maanantaina, joulukuuta 27, 2010

Pikkuotuksia meidän nurkilta

Elli Pupu

Tämä pieni ja hieno pupu on ensimmäinen pikkuotus, joka m
eille tänä vuonna ilmestyi. Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.

Elli Pupu on hienostunut mutta myös verraton ystävä, niin lämminsydäminen ja empaattinen kuin vain pieni kani voi olla.











Karhu-Reidar

Karhu-Reidar on parkanolainen peruskarhu, jolle elämässä tärkeintä ovat paahdetut mantelit ja hyvä kirjallisuus.

Tämä mutkaton tuttavuus muutti jouluna äitini ja hänen miehensä kämppikseksi.


Hillevi Kisu

Hillevi on pikkukylän kesytön kasvatti, joka lähti jo nuorena kaupunkiin etsimään keinoa päästä maailmanmaineeseen esiintyvänä tanssitaiteilijana. Soma mutta pippurinen pieni kissa on nähnyt matkallaan monenlaista kynnenheiluttelijaa, eikä arviltakaan ole vältytty.



Siskoni adoptoi Hillevi Kisun tänä jouluna, ja yläkaupungilla Hillevi onkin lähempänä kulttuuripiirejä kuin koskaan aiemmin.












Pinja Pupu


Pinja on Elli-pupun pikkusisko, joka käänteessä kuin siskonsa peilikuva. Pinja-pupun keräilee simpukankuoria ja haaveilee purjehduksesta... ainakin Italiaan asti.

Pinja Pupu matkusti ennen joulua kummityttöni luokse asumaan.








Kukahan mahtaa olla seuraava eläinystävämme? Ehkäpä hienostunut kaupunkipossu tai rokki-alpakka...

Näiden ohjeet ovat kirjasta Supersöpöt maskotit (Trench 2009).
Olen tehnyt näiden jälkeen amigurumeja myös kirjasta Amigurumi. Virkkaa omat maskottisi (Bengtsson 2010).

tiistaina, joulukuuta 14, 2010

Elämän mittainen pukeutumiskriisi

En ole koskaan osannut pukeutua oikein. Elämän lähestyessä jo keski-ikää tajuaa menetetyt tilaisuudet karvaasti. Miten sitä onkin osannut pukeutua aina väärin, niin eri tavalla kuin sen ikäisenä kuuluisi pukeutua?

Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...

Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.

Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.

Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.

Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?

Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.

sunnuntaina, marraskuuta 21, 2010

Oma rakas kaaokseni

Pois elämääni rasittamasta ovat siirtyneet myös

16. Kuivia ripsivärejä
17. Vanhoja, hajonneita huulipunia
18. Rikkinäinen reppu
19. Pojan hajalle "mopoillut" gore tex -lenkkarit
20. Saman tyypin tarralenkkarit
21. Pari paria pojan sandaaleita
22. Ulkona pakkasessa palellutettu nestemäinen mäntysuopa - miksi aina käy niin?
23. Hajonnut ja jäätynyt Rölli-kahluuallas
24. Parit kesäkukat ruukkuineen...
25. Ukon säpäleinä oleva vanha lompakko

Vihdoin sain kuljetettua SPR:n keräyslaatikkoon jo aiemmin syksyllä kasatut seitsemän kassillista vaatteita ja kenkiä - ja lisää tulee. Huh!


- Posted using BlogPress from my iPhone

lauantaina, marraskuuta 06, 2010

100 tavaran haaste käynnistynyt

Uskon nyt siihen, että raivaamalla kotiaan kuntoon tai ainakin selvittämällä sen keskeneräiseksi jääneitä nurkkia unohduksiin jääneestä tavarasta voi saada itselleen energiaa. Olen aloittanut kaivelemalla kaappien hyllyjä sieltä täältä ja keräämällä niiden sisällöstä kierrätykseen ja roskiin lähteviä tavaroita jo aiemmin syksyllä, mutta nyt aloitan ihan oikeasti sadan tavaran haasteen.

1. Pieneksi jääneitä lastenvaatteita meni myyntiin kirpparille ja lähtee lahjoitukseen. Tämän raivauksen olen tehnyt jo aiemmin - ja se on kyllä vielä vähän keskenkin, mutta kirjataan tähän, kun se on niin hyvä startti kaikelle raivaukselle niin kotona kuin varastossakin.
2. Nippu vanhojen kodinkoneiden ja laitteiden käyttöohjeita ja takuukuitteja
3. Muutama eri puhelimien hands free -laite.
4. Nurkkiin pyörimään jääneitä vaippoja, Siwan Bambo -"laatuvaippoja", joten en edes kehtaa antaa niitä kenellekään käytettäväksi.
5. Vanha rotan juomapullo, tuskin enää saa pestyä hygieeniseksi.
6. Juomapullon "kylmäpussukka"
7. Rintanappi "18 vuotta - suutele minua..."
8. Tennispallojen säilytysputkilo, josta puuttuu korkki.
9. Vanhat silmälasini
10. Puoli purkillista ikivanhoja sydämenmuotoisia nonparelleja, joita olin säästänyt "askartelukäyttöön".
11. Pätkä jalkalistaa
12. Kaksi hiussolkea
13. Nauhoja, korkkeja, muita käsittämättömiä pikkunippeleitä
14. Rähjä hammasharjan matkakotelo
15. Tyhjiä paristoja

Osa tavaroista lähti roskikseen/kierrätykseen, osan vien kirpputorille... tai johonkin.

Samassa yhteydessä kaapista siirtyi roinaa parempiin paikkoihin, esim. vauvan makuupussi samaan kaappiin muiden vauvatavaroiden kanssa, sain yhdistettyä pari sekalaista "aarrelaatikkoa" yhdeksi, löytyi kauan etsityt ulkovalot sekä kivoja pikku aarteita pojalle :).

sunnuntaina, lokakuuta 24, 2010

Kylmyys ja kaameus

Hah! Tässä sitä taas ollaan tekemässä verkkoviestintärikollisuutta: valittamassa. Nykyäänhän blogien tarkoitus olisi toimia henkilöbrändin markkinoinnissa. Nykyään me olemme tuotteita, ja samalla itsemme mainostoimistoja. Pitää kirjoittaa paljon ja hyvin. Ja ennen kaikkea myönteisesti. Parasta olisi tuotteistaa myös oma elämänasenteensa.

Kun juttelin tuttavan kanssa blogaamisesta, ensimmäisiä kysymyksiä oli, paljonko sillä sun blogilla on lukijoita - hitostakos minä tiedän! Kävijäseuranta näyttää (ei ole edes päällä tällä hetkellä) n. 10 eri kävijää kuukaudessa. Parempi vaan ettei ole sen enempää, sillä tämä blogi ei vaan ole mikään tsemppi-elämänviisaus-opiksi-ja-iloksi-tietoaitta. Enkä aio sen enempää myydä itseäni markkinoinnin helvetille luettelemalla blogissa (virolaisten) kangaskauppojen nimiä tai sisustuspuoteja alennusten toivossa, kuten erityisesti niin monilla naisilla tuntuu nykyään olevan elämäntehtävänä. Keskityn ennemmin nalkutukseen ja negatiivisuuteen, ilman kuvitusta. Minkähän otsikon alle tämänkään blogilistalla sijoittaisi?

