perjantaina, elokuuta 16, 2013

Oppimisen aika

Jossain vaiheessa elämää kuuluu tulla risteykseen, jossa katsotaan ja arvioidaan mennyttä ja ymmärretään uudella tavalla tuleva ja mahdollisen muutoksen tarve. Kai. Ehkä sellainen vaihe tulee ensimmäisen kerran vahvasti juuri kolmikymppisenä. Joillakin koko elämä on kyllä yhtä analysointia ja määrittelyä. Se on hienoa se... On kyllä varmasti niitäkin, joilla sama kaappikello raksuttaa päässä samaan tahtiin koko elämän, eikä oikein mihinkään ole mitään erityistä sanomista, kunhan säännöllisesti on edes vähän hauskanpitoa. Vähän niin kuin koirilla, you know.




Selvittyäni pahimmasta vauva-ajan kaamoksesta (ei se kyllä ole kokonaan mennyt ohi, kun yhä heräilen 5-10 kertaa yössä) huomasin aivojeni heränneen. Siellä ne alkoivat tikittää ja suoltaa ajatuksen palasia esimerkiksi kävelylenkeillä, joita on kyllä pystynyt tekemään ihan liian vähän, ja sängyllä vauvan kanssa pötkötellessä, jota on taas tehty ihan liikaa, mutta joka on kuitenkin siedettävää, koska siinä pystyn oikeasti hetken kuuntelemaan omaa päätäni. Kävellessä syntyvät psykologiset pohdinnat minusta ja muista, makaillessa taas laukkaa luovuus, silloin syntyy suunnitelmia käsitöistä, askarteluista, talojen rakentamisesta (jota en kyllä tee), pelistrategioista, juhlajärjestelyistä, kodin organisoinnista ja vaikka mistä. Olen harmitellut, ettei noissa toiminnoissa pysty piirtämään tai kirjoittamaan kunnolla. Sängyssäkin vaatisi aikamoiset häkkyrät ympärilleen, että voisi tehdä kuvioita samalla, kun imettää :D

Mutta siis aivot on hereillä, jee jee. Päätin, että ryhtyisin rustailemaan blogiin tekstejä erityisesti noista kärrylenkkipohdiskeluistani, jotta voisin silleen niin ku kehittyä ihmisenä ja saada vaikkapa keskustelua aikaan tai jotain. Jos vaikuttais vähän fiksummalta kuin onkaan... tai blondimmalta tai lapsellisemmalta. Tuossa kolmen pisteen kohdalla saa naurahtaa.

Tuon päätökseni jälkeen olen kuitenkin huomannut jotain, joka vähän lässähdytti tämän suunnitelman. Mikä siinä onkin, että pään sisällä jotkut ajatelmat vaikuttavat niin paljon hienommilta ja laajemmilta kuin sitten kirjoitettuina? Jonkun lenkin jälkeen kuvittelin laatineeni jo upean käsikirjoituksen loistavaan vähän-niinku-psykologiseen opukseen tai edes elämänkerralliseen teokseen, mutta sitten kirjoitettuna ajatus ja sen taustapohdiskelutkin mahtuvat neljälle riville. Tartteisko tässä nyt käyttää jotain luovan kirjoittamisen virittelymetodia, jotta saan ns. lihaa luiden ympärille? :D

Joka tapauksessa Oppimisen Aika on alkanut. Pohdiskeltuani eloani ja mielenliikkeitäni sekä niiden vaikutuksia toimintaani olen oppinut hillitsemään, hallitsemaan, kierimään ja kellimään ja minusta on jo tullut selvästi parempi ihminen ja suuntahan on vain ylöspäin.



torstaina, elokuuta 15, 2013

Kun minusta tuli äiti

Katselen työpöydällä lojuvalle Kelan päätöspaperille piirtynyttä kahvikupin jälkeä. Ei se ole ihmeellistä, mutta tajusinpa, että enpä oikeastaan ole ennen tuollaista itse aiheuttanut. Seuraava havainto on, että koti on hiljainen ja olen ehtinyt yllättäen keskellä hiljaisuutta ajatella jotain noin tyhjänpäiväistä. Yksivuotiaamme nukkuu ja minulla on kahvia, hetken aikaa tällaista ihanuutta.

