta. Kuulun täti-ihmisten ja setämiesten maailmaan, tilastoissa meistä puhutaan myös nimellä "vakiintuneet"... tai taidan sentään itse vielä olla siinä "vakiintumisikäiset"-ryhmässä ja "vakiintuneisuuteen" on vielä kolme vuotta aikaa. Setämiesten maailmassa harrastetaan lätkästä ja formuloista Puhumista, saadaan kiksejä toimiston tätien naurattamisesta kahvitunnilla ja joskus harvoin viikonloppuna Istutaan tuopin äärellä (tuoppiin nojaten) baarissa, eikä ole edes kovin merkityksellistä, onko siinä baarissa hyvää vai huonoa musiikkia tai että onko siellä baarissa ketään muita ihmisiä. Setämies - kuten myös tietysti täti-ihminen - käyttäytyy hillitysti ja osaa argumentoida, enimmäkseen Omista Tärkeistä Asioistaan. Kuvioon kuuluu Big Brother -ohjelman päivittely: voi kun siellä on pistetty lapsellisia ihmisiä suljettuun tilaan ja voi kun kolmekymppisetkin käyttäytyy kuin teinipissikset alkoholin vaikutuksen alaisena (itsehän kun ei koskaan pikkujouluissa pissitä keskelle katua ympäripäissään). Minulla on vielä oppimista täti-ihmisyydessä. Minusta kun tuntuu, ettei minulla ole koskaan mitään viisasta sanottavaa.

Yliopistolta tuli kysely työelämään sijoittumisesta. On vaikeaa, taas kerran, sijoittaa itseään sen kysymysten vaihtoehtoihin. Mikä se on, kun opiskellaan yhdeksän vuotta ja tehdään samaan aikaan suurin osa ajasta töitä, eli ollaan periaatteessa päätoimisesti työssä (kuitenkin osa-aikaisen sopimuksella) ja sivutoimisesti opiskelijana sekä hankitaan kesken kaiken vielä lapsi? Tai se tilanne, kun ollaan hoitovapaalla, työttömänä ja osa-aikatyössä yhtä aikaa? Eli ollaanko sitä sitten hoito-/vanhempainvapaalla, työttömänä vai mikä, ja kuinka pian valmistumiseni jälkeen työllistyin? Työllistyin kuitenkin jo 10 kk ennen valmistumistani, mutta en tietenkään koulutustani vastaavaan työhön - miksi? Ehkä mieluummin vastaan, että olen työskennellyt koulutustani vastaavassa työssä, kun en osaa vastata kysymykseen, minkä vuoksi olen mennyt koulutustani vastaamattomaan työhön. Ja kysymysmerkki. Kuinka kauan olin työttömänä valmistumiseni jälkeen..? Käytännössä se oli varmaan 10 päivää, jonka jälkeen olin työssä 2 päivää ja sitten taas 7 päivää työttömänä ja 3 päivää työssä. Mutta minähän olin myös hoitovapaalla? No, se varmaan on kyselyn tekijöillä tiedossa, että työttömyys ja perhevapaa voivat olla päällä yhtä aikaa.

Vielä muutamia kysymyksiä tämänhetkisestä työpaikasta - mitkä näistä tiedoista ja taidoista ovat tärkeitä nykyisessä työssäsi ja miten hyvin yliopisto-opiskelu kehitti kyseisiä työelämävalmiuksia? Otetaanpa vaikka tuo "esimiestaidot", hmm... Jotenkin yllättävästi jotain tällaistakin osaamista on joutunut itsestään repimään, vaikka sihteerityössä nimikkeen perusteella tällä hetkellä onkin. Mutta kuinka opiskelu yliopistossa kehitti tällaisia valmiuksia? Jaa-a... Yksi mielenkiintoinen floppi yliopistokoulutuksessani on ollut kielitaitojen kehittäminen, siihen voin vastata aivan rehellisesti 1 "erittäin puutteellisesti", sillä omalla kohdallani kaikki kielikurssit ovat olleet sellaista "opiskelija jonosta liukuhihnalle, monisteita kouraan ja läsnäolopakko, esitelmä, tentti ja heippa"-tyyppisiä paketteja, joista ei ole jäänyt yhtään mitään käteen tai päähän. Ei kyllä voi kieltää, että olisi kiinnostanutkaan siihen aikaan sen enempää panostaa, vaikka ei joku ylimääräinen opintoviikko olisi hyödyksi silläkin saralla ollut (mut ku niitä opintoviikkoja kertyi se reilut pari sataa ilmankin...).

Matkailua vai hörhöilyä?

Näin lapsiperheenä on kaikesta tullut vaikeampaa. Tai minullehan kaikki on heti niin Kamalan Vaikeaa suorastaan ylitsepääsemätöntä hysteriakriisiä, kun on vähänkään mutkikkaampaa kuin "normaalisti". Parissa vuodessa olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että matkailu ei kannata. Ensinnäkin on se pakkaaminen: lapsen kanssa tavaraa täytyy ottaa noin kolminkertainen määrä kahdestaan matkustamiseen verrattuna. Ja pakkaaminen on helvetillistä - sitä ollaan kuitenkin viimeisenä yönä neljän aikaan totaalisen raivon vallassa siirtelemässä vaatekasoja ja ties mitä tarpeistoja paikasta toiseen, etsimässä jotain kadoksissa olevaa tavaraa ja tajuamassa, että ei se kaikki kuitenkaan mahdu mukaan, ja etukäteen voi myös riehua siitä, kun jotain tärkeää kuitenkin unohtuu. Tässä vaiheessa kadun viimeistään matkan varaamista - tätä ennen olen ehtinyt katua sitä ehkä pari kertaa ihan vaan sen takia, että ennen matkaa joutuu aina tekemään joitakin erinäisiä valmisteluita (kun on vaikkapa nyt noi kissat) ja painamaan töissäkin ihan vaan piruuttaan pitkää päivää, kun ei se talo muka pysy pystyssä minun poissa ollessani. Onko se sitten ihme, että lentokoneeseen päästyään alkaa tihrustaa itkua muustakin syystä kuin jännityksestä eli ihan vaan helpotuksenkin takia?

