Oma urani ja elämäni ei kummemmin ole viime kuukausina edistynyt, mutta woowww kuinka paljon tapahtuukaan pienen yksivuotiaan elämässä! Ja sitä kautta sitten minunkin elämässäni jonkinmoista sisältöä toki on. Kävelemään oppiminen - juu no... se vain tapahtui. Ei nyt mitään ooo ja iih -fiiliksiä niistä ihastuttavista ensiaskeleista, mutta sitten, kun se taapertaja alkaa omilla jaloillaan kulkea omia pieniä etappejaan ja lopulta tepsuttaa ympäri asuntoa, ei ole ihmetyksen tuntemuksilla rajaa. Tuossa se mun vauva nyt tepsuttelee omilla pienillä jaloillaan ja on onnellinen, kun pääsee melkein joka paikkaan. Ja mitäköhän kaikkea muuta tässä onkaan koettu? Kaikkea mahdollista... Jaksamista koetellaan, levottomiin öihin olen kyrsiintynyt viimeisen vuoden aikana suunnilleen 3650:nä hetkenä. Ja kerrottakoon myös koko maailmalle, että taaperoni on, minun ajattelemattomalla avustuksellani, toivoton tissitakiainen. Ja tulee sitä olemaan todennäköisesti ainakin seuraavat kuusi kuukautta.
Teen nykyään etätöitä, aina pojan nukkuessa oikeastaan. Hölmöä hommaa ottaa töitä, kun on ollut tekemistä ihan vaan kotitöidenkin onnistumisessa vilkkaan taapertajan kanssa, mutta kun sitä rahaa vaan on pakko jostakin saada! Päivätöihin olisi joskus yritettävä, mutta sitä ennen on edessä tosiaan tissivierotus, vieraan hoitoon totuttelu, hoitopaikan löytäminen, hoitopaikkaan sopeutuminen, työpaikan hakeminen... ja mielellään toki myös gradun tekeminen valmiiksi ja valmistuminen. Että ei mikään kovin iso nakki - tai nakkipaketti - ollenkaan!