Tuttavani Twitterissä tuskaili vauvakuumettaan ja etsi keinoja sen torjumiseen. Mitäpä muutakaan siihen pystyin vastaamaan kuin "Tulisitko meille kylään vähäksi aikaa?" Vauvaperheen elämästä ei tajua kyllä mitään, jos ei asu sellaisessa perheessä, niin ainakin itse olen kokenut. Lasten saamiseen liittyy kyllä paljonkin kummallisuuksia, joita kukaan ei kerro tai joita ei löydy kirjoista. Mystisintä taitaa olla se, mitä tapahtuu vanhempien pään sisällä. On tunteita, joiden olemassaolosta olisin ehkä halunnut tietää jo etukäteen - tai niin, sitten kukaan ei enää koskaan hankkisi vauvoja! :D On ollut yllätys, kuinka rajuja, ristiriitaisia ja mielipuolisiakin tuntemuksia on saanut kokea. Itselleen joutuu tämän tästä laittamaan jäitä hattuun ja hakemaan selityksiä hormoneista ja mistä milloinkin.

No, meillä niitä vauvoja on ollut kaksi, ja molemmat ovat tuoneet tietysti omat juttunsa arkeen ja äidin mieleen. Yritin muistella ja vertailla, millainen ajatusmaailmani oli ekan ja toisen lapsen syntymän jälkeen. Kun esikoiseni syntyi "kauan, kauan sitten", olin omalle luonteelleni tyypillisesti (kuljen "lastuna elämän aalloilla") vähän puulla päähän lyöty - tuossako se nyt on, miltäs nyt pitäisi tuntua, ei minusta tunnu yhtään miltään, minua ei jännitä, en osaa mitään mutta ei se haittaa, mitä seuraavaksi tapahtuu... Sitten oli sekopäisten mielenliikkeiden vuoro: jonakin yönä synnyttäneiden osaston hämärässä huoneessa katselin nukkuvaa vauvaa pedissään ja mieleen pälkähti, että voisin oikeastaan syödä tuon vauvan tuosta. Syödä! Seuraavat sekunnit kuuntelinkin sitten ihmeissäni ja jotenkin huvittuneena vaan kellon raksutusta ja odotin, että ihan taatusti alan kuulla vielä jotain mörköjen ääniä pääni sisältä, kun alku oli noinkin hieno. No, ei niitä ääniä tullut. Kaipa tuo oli jotain alkukantaista vaistoa...

Pelot. Niitähän riittää, kun lapsia tulee, JOS ei niitä ennen sitä ollut tarpeeksi. Sitten kun siihen päälle lyödään lapsen pelot, niin hiphei vaan, kun meillä onkin lysti :/ Ensimmäisen vauvan saatuani pelot ja kamalat ajatukset hyökkäsivät päälle, kun olimme kotiutuneet. Oman kodin rauhassa sitä alkoi tajuta, mitä olin saanut aikaan. Nukkuva rääpäle herätti minut ajattelemaan, että tuo pieni, viaton ihmisen alku on täällä kamalassa maailmassa minun ansiostani, ja samalla, kun annoin hänelle elämän, annoin hänelle myös kuoleman. Tuon ajatuksen mukana vyöryi ahdistus siitä, että en voisi olla lapseni kanssa ikuisesti - tulisi vielä aikoja, kun hän joutuisi kohtaamaan kärsimyksiä, enkä minä voisi olla apuna. Miten kamalia ajatuksia ne olivatkaan. Samaan aikaan kun olin vastaanottanut hänet luokseni, olin pakotettu hyväksymään myös luopumisen.