Matkustusintooni on alkanut nykyään vaikuttaa myös jostakin minuun muuttanut ekohörhöily. Minä en ole sitä tilannut, mutta - kuten on tapana sanoa - näinä kamalina aikoina en voi olla ajattelematta toimintani jälkiä maailmaan ja muihin ihmisiin. Olen sitä mietiskellyt ja pohdiskellut; miksi minuun iskee vastenmielisyyden tunne, kun puhutaan rantalomista, all inclusiveista, kaukolennoista ja vuokra-autoista. Onhan siinä osa sitäkin, että minä nyt vaan en tykkää viedä kalpeita kinkkujani aurinkoon ihmisten ilmoille, ne viihtyvät niin paljon paremmin farmarihousun sisällä 7 asteen pohjolan lämmöissä - ehkä vielä mielellään pimeässä, jos saa valita. Minua puhutteli suuresti se Nalle Puh (vai Muumi?) -lehden takakannessa näkemäni mainos: perhe, siis äiti ja isä parin lapsen kanssa, retkotti uimarannalla auringossa ja lukijalle näkyivät lähimpänä heidän paljaat jalkapohjansa. Taustalla perinteistä merimaisemaa, tietenkin. Kun mainostettava matkakohde oli kai Intia tai joku muu kaukoidän kohde, jossa väestöstä iso osa elää kehitysmaaoloissa ja muutenkin löytyy jos jonkinlaista kehitettävää, niin minun mielikuvani oli ensimmäisenä se, että miksi hitossa me mentäis tuonne paistattelemaan, kun ei tuolla maassa monet lapsista edes koskaan saa käteensä tällaista Nalle Puh (tai Muumi) - lehteä! Että me siellä vaan maattais auringossa, kun vähän matkan päässä pikkutenavat tarpoo kaatopaikalla lasinsirpaleissa keräämässä muovipussin palasia vuorokauden ympäri. No joo... sanotaan, että monissa köyhissä maissa se köyhempi osa väestöstä hyötyy eniten matkailuelinkeinosta, mutta hyötyy siellä siitä kyllä moni muukin. Ja mitähän järkeä sitä on pöristellä ympäri maapalloa lentokoneella saastuttamassa ihan vaan huvin vuoksi? Minua ei nappaisi ainakaan, vaikka kyllä minä sinne New Yorkiin aion vielä kerran matkustaa. Ekomatkaaja maksaa lennostaan vapaaehtoista ympäristömaksua. Kaipa sekin on jonkinlainen ratkaisu, jos kerran pakko on päästä ja onni löytyy vain kaukaa.

Talvi taitaa olla tulossa. Jyväskylässä satoi tänään räntää ja vettä - ja illaksi tiet ovat jäätyneet vaarallisen liukkaiksi. Joka vuosi toivon, että kesä tulisi seuraavana aamuna, mutta eihän se tapahdu. Seuraavaksi täytyy varmaan alkaa etsiä sitä kaappia josta pääsisi ei Narniaan vaan johonkin lämpimään paikkaan. Yäääk... syyskuun puolivälissä tuli ekat joulumainokset ja kohta kaupoissakin raikaa joululaulut. On niin monta kuukautta vielä helmikuuhun.

P niin kuin perjantai

Asiakaslehdet Me ja Yhteishyvä ovat paiskanneet lukijoitaan rumilla rillipäänaisilla - naiset eivät ole rumia, mutta ne silmälasit :-/. Näyttää siltä, että tämän blogin voi hiljalleen omistaa kauhistelulleni muodin kelkasta putoamisesta. Enhän minä onneton edes tajua, ovatko ne BB-talon asukkien käyttämät imagolasit oikeasti hyvännäköisiä vai vitsin vuoksi päähän läntättyjä. En todellakaan.

Elämän kelkasta minä taidan olla putoamassa muutenkin. Löysin taas kerran tiistai-iltana itseni selittämästä kavereille, kuinka haluaisin joskus (tai ehkä useamminkin) repäistä ja viettää aikaa kuten joskus 17-vuotiaana: olla ja mennä kavereiden kanssa aamuun asti sen kummemmin suunnittelematta, mitä tehdään ja missä, keksiä kaikenlaista hölmöä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaverit ne vaan nyökkäilivät myötätuntoisina mutta eivät tainneet taaskaan lähteä mukaan näihin aatoksiini. On kuulemma nähty ne ajat, tai oikeastaan ei edes muisteta (tai haluta muistaa), mitä silloin tehtiin.

Ja minähän nyt olen tämmöinen äiti. Minkälainen äiti se tämmöinen äiti on, kun tänäkin aamuna huomasin ulkona olevan 4 astetta pakkasta, eikä lapselle löytynyt edes talvikenkiä? Tai löytyi joo - yksi aikoja sitten pieneksi jäänyt kenkä. Jo monta viikkoa, ellei kuukautta, on pitänyt ostaa pojalle uudet tarralenkkaritkin, mutta näyttää tulevan talvi ennen kuin niitäkään on ehditty hankkia. Kai se olisi vaan tsempattava ja pistettävä taas tuota vaate- ja kenkävarastoa kuntoon niin pojalta kuin itseltäkin... jos vaan jaksaisi jotain.

Ollaan taas väsyttävässä illassa, jossa kolmevuotias pistää parastaan saadakseen äidin ja isän suunnitelmat sekaisin tai ainakin kaiken pyörimään oman tahtonsa mukaan. Kohta minä kellistyn nukuttamaan sitä pimeään lastenhuoneeseen ja vedän mehevät kahden tunnin iltapäikkärit, jonka jälkeen on yleensä enää turha tepsutella leffahuoneeseen ihmettelemään, että mitäs täällä tänään onkaan ohjelmistossa.

Hiljainen sunnuntai

Annan isukin torkkua pojan sängyssä, levätä vähän huoliaan pois. Ensi yö menee kuitenkin taas murehtiessa. Kaadan itselleni kahvia ja selailen tämän viikonlopun valokuvia.

Lisäsin äsken jonkun kuvatuksen myös viimekeväisiin viesteihin, tälleen aika ajoissa ja silleen. Mietityttää taas kerran tämän blogin sisältö ja olematon kehittyminen, kuvaa niin tätä paikalleen pysähtynyttä eloani, vaikka pahimmat lapsellisuudet koitan joukosta sensuroidakin. Ehkä pitäisi lisätä uusi tunniste "kasvu" tai "kehittyminen" ja yrittää jotain. Elämäni suurin pulma lienee tällä hetkellä tai ainakin ajoittain, kuinka nettisivuja voi tehdä ilman taulukoita, siitä en pääse ylitse, vaikka kasvaisin vuoden vanhemmaksi tai sentin pidemmäksi. Ja siellä kuitenkin on se osaaminen, jota kehittää varmaan eniten tahtoisi... tämän sosiaalisen rajoittuneisuuden lisäksi tietysti :D.

