Verkkoihminen, oletko kotona?

Kuinkas hurisee? Täällä koitetaan piristyä horisemalla edes jotain blogiin. Näitä tekstejä nyt tulee, mutta kun on aika ja energiat kortilla, niin oikeasti en oikein jaksa keskittyä näihin ja tuotokset on mitä on. Mutta oma moton tapainen on se, että vaikkei tulisi priimaa, niin tee ja julkaise silti edes jotain joskus. Määrästä voi joskus sukeutua jopa laatua :D

Jossain vaiheessa eloa olen ollut kovinkin aktiivinen verkkoasioissa, siis verkkoyhteisöjen ja verkkojulkaisemisen puolesta. Minulla on opintotaustaakin verkko-oppimiseen ja -opettamiseen, ehkä enemmän tekniseen puoleen kuin pedagogisesti, mutta intohimot ovat olleet enemmän vapaa-ajan verkkopuuhastelussa. Palasin taas pitkästä aikaa pohdiskelemaan tätä aihetta surffailtuani tovin Helin blog(e)issa. Olin kerennyt jo unohtaakin, että Heli oli minuakin mennyt kehuskelemaan blogissaan :D ja linkitellyt yhteen tekstiinikin. Helin blogin materiaalien kautta voisinkin lähteä taas tutkimaan myös tätä omaa verkkoidentiteettiä ja niin, vähän vaikea sanoa, mitä haen, mutta ehkäpä jotain arviointia omista taidoista ja verkkomaailmasta voisi tehdä ihan tulevia työnhakujakin ajatellen. Jos löytyisi jotain polkuja, joita pitäisi ja kannattaisi vahvistaa.

Ainakin sellaista olen tuuminut tekeväni, että rustaisin jossain vaiheessa kuvauksen siitä, miten sosiaalinen media on mukana arjessani koko ajan. Kun alkaa tuota miettiä, niin tajuaa, että some kulkee mukana vähän yllättävänkin paljon ja sitä huomaa myös, että some on päässyt välillä jopa ohjailemaan muita tekemisiäni. Hurjaa. Niin kai sitä tässäkin yritetään vääntämällä vääntää sisältöä blogiin, kun jossain kolkuttaa ajatus, että tätä on nyt tehtävä, jos tahdon edetä uralla siihen suuntaan, mistä tykkään - vaikkei tämä kirjoittelu uraani kyllä liitykään suoraan. No kuitenkin, nämä pohdiskelut voivat olla sen kannalta hyödyllisiä jossain vaiheessa. Palaillaan tähän asiaan tuonnempana siis!

Punaviiniä muumimukista

Ilta-aikaa omassa seurassa. Kun pitäisi jo mennä nukkumaan, mutta kallisarvoinen oma aika vaan sattuu jäämään aina vain tänne klo 23 jälkeen. En muista, milloin olen saanut olla omassa rauhassa paljoakaan aikaisemmin, saati sitä, milloin olisin saanut tällaista omaa aikaa yli puolituntisen kerrallaan. Väsyttävän arjen vastapainoksi lorautan muumimukiin punkkua, sellaisen imettäjän annoksen eli en montaakaan tilkkaa.


Pohdin omaa maailmaa ja pitkän yhteiselon ja parisuhdemaailman... no, omituisuuksia, suoraan sanottuna. Vuosi vuodelta viisastun näistä ihmeistä, mutta samaan aikaan en muutu yhtään miksikään. Toisinaan tuntuu, että kaikki oleellinen tiivistyy huvittavan pieniin yksityiskohtiin arjessa. Ne ovat niitä nalkutuksen aiheita tai kohtia, joissa erityisesti puhalletaan yhteen hiileen, usein jopa molempia samanaikaisesti. Tällaisissa asioissa asuu outo hiljainen tieto - tasapaino ja harmonia, jota kuuluu tukea mutta jota myös horjutetaan joka päivä. Samaan aikaan uskon, että joukossamme on myös niitä, jotka eivät huomaa tai noteeraa tällaisia asioita mitenkään. Voi tietysti olla niinkin, että minun eloni vaan on niin kertakaikkisen kummallista, että kuulunkin harvinaisuuksiin tällä saralla. Meillä yksi kulmakivistä on kahvinkeitin.

Mieheni on hämmentävän tarkka kahvinkeittimen käytöstä. Pannu ja suodatin on pidettävä puhtaana, se pitää huuhdella käytön jälkeen ja sinne on jätettävä jostain syystä vähän vettä pohjalle - tai "oikea" tapa on jättää melkein puoli pannullista vettä pannuun. Minulla on sietämistä siinä, että muuten aika huithapeli jannu, joka jättää kaikki tekemisensä yleensä levälleen ja tavarat sinne, missä niitä on viimeksi käytetty, voi olla mistään näin tarkka. Että pitäisikö sitä olla sitten tyytyväinen, että no on sentään yhdessä asiassa topakkana? Reipas poika! :D Vanhan kahvinkeittimemme aikaan mietin usein, miksi ihmeessä vesisäiliöön kertyy ruskeaa likaa, eli onko vesijohtovetemme oikeasti niin kuparista tai jotain, kun sitä tulee sinne. Likaisuuden syynä olin kuitenkin - niinpä niin - minä itse, koska en ollut käyttänyt kahvinkeitintä miehen tapoihin osuvalla huolellisuudella. Minä olin siis huuhdellut pannua puolihuolimattomasti ja miten sattuu, sinne oli jäänyt kuitenkin aina vähän kahvia, ja sitten kun mies rupesi keittämään kahvia, hän kippasikin ne pannussa säilötyt vedet sinne uuden kahvin pohjaksi! En tiedä, kuinka monta vuotta olimme keitelleet kahveja näin holtittomasti, oikeastaan on hyvä, että kotona on alettu keittää enemmän kahvia ihan vasta viime vuosina. Kun sitten eräänä iltapäivänä huomasin tämän ristiriidan kahvinkeittotekniikoissamme, olisi siinä ollut hyvä aihe mojovalle riidalle ihan vaan päivän piristykseksi. Mutta oikeasti, ei tällaisista asioista riidellä, ei meillä. Minä äimistelin, ehkä turhan tylysti kieltämättä, ja mies tuhahteli, että no anteeks ny sitte ja että hohhoijaa, onpa muka tärkeä asia tämäkin... Emme tehneet mitään sopimusta siitä, miten kahvinkeitto tulisi jatkossa tehdä, vaan kuten monissa, monissa muissakin asioissa, kumpikin kai päätti omassa mielessään petrata vähän jossakin kohtaa ja homma jatkuisi niin kuin jatkuisi. Minä tiedän, että pannua kannattanee välillä huuhdella paremmin (kun mies on kotona) ja ukko ehkä ottaa välillä tuoreet vedet kahvia varten. Meillä ei pahemmin keskustella tai neuvotella. Välillä rakastan tällaista kumppanuutta, sillä mitään en niin inhoa kuin kaikesta mahdollisesta koko ajan inisemistä ja sen seurauksena kaikkien asioiden puimista läpikotaisin ja kokonaan keskustelemalla niin, että jauhetaan ja jauhetaan. Tai en minä tiedä, onko se sellaista, kun missään elämäni vaiheessa en ole mistään asioista jaksanut keskustella kovin pitkällisesti. Krhm. On mahtavaa elellä ja olla, antaa elämän kulkea ja asioiden tapahtua. Mutta kyllä sitä kommunikaatiota välillä voisi olla enemmän - harmittelen ainakin omassa päässäni sitä, että olen niin hirveän kauhean väsyvä ihminen, sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kovin väsyvä. Huokaus.