Lapsen kasvaessa hänen tunteensa olivat myös minun tunteitani. En koskaan voinut kuvitella, kuinka pahalta minusta tuntuisi, kun lapsi kokee epätoivoista pelkoa tai surua jostakin, tai jos hän tulisi kohdelluksi epäreilusti. Se kun en pysty lupaamaan, ettei tämä suuri harmi enää koskaan tulisi kiusaamaan. Tai se, että tiedän, kuinka paljon suurempia vaikeuksia elämä tuo vielä rakkaan lapseni tielle. En ole hyvä kantamaan toisten murheita, ehkä siksi en juurikaan ole lapsia suunnitellut hankkivani. Olen pohtinut, onko tämä joillekin helpompaa, sillä minulle äitiys on välillä hyvin vaikeaa.

Kun kuopuksemme syntyi, iski suuri todellisuus kasvoille eri tavalla. Olin nähnyt ja elänyt mukana pienen lapsen elämää jo kuusi vuotta, joten nyt tiesin, mitä olin saanut syliini. Silloin iski pelko ja kauhu siitä, mitä kaikkea tulisimme menettämään, jos menettäisimme tämän lapsen. Vauvaa katsellessa näen hänet ehkä valmiimpana kuin miten näin esikoiseni. Näen pienen tytön, näen tulevat elämänvaiheet
- näen senkin, kuinka tulen taas tekemään virheitä äitiydessäni. Nyt olen panostanut kai liikaakin siihen, ettei sattuisi niitä vahinkoja, joita esikoisen kanssa sattui, vaikka tiedän ettei varovaisuutenikaan voi kaikkea estää. Esikoisenkin kanssa oltiin kyllä ihan ylihuolehtivaisia, parannettavaa olisi siis ehkä siihen toiseen suuntaan. Se kun tuntuu nykyään olevan paheksuttavaa, jos katsoo lapsensa perään liikaa. Kuopuksessamme uutta on tietysti se, että hän on tyttö. Huoh... kyllähän se omat huolensa tuo. Erityisesti pientä tyttövauvaa hoitaessani mieleeni piirtyi vielä musertavammin ajatukset siitä, mitä pahuutta maailmassa pienille vauvoillekin tehdään. Molempia lapsia katson lähes päivittäin mielessäni se onni, että nämä lapset ovat terveitä ja saaneet elää turvallista lapsen elämää.

perjantaina, heinäkuuta 19, 2013

Verkkoihminen, oletko kotona?

Kuinkas hurisee? Täällä koitetaan piristyä horisemalla edes jotain blogiin. Näitä tekstejä nyt tulee, mutta kun on aika ja energiat kortilla, niin oikeasti en oikein jaksa keskittyä näihin ja tuotokset on mitä on. Mutta oma moton tapainen on se, että vaikkei tulisi priimaa, niin tee ja julkaise silti edes jotain joskus. Määrästä voi joskus sukeutua jopa laatua :D

Jossain vaiheessa eloa olen ollut kovinkin aktiivinen verkkoasioissa, siis verkkoyhteisöjen ja verkkojulkaisemisen puolesta. Minulla on opintotaustaakin verkko-oppimiseen ja -opettamiseen, ehkä enemmän tekniseen puoleen kuin pedagogisesti, mutta intohimot ovat olleet enemmän vapaa-ajan verkkopuuhastelussa. Palasin taas pitkästä aikaa pohdiskelemaan tätä aihetta surffailtuani tovin Helin blog(e)issa. Olin kerennyt jo unohtaakin, että Heli oli minuakin mennyt kehuskelemaan blogissaan :D ja linkitellyt yhteen tekstiinikin. Helin blogin materiaalien kautta voisinkin lähteä taas tutkimaan myös tätä omaa verkkoidentiteettiä ja niin, vähän vaikea sanoa, mitä haen, mutta ehkäpä jotain arviointia omista taidoista ja verkkomaailmasta voisi tehdä ihan tulevia työnhakujakin ajatellen. Jos löytyisi jotain polkuja, joita pitäisi ja kannattaisi vahvistaa.

Ainakin sellaista olen tuuminut tekeväni, että rustaisin jossain vaiheessa kuvauksen siitä, miten sosiaalinen media on mukana arjessani koko ajan. Kun alkaa tuota miettiä, niin tajuaa, että some kulkee mukana vähän yllättävänkin paljon ja sitä huomaa myös, että some on päässyt välillä jopa ohjailemaan muita tekemisiäni. Hurjaa. Niin kai sitä tässäkin yritetään vääntämällä vääntää sisältöä blogiin, kun jossain kolkuttaa ajatus, että tätä on nyt tehtävä, jos tahdon edetä uralla siihen suuntaan, mistä tykkään - vaikkei tämä kirjoittelu uraani kyllä liitykään suoraan. No kuitenkin, nämä pohdiskelut voivat olla sen kannalta hyödyllisiä jossain vaiheessa. Palaillaan tähän asiaan tuonnempana siis!


torstaina, heinäkuuta 18, 2013

Punaviiniä muumimukista

Ilta-aikaa omassa seurassa. Kun pitäisi jo mennä nukkumaan, mutta kallisarvoinen oma aika vaan sattuu jäämään aina vain tänne klo 23 jälkeen. En muista, milloin olen saanut olla omassa rauhassa paljoakaan aikaisemmin, saati sitä, milloin olisin saanut tällaista omaa aikaa yli puolituntisen kerrallaan. Väsyttävän arjen vastapainoksi lorautan muumimukiin punkkua, sellaisen imettäjän annoksen eli en montaakaan tilkkaa.


Pohdin omaa maailmaa ja pitkän yhteiselon ja parisuhdemaailman... no, omituisuuksia, suoraan sanottuna. Vuosi vuodelta viisastun näistä ihmeistä, mutta samaan aikaan en muutu yhtään miksikään. Toisinaan tuntuu, että kaikki oleellinen tiivistyy huvittavan pieniin yksityiskohtiin arjessa. Ne ovat niitä nalkutuksen aiheita tai kohtia, joissa erityisesti puhalletaan yhteen hiileen, usein jopa molempia samanaikaisesti. Tällaisissa asioissa asuu outo hiljainen tieto - tasapaino ja harmonia, jota kuuluu tukea mutta jota myös horjutetaan joka päivä. Samaan aikaan uskon, että joukossamme on myös niitä, jotka eivät huomaa tai noteeraa tällaisia asioita mitenkään. Voi tietysti olla niinkin, että minun eloni vaan on niin kertakaikkisen kummallista, että kuulunkin harvinaisuuksiin tällä saralla. Meillä yksi kulmakivistä on kahvinkeitin.


Mieheni on hämmentävän tarkka kahvinkeittimen käytöstä. Pannu ja suodatin on pidettävä puhtaana, se pitää huuhdella käytön jälkeen ja sinne on jätettävä jostain syystä vähän vettä pohjalle - tai "oikea" tapa on jättää melkein puoli pannullista vettä pannuun. Minulla on sietämistä siinä, että muuten aika huithapeli jannu, joka jättää kaikki tekemisensä yleensä levälleen ja tavarat sinne, missä niitä on viimeksi käytetty, voi olla mistään näin tarkka. Että pitäisikö sitä olla sitten tyytyväinen, että no on sentään yhdessä asiassa topakkana? Reipas poika! :D Vanhan kahvinkeittimemme aikaan mietin usein, miksi ihmeessä vesisäiliöön kertyy ruskeaa likaa, eli onko vesijohtovetemme oikeasti niin kuparista tai jotain, kun sitä tulee sinne. Likaisuuden syynä olin kuitenkin - niinpä niin - minä itse, koska en ollut käyttänyt kahvinkeitintä miehen tapoihin osuvalla huolellisuudella. Minä olin siis huuhdellut pannua puolihuolimattomasti ja miten sattuu, sinne oli jäänyt kuitenkin aina vähän kahvia, ja sitten kun mies rupesi keittämään kahvia, hän kippasikin ne pannussa säilötyt vedet sinne uuden kahvin pohjaksi! En tiedä, kuinka monta vuotta olimme keitelleet kahveja näin holtittomasti, oikeastaan on hyvä, että kotona on alettu keittää enemmän kahvia ihan vasta viime vuosina. Kun sitten eräänä iltapäivänä huomasin tämän ristiriidan kahvinkeittotekniikoissamme, olisi siinä ollut hyvä aihe mojovalle riidalle ihan vaan päivän piristykseksi. Mutta oikeasti, ei tällaisista asioista riidellä, ei meillä. Minä äimistelin, ehkä turhan tylysti kieltämättä, ja mies tuhahteli, että no anteeks ny sitte ja että hohhoijaa, onpa muka tärkeä asia tämäkin... Emme tehneet mitään sopimusta siitä, miten kahvinkeitto tulisi jatkossa tehdä, vaan kuten monissa, monissa muissakin asioissa, kumpikin kai päätti omassa mielessään petrata vähän jossakin kohtaa ja homma jatkuisi niin kuin jatkuisi. Minä tiedän, että pannua kannattanee välillä huuhdella paremmin (kun mies on kotona) ja ukko ehkä ottaa välillä tuoreet vedet kahvia varten. Meillä ei pahemmin keskustella tai neuvotella. Välillä rakastan tällaista kumppanuutta, sillä mitään en niin inhoa kuin kaikesta mahdollisesta koko ajan inisemistä ja sen seurauksena kaikkien asioiden puimista läpikotaisin ja kokonaan keskustelemalla niin, että jauhetaan ja jauhetaan. Tai en minä tiedä, onko se sellaista, kun missään elämäni vaiheessa en ole mistään asioista jaksanut keskustella kovin pitkällisesti. Krhm. On mahtavaa elellä ja olla, antaa elämän kulkea ja asioiden tapahtua. Mutta kyllä sitä kommunikaatiota välillä voisi olla enemmän - harmittelen ainakin omassa päässäni sitä, että olen niin hirveän kauhean väsyvä ihminen, sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kovin väsyvä. Huokaus.


tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Kohtaamisia lenkkipolulla - mieluiten ei


Tässä sitä mennään. Hieno ilma, kauniit maisemat. Kyllä kelpaa kärrytellä, vaikka väsyttää hirveästi. Nukahtihan se vauva onneksi lopulta. Nyt jos edes 10 minuuttia vielä torkkuisi, niin selvitään illasta helpommin. Jos edes sen kymmenen minuuttia... no, mieluiten tunnin vielä.
Jaa mutta kukas se sieltä tulee vastaan... onko se... eihän? No onhan se... joo on. Tuleeko se tänne polulle? No tuleehan se, tietysti. Kai se on tervehdittävä... kunpa ei jäisi juttelemaan, meen vaan nopeasti eteenpäin, ei nyt oikeasti huvita jutella... ei ois kyl tarvinnut törmätä nyt. Miten kauan siitä onkaan, kun on viimeksi juteltu, eihän me edes tunneta ja on se niin outokin ja... äääh, nyt se tulee...
- Hei...
- No terve!
- Eheh (no voi nyt prkl se pysähtyi!)
- No sielläkö se... teidän pieni, on jo niin iso!
- (no nyt se heräsi, voi eiii)
- No heiiii kukas se siellä kurkkii!!
- (voi luoja...) Niin... 9 kuukautta se nyt.
- Mikä nimi?
- Pirkko* (ei helvetti, jääkö tuo oikeesti nyt hölisemään tähän? Voisinko vaan lähtee kävelemään.. mulla ei oo sulle mitään asiaa)
- Ai, mun äiti oli Pirkko! Joo! Voi siellä se katselee...
- (niin että joko päästäis jatkamaan matkaa ja silleen?)
- No mites se isoveli, eskarissa on ja?
- Mm, ihan hyvin menee
- Joo niin se meidän Pekkakin sit... läpälää plää läpä läpä
- (nyt tuo vauva alkaa jo ihmetellä mitä me tässä seisotaan, sori nyt, äiti joutuu tässä  nyt vaan olemaan ja hymyilemään...)
- Voii, vilkutatko sinä minulle?
- (...)
- Vieläkö hän syö yöllä paljon?
- Joo... (miksi mä vastaan tähän kysymykseen edes?!)
 Kyllähän se aika paljon syö (eikö oikeasti voi valehdella, ole nyt nainen hiljaa!), nää meidän lapset on semmoisia että imetetty aina ja paljon. (Nyt tulee varmaan tarina siitä, miten Pekka itki vain kolme yötä putkeen pimeässä, kun opetettiin nukkumaan ilman maitoa ja ihan on kaikki yöt nukkunut sen jälkeen ja hohhoijaa.)
- Niin, hehe.
- (no niinpä juuri)
- Semmoistahan se on... (Ja niin tarina jatkui allergiateemaan ja kaikkeen muuhun hyvin kiinnostavaan sillä hetkellä). No mutta hyvää kevään jatkoa tai eihän se enää kevät ole, nyt on kesä!
- On, nyt se on. Mm. No hei vaan...
- Hei hei hei, nähdään taas!
- (tottahan toki)


