Setämiesten maailma

Paniikki päällä, mistäpä muustakaan taas kerran kuin vanhenemisesta. Kuulun täti-ihmisten ja setämiesten maailmaan, tilastoissa meistä puhutaan myös nimellä "vakiintuneet"... tai taidan sentään itse vielä olla siinä "vakiintumisikäiset"-ryhmässä ja "vakiintuneisuuteen" on vielä kolme vuotta aikaa. Setämiesten maailmassa harrastetaan lätkästä ja formuloista Puhumista, saadaan kiksejä toimiston tätien naurattamisesta kahvitunnilla ja joskus harvoin viikonloppuna Istutaan tuopin äärellä (tuoppiin nojaten) baarissa, eikä ole edes kovin merkityksellistä, onko siinä baarissa hyvää vai huonoa musiikkia tai että onko siellä baarissa ketään muita ihmisiä. Setämies - kuten myös tietysti täti-ihminen - käyttäytyy hillitysti ja osaa argumentoida, enimmäkseen Omista Tärkeistä Asioistaan. Kuvioon kuuluu Big Brother -ohjelman päivittely: voi kun siellä on pistetty lapsellisia ihmisiä suljettuun tilaan ja voi kun kolmekymppisetkin käyttäytyy kuin teinipissikset alkoholin vaikutuksen alaisena (itsehän kun ei koskaan pikkujouluissa pissitä keskelle katua ympäripäissään). Minulla on vielä oppimista täti-ihmisyydessä. Minusta kun tuntuu, ettei minulla ole koskaan mitään viisasta sanottavaa.

Yliopistolta tuli kysely työelämään sijoittumisesta. On vaikeaa, taas kerran, sijoittaa itseään sen kysymysten vaihtoehtoihin. Mikä se on, kun opiskellaan yhdeksän vuotta ja tehdään samaan aikaan suurin osa ajasta töitä, eli ollaan periaatteessa päätoimisesti työssä (kuitenkin osa-aikaisen sopimuksella) ja sivutoimisesti opiskelijana sekä hankitaan kesken kaiken vielä lapsi? Tai se tilanne, kun ollaan hoitovapaalla, työttömänä ja osa-aikatyössä yhtä aikaa? Eli ollaanko sitä sitten hoito-/vanhempainvapaalla, työttömänä vai mikä, ja kuinka pian valmistumiseni jälkeen työllistyin? Työllistyin kuitenkin jo 10 kk ennen valmistumistani, mutta en tietenkään koulutustani vastaavaan työhön - miksi? Ehkä mieluummin vastaan, että olen työskennellyt koulutustani vastaavassa työssä, kun en osaa vastata kysymykseen, minkä vuoksi olen mennyt koulutustani vastaamattomaan työhön. Ja kysymysmerkki. Kuinka kauan olin työttömänä valmistumiseni jälkeen..? Käytännössä se oli varmaan 10 päivää, jonka jälkeen olin työssä 2 päivää ja sitten taas 7 päivää työttömänä ja 3 päivää työssä. Mutta minähän olin myös hoitovapaalla? No, se varmaan on kyselyn tekijöillä tiedossa, että työttömyys ja perhevapaa voivat olla päällä yhtä aikaa.

Vielä muutamia kysymyksiä tämänhetkisestä työpaikasta - mitkä näistä tiedoista ja taidoista ovat tärkeitä nykyisessä työssäsi ja miten hyvin yliopisto-opiskelu kehitti kyseisiä työelämävalmiuksia? Otetaanpa vaikka tuo "esimiestaidot", hmm... Jotenkin yllättävästi jotain tällaistakin osaamista on joutunut itsestään repimään, vaikka sihteerityössä nimikkeen perusteella tällä hetkellä onkin. Mutta kuinka opiskelu yliopistossa kehitti tällaisia valmiuksia? Jaa-a... Yksi mielenkiintoinen floppi yliopistokoulutuksessani on ollut kielitaitojen kehittäminen, siihen voin vastata aivan rehellisesti 1 "erittäin puutteellisesti", sillä omalla kohdallani kaikki kielikurssit ovat olleet sellaista "opiskelija jonosta liukuhihnalle, monisteita kouraan ja läsnäolopakko, esitelmä, tentti ja heippa"-tyyppisiä paketteja, joista ei ole jäänyt yhtään mitään käteen tai päähän. Ei kyllä voi kieltää, että olisi kiinnostanutkaan siihen aikaan sen enempää panostaa, vaikka ei joku ylimääräinen opintoviikko olisi hyödyksi silläkin saralla ollut (mut ku niitä opintoviikkoja kertyi se reilut pari sataa ilmankin...).