Tänä vuonna joulumainokset eivät tulleet vielä syyskuussa. Jotain on siis muuttunut viime vuodesta. Uh... jostain vyöryi ajatus glögistä, jouluruuista ja kylissä resuamisesta. Jos kannattaisin tai pitäisin matkustamisesta, varaisin heti karkumatkan.



sunnuntaina, lokakuuta 10, 2010

Perheen tehtävälista



- Posted using BlogPress from my iPhone

sunnuntaina, syyskuuta 05, 2010

Vertaistukea arjen kaaokseen

Terve!

Bongasin tuttavan Facebook-linkeistä tämän Sotkuholistin päiväkirjan, jossa perheenäiti (jotenkin en haluaisi aina kategorioida ihmisiä juuri näin mutta hmm) yrittää taltuttaa kotinsa kaaosta ja blogaa aiheesta. Kannattaa aloittaa lukeminen ensimmäisestä kirjoituksesta kevättalvelta, johon tuo yllä oleva linkki johtaakin. Kuvat ja kertomukset ovat kuin omasta kodistani, esimerkiksi se maustekori, jossa oli kaikenlaista rojua tomaateista hiirenloukkuun - tosin pystyn joissakin paikoissa aika paljon pahempiinkin kaaoksiin :D.

Olen itsekin harrastanut nyt vähän kerrallaan kodin ongelmapaikkojen (jokainen hylly, taso, kori ja pussukka täällä) siivoamiseen. Tuloksena minulla on pari siistiä hyllyä vaatekaapissa, muutama setvitty pikkutavaralaatikko aulan hyllyssä ja iso kasa kierrätykseen lähtevää pienempää ja isompaa tavaraa :). Tuntuu vaikealta keskittyä vain yhteen pieneen asiaan kerralla ja olla näpertämättä turhan tarkasti (= vie aikaa), mutta kun siihen vaan harjoittelee, niin homma ei tunnu enää aivan mahdottomalta.

tiistaina, elokuuta 31, 2010

Mitä teen ennen kuin täytän 50 vuotta?

Kirjoitin blogiini yli vuosi sitten näin.

Jos tarkistetaan tuota listaa, olen ehkä saavuttanut niistä osittain seuraavia kohtia, ainoastaan seuraavia kohtia:
  • järjestää monia iloisia juhlia
  • tutustua uusiin ihmisiin ja säilyttää yhteyteni vanhoihin ystäviin
Vai pitäisikö sanoa JOPA nämä kohdat?

Olen järjestänyt juhlia: oman poikani syntymäpäivät ja miehelle 30-vuotisjuhlat, joihin kutsuin pari hänen lapsuudenkaveriaan yllätykseksi.

Olen tutustunut työn kautta uusiin ihmisiin ja löytänyt kiinnostuksen kohteisiin liittyviä tuttavuuksia myös sosiaalisen median välityksellä. Yhteyteni vanhoihin ystäviin taitaa vaan rapistua entisestään...

En ole maalannut mitään, enkä ajanut pakettiautoa. En ole väsännyt omia nettisivuja tai käynyt pilkkikisoissa. Alle satakiloinen sentään olen vielä, mutta on sinne 50 vuoden ikäänkin vielä melko pitkä aika.

Olen ajatellut, että minun kyllä tulisi laittaa itselleni unelmia ja suunnitelmia, lyhyemmän aikavälin pieniä tavoitteita. Tuntuu siltä, että elämä on jo valmiiksi ohi, ellei ole mitään, mitä odottaa tai tavoitella. Palataan näihin ajatuksiin vielä joskus.


sunnuntaina, elokuuta 22, 2010

Pelko vai kiireen ihanuus?

Kiire määrittää tärkeyttä, ihmisyyttä, paremmuutta. Kiire on opittu puhe, elämäni tarina, perustelua kaikelle. Ei pysty, ei ehdi, valmista ei tule. Kenellä on isoin kiire? Minulla on kiire, saan kohdella Sinua huonosti?

Mihin on kiire ja mitä on tehtävä? Minun kiireeni on tyytymättömyyttä ja etsimistä. Enkö ole missään hyvä, tai mikä on riittävää? Asioita on vaan tehtävä - jos ei muut, niin minä. Uutta tulee koko ajan. Kun kiirehdin, olen ainakin matkalla lopputulokseen. Haluan tehdä hienoa ja menestyä, haluan ainakin näyttää siltä, että teen jotain. Valmiiksi asti tulee kaksi asiaa, kesken on koko ajan kymmeniä. Ja ne, jotka Pitäisi Aloittaa. En voi olla ajattelematta.

Kiireen ainoa hyvä asia on se, että luovuuden taustaksi saa paineen kautta sen Helvetinmoisen Hässäkän, joka minun mielessäni pullauttaa välistä myös ideoita. Mutta jollakin tavalla olisi osattava laittaa mielensä pois siltä vaihteelta, toisinaan.

En vaan voi pysähtyä, sillä se voisi tarkoittaa unohtamista, omien kärryjen hukkaamista.

- Posted using BlogPress from my iPhone

tiistaina, heinäkuuta 13, 2010

Tunnetko tämän kuvan?

Piirrellä raapustelin, luonnostelin, pitkästä aikaa yhden pienen kuvasen, aihe on matkittu jossakin näkemästäni kuvasta.


tiistaina, heinäkuuta 06, 2010

Kesällä kerran linnunpaskaan istuin

Greyn anatomiassa joku paska hääjakso. Twitter hajalla. Keksejä mennyt noin laatikollinen. Uimaan ei ole päässyt, jos sitten olisi uskaltanutkaan.


sunnuntaina, heinäkuuta 04, 2010

Voihan pakkoruotsikeskustelu!

On tää yksi puolue, jossa vaihtui juuri puheenjohtaja, josta tuli sitten pääministeri. Siinä tuli sitten jotain semmosta jutustelua - kuinka ollakaan "pakkoruotsista". Heti alkuun täytyy kertoa, etten olen yhtäkään kannanottoa tai puhetta kuunnellut tai lukenut viime päivinä, vaan olen satunnaisten lehtiotsikoiden varassa näine horinoineni. Mutta niin aina; mikään tässä blogissa ei perustu varmaan faktatietoon.

Olen kai kirjoittanut tästä asiasta ennenkin. Mikään vaan ei tunnu muuttuvan. Paitsi se että tuntuu kuin poliitikkojakin vietäisiin kuin pässiä narusta, kun yhtäkkiä ne dorkimmat mielipiteet löytyvät myös heidän suustaan. Mutta kansaahan hekin ovat edustamassa.

Riikka Alanen puhui Keskisuomalaisessa 15.6. fiksuja liittyen näihin pakkoruotsiasioihin. Yhtenä argumenttina ruotsin kielen opiskelun pakollisuuden poistamiseen on ollut se, että kun peruskoululaiset ja lukiolaiset on pakotettu opiskelemaan tietty määrä toista kotimaista kieltä, kuormittaa se heitä niin ylen määrin, ettei muiden kielten opiskeluun enää ole niin mahdollisuuksia tai aikaa. Alasen näkemys tästä oli se, että yhden kielen opiskelu tukee toisenkin kielen opiskelemista, eikä ruotsin kielen pakollisuuden poistamisella edistetä sen enempää muidenkaan kielten opiskelua. Muista Euroopan maista on saatu näyttöä siitä, etteivät koululaiset opiskele sen paremmin muitakaan kieliä, vaikka koulussa olisi pakollisena vain yksi vieras kieli - jos sitäkään.