Jyväskylän yliopistolla 26.9.2009

Viikonloppu on ollut mitä ihanin syysviikonloppu. Kauniit, aurinkoiset päivät ja lämmötkin niin lempeät. Katsotaan nyt, josko kohta vielä grilliä käryyttelisi viimeistä kertaa tänä vuonna.

Noloilua, osa 76

Eilen oli taas harrastustorstai, ja minulla oli niiiiin kivvoo taas. Ja suureksi harmistuksekseni huomaan nyt myös sen, että tästä eteenpäin joka toinen harrastustorstai menee plörinäksi milloin minkäkin työmatkan takia. Että pitikin sattua, hö. Harrastustorstaini alkaa työpäivän jälkeen jaappanilaisilla kirjoitusmerkeillä ja päättyy tavantallaajien perus-aerobikkiin. Molemmissa on puolensa - on ihanaa mennä hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan ja maalaamaan, siinä hommassa joutuu keskittymään ja unohtamaan kaikki ajatukset - ja sitten kun tuon henkistymisen jälkeen on hikijumppailun vuoro, niin saa viimeisetkin harhaiset mielenliikkeensä ravistelua irti itsestään ja kaiken päätteeksi on vaan niin onnessaan saavutuksistaan, että meinaa sortua harrastamaan sosiaalista kanssakäymistä muiden mammojen kanssa.

Tavallinen kansalaisopiston lattiatunti ei ole mikään seksikkäin liikuntalaji tällä hetkellä. Se on se noloilun hetki, kun voi antautua nauttimaan Paskasta musiikista täysin rinnoin ja vetämään tuikitavallisia askelsarjoja ilman turhaa nipotusta tai aivovaivaa. Se on se ainoa paikka, jossa voin fiilistellä sellaisten vanhojen ihanuuksien kuin Movetron tai Dr. Albanin parissa. Ja kun on kyse elämälleen traagisuuksiin asti uhrautuneesta perheenäidistä, niin johan siinä loppuvenyttelyssä panhuilujen tai Kirkan säveliä kuunnellessa meinaa henkistyä lähes kyynelehtimisiin asti :D. Niin joo... pitikin tänään työpaikalla kaivella Spotifysta Kirkaa, mutta unohtui sekin kaikessa kiireessä.

Jatkan tätä postiani vielä muutaman päivän jälkeen. Käsittelemättä on nimittäin jäänyt tähän lupaavaan liikuntaharrastukseeni tullut yllättävä käänne (joita mun elämäni tietysti on täynnänsä). Itse aiheutettu jalkavamma uhkaa lenkkeily- ja jumppaharrastustani, ja vamman aiheutustapahan on sitten blogimatskua parhaimmillaan. Tuli "vähän" kiukuteltua eräänä aamuna ja tiskejä laitellessani huitaisin tiskipöydältä ISON juomalasin suoraan jalkapöytäni päälle. Ja sehän sattui, ja tuntuu vaivaavan yhä. Onnittelut minulle, että pitääkin aina kehitellä näitä nolouksia. Tänään olisi kyllä päästävä testaamaan, vaikuttaako tuo juoksemiseen. Vähän kyllä meinaa masentaa, kun illat on jo niin pimeitä (ja viileitä), ettei yhdeksän aikaan olisi enää asiaa mihinkään ulkoilmaan. Haaveissa on se aika, kun pojan saa säännöllisesti kahdeksaan mennessä nukkumaan ja sitten jää aikaa omille harrastuksille tai muuten vaan rentoutumiselle.

Väsynyt ilta

Taas oikein karmii, mitä jännää tämä lapsen kasvattaminen vielä tuokaan eteen, kun tämäkin ilta oli yhtä vuoristorataa hepun kanssa 8-/. Kai se on lasten perustehtävä katsoa, miten pitkälle mamman pinna kestää (vaikka hyvin tietävät, että aika äkkiä se alkaa räyhätä kuitenkin). Ja uudestaan ja uudestaan... Eikä tässä oltu kaksistaan kuin vasta kaksi iltaa. Näkisittepä missä kunnossa tämä kämppä on tällä hetkellä.

Tämä maanantai alkoi kuten maanantaiden aina kuuluu. Oltiin ilman autoa ja poika piti viedä oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan tietyssä aikataulussa kävellen tai bussilla tai näiden kahden yhdistelmällä hoitoon tuonne 3 kilometrin päähän. Ei pitäisi olla mikään suuri haaste, mutta kyllähän mikä tahansa on, jos minut pistää puikkoihin. Meikäläisen bussiseikkailuista saisi kyllä kokonaisen kirjan - niitä turhaan juostuja kilometrejä, myöhästymisiä ja vääriin osoitteisiin ajelemisia tai muita noloja tilanteita riittää enemmän kuin voisi yhteen elämään uskoa mahtuvankaan. Niinpä tänäänkin ajateltiin säästää vartin verran kävelyaikaa ja hurauttaa ensin bussilla pari kilsaa ja kävellä loput. Reitti bussipysäkiltä hoitopaikalle oli vieras ja monimutkainen (yeah right) ja päädyttiin sitten kävelyjuoksemaan varmaan kilometri ylimääräistä lenkkiä ties missä, kun meikä seikkaili erään tärkeän risteyksen ohi. Rattaissa poika selosti, miten olisi pitänyt jäädä bussista missäkin kohdassa ja takana minä läähätin, että ei tässä nyt mitään, tää matka nyt vaan on hiukan pitempi kuin äiti arveli ja kyllä äiti kohta ihan löytää sen hoitopaikan...

Päivän iloinen havainto oli se, että saan kuskata yhdet niistä aiemmin varastosta hakemistani housuista uudestaan pois käytöstä huomattuani niiden onneksi olevan yhä liian isot minulle. Bileet! :D Onhan se toki verraton fiilis, kun rennot pökät roikkuu lantiolla, mutta kaipa toimistotyössä on soveliaampaa olla housuissa, jotka eivät valahda pahalla hetkellä polviin tai paljasta koko ahteria istuessasi. Tätä voi juhlia vielä huomisenkin, jos nyt ei muita iloja keksi.

