Katselen työpöydällä lojuvalle Kelan päätöspaperille piirtynyttä kahvikupin jälkeä. Ei se ole ihmeellistä, mutta tajusinpa, että enpä oikeastaan ole ennen tuollaista itse aiheuttanut. Seuraava havainto on, että koti on hiljainen ja olen ehtinyt yllättäen keskellä hiljaisuutta ajatella jotain noin tyhjänpäiväistä. Yksivuotiaamme nukkuu ja minulla on kahvia, hetken aikaa tällaista ihanuutta.
Tuttavani Twitterissä tuskaili vauvakuumettaan ja etsi keinoja sen torjumiseen. Mitäpä muutakaan siihen pystyin vastaamaan kuin "Tulisitko meille kylään vähäksi aikaa?" Vauvaperheen elämästä ei tajua kyllä mitään, jos ei asu sellaisessa perheessä, niin ainakin itse olen kokenut. Lasten saamiseen liittyy kyllä paljonkin kummallisuuksia, joita kukaan ei kerro tai joita ei löydy kirjoista. Mystisintä taitaa olla se, mitä tapahtuu vanhempien pään sisällä. On tunteita, joiden olemassaolosta olisin ehkä halunnut tietää jo etukäteen - tai niin, sitten kukaan ei enää koskaan hankkisi vauvoja! :D On ollut yllätys, kuinka rajuja, ristiriitaisia ja mielipuolisiakin tuntemