Some-viehätystä

Onhan se myönnettävä, että minussa asuu taipumus hurahtaa sosiaaliseen mediaan (ainahan minulla on uusi addiktion kohde haussa). En minä niissä kovin syvällisiin sfääreihin pääse tai minkäänmoiseksi asiantuntijaksi koskaan tule, mutta ne ovat minulle ennen kaikkea väline päästä tietoiseksi maailman menosta. Olen pohtinut, mikä niissä koukuttaa ja viehättää. Ajatukset vievät vanhoihin hyviin Sunpoint.netin aikoihin. Oi niitä aikoja :). Eksyin sattumalta paikkaan, jossa deittien etsiminen ja vastakkaisen sukupuolen vonkaaminen eivät olleetkaan kävijöiden ensisijaisia tavoitteita kuten useimmissa chateissa ja muilla foorumeilla siihen aikaan, vaan samantien pääsikin osaksi yhteisöä jutskailemaan "niitä näitä". Chat-huoneen vakioporukan kesken tuntui heti alusta asti syntyvän yhteisöllisyyttä, joka perustui samankaltaisiin näkemyksiin verkkoviestinnän mahdollisuuksista - ja toki siihen yhteiseen paikkaan, johon iltaisin työ- ja koulupäivien jälkeen kerta toisensa jälkeen kokoonnuttiin. Sunpointin kaatuessa yhteisö siirtyi IRCiin ja elää siellä vielä jossakin muodossa #sunchat-kanavalla.

Minulle sosiaalisen median palveluissa on nykyään tätä samaa viehätystä. Ei tunnu ollenkaan hullummalta törmätä samoin ajatteleviin ihmisiin sattumalta, siellä täällä ja silloin tällöin. Tai ihan vaan viihdyttää itseään tuntemattomien ihmisten välittämillä tiedoilla, kuvilla, leikkimielisillä ajatuksilla. Itse tosin palloilen sosiaalisissa medioissa samalla tavalla pipipäänä kuin muutenkin elämässä. Muut ovat niin asiallisia, ja minä vaan raportoin hölmön elämäni pienistä asioista. Suomalainen some-skene koostuu pitkälti asiasta innostuneista asiantuntijoista, ja mistä nyt en erityisemmin innostu itse, sosiaalisen median markkinointimahdollisuuksiin liittyvistä sovellutuksista kiinnostuneesta väestä. Nämä sisällöt kun vaan malttaa suodattaa ohitsensa, niin viihtyy Twitterissäkin oikein mainiosti. Ja jos vaan aikuiset ihmiset innostuvat leikkimään asioilla tai kielellä, niin minä olen myyty pitkäksi aikaa :).

Ongelmana tässä kaikessa näyttää kuitenkin olevan se, etten pysy perässä, mitä kaikkia mahdollisuuksia sosiaaliset mediat (lähinnä Twitter ja sen kaikki soveltamismahdollisuudet) tarjoavat. Jotta pysyisi bileissä mukana, olisi tiedettävä, mistä puhutaan. Jatkuva pihalla oleminen ei tietysti kovin kannustavaa ole, vaikka minä sinnikkäästi aika pitkälle jutuissa roikunkin ilman kovin kummoista tietoa. Osaamiseni rajoittuu pariin suosittuun palveluun, ja kaikki vähänkään syvemmälle mennyt tietämys on syntynyt työni kautta, kun asioista vaan on täytynyt ottaa selvää. Mahdollisuuksia olisi, aikaa ei. Ja kuten olen sanonut, tärkeintä on sosiaalisen median kautta löytämäni tie uuteen tietoon ja ajatusten jakamiseen. Olisihan se hienoa olla guru jossain tällaisessa, mutta näyttää olevan sellaisiakin yhden Suomen tarpeisiin jo ihan riittävästi. Jäädään seuraamaan tilannetta.

Kuinka pitkään ihmisen täytyy kestää tätä mokailua?

Minusta alkaa tuntua siltä, että 31 vuotta on jo aikalailla tarpeeksi. En tosiaankaan tiedä, kestänkö kohta enää elämää itseni seurassa. Jatkuvaa mokailua, virheitä, vääriä valintoja, huonoa tuuria, epäonnistumista. Hajoilua paineen alla. En kertakaikkiaan kestä tällaista. Olen esimerkiksi jo miljoona kertaa myöhästynyt bussista tai ajautunut väärälle linjalle, josta normaalin ihmisen luulisi jo oppivan jotain, mutta ei, virheet pitää toistaa vähintään kymmenen kertaa ja varioida kaikki mahdolliset väärät ratkaisut. Aina parempi, jos omista mokistaan saa tuotettua kiitettävästi vaivaa myös ulkopuoliselle. Tällä hetkellä olen totaalisen väsynyt aivan kaikkeen, ja kun näen tämän kaiken vaan kiertävän kehää (helvetti jonkun saamarin maksatushakemusten rytmin mukaan perkele!!!) ja samojen tilanteiden toistuvan aina muutamien viikkojen välein, niin onko tätä järkeä jatkaa. Vähän väliä päässäni poksahtaa, kun työtaakka kasvaa liian suureksi, ja minusta tulee huonosti käyttäytyvä idiootti, joka säätää ja vääntää ja kääntää typeriä töitään, eikä siltikään saa mitään kunnolla hoidettua. Ihmettelen, ettei minun jo käsketä töissä pakata kassejani ja häipyä etsimään uraa itselleni sopivammista paikoista... ja itse mietin, että olisiko minulle kuitenkin joku leudompi paikka olemassa jossakin. Ehkä mieliparantolassa.

Kun tämän kaiken laittaa galaksien mittakaavaan, eivät huoleni ole mikrobinkaan pierun arvoisia. Tuolla jossain tallustaa ihmisiä, jotka ehkä juuri tajuavat tämän kokonaisuuden. Onnea vaan heillekin.

Tähti

Kävelimme pojan kanssa hoitopaikasta kotia kohti. Talvinen iltapäivä, mutta vielä ihan valoisaa.

"Äiti, tuolla on tähti!"
"Missä?"
"Tuolla tuon viivan alla taivaalla."
"Jaa... äiti ei taida nähdä sitä tähteä."



Vara-äitini Rose-Marie kuoli tämän päivän iltana kello 18.