Pikku-ukkelin juttuja

"Äiti katso, tuolla naisella ei ole ollenkaan housuja!"
(Auton ikkunasta nähty lyhythameinen nainen) ja
"Kato nuo miehet on tuolla nakuna, äiti, tuo täti on ihan nakuna tuolla".
(Kätlin BB:ssä)

"Milloin Viljo muuttuu kissaksi?"
(Eilen illalla sängyssä kesken Late Lampaan katselun. Onkohan lapsella parempaa tietoa sielunvaelluksesta kuin itselläni?)

"Viljosta tulee yhtä iso kuin isistä. Aikuisena Viljo voi ihan OIKEASTI käynnistää auton!" (Silmät loistaen innosta)
"Viljo ei halua autoa aikuisena..."

"Äiti katso, tuolla miehellä on ihan punainen tukka" (Nino BB:ssä)
"Kaikilla pitäisi olla ihan valkoinen tukka".

"Äiti, miksi sinä olet nainen ja isi on ihminen?"

.............................

Mies on löytänyt sisältä itsestään kitaristin, basistin, rumpalin ja varmaan laulajankin. Uppoutuu musiikkiin ja hankkii itsensä toteuttamiseen laitteita, jotta pääsee firmansa talent-kisan finaaliin. Pääsi tai ei, kaikki aktiivisuus toki on positiivista. Minä en löydä itsestäni yhtään mitään - tai korkeintaan sen happaman nalkuttajan tai vaihtoehtoisesti joinakin satunnaisina hetkinä häiriintyneen häröilijän. Miten oppiminen ja uudet asiat voivatkaan olla vaikeita näin kypsällä iällä...

Aloitin pari viikkoa sitten uutena harrastuksena japanilaisen kalligrafian. Hiraganoja, kataganoja ja jotain muuta... kunhan vaan saan nyt hankittua itselleni maalia sitä tarkoitusta varten. Kurssin ensikokoontuminen oli kuitenkin innoittava: oli uskomaton tunne, kun tajusi olevansa vastakkain jonkun aivan täysin uuden tekemisen kanssa. Kun ei ollut mitään tuntumaa siihen, kuinka se yksinkertainen kirjoitusmerkki syntyy. Aivan kuin olisi tarttunut kynään ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä uuden tunne ei varmaan kestä kauan, mutta niin kauan kuin sitten kestääkään, se tekee taatusti vain hyvää aivoilleni. Samalla kun opettelen piirtelemään kuvioita, opin myös lausumaan samat japanilaiset sanat. Osaan nyt tehdä koiraa tarkoittavan merkin [inü] ja tällä viikolla harjoittelen vielä oman nimeni. Varmaan tuon vielä tuotoksiani kuvanakin tänne blogiin...

Ideaa

Tämän viikon ohjelmassa on ollut oppilaitoksen yhteistyöpäivät Helsingissä. Tottumattomalle työmatkailu on kovaa puuhaa, vaikka vaivana ei tällä kertaa ollut edes matkojen tai hotellien varauksia. Tällaiset verkostoitumisretket pakottavat tapaamaan kymmeniä uusia ihmisiä, kahvia juodaan joka välissä ja lounasseuraansa ei pääse valitsemaan itse. Pitää lähteä matkaan aikaisin huonojen yöunien jälkeen, matkustaa kimppakyydissä, puuduttaa itseään päiväohjelman aikana, hengailla ja odotella kiusallisissa paikoissa outojen ihmisten kanssa ja aikatauluthan suunnitellaan aina niin, että ehdit kyllä omia rientojasi, jos pidät helvetinmoista kiirettä ja uskallat myöhästyä milloin mistäkin. Tämänviikkoisen matkan majoitusasetelma oli minulle painajaismainen: saisin huonekaveriksi jonkun random-tyypin työpaikaltani. Minä joka en osaa nukkua kuin oman poikani kanssa, en pysty kuvittelemaan yötä samassa sängyssä jonkun puolitutun kollegan kanssa. Valitsemamme hotellin asiakaspalvelun ja sisäänkirjautumiskaaoksen vuoksi asia ratkesi lopulta onnellisesti. Jäätyäni ensin hylkiöksi, jolle ei löytynyt huonekaveria eikä aluksi edes hotellihuonetta, päädyinkin illan päätteeksi majoittumaan kahden hengen huoneessa aivan yksikseni! Toisinaan porukan perällä murjottamisesta on hyötyäkin.

Vaan enhän minä siellä hotellissa nukkua osaa. Tämähän on nähty jo monta kertaa. Perheen kanssa saan unta kyllä ennen pitkää, mutta yksikseni en, sillä kaipaan öisin poikaani. Minun pyöriskellessäni hotellin sängyssä ne lyhyet yön tunnit, jotka seminaarin iltatilaisuuden ja baariretken jälkeen oli jäljellä, uinui kotiväkeni kotona taas paljon paremmin kuin normaalisti. Onko se sitten reilua, että työmatkan aikana kotona kaikki sujuu paremmin kuin minun siellä ollessani? Kaipa se on, se kotiväelle sallittakoon.

Yhteistyöpäivien sisältö tietysti antoi minulle tietoa ajankohtaisista työasioista, tutustutti kasvoihin muissa opettajakorkeakouluissa ja innoitti ajattelemaan… jotain. Oman työuran suhteen ajatukseni tuntuvat kääntyvän kerta toisensa jälkeen verkkopedagogiikan pariin palaamiseen. En ole tehnyt työssäni paljoa verkkopedajuttuja muutamien oppimisalustojen ylläpitoa ja kehittämistä tai digipofon kehittämiseen osallistumista lukuunottamatta, mutta opinnoissani siihen kyllä suuntauduin – silloin joskus 100 vuotta sitten. Osaamista olisi päivitettävänä ja tietoja tarvitsisi vahvistaa, mutta oman työnkuvani tulevaisuuteen soisin sisältyvän jotain verkko-opetukseen ja kouluttajien verkkopedaosaamisen kehittämiseen liittyvää. Tätä päivää ovat sosiaalisen median välineet osana opiskelua ja opiskelijoiden oppimisen ohjaamista. Niinpä tällainen verkkoaddikti on aivan välttämätön osa verkkopedagogiikan kehittämisessä! :D

Maanantai

Iltapuuhissa pojan kanssa. Ensin pikkumiehen tukan parturointi ammattimaisesti kynsisaksilla ja sitten kaveri suihkuun, jonka aikana itse pääsin huoltamaan varpaitani. Ja kissa reppana, tuo meidän vanhempi siis. Oli jäänyt päiväksi kylppäriin/saunaan ja joutunut sitten pakottavien tarpeiden eteen ilman pääsyä hiekkalaatikolle. Nolona on toinen, ei liene tarpeen hänen kanssaan tästä enempiä keskustella. Riittävästi on shokkia tuosta meidän lapsestammekin. Iltaisin meillä asuu joko pyörremyrsky tai känkkäränkkä. Voi, ovatko nämä illat tällaisia vielä sellaiset 10 vuotta?