Matkailua vai hörhöilyä?

Näin lapsiperheenä on kaikesta tullut vaikeampaa. Tai minullehan kaikki on heti niin Kamalan Vaikeaa suorastaan ylitsepääsemätöntä hysteriakriisiä, kun on vähänkään mutkikkaampaa kuin "normaalisti". Parissa vuodessa olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että matkailu ei kannata. Ensinnäkin on se pakkaaminen: lapsen kanssa tavaraa täytyy ottaa noin kolminkertainen määrä kahdestaan matkustamiseen verrattuna. Ja pakkaaminen on helvetillistä - sitä ollaan kuitenkin viimeisenä yönä neljän aikaan totaalisen raivon vallassa siirtelemässä vaatekasoja ja ties mitä tarpeistoja paikasta toiseen, etsimässä jotain kadoksissa olevaa tavaraa ja tajuamassa, että ei se kaikki kuitenkaan mahdu mukaan, ja etukäteen voi myös riehua siitä, kun jotain tärkeää kuitenkin unohtuu. Tässä vaiheessa kadun viimeistään matkan varaamista - tätä ennen olen ehtinyt katua sitä ehkä pari kertaa ihan vaan sen takia, että ennen matkaa joutuu aina tekemään joitakin erinäisiä valmisteluita (kun on vaikkapa nyt noi kissat) ja painamaan töissäkin ihan vaan piruuttaan pitkää päivää, kun ei se talo muka pysy pystyssä minun poissa ollessani. Onko se sitten ihme, että lentokoneeseen päästyään alkaa tihrustaa itkua muustakin syystä kuin jännityksestä eli ihan vaan helpotuksenkin takia?

Matkustusintooni on alkanut nykyään vaikuttaa myös jostakin minuun muuttanut ekohörhöily. Minä en ole sitä tilannut, mutta - kuten on tapana sanoa - näinä kamalina aikoina en voi olla ajattelematta toimintani jälkiä maailmaan ja muihin ihmisiin. Olen sitä mietiskellyt ja pohdiskellut; miksi minuun iskee vastenmielisyyden tunne, kun puhutaan rantalomista, all inclusiveista, kaukolennoista ja vuokra-autoista. Onhan siinä osa sitäkin, että minä nyt vaan en tykkää viedä kalpeita kinkkujani aurinkoon ihmisten ilmoille, ne viihtyvät niin paljon paremmin farmarihousun sisällä 7 asteen pohjolan lämmöissä - ehkä vielä mielellään pimeässä, jos saa valita. Minua puhutteli suuresti se Nalle Puh (vai Muumi?) -lehden takakannessa näkemäni mainos: perhe, siis äiti ja isä parin lapsen kanssa, retkotti uimarannalla auringossa ja lukijalle näkyivät lähimpänä heidän paljaat jalkapohjansa. Taustalla perinteistä merimaisemaa, tietenkin. Kun mainostettava matkakohde oli kai Intia tai joku muu kaukoidän kohde, jossa väestöstä iso osa elää kehitysmaaoloissa ja muutenkin löytyy jos jonkinlaista kehitettävää, niin minun mielikuvani oli ensimmäisenä se, että miksi hitossa me mentäis tuonne paistattelemaan, kun ei tuolla maassa monet lapsista edes koskaan saa käteensä tällaista Nalle Puh (tai Muumi) - lehteä! Että me siellä vaan maattais auringossa, kun vähän matkan päässä pikkutenavat tarpoo kaatopaikalla lasinsirpaleissa keräämässä muovipussin palasia vuorokauden ympäri. No joo... sanotaan, että monissa köyhissä maissa se köyhempi osa väestöstä hyötyy eniten matkailuelinkeinosta, mutta hyötyy siellä siitä kyllä moni muukin. Ja mitähän järkeä sitä on pöristellä ympäri maapalloa lentokoneella saastuttamassa ihan vaan huvin vuoksi? Minua ei nappaisi ainakaan, vaikka kyllä minä sinne New Yorkiin aion vielä kerran matkustaa. Ekomatkaaja maksaa lennostaan vapaaehtoista ympäristömaksua. Kaipa sekin on jonkinlainen ratkaisu, jos kerran pakko on päästä ja onni löytyy vain kaukaa.

Talvi taitaa olla tulossa. Jyväskylässä satoi tänään räntää ja vettä - ja illaksi tiet ovat jäätyneet vaarallisen liukkaiksi. Joka vuosi toivon, että kesä tulisi seuraavana aamuna, mutta eihän se tapahdu. Seuraavaksi täytyy varmaan alkaa etsiä sitä kaappia josta pääsisi ei Narniaan vaan johonkin lämpimään paikkaan. Yäääk... syyskuun puolivälissä tuli ekat joulumainokset ja kohta kaupoissakin raikaa joululaulut. On niin monta kuukautta vielä helmikuuhun.

P niin kuin perjantai

Asiakaslehdet Me ja Yhteishyvä ovat paiskanneet lukijoitaan rumilla rillipäänaisilla - naiset eivät ole rumia, mutta ne silmälasit :-/. Näyttää siltä, että tämän blogin voi hiljalleen omistaa kauhistelulleni muodin kelkasta putoamisesta. Enhän minä onneton edes tajua, ovatko ne BB-talon asukkien käyttämät imagolasit oikeasti hyvännäköisiä vai vitsin vuoksi päähän läntättyjä. En todellakaan.

Elämän kelkasta minä taidan olla putoamassa muutenkin. Löysin taas kerran tiistai-iltana itseni selittämästä kavereille, kuinka haluaisin joskus (tai ehkä useamminkin) repäistä ja viettää aikaa kuten joskus 17-vuotiaana: olla ja mennä kavereiden kanssa aamuun asti sen kummemmin suunnittelematta, mitä tehdään ja missä, keksiä kaikenlaista hölmöä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaverit ne vaan nyökkäilivät myötätuntoisina mutta eivät tainneet taaskaan lähteä mukaan näihin aatoksiini. On kuulemma nähty ne ajat, tai oikeastaan ei edes muisteta (tai haluta muistaa), mitä silloin tehtiin.

Ja minähän nyt olen tämmöinen äiti. Minkälainen äiti se tämmöinen äiti on, kun tänäkin aamuna huomasin ulkona olevan 4 astetta pakkasta, eikä lapselle löytynyt edes talvikenkiä? Tai löytyi joo - yksi aikoja sitten pieneksi jäänyt kenkä. Jo monta viikkoa, ellei kuukautta, on pitänyt ostaa pojalle uudet tarralenkkaritkin, mutta näyttää tulevan talvi ennen kuin niitäkään on ehditty hankkia. Kai se olisi vaan tsempattava ja pistettävä taas tuota vaate- ja kenkävarastoa kuntoon niin pojalta kuin itseltäkin... jos vaan jaksaisi jotain.

Ollaan taas väsyttävässä illassa, jossa kolmevuotias pistää parastaan saadakseen äidin ja isän suunnitelmat sekaisin tai ainakin kaiken pyörimään oman tahtonsa mukaan. Kohta minä kellistyn nukuttamaan sitä pimeään lastenhuoneeseen ja vedän mehevät kahden tunnin iltapäikkärit, jonka jälkeen on yleensä enää turha tepsutella leffahuoneeseen ihmettelemään, että mitäs täällä tänään onkaan ohjelmistossa.