maanantaina, toukokuuta 13, 2013

Onnen palasia

Voi tavaton tätä minun blogiani. Niin olisi taas huollon - okei, elvytyksen tarpeessa. Tämä on kuin mummolan vintti - puoliksi unohdettu, pölyinen ja ankea, mutta jostain välistä, ainakin helteisenä kesäpäivänä, pilkistelee hellyttäviä palasia (entisestä) elämästä. Mummolan vintillä katseltiin niitä samoja vanhoja tavaroita aina uudelleen ja uudelleen. Ja edellisen kesän leikit saattoivat olla nurkassa ennallaan, koska ei vintillä juuri kukaan käynyt paljon muuta tekemässä kuin viemässä tai tuomassa kesä- tai talvimatot roikkumaan.

Minun eloni on nykyään vauva-arkea ja lastenhoitoa. Tässä arjessa löytää taas uudenlaisia, tai ehkä välillä unohdettuja näkökulmia maailmaan. Kun ei ole aikaa kummemmin mihinkään, joutuu väkisinkin yksinkertaistamaan ja ennen kaikkea pysähtymään tähän ja nyt. Silloin saatan nähdä paremmin, mitkä ovat onneni palasia tässä hetkessä.



Kauan sitä valmistelin ja suunnittelin, tilasin muutamia kankaita, pyörittelin tarvikkeita ympäriinsä ja piirtelin kaavoja vähitellen, kunnes lopulta pääsin ompelemaan! Viimeksi olin tainnut ommella syksyllä 2011, joten ei ollut mikään yllätys, että nyt olisin voinut nyt ommella, leikata, värkätä ja taas ommella vaikka kolme vuorokautta putkeen. Sain aikaiseksi isommalle lapselle fleecehousut ja pienemmälle parit housukokeilut, mm. nuo kuvassa näkyvät pussihousut. Kuviollinen trikookangas on hankittu Seliasta. Näyttää siltä, ettei tuota kangasta enää sieltä löydykään, joten en muista nimeä. Höh... 

Mutta niin vaan uudestaan ja uudestaan huomaan, että käsityöläisyys minussa jollakin tavalla asuu ja kaikki omin käsin näpertäminen tekee onnelliseksi. Sitten kun vielä on sellainen illuusio, että muka osaisin aika paljon kaikenlaista, niin ne näperrykset ovat usein aika vitsikkäitä: aloitan, sähellän, teen ja työstän, mokaan, peitän virhettä, mokaan vähän lisää, suttaan liimalla tai värillä, leikkaan väärästä kohdasta, kun en jaksa käyttää malleja jne. Mutta loppujen lopuksi olen niin tyytyväinen kaiken sen sotkun keskellä! :)

Olen nyt keväällä tutustunut vihdoin Pinterestiin ja sieltäpä löytyykin aivan holtittomasti askartelu- ja ompeluideoita. Se on ihan kiva, mutta toisaalta hyvin turhauttavaa, kun tekisi mieli kokeilla kaikenlaista, mutta ei oikeasti mitään ehdi oikein koskaan tehdä.  Ei sillä, että kyllä osaisinkaan mitä tahansa, mutta itselleni tyypillisesti olen aika äkkiä kaikkea käsillä tekemistä kokeilemassa. Talteen Pinterest-"tauluille" on kertynyt "vasta" noin miljoona kiinnostavaa mallia ja ohjetta - katso vaikka tästä :D