Olen ollut lamaantuneena noin viikon ajan, sillä Telefinland-mies soitti kuin soittikin minulle viime viikon alussa. Ensimmäinen keskustelumme oli lyhyt: (innosta hihkuen) pyysin häntä soittamaan uudelleen seuraavana päivänä, kun minulla olisi paremmin aikaa. Johtuen tunnetusti blondiudestani (mistä muustakaan?) pelasin sitten riskipeliä, enkä ladannut ikivanhaa puhelintani ennen seuraavaa soittoa, joka tapahtui seuraavana päivänä viisi minuuttia sovittua aikaa myöhemmin. Alkuspiikit ja ehdittiin siinä jo päästä melkein asiaankin, kun dilulilum - akku loppui. Muutaman minuutin myöhemmin olin saanut puhelimen muuntajan päähän, tuli uusi soitto, mutta kahvihuoneemme mekkalan takia, en ehtinyt sitä kuulla ajoissa. Tragedia jatkui vielä neljänteen yritykseen, jolloin en taaskaan vastannut ajoissa. Vastaajassa kuului vain äänetön Telefinland-mies, joka oli kolmen päivän yrittämisen jälkeen tainnut jo luopua toivosta :(.

Ehkä Telefinland-miehen tuottamaa draamaa enemmän lamaannusta aiheuttaa tämä syksy ja kaikki sen mukanaan tuomat haasteet. Kyllä se tajuntaan paukahti eräänä iltapäivänä, kun listasin tulevia töitä, että ei tämä tästä tule helpottumaan ennen ensi juhannusta. On se hienoa, että on haasteita. On se hienoa, että on haasteellinen. Tällä viikolla on luvassa parin päivän työmatka ja siinäkös sitä stressin aihetta onkin. Niin että mennäkö sinne iltatilaisuuteen vaiko ei, kun sitä "riemua" edeltävä stressi vaatteista, kengistä ja ties mistä vetää yleislukemat kuitenkin miinuksen puolelle. Ja sitten voi miettiä, että kannattaako lähteä päiväohjelmaan edustamaan ja kypsymään, jos ei kerran iltaohjelmaankaan jaksa osallistua :D. Aina olisi helpompi jurottaa kotona tai oman työpöydän ääressä. Nooo... Ei näitä reissuja liian usein ole tarjolla. Ehkäpä sitä kannattaa edes yrittää, vaikka ne maakuntalaulut bussimatkalla hieman jo hirvittävätkin (niin kun tahtois laulaa, mutta ei olisi inhimillistä vahingoittaa kanssamatkustajia moisella äänisaasteella).

Poika tuossa tsekkailee iPodista, missä mahtaa sataa tällä hetkellä ja siirtyy sitten kalenteriin kertomaan, missä on kotipäivä ja missä hoitopäivä... on se tää nykyaika vaan semmosta.

Outoutta

Päällä sopiva väsymys ja taas kerran tiedän, mitä seuraa siitä, jos lapsi parina yönä höpisee hassuja unissaan. Siitä seuraa sairastelua, kuumetta ja itkuja sitten seuraaviksi öiksi. Toivotaan nyt, että taas kerran selvitään tästä parin päivän kuumeilulla ja loppuviikolla tilanne on taas normaali.

Tässä keskiviikossa leijailee outo tunnelma. Lauantaina lähestyvät enon hautajaiset. Pari viikkoa sitten saatiin suru-uutinen 5-kymppisen enoni menehtymisestä kotiinsa, ja tapahtumaan liittyy vahvoja lääkkeitä ja päihteitä. Enoni elämä päättyi surullisesti siihen samaan huoneeseen ja ehkä myös samaan sänkyyn, missä hän 50-luvulla syntyi. Haluaisin laittaa tähän kuvan minusta ja enosta, mutta valitettavasti se paras kuva meistä kahdesta on sellainen, jossa itse olen ilman vaatteita ja asetelma voi muutenkin ulkopuoliselle vaikuttaa hieman epätavalliselta. Siinä kuvassa ajamme moottoriveneellä ilta-auringossa keskikesäisellä Armisvedellä, eno on perässä ohjaamassa moottorista ja minä istun keskipenkillä alastomana selkä kohti kameraa. Nyt lauantaina olen menossa entiseen mummolaani lähes 15 vuoden tauon jälkeen tapaamaan muut sukulaiset ja muistamaan enoa, jonka tapasin viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Voinko nyt sanoa, että tämän päivän outo tunnelma tarkoittaa kai sitten surullisuutta?

Mielessä vainoaa myös viimeperjantainen bongaukseni keskustassa. En tiedä, näinkö siellä miehen makaamassa mahallaan tarkoituksella auton takapuolella, tajuttoman miehen makaamassa mahallaan auton takapuolella vai kuolleen miehen makaamassa auton takapuolella. Varmaankin tämä asia vaivaa minua vielä noin ikuisuuden. Joka tapauksessa näin parkkitaloon kääntyvällä tienpätkällä tien sivuun pysäytetyn pakettiauton, jossa oli vilkku päällä ja takaluukku auki, ja aivan siinä auton perässä, osittain jopa alla, makasi keltaisessa huomioliivissään ihminen, jonka päätä tai kasvoja en nähnyt ajaessani siitä ohitse. Kymmenesosasekunnin verran kävin mielessäni väittelyn pysähtyäkö siihen katsomaan ja hälyttämään apua (tosin siihen ei olisi voinut pysäyttää ja perässä tuli autoletka kovaa vauhtia risteyksestä) vai luottaako siihen, että samaan aikaan paikalle kävelevät ihmiset (oli niitä ainakin kaksi, olihan?) huomaavat saman kuin minä siinä ohi kaahatessani. Ihme että selvisin kolaroimatta kotiin saakka, ja kun tämä asia jäi näin vaivaamaan, minun olisi ihan oikeasti pitänyt kääntyä takaisin seuraavasta risteyksestä :-/.

Tällä hetkellä haluaisin karata töistä ja mennä johonkin yksikseni möllöttämään. Dramaattinen syksy on aluillaan, ja vaikka ehkä eilinen Singstar-testailu (minimivolumella myöhään illalla) ja tuo ulkona loistava aurinko voisivat piristää, ei näin syyskuun alkaessa voi olla toteamatta, että kohta se jatkuva syksystä valittaminen on taas edessä. Mihin sitä vanhoista tavoistaan pääsisi, kun valittaminen kuitenkin on elämän suola.

PS. Joulupukki, haluaisin sen Valivalivali-paidan kokoa L lahjaksi...

Tehosunnuntai

Meikäläisen mittapuussa se on todellakin tehosunnuntai, jos samana päivänä toteutuvat sekä siivous että iltalenkki. Tai oikeastaan pelkkä lenkkikin riittäisi - niin harvoin moisia ihmeellisyyksiä meillä harrastetaan. Lenkin ja kämpän siivouksen lisäksi olen onnistunut tukan blondauksessa, kirppariretkujen setvimisessä ja kuvaamisessa sekä myös niiden ilmoittamisessa huuto.netiin. Joo ja naamakirjailtu on kiitettävästi tietysti myös. Iltapäivällä vedin tanssi- ja laulutreenit keittiössä ja jäinpä tästä hemaisevasta esityksestäni myös kiinni naapuritalon ukolle, joka seisoskeli tupakoimassa tuolla ulkona. Onneksi ääni ei kuulunut ulos saakka; riittävä vaikuttavuus oli varmaan mun kädet levällään tanssailevalla olemuksellanikin. Niin mitä sitä suotta verhoja ikkunoihin laittamaan... Ja jotain Hectoria vielä... Mutta mulla oli kiva ruuankäristelyhetki :). Tosin siinä vaiheessa löin radion kiinni, kun huomasin Anssi Kelan Valkoisia tulppaaneja -biisin (joo en tosiaankaan tiedä sen kauhistuksen oikeaa nimeä) innoittamana haaveilevani H&M:n kuvaston uikkarimalleista - siis niistä naispuolisista noin 15-vuotiaista vähän niin ku surffarin näköisistä biitsillä keikistelijöistä :-S. Kaikkea sitä ihminen keksiikin, ja vielä päättää illan päätteeksi blogata asian.

Rankka arki vaatii runsaat huvit, ja niin varmaan minäkin tässä tänään olen yrittänyt latailla itseäni tulevaa viikkoa varten. Sitä kun palaa huomenna aamulla kaikkien suunnittelukokousten, perehdytysten, seurantaraporttien, lisäselvitysten ja kustannusarvioiden pariin, niin ei taas muutamaan päivään ehdi öötä sanoa (mutta toki kaikkea asiatonta yksinpuhelua kuitenkin).

Yhyybyäää

Blogini lukijamäärä on laskussa. Kuinka yllättävää tämä onkaan. Entisten kahden lukijan sijaan nykyään taitaa olla vain yksi: minä itse. No, minulta on kysytty kyllä, että kenelle oikein kirjoitan ja kenelle twittuilen - en varmaan sitten kenellekään muille kuin itselleni ja olen itse asiassa siihenkin tilanteeseen ihan tyytyväinen.

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun vein ekan kerran poikani hoitopaikkaan. Se aamu alkoi sillä, että poika mätkähti sängystämme lattialle klo 7.15... sama taisi toistua pari päivää sen jälkeenkin, kunnes pikku-ukkeli päätti itse muuttaa pois vanhempien sängystä ja on sen jälkeen nukkunut omassa huoneessaan. Eli vuoden päivät on kohta kulunut siitäkin. Nyt täytyy yleisestä hölinäkäytännöstä poiketen todeta, että ei tunnu ollenkaan lyhyeltä ajalta tämä vuosi. Ei tunnu siltä kuin "vastahan se eilen sinne meni", ei ollenkaan.

Sekavuus & sukkikset

Minulla taitaa olla päässä jotain ylimääräisiä aukkoja. On vaan vaikea saada asioita järjestykseen, eikä puhekaan koskaan mitään kaikista selkeintä ole. Pojalle mesoessa tuntuu menevän jatkuvasti V:t ja M:t sekaisin ja kiivastus kadottaa mielestäni kaikki järjelliset sanat. Ehkä olisi korkea aika bootata kovalevyä...

Järjelliseen toimintaan olisi hiljalleen taas kyettävä, kun uusi työvuosi kesälomien jälkeen tosissaan starttailee. Olisi päästävä kiinni rutiineista ja saatava organisoitua työn ja kotiarjen harmonia. Olisi oltava ymmärtäväinen ja tukeva äiti sekä tehokas ja professionaali projektisihteeri. Rutiinit tarkoittavat ensinnäkin sopivaa aikataulua aamuisin ja ajoissa töihin ehtimistä. Meidän tapauksessamme aamuyhdeksän koiramies osoittaa oikean rytmin. Kesäkuussa kun olimme toteuttaneet samaa aamujärjestystä (minä vien pojan autolla hoitoon ja sitten yhdeksäksi töihin) muutaman päivän peräkkäin (tämä on meillä harvinaista), tajusin joka aamu tapahtuvan saman hämmentävän asian: sama mies ja sama koira kulkevat kadullamme aina silloin, kun kipitämme pojan kanssa autolle n. klo 8.40. Kun satuimme samaan aikatauluun vielä kerran seuraavallakin viikolla, niin tuli sellainen "Päiväni murmelina" -tunne eli alkoi epäillä, tapahtuuko kaikki tosiaan joka päivä samassa rytmissä sattumalta vai onko tässä jotain suunniteltua :D. Nyt syksyllä emme olekaan aamuyhdeksän koiramiestä kohdanneet, sillä olemme päivä toisensa jälkeen onnistuneet myöhästymään ihanteellisesta aikataulusta. Kerran kesällä kyllä olin puoli yhdeksän jälkeen kadullamme, silloin huhuilemassa kadoksissa olevaa kissaamme, ja sieltähän se tulla tallusteli sama ukkeli hölmön koiransa kanssa.

Tällä hetkellä yritän saada järjestykseen vaatekaappiani. Tämä on varmaan 75:s kerta kun tätä tänä vuonna yritän. Tarvitsisi kaksi kaappia lisää ja kolme päivää aikaa, jotta urakka etenisi johonkin. Yritykseni päättyy aina siihen, että tulee jotain muuta tehtävää tai hermoni vaan poksahtaa kesken kaiken ja sullon vaan kaiken takaisin oven taaksen entistä pahempaan järjestykseen. Voi äiti... minun on niin vaikea luopua 10 vuotta vanhoista vaatteista, varsinkin kun tiedän painoni seilaavaan 15 kiloa sinne ja tänne parin vuoden välein, niin pieneksi jääneille vaatteille tulee kuitenkin käyttöä joskus vielä. Yeah right.

Tämän päivän kysymys on: Miten helvetissä pitäisi säilyttää sukkahousuja? Ja mistä ihmeestä minulle on tullut noin paljon sukkahousuja, joita en kuitenkaan käytä kuin kerran vuodessa joissakin pakkojuhlissa? Syynä lienee se, että uudet sukkikset on ostettava aina juhlien lähestyessä, koska tuosta kaaoksesta ei voi millään päätellä, onko siellä joukossa ehjiä tai oikean värisiä sukkahousuja. Ja varalle joutuu ostamaan myös ne toiset sukkikset, koska on aina 60 % todennäköisyys, että ne hajoaa puettaessa. Kun noita iljetyksiä aikansa pyörittelee, ymmärtää myös sen, miksi maailmassa keksitään niin paljon sukkahousuniksejä.

Uutisoitakoon vielä, että kaiken muun ihmeellisyyden lisäksi kaapistani löytyy myös yhdet sukkahousuleggingsit, vaikka kuulunkin vannoutuneisiin leggareiden vihaajiin ja odotan niiiin hartaasti sitä hetkeä, että ihmiset lakkaavat käyttämästä niitä. Minun leggarini ovat sellaiset aika helvetin ihanan keltaiset, jotka hankin eurolla alelaarista. Mm.. säästetään - ehkä joskus tulee jotkut naamiaiset, joissa haluan näyttää ylipainoiselta ampiaiselta.

Tervetuloa kissakotiin!

Tämä on lyhyt "Kuinka toimin?" -opas kaikille kissallisissa talouksissa vieraileville.

1. Sisäänkäynti

Kissanomistajat saattavat olla hysteerisiä sen suhteen, ettei kissa pääsisi karkaamaan ulos (säntäilevän karvasalaman perässä on saatettu juoksennella ulkona samana päivänä jo useita kertoja). Astuessasi sisään kissakotiin anna isäntäväen johdatella sinut rivakasti oikeaan osoitteeseen - tuuppiminen, kiskominen ja kärttyiset mulkaisut eivät siis tarkoita sitä, ettet itse osaisi avata tai sulkea ovia kävelemisestä puhumattakaan. Kissakotien tuulikaapit toimivat "paineistuskammioina", joihin ulkoa tuleva väki kootaan aluksi kokonaan, suljetaan sitten ulko-ovi, jonka jälkeen vasta voidaan avata tuulikaapin sisempi ovi. Tässä tilanteessa kannattaa ilmoittaa, mikäli kärsit klaustrofobiasta; tällöin lienee järkevintä järjestää yksityispaineistus. Paineistuskammiossa kulkemista helpottaa myös se, että pienet lapset tai lemmikkieläimet nostetaan syliin, jotta ne eivät jäisi aikuisten jalkoihin ruuhkan alkaessa purkautua asuntoon sisälle.

2. Tuoksut

Kissakodeissa on tuoksuja. Aistimasi hajujen valtakunta saattaa erehdyttää luulemaan, ettei vierailusi kohteessa siivota koskaan ja että kissat tekevät siellä tarpeensa mihin vaan milloin vaan. Näin ei kuitenkaan todennäköisesti ole. Mekin siivoamme joskus, varsinkin ennen vieraiden tuloa. Tämän haluan kertoa vähentääkseni edes hiukkasen sitä shokkia, jonka joudut kohtaamaan kissaodöörien ansiosta (väitän kyllä samaan hengenvetoon, että koirien ominaishajut ovat aika usein jotain vielä kauhistuttavampaa). Helpottaaksesi kissakodin hajumaailmaan totuttautumista suosittelen siirtymään eteisestä mahdollisimman suoraa tietä keittiöön, jossa todennäköisesti tuoksuu joku muukin kuin kissavessa. Kahvinkeittimen läheisyydessä on turvallinen paikka herkimmille henkilöille.

3. Siisteys

Tiedät varmaankin, että kissoista irtoaa karvaa. Kissat tuottavat myös muunlaista "jätettä" ympäristöönsä: vanhoja kynsien kuoria, karvapötköoksennuksia, ruokakupista eri paikkoihin kanniskeltuja ruokakikkareita jne. Jälleen kerran täytyy muistuttaa, että isäntäväki on todennäköisesti yrittänyt siivota paikkoja ja istuimia ennen tuloasi, mutta siitä huolimatta, jos olet pukeutunut ainoisiin mustiin pyhähousuihisi, kannattanee välttää siihen mukavimman näköiseen nojatuoliin istumista. Kissankarvojen täydellinen puhdistaminen joistakin sohvista, matoista ja verhoista kun on saatanallista hommaa. Hyvin varma merkki siitä, että olohuoneen maton imurointiin on kulutettu tuntikausia aikaa, on se että siinä köllöttää, kieriskelee ja pesee itseään nautinnollisesti vähintään yksi talouden kissoista (sama pätee lakanoiden puhtauteen, mikäli olet tullut yökylään). Karvoja välttääkseen turvallisin paikka saattaa itse asiassa olla paljaalla lattialla, ellet sitten päätä seisoa koko vierailun ajan. Jos kuitenkin huomaat kotiin päästyäsi keränneesi peppuusi ihastuttavan karvamaton, älä hätäile - eläinten karvojen poistamiseen tekstiilipinnoilta on kehitetty hyvin monenlaisia menetelmiä ja välineitä (kokeile tarrarullaa, kumihanskaa, maalarinteippiä tai ihan vaan kostealla kädellä pyyhkimistä).

4. WC

Kissakodin kylpyhuoneet ja WC-tilat ovat yllätyksiä pullollaan, parhaimmillaan oikeita ongelmajätösten aarreaittoja, ja kissat osaavat kyllä yllättää täydellisellä ajoituksella, vaikka hetkeä aiemmin kylppäri ja hiekkalaatikko olisikin hohtanut puhtauttaan. Nyt seuraa erittäin hyvä vinkki, jota kannattaa noudattaa. Jos sinulle tulee tarve päästä puuteroimaan nenäsi vierailun aikana, on hyvä varmistaa, että talouden emäntä on itse äskettäin käynyt vessassa tai kylpyhuoneessa. Jos et ole varma asiasta, voit tietysti ovelasti kysyä vessan sijaintia, joka viimeistään herättää valveutuneen kissanomistajan tsekkaamaan saniteettitilan tilanteen.