Englannin ja ruotsin kielen opiskelu tukevat toisiaan - tämän tiesi Riikka Alanen ja tietää moni muukin. Mutta kun suomalaisnuori on niin urpo, ettei hän edes yritä kuunnella tai huomata tällaisia asioita, esimerkiksi sitä kuinka paljon yhteisiä sanoja näissä kahdessa kielessä on tai kuinka paljon yhteistä löydämme myös suomen ja ruotsin väliltä. Kun minä vaan en tahdo, niin minä voin sen jälkeen sulkea korvani ja silmäni kaikelta. Parhaimmillaan toistan koulussa kotona oppimaani omien vanhempieni kouluvastaisuutta, kun heillä on sattunut olemaan huonoa kielten opetusta. Siinä on vaikea ruveta keskustelemaan edes siitä, että ruotsin kieli on oikeasti helppoa, kun vertaa esimerkiksi venäjään.

Kun itse keskustelen ruotsin kielen opiskelusta joskus tuttavieni kanssa (vihaan tätä aihetta, mutta joskus sitä ajautuu muutaman sanasen vaihtamaan), niin aina sieltä paljastuu se huono suhde ruotsin kielen opettajaan. Mutta minkä sille sitten tekee, että juuri kielten opettajiksi päätyy se tietty, ikävin (?) opettajaihmisryhmä? Tai voi olla, että heistä hioutuu omanlaisiaan vasta koulumaailmassa, jossa ymmärrykseni mukaan joudutaan näinä päivinä pyytelemään anteeksi, että nyt tätä voi niin kamalan hirveää ja tarpeetonta ruotsin kieltä joudutaan pelkästään lain takia opettamaan. Voi kuinka mieluummin te rakkaat seitsemäsluokkalaiset palleroiset aloittaisittekaan espanjan tai japanin opiskelun (niissähän ei ole mitään kieliopillisia muotoja tai luokkia joita joutuisi opettelemaan ulkoa...)! Ja ne jotka ei halua oppia toista kieltä, voisivat vaikkapa laitella koko peruskouluaikansa ruokia kotitalousluokassa tai opiskella psykologiaa. Mitä yritän sanoa, on se, että on kurjaa, että ne peruskoulun ankeat kokemukset opetuksesta vaikuttavat koko elämään ja aiheuttavat sen, että oppiainetta mustamaalataan vain siitä syystä. Ruotsin kieli on suomalaiselle aina pakkoruotsi. Kun jatkamme tämän termin viljelemistä mediassa ja kodeissa, niin varmaan meidän lapsemme ilmoittavat jo ennen kouluun menemistä, että "en haluuuuu!"

Toivon hartaasti, että kaikesta huolimatta työelämä pitäisi yllä tiettyjä taitovaatimuksia kielissä. Että tietyissä, mahdollisimman monissa tietysti, täytyy pystyä vähintään lukemaan ruotsin kieltä sujuvasti. Toivon niiiiin hartaasti, että nämä tulevaisuuden lupaukset tulevat vielä törmäämään hienoilla urillaan siihen, että oma ura huipulle tyssääkin siihen, kun se himoittu firma (vaikkapa YLE) vaatiikin vähintään välttävää ruotsin kielen taitoa kaikilta työntekijöiltään. Kun vaikkapa se toimisto- tai asiakaspalvelutyö onkin etsittävä muualta kuin pääkaupunkiseudulta. Ai niin, nykyajan lasten unelmatyöpaikka olikin näytellä Salkkareissa... mitenkähän näyttelijöiden kielitaitovaatimukset ovat, hmm hmm.

lauantaina, kesäkuuta 26, 2010

sunnuntaina, kesäkuuta 20, 2010

Mitä on pelokkuus?


Eikö ole kummallista, sanoi muumipeikko,
että me, jotka menemme suoraan vaarallisimpaan paikkaan,
olemme vähemmän peloissamme kuin ne,
jotka tulevat sieltä.

- Muumipeikko ja pyrstötähti -

torstaina, kesäkuuta 17, 2010

BloggPressLitea testailee

Kiitos vinkeistänne! BloggPress oli iPhonessa asennettunakin, mutta joku mutka on aiemmin ollut tiellä tämän kokeilemisessa. Mutta nytpä tätä testaillaan juuri sieltä pojan huoneen hämäristä :). Kuva ei tosin ole kotoisin täältä...




- Posted using BlogPress from my iPhone

maanantaina, kesäkuuta 14, 2010

Mobiili-Blogger, onko sellaista?

Voisiko joku ilmiantaa, onko käytettävissä Bloggeria iPhonelle? Viimeksi kun etsiskelin, en sellaista löytänyt, mutta siitä on jo tovi. Yritin eilen rustata blogikirjoitusta iPhonen Safari-selaimessa, mutta tämä tekstikenttä ei vaan ottanut siinä toimiakseen. Vietän usein illan tunteja sohvalla iPhone kourassa lojuen ja siinä kyllä syntyisi juttuja blogiinkin, jos vaan olisi väline käytettävänä.

No niin, se on ilta. Mies lukee pojalle iltasatua - pitkästä aikaa pojan sängyssä tosiaan luetaan jotain kirjaa! Tähän saakka koko kevään ajan se on ollut joko ei mitään tai sitten piirustussatu sellaisella "magneettisella" piirustusalustalla. Usein poika piirtää itse oman satunsa: Mauri-poika käy donitsilla, uimassa tai HopLopissa - tai Maurin perheen kissa Jooseppi seikkailee perheen poissa ollessa salaa omia juttujaan, käy esim. taksikyydillä eläinlääkärissä tai kaupassa (maksuvälineenä kalat). Olen mielissäni miehen ja pojan kehittelemistä mielikuvituksellisista saduista, joiden myötä poikamme on saanut tarinavarastoonsa paljon uudenlaisia juttuja. Tässä kohdassa pitää kyllä muistuttaa, ettei tuo avomies ole meidän perheen ainoa tarinamestari, vaan kyllä kai minustakin niitä juttuja löytyisi... jos vaan jaksaisin.

Saa nähdä, kuinka kauan tässä ehdinkään kirjoitella. On kulunut taas melko pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Olen ollut armottoman väsymyksen kourissa ja minulla todettiinkin aika matala hemoglobiini, kun menin huimauskohtauksen takia lääkäriin ja tutkiskeltavaksi. Nyt ollaan rautakuurilla, rautavarastot ovat alkaneet täyttyä ja asiaa kontrolloidaan vielä syksymmällä. Jospa tämä anemia tästä talttuisi. En kyllä ole varma, koheneeko oloni kuitenkaan pelkällä raudalla ja ruokavaliolla, sillä olen alkanut epäillä olevani aikuisten oikeasti joko uupunut tai masentunut. Avaintekijä lienee se, että kaikki tuntuu vaan käsittämättömän vaikealta ja mieli on maassa, vaikka mitä tekisi. Keskittymisen kanssa on ongelmaa ja ajatukset oman ankeuden ympärillä ahdistavat. Kyllähän tämä blogikin on ollut jo pidemmän aikaa pelkkää valitusta, ja vaikka olenkin sisimmässäni draamaa rakastava ikuinen murrosikäinen, voi siinä taustalla olla jotain aivokemiaakin. Perintötekijöitä ainakin piisaa, jos se sieltä kautta on tullakseen. En tiedä... katellaan... muuta en oikein osaa tässä tilanteessa tehdä.

...Laitoin pojan nukkumaan ja palaan varovasti kehumaan tätä uutta tilannettamme nukuttamisten suhteen. Olemme vihdoin pääsemässä eroon siitä, että minun täytyisi maata pojan vieressä, jotta hänet saa nukkumaan. Pikkumies on osannut nukahtaa jo monena iltana paljon helpommin ja nopeammin :). Tähän tilanteeseen on tottunut nopeasti (ja luoja miten tätä on kaivannut niinä loputtoman pitkinä hetkinä pimeässä lastenhuoneessa!), joten pienetkin takapakit aiheuttavat epätoivoa. Kärsivällisyyttä, luovuutta, jämäkkyyttä, rutiinia, selkeyttä ja uskoa onnistumiseen tässä tarvitaan. Olisi mukavaa, jos omasta mielialastaan voisi sanoa jotain samantapaista, jolla se valo taas tulisi minunkin maailmaani. Tuntuu vaan vaativan enemmän kuin yritteliäisyyttä.

lauantaina, toukokuuta 22, 2010

The Story of My Things

Viime kesänä hankin vuosien ämpyilyn jälkeen aurinkolasit, ihan sellaiset 11 euron markettilasit. Koska minulla kuitenkin on likinäkö, eikä ilman silmälaseja voi oikeastaan pahemmin olla, niin eipä tullut noita aurinkolaseja käytettyä kuin ehkä yhtenä päivänä noin viisi minuuttia. Ja sen koommin en olekaan niitä laseja nähnyt. Että nyt kun kesä tulikin toukokuun puolivälissä ja arska helottaa pilvettömällä taivaalla, niin eipä ole aurinkolaseja. Tämä ilmiö vaivaa kyllä kaikkia pieniä tavaroitani. Olen syytänyt vuosien aikana varmaan useamman sata euroa rahaa koruihin, jotka olen kadottanut samantien ne kotiin tuotuani tai viimeistään ensimmäisen käytön jälkeen. Minusta ei vaan ole naiseksi. Piste.

Tein Jungin persoonatyyppitestin (englanninkielinen), ja yllättäen sieltä pamahti tällä kertaa ENFP, jossa tuo E on kylläkin vain lievä. Keirseyn kuvaus ENFP-ihmisistä on "champion", fantsuu. Kyllähän minä itsestäni allekirjoitan sen, että olen joskus se porukan innostuja, hölösuu ja dramaattinen poukkoilija, joka saa aikaan (paheksunnan ohella) myös hymyjä, ja tulihan tuota eilen taas harjoitettua firman bileissäkin, mutta kyllä itse sijoitan itseni sinne introvertin puolelle enemmän. Tässä testissä (linkki on jossakin aiemmassa postauksessa) tuli ehkä kielimokia, joten senkin vuoksi saattoi lipsahtaa väärälle puolelle... emmää tiiä... ehkä olenkin niiden kahden ääripään välillä, sehän on ihan mahdollistakin.

torstaina, toukokuuta 13, 2010

Tyyppi

Olin tällä viikolla mielenkiintoisella luennolla (meillä oli työhyvinvointipäivä), jossa kerrottiin psykologisesta tyyppiteoriasta. Luennoitsijan show tietysti oli osittain tarkoitettu vain yleisön viihdytykseen ja jutuissa singahteli muodikkaita sanoja kuten "slow", "downshifting" ja "flow", joiden kuulemiseen on helppo kyllästyä. Luentohetki oli kuitenkin niin paikallaan työarkeni keskelle, ettei ollut kaukana, etten olisi peräti tirauttanut pieniä onnenkyyneleitä siitä ilosta, kun olin päättänyt tilaisuuteen työpäivän aikana lähteä. Ai että kuka on ehkä hieman väsynyt? :D

Kuulin luennolla ensimmäistä kertaa suomen kielellä kuvauksia (alun perin Jungin kehittelemästä) tyyppiteoriasta, joka antaa itsearviointiin perustuvan henkilökohtaisen persoonallisuustyypin määritelmän. Persoonallisuustyyppi kertoo ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista, tavoista hakea tietoa, tehdä päätöksiä ja toimia. Samalla, kun sen kautta on mahdollista tarkastella itseään, kertoo se myös siitä, kuinka muut näkevät henkilön. Mikä tuon luentoni idea taas sitten oli, niin se, kuinka nämä persoonallisuustyypit kohtaavat yhteisöissä, esim. työpaikoilla. Se, millainen olen, määrää myös sitä, kuinka toimin suhteessa toisiin. Introvertit ja ekstrovertit opettajat kohtaavat ja organisoivat opetustilanteen eri tavalla ja tilanteessa tulevat vastakkain myös opiskelijoiden ja opettajan persoonallisuudet - ne ohjaavat tulkintoja eri asioista ja määrittävät tilanteessa mukana olevien näkökulmaa, vaikka tarkasteltava asia onkin kaikille se sama.

Blogipersoonablogissa on mielenkiintoista tietoa näistä persoonallisuustyypeistä. Kiinnostavaa voisi olla tutustua myös Tyyppiteoriatestiin.

Olen tehnyt tyyppiteoriatestin joskus ennenkin ja saanut ehkä juuri saman tuloksen kuin pari päivää sitten tuolla luennollakin. Opin kuitenkin tällä kerralla paljon uutta, kun teoria tuotiin niihin yhteyksiin, joissa joka päivä olemme: työpaikan palavereihin ja kahvihuoneeseen tai perheen keskinäisiin tilanteisiin. Merkittävä osa tyyppiteoriaa on indikaattori, joka määrittää henkilön joko intro(I)- tai ekstrovertiksi (E) - näissäkin tosin on liikkumavaraa niin, että henkilö saattaa olla lähellä ekstroverttia, vaikka enemmän I-puolella onkin. Näkemys siitä, että nämä kertovat tavoista, joilla ihmiset "lataavat" itseään eli saavat voimaa, sai ymmärtämään tätä ajattelua paremmin kuin koskaan ennen olen tajunnutkaan. Ekstrovertit keräävät itselleen voimaa ja saavat prosessit liikkeelle jakamalla mahdollisimman paljon asioita muiden kanssa. Pohtiakseen ja prosessoidakseen he tarvitsevat vuorovaikutusta, ja ekstrovertit ovat niitä ihmisiä, jotka puhuvat kahvihuoneessa koko ajan ja kaikesta mahdollisesta. Mitä enemmän he vaihtavat ajatuksia muiden kanssa, sitä paremmin he jaksavat. Ekstrovertin ei tosin tarvitse olla jatkuvasti äänessä, vaan yhtä hyvin hän saa akkuihinsa virtaa vain olemalla mukana tilanteissa, joissa on paljon tietoa ja ääniä puhumassa. Introvertti, ainakin siellä "janan" I-päässä oleva täysin introvertti, taas lataa akkunsa käsittelemällä asioita oman päänsä sisällä. Hän saa voimaa siitä, että pystyy pyörittelemään ajatuksia ja ideoita yksin. Kahvihuoneen jatkuvassa puheensorinassa introvertit eivät lepääkään, vaan jatkuva asioiden jakaminen vaan syö introverttien energiaa.

Nämä kaksi ääripäätä kohtaavat myös esimerkiksi työpaikan palaverissa sellaisissa tilanteissa, kun ideoidaan kovalla tahdilla asioita, ja ekstrovertit tuottavat uutta nopeasti - tai ainakin sanovat ääneen kaikki ideansa samantien - jolloin introverttien pidemmälle pohditut ajatukset voivat jäädä jalkoihin. Tuntuu, että nykyajan työpaikat ovat ekstrovertti-suotuisampia ympäristöjä... ehkä myös nykyajan koulut. Tosin, kuten aluksi sanoinkin, eri tilanteissa läsnä olevat persoonallisuustyypit vaikuttavat asiaan: ekstrovertti-opettaja tulkitsee kauemmin vastauksia miettivät oppilaat (introvertit) passiivisiksi, sillä he eivät viittaa tai huutele vastauksia yhtä nopeasti kuin (mitä sattuu vastailevat) ekstrovertti-oppilaat, kun taas introvertti-opettaja jää odottelemaan liiankin pitkäksi aikaa niiden hiljaisempienkin oppilaiden reaktioita, jolloin ekstrovertti-oppilaat kyllästyvät ja turhautuvat.

Olen pitkään pitänyt itseäni vain jotenkin sosiaalisesti viallisena tapauksena, sillä uuvun sosiaalisissa tilanteissa. Minulta katoaa kaikki energia ja menen jotenkin aivan hyytyneeseen tilaan (ja muutun tuppisuuksi entistä enemmän), jos joudun olemaan esimerkiksi koulutuspäivässä tai seminaarissa 8 tunnin päivän kaikkien ihmisten keskellä - siis siitäkin huolimatta, vaikka minulta ei edes odotettaisi mitään puheenvuoroja, aktiivista osallistumista tai muita tuotoksia päivän aikana. Tutkimukset kertovat, että suomalaisistakin n. 50 % on minun kaltaisiani introvertteja, jotka eivät nautikaan kaikista mahdollisista sosiaalisista tilanteista ja kahvihuonerupatteluista täysin rinnoin... ainakaan aina. Tämä tieto saa minut ehkä suhtautumaan itseeni suopeammin ja toisaalta pystyn antamaan itselleni kenties tietoisemmin niitä lataustaukoja myös hektisempinä päivinä. Vielä kun saisin asian tietoon myös niille tasaiseen tahtiin suurimman osan asioista ääneen ajatteleville työhuonekavereilleni...

torstaina, toukokuuta 06, 2010

#torstai

Pojastani on tullut mies. Hän pissaa pönttöön seisaallaan ilman jakkaraa. Nyt minulla on tässä kodissa 30- ja 3-vuotiaat miehet.

En ymmärrä tätä olotilaani. Joku on käynyt formatoimassa aivoni, ja nykyään kaikki on vaan kamalan latteaa ja elotonta. Ja muina aikoina olen vain kamalan surullinen. Eikä tämä tarkoita, etten kuitenkaan koskaan mistään iloitsisi. Mutta kyllä aika usein on todettava, että maailman kamaluus - Anna -skabassa voittaa maailman kamaluus 6-0. Olen vasta 31-vuotias ja minun on vielä niin kauan aikaa nähtävä kaikkea sitä hirveää, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

Työssä olen vihdoin löytänyt aikaa tuottavalle ajattelutyölle, suunnittelulle ja asioiden jäsentämiselle. Uskon, että saan vielä joskus voimaa siitä, kun pääsen esittelemään suunnitelmiani ja niistä seuraavia konkreettisia tuotoksia. Silti suuni puhuu ilman lupaani asioita siitä, kuinka en pidä työstäni ja kuinka aika piankin olen jossain muualla.

Pojastani on kasvamassa muusikko. Hän karkailee ulos, etuoven rappusille sukkasillaan ja soittaa lätkämailaa kitaranaan laulaen "Vie minut sinne missä hän oooon". Viime aikojen sovitus on yhdistelmä Leevi & the Leavingsiin: "Vie minut sinne missä hän ooon, vie minut Pohjois-Karjalaan..."

sunnuntaina, toukokuuta 02, 2010

Aloitan toukokuun

Elämäni kolmaskymmenestoinen kesä lähestyy - vaikka kelit ovatkin aika kurjia, sateisia ja tuulisia (pari päivää sitten tuli luntakin) - niin, nyt ollaan toukokuussa. Kohta saattaa tulla kesä. Nyt toukokuussa olen kuin huhtikuussakin. Olen väsynyt, kireä, murheellinen, lähes jatkuvasti kylmissäni, jotenkin lohduton, epätoivoinen... tai no en edes sitä, vaan enemmänkin kaikesta toivosta luopunut. Olen myös haluton, epäsosiaalinen, innoton ja voimaton. Minua ei kiinnosta yhtään mikään, en haluaisi olla töissä, enkä haluaisi olla kotona, enkä haluaisi tehdä yhtään mitään missään. Paitsi juoda hiljaisuudessa kahvia, yksinäni. Valitan kaiken aikaa, mutta en pysty sanomaan, millä tavalla asiat voisivat olla paremmin. Todennäköisesti ei mitenkään.

maanantaina, huhtikuuta 19, 2010

Ei elämä riitä

Minulla olisi niin paljon oppimista! Millä ajalla pystyisin kartuttamaan osaamista ja tietämystä kaikesta tarpeellisesta? Työpäivä toisensa jälkeen menee tulipalojen parissa ja kaikki uuden luominen on viime hetkellä hutkimista miten sattuu ja kunhan-edes-vaan-jonkin pakettiin laittamista. Äääääääääääääääää!

Teen tiedottajan työtä (ilman tiedotusalan koulutusta) ja siinä missä hiljalleen alan tajuta ja oppia työhön, edes niihin perusteisiin, mitä minun kai olisi kuulunut osata jo aloittaessani ;), niin tuleekin kaikkea uutta koko ajan. Yhteisöllinen media on hups vaan kerennyt kehittyä aivan hallitsemattomaksi omaksi maailmakseen. Ottaa päähän, että jättäydyin jossakin vaiheessa etäämmälle verkkoaddiktiostani. Muutaman vuoden tauko irkistä ym. teki tehtävänsä, joten tämän tästä tunnen itseni vanhainkotikamaksi. Tiedote sosiaalisessa mediassa (ei en kirjoita näitä sanoja saadakseni nyt sitten googlen kautta uusia kävijöitä blogiin :D) - juuri tulin tällaistakin asiaa ajatelleeksi ensimmäistä kertaa, kun Marko Sykön diasarjoja selailin. Hädin tuskin osaan pelkän tiedotteen, nyt on sitten opittavana ihan uudenlainen konsepti, tiedote tuntuu jotenkin niin ihmeellisen moninaiselta asialta, kun se lykätään sosiaaliseen mediaan.

No niin, tämän vuodatuksen jälkeen pitäisi nyt kääntää aivot asiantuntija-asentoon ja kehitellä vakuuttavaa tekstiä asiantuntijablogiini. Olen tammikuun lopusta asti odottanut ihmettä eli uutta tekstiä saapuvaksi sinne oman pääni uumenista. Eipä ole näkynyt. Huoh.

lauantaina, maaliskuuta 27, 2010

Näin kulutan aikaa

Oma aika on ihanaa aikaa, käytti sen sitten miten tahansa. Ei tunnu ollenkaan hölmömmältä idealta herätä vain sen vuoksi lauantaiaamuna ennen seitsemää. Tänä aamuna olen nauttinut yhden tunnin ja 38 minuutin mittaisesta omasta ajastani keräilemällä kokoon perheen pyykkejä ja tyhjiä pulloja, juomalla pari mukillista kahvia samalla puolituttujen viimeöisiä höpinöitä Twitteristä selaillen sekä popsimalla luvattoman monta Domino-keksiä (salmiakki-chili :)). Tähän koneelle pysähdyin kuskatessani tavaroita alakerrasta yläkertaan ja toisinpäin. Jonkinlainen tavarahissi voisi olla tarpeen tässä taloudessa...

Viime viikot ovat olleet työssä ja ehkä vähän kotonakin aikamoista hässäkkää. Kaipaan näitä hiljaisia hetkiä, jolloin saan olla rauhassa omien ajatusteni kanssa, ja tehdä asioita sillä tavalla, kuin itselläni tapana on tehdä. Tuntuu että saan jopa jotain aikaiseksikin, kun ei ole kukaan seuraamassa tai huomauttamassa, että hei, mites sä nyt rupesit sitä jääkaappia jynssäämään, kun vasta puolet huoneesta on imuroitu.

Nyt kuuluu jo pojan höpinää makuuhuoneesta - sinne se tepsutteli jossakin vaiheessa aamua isänsä viereen nukkumaan.

sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010

Kaksi tavaraa päivässä

Tunnen taas kerran jääväni ajatuksineni muiden jalkoihin. Tavaramäärään hukkuva nykyajan ihminen pitää ihanteena täydellistä kiertokulkua: ostetaan, ostetaan, hävitetään, hävitetään. Hanki uusi tavara - heitä pois kaksi vanhaa. Tietysti pinnalla on myös kierrättäminen, joka sopii tuohon samaan kehään vähän pehmentämään kulutuksen jälkiä. Eli heitetään ensin makkarista vuoden vanha Ikea-laatikosto roskikseen, ajetaan 500 kilometrin päähän ostamaan tilalle joku muka arvokas piironki kiskurihintaan, kuskataan se kämppään, jynssätään siitä maalikerrokset pois ja vedetään uutta päälle. Sitten täytyy käydä ostamassa Ikeasta uusi peili, joka sopii sen piirongin viereen ja siihen piirongin päälle pari mariskoolia tai jotain helvetin kalliita tietyntyylisiä englantilaisia säilytyskoreja, joihin askarrellaan varta vasten ostetusta ruutukankaasta koristesydämiä. Ja koko hankinnan tarkoituksena on pohjimmiltaan vain se, että voidaan tällä käytännön toimenpiteellä osoittaa harrastettavan kierrättämistä, vanhasta käyttökelpoisen tekemistä, ja ennen kaikkea kaiken dokumentoimista blogiin muiden ihasteltavaksi. Sillä ei ole mitään merkitystä, että uuden piirongin laatikoista vain kaksi aukeaa, eikä niihin mahdu edes sitä Orthexin monitoimikoria. Yli jäävät tavarat voi viedä taloyhtiön roskikseen sen edellisen laatikoston viereen.

Olen kypsynyt kahvipöytäkeskusteluissa niihin valituksiin, että voi voi kun kämppä on täynnä tavaraa ja voi voi kun pitäisi heittää kaikkea pois. Tai sitten sitä kehuskelua, kun todellakin pistettiin sutinaksi ja heitettiin puoli vaatehuoneellista kamaa roskikseen - no okei, vietiin kaksi pussillista myös kirpparille, hip hei. Että kun nyt on tosi ylpeä fiilis, kun on päästy eroon niistäkin tavaroista. Siellä ne muovikipot ja soutulaitteet koreilee kaatopaikalla seuraavat 1000 vuotta. Nyt pääsee taas ostamaan uutta. Miksei hankittaisi nyt siis sitä kuntopyörää, espressokeitintä tai edes niitä sellasia untuvasaappaita tai muutama uusi fleece-peitto!? Ja ihania Luhdan säilytyskoreja säilytyskorien säilyttämiseen. Ja kirjoja, lisää kirjoja, keittokirjoja joissa on samoja ohjeita kuin kymmenessä edellisessäkin, jeee.

Olen toki itsekin totaalisen väsynyt tavarapaljouteen. Onhan se tutkittukin, että kaoottinen elämä on väsyttävää. Mutta siinä taidan olla poikkeava, että olen kiintynyt kaikkeen roinaani niin paljon, etten ikimaailmassa voisi ruveta sitä pois heittämään, ellei kyseessä oikeasti ole pahasti rikkinäisiä tai loppuun kuluneita esineitä. Kahvipöytäkeskusteluissa olen kyllästynyt jo ehdottamaan sitä varovaista ajatustani, että mitäpä jos vaan vähän aikaa yritettäisiin olla hankkimatta uutta. Ajan myötä tavaroilla on tapana hiljalleen järjestyä, ainakin minun kodissani. Tosin se vie paljon aikaa, eikä kenelläkään minun lisäkseni taida olla kärsivällisyyttä seurata sitä hidasta vaellusta, jonka kaikki paperipinoni, vihkoni, käsityötavarani, koriste-esineeni ja vanhat vaatteeni ovat vaatineet löytääkseen omat toimivat paikkansa. Minulla on kyllä sekin hölmö teoria, että jotkut tavarat myös kuluvat loppuun käytössä. Toistaiseksi tätä on päästy todistamaan vain vaatteissa ja kengissä, joista vaatteetkin meillä kiertävät viimeisen käyttökertansa vielä siivousrätteinä. Niin ja kylppärin shampoo-pullojen kanssa :D - minun kylppärissäni oikeasti ei ajelehdi miljoonaa melkein tyhjää shampoo-pulloa tai rasvatuubia vaan ainoastaan se yksi, jolle saapuu seuraaja sitten, kun se loppuu. Ai että tätä hallinnan tunnetta :D. Kukaan ei tajua, mutta on minulla sentään jotain hanskassa!

Tämä valituksella aloitettu postaus päätyy taipumiseen ympäristön paineen alla. Ollakseni siis trendikäs voisin ehkä silti yrittää ottaa hallintaan oman kotini paikasta toiseen ajelehtivia tavaroita, joille parempi paikka voisi olla jossakin muualla. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus joka päivä kahden tavaran pois heittämisestä tuntuukin, voisi se silti olla kokeilemisen arvoinen. Ja nimenomaan niin, että tavaraa lähtisi mieluummin aina muualle kuin kaatopaikalle. Eilen pakkailin keittiöstä ja vaatehuoneesta muutamia ylimääräisiä astioita ja keittiötarvikkeita vietäväksi muiden käyttöön: ammattikorkeakoulu kerää "starttipaketteja" kaupunkiin tuleville vaihto-opiskelijoille, jotta heillä olisi käytettävissään joitakin kodin perustarvikkeita heti alusta alkaen. Muutamat ikivanhat, kulahtaneet lautaset ja parittomat mukit ja juomalasit saavat nyt lähteä siihen käyttöön. Hankalampia kohteita ovat kaikki ne määrittelemättömät sälärojut, joista ei välttämättä aina edes tiedä, mihin niitä on käytetty. Kukaan ei suostu niitä kirpparipöydästä ostamaan, mutta en kyllä tiedä, mihin niitä voisin ilmaiseksikaan antaa. Lapsen tulo on ollut siitä kätevä juttu, että monille epämääräisille tavaroille on löytynyt ainakin vähäksi aikaa käyttäjä, kun lapsi on ottanut niitä tavaroita leikkiinsä. Hajonneet paistinpannut ja runnotut leikkuulaudat toimivat vielä pitkään hiekkalaatikolla - mutta entä sitten sen jälkeen?

Tänään en ole vielä luopunut mistään. Olen kyllä kerännyt pojan kaapista pieneksi jääneitä vaatteita, joista osan ehkä voisi ajatella lähtevän vaatekeräykseen tai SPR:n kirppikselle. Todellisuus vaan taitaa olla se, että pyörittelen niitä vaatepusseja kuitenkin seuraavan vuoden ajan makkarin nurkassa, joka on tässä kierrätyskeskuksessa niitä paikkoja, joista tavara ei tunnu pääsevän eteenpäin...

torstaina, helmikuuta 25, 2010

Some-viehätystä

Onhan se myönnettävä, että minussa asuu taipumus hurahtaa sosiaaliseen mediaan (ainahan minulla on uusi addiktion kohde haussa). En minä niissä kovin syvällisiin sfääreihin pääse tai minkäänmoiseksi asiantuntijaksi koskaan tule, mutta ne ovat minulle ennen kaikkea väline päästä tietoiseksi maailman menosta. Olen pohtinut, mikä niissä koukuttaa ja viehättää. Ajatukset vievät vanhoihin hyviin Sunpoint.netin aikoihin. Oi niitä aikoja :). Eksyin sattumalta paikkaan, jossa deittien etsiminen ja vastakkaisen sukupuolen vonkaaminen eivät olleetkaan kävijöiden ensisijaisia tavoitteita kuten useimmissa chateissa ja muilla foorumeilla siihen aikaan, vaan samantien pääsikin osaksi yhteisöä jutskailemaan "niitä näitä". Chat-huoneen vakioporukan kesken tuntui heti alusta asti syntyvän yhteisöllisyyttä, joka perustui samankaltaisiin näkemyksiin verkkoviestinnän mahdollisuuksista - ja toki siihen yhteiseen paikkaan, johon iltaisin työ- ja koulupäivien jälkeen kerta toisensa jälkeen kokoonnuttiin. Sunpointin kaatuessa yhteisö siirtyi IRCiin ja elää siellä vielä jossakin muodossa #sunchat-kanavalla.

Minulle sosiaalisen median palveluissa on nykyään tätä samaa viehätystä. Ei tunnu ollenkaan hullummalta törmätä samoin ajatteleviin ihmisiin sattumalta, siellä täällä ja silloin tällöin. Tai ihan vaan viihdyttää itseään tuntemattomien ihmisten välittämillä tiedoilla, kuvilla, leikkimielisillä ajatuksilla. Itse tosin palloilen sosiaalisissa medioissa samalla tavalla pipipäänä kuin muutenkin elämässä. Muut ovat niin asiallisia, ja minä vaan raportoin hölmön elämäni pienistä asioista. Suomalainen some-skene koostuu pitkälti asiasta innostuneista asiantuntijoista, ja mistä nyt en erityisemmin innostu itse, sosiaalisen median markkinointimahdollisuuksiin liittyvistä sovellutuksista kiinnostuneesta väestä. Nämä sisällöt kun vaan malttaa suodattaa ohitsensa, niin viihtyy Twitterissäkin oikein mainiosti. Ja jos vaan aikuiset ihmiset innostuvat leikkimään asioilla tai kielellä, niin minä olen myyty pitkäksi aikaa :).

Ongelmana tässä kaikessa näyttää kuitenkin olevan se, etten pysy perässä, mitä kaikkia mahdollisuuksia sosiaaliset mediat (lähinnä Twitter ja sen kaikki soveltamismahdollisuudet) tarjoavat. Jotta pysyisi bileissä mukana, olisi tiedettävä, mistä puhutaan. Jatkuva pihalla oleminen ei tietysti kovin kannustavaa ole, vaikka minä sinnikkäästi aika pitkälle jutuissa roikunkin ilman kovin kummoista tietoa. Osaamiseni rajoittuu pariin suosittuun palveluun, ja kaikki vähänkään syvemmälle mennyt tietämys on syntynyt työni kautta, kun asioista vaan on täytynyt ottaa selvää. Mahdollisuuksia olisi, aikaa ei. Ja kuten olen sanonut, tärkeintä on sosiaalisen median kautta löytämäni tie uuteen tietoon ja ajatusten jakamiseen. Olisihan se hienoa olla guru jossain tällaisessa, mutta näyttää olevan sellaisiakin yhden Suomen tarpeisiin jo ihan riittävästi. Jäädään seuraamaan tilannetta.

Kuinka pitkään ihmisen täytyy kestää tätä mokailua?

Minusta alkaa tuntua siltä, että 31 vuotta on jo aikalailla tarpeeksi. En tosiaankaan tiedä, kestänkö kohta enää elämää itseni seurassa. Jatkuvaa mokailua, virheitä, vääriä valintoja, huonoa tuuria, epäonnistumista. Hajoilua paineen alla. En kertakaikkiaan kestä tällaista. Olen esimerkiksi jo miljoona kertaa myöhästynyt bussista tai ajautunut väärälle linjalle, josta normaalin ihmisen luulisi jo oppivan jotain, mutta ei, virheet pitää toistaa vähintään kymmenen kertaa ja varioida kaikki mahdolliset väärät ratkaisut. Aina parempi, jos omista mokistaan saa tuotettua kiitettävästi vaivaa myös ulkopuoliselle. Tällä hetkellä olen totaalisen väsynyt aivan kaikkeen, ja kun näen tämän kaiken vaan kiertävän kehää (helvetti jonkun saamarin maksatushakemusten rytmin mukaan perkele!!!) ja samojen tilanteiden toistuvan aina muutamien viikkojen välein, niin onko tätä järkeä jatkaa. Vähän väliä päässäni poksahtaa, kun työtaakka kasvaa liian suureksi, ja minusta tulee huonosti käyttäytyvä idiootti, joka säätää ja vääntää ja kääntää typeriä töitään, eikä siltikään saa mitään kunnolla hoidettua. Ihmettelen, ettei minun jo käsketä töissä pakata kassejani ja häipyä etsimään uraa itselleni sopivammista paikoista... ja itse mietin, että olisiko minulle kuitenkin joku leudompi paikka olemassa jossakin. Ehkä mieliparantolassa.

Kun tämän kaiken laittaa galaksien mittakaavaan, eivät huoleni ole mikrobinkaan pierun arvoisia. Tuolla jossain tallustaa ihmisiä, jotka ehkä juuri tajuavat tämän kokonaisuuden. Onnea vaan heillekin.

keskiviikkona, helmikuuta 03, 2010

Tähti

Kävelimme pojan kanssa hoitopaikasta kotia kohti. Talvinen iltapäivä, mutta vielä ihan valoisaa.

"Äiti, tuolla on tähti!"
"Missä?"
"Tuolla tuon viivan alla taivaalla."
"Jaa... äiti ei taida nähdä sitä tähteä."



Vara-äitini Rose-Marie kuoli tämän päivän iltana kello 18.

perjantaina, tammikuuta 22, 2010

Twiittailla vai ei twiittailla?

Vuoden aluksi olen päättänyt päästä kärryille uusista asioista. Olen aktivoitunut Twitterin ihmettelemisessä, tosin päivätyö haittaa täysipainoista sosiaalisiin medioihin uppoutumista. Olen ollut rekisteröityneenä ko. palveluun kohta vuoden ajan, mutta en ole vieläkään oppinut sen tavoille tai saanut mainittavaa hyötyä siitä. Suomalainen Twitter-"skene" vaikuttaa aika vaatimattomalta, ja nekin vähät suomalaiset, joita siellä on, leikkivät olevansa ulkomaalaisia ja puhuvat englantia. Niin ja aikuisia ja puhuvat aikuisten asioita. Minunlaiselleni säälittävän elämän sankarille tweettailu/twiittailu ei toistaiseksi tunnu ihan siltä oikealta paikalta. Muualla maailmassa Twitteriä käytetään tsättäilyyn (verkkojutteluun), mutta Suomi-twitteristä ei voi lukea sosiaalipornoa. Ei, ellen minä sitä sinne syydä.

Niin, minullahan on oikeasti paineita, jos yritän viestiä Twitterin kautta tuntemattomille - eivät minun tuttuni harrasta näitä foorumeita, haukkuvat vain hölömöksi, kun erehdyn moisesta mainitsemaan - tai joillekin puolituttua vähemmille jonkun-muka-yhteisen-mielenkiinnonkohteen-kautta-verkostooni-ajautuneille. Suomalainen twitteristi on useimmiten itsensä asiantuntijarooliin tuossa palvelussa asettanut vain asiallisista asioista viestivä ihminen. Puolet suomalaisista lienee niitä, jotka vain postittelevat eteenpäin muualta keräilemiään linkkejä. Ja kun se tehdään vielä englannin kielellä, jossa minulla on tekemistä, että saan edes yksinkertaisimman arkiasian suollettua tekstiksi, niin hmm... onko vaiva sen arvoista?

Voisin tietysti odotella niitä aikoja, jotka eivät välttämättä ole enää kaukana. Eli sitä, kun MAMMAT VALTAAVAT TWITTERIN! Tai kertokaa minulle, joku verkkoviestintäväline, jossa mammoja ei olisi? Mikä sopisikaan paremmin raskausviikkojen, kiertopäivien, neuvolakäyntien ja testitulosten raportoimiseen kuin simppeli Twitter.

mirkku81 #helmimammat Jeee, rv 10 täynnä! Vai oliko se 10+1, no ihan sama :)
lauramakinen onnee @mirkku, tääl rv 8+4 - pönttöä halaillessa #helmimammat

lauantaina, tammikuuta 16, 2010

Niin paljon kaikkee

...tai sitten ei yhtään mitään.

Epätoivo, tuskastus ja väsy. Tuleeko mistään - tuleeko minusta ikinä mitään? Olisi vaan niin paljon valitettavaa, mutta kun ei edes sitä jaksa tänne rustata, tai ehdi, tai jotain. Plaah. Sekin kun tänään yritin kierrellä vaate- ja kenkäkauppoja; kaikenlaista pitäisi hankkia, kun ulkomuoto on niin nuhju, mutta kun ei siitä vaan tulee yhtään mitään! Aaarrghh! Epätoivoissani olen yrittänyt houkutella 12-vuotiasta kummityttöäni "stailaamaan" minua, kun en vaan yksinkertaisesti omatoimisesti pysty hankkimaan yhtään mitään noista kaupoista. Löytyy vain jotain käsittämättömiä vaatteita ja kummallisia kuoseja, vääriä kokoja, pituuksia, leikkauksia, ja sitten jos joku sopisi, niin rupean yrmyilemään siitä hinnasta. Kenkäostoksissa minulla ei liiemmin ole valinnanvaraa, kun monot on kokoa juhamieto, eli pitää aina ostaa ne yhdet ainoat, jotka mahtuu jalkaan, mutta sitten jos nekin maksaa "liikaa", niin ei. Että jos joku vähän yllyttäisi tai jotain, josko sitä sitten viitsisi jotain hankkia. Hohhoijaa ja voi itku. Pitäisi varmaan suosiolla syrjäytyä yhteiskunnasta ja lähteä johonkin korpeen nököttämään yksikseen, että voisi sitten huoletta kulkea noissa vuoden 1997 retkuissa, joista pystyn luopumaan vasta sitten, kun niissä on kissan kuljettavia reikiä siellä täällä. Tai onhan minulla uudempiakin vaatteita, mutta kappas, kun suklaadieettini on tehtnyt tehtävänsä ja persus levinnyt metrin levyiseksi.

Olihan minulla se yritys päästä eroon tästä väsymyksestä. Taitaa kuulua vaan ominaisuuksiin. En minä pahemmin ole yrittänyt, mutta enpä minä kovin toiveikas ole tulosten suhteen siltikään. Ei minua huvita mennä nukkumaan iltaisin aikaisin (ja eipä sitä koskaan ehtisikään), syödä terveellisesti, ulkoilla tai harrastaa liikuntaa. Huomennakin pitäisi muka raahautua pulkkamäkeen... Tulisi jo kesä.

Tämä on ollut muuten mielenkiintoisten keskustelujen päivä.

"Äiti, tuleeko tytöistä naisia?"
"Joo... kyllä tulee..."
"Minä haluaisin olla mieluummin tyttö"
"Ahaa... öö, miksi?"
"Minä haluaisin olla äiti"

Ennen tuota keskustelua oli puhuttu Herra Snellmanin (juu se leikkelepakettien Herra Snellman) vehkeistä... Mitähän tuosta meidän pojasta oikein tulee..?

perjantaina, tammikuuta 08, 2010

Perjantai-ilta

Perjantai-ilta. Sängyssä postimyyntikuvastojen, kissan ja Spotifyn kanssa. Vaikea sanoa, lähestyykö seuraavana 60- vai 31-vuotissynttärit. Tänä vuonna en jaksa ajatella siitäkään asiasta yhtään mitään.

Uudenvuoden lupaukseni taitaa tänä vuonna olla se, että yritän tehdä kaiken nopeammin kuin viime vuonna. Olen ihminen börniksen kynnyksellä, ja sairaasti taidan jopa pitää siitä. Tälläkin hetkellä on työssä tilanne sellainen, etten tiedä, kuinka selviän helmikuuhun saakka - tai mitä kaikkea jääkään tekemättä...

Ikävöin toista kissoistamme, jonka päätin viedä lopetettavaksi pari päivää ennen joulua. Elämä on kyllä sen jälkeen muuttunut helpommaksi, ja minulla riittää voimia jopa kotitöihin. Mutta poissa ovat nyt ne seuralliset eleet ja lämmin kehräävä nyytti sylistä. Mona oli niin kevyt sylissä, kun lääkäriä viimeistä kertaa odoteltiin.