5. Kontakti

Kissat hakeutuvat niiden ihmisten seuraan, jotka niistä eivät välitä, ja vastaavasti luikahtelevat karkuun heiltä, jotka niitä yrittävät lähestyä. Jos et halua kissan hyppäävän syliisi sohvalla (mistä kyllä voi selvitä hengissä siitäkin), kurottaudu kissan lähestyessä sitä kohti ja esitä haluavasi silittää sitä. Tämän pitäisi korjata tilanne ainakin joidenkin yksilöiden tapauksessa. Varmin tapa välttää kontakti kissojen kanssa on jälleen kerran seisominen, sillä pitkän aikaa yhdessä paikassa istuva ihminen tarkoittaa useimmille kissoille lämmintä nojatuolia, johon voi käpertyä torkuille vähintään kahdeksi tunniksi. Kuinka poistat ei-toivotun kissan sylistäsi turvallisesti? Jos sinulla on vähänlaisesti kokemusta eläinten käsittelystä, saattaa olla turvallisinta pyytää omistajia auttamaan joka kohtaan takertuvan löysän karvamakkaran nostamisessa. Omatoimisesti voit yrittää näitä: a) Jos kissa on rento, yritä valuttaa/vierittää se viereesi sohvalle. Työnnä kissaa kyljestä varmasti mutta hellästi siihen suuntaan, johon sen selkä osoittaa, silitä samalla, b) Jos kissa on valppaana, kerällä tai pystyasennossa, kokeile tuupata jostakin suunnasta (mieluummin sieltä suunnasta, johon haluat sen lähtevän, sillä kissa liikkuu aina vastakkaiseen suuntaan kuin mihin sitä vedetään tai mistä sitä työnnetään pois) tai jää odottamaan, että se lähtee omin avuin pois. Yksi hyvä keino on pyytää kissoista pitävä henkilö viereensä istumaan ja odottaa kissan vaihtavan makuupaikkaa. Seisomaan nousemista ei kannata kokeilla: kissan mielestä siinä ei ole mitään ongelmaa, että se roikkuu kaikilla 20 kynnellään reisiläskissäsi sen aikaa, kun hieman seisahdat.

Kissojen kanssa eivät toimi koirasäännöt silmiin katsomisesta tai tuijottamattomuudesta. En todellakaan osaa sanoa, pitääkö sinun katsoa kissaa vai vilkuilla mieluummin muualle. Sen voin sanoa, että jos kissa tuijottaa sinua, se ei 95 %:n todennäköisyydellä kuitenkaan ole hyökkäämässä. Kissoilla ei myöskään ole tapana haukkailla paloja ohikulkevista ihmisistä, ja yleensä vain kissanpennut saattavat käpälöidä ympärillään liikkuvia ihmisjalkoja. Kahden euron sukkahousujen puolesta saat ehkä pelätä, mutta muuta pysyvää vauriota kissasta tuskin aiheutuu.

6. Poistuminen

Ollessasi lähdössä saatat huomata, että talon kissa on käyttänyt makuupaikkanaan takkiasi, ellet ollut ripustanut sitä naulakkoon. Voin ymmärtää vellovan ahdistuksesi, mutta suosittelen em. karvanpoistomenetelmiä, jotka tehoavat taatusti tällaiseen kertaluontoiseen tapaukseen (t. nimim. karvalakki olikin lippalakki).

Poistuttaessa noudatetaan samaa menettelyä kuin kissakotiin tultaessa. Hyvästelyt ja viimeiset jutut kannattaa vaihtaa jo eteisessä tai paineistuskammiossa ulko-oven välistä keskustelemisen sijaan.

Elokuun illat

Pääsin ihan oikeasti mattopyykille, mattolaiturille järven rantaan, pari iltaa sitten. Reissu oli pikainen, mutta jotain kuitenkin :). Jos kesäfiiliksestäni jotain puuttui, niin tuon jälkeen ei enää paljonkaan. Viimeksi olen ollut tuolla mattolaiturilla pyykkäämässä muutama vuosi sitten. Se oli varmaan heinäkuun loppua ja vemputin sinne pyörällä, matot tarakalla ja ämpäri tarvikkeineen tangossa. Paluumatkalla ketjutkin katkesivat ylämäessä, mutta kokemus menee top10:een omissa kesäseikkailuissani siitä huolimatta :).

Elokuun illoissa on jännä tunnelma. Roskisreissulla auringonlaskuun vilkaistessaan mieli voi hairahtaa tyttökirjatyyppisiin höpöjuttuihin. Yhtäkkiä onkin sitä mieltä, ettei sellaisena iltana olisi ihmisellä muuta tekemistä kuin ottaa hyvä ystävä käsikynkkään ja lähteä kulkemaan pitkänpitkää tietä kohti auringonlaskua...

Ajatushävikkiä

Niin siinä aina käy, että ajatukset kulkevat ohitseni, eivätkä päädy blogiin, ellei niihin tartu välittömästi (eivät edes siinä tapauksessa, että aatoksessa olisi häivähdyskin järjestä tai kiinnostavuudesta). Olen tänään käynyt töissä, lomat ovat nyt takana ja töitä riittää tästä sitten taas kohti sitä synkkää syksyä, kylmää talvea ja loputonta vuodenaikojen välimuotoa. Tänään töissä kirjasin tulevia tehtäviä ja samalla matkustin menneisyyteen kuuntelemalla Faith No Moren vanhoja levyjä. Iltapäivällä vaihdoin kevyempään, Anna Puun uusimpaan, mutta tunsin työmäärän jo kiristelevän kitusiani. Ihanata. Mutta eiköhän se tästä taas jotenkin suttaannu. Kiroilemalla ainakin.

Ja niinhän siinä myös kävi, että taas kerran tulimme pojan kanssa kotiin valkoinen lakki marjanpunaiseksi sotkettuna. Ihan kuin tämä sama olisi tapahtunut ennenkin - viime kesänä, ehkä jopa sitä edellisenäkin. "Hei me ollaan metsässä!" totesi poju, kun törötimme tien varressa vattupuskassa ja keräsimme marjoja hattuun. Ja sitten ne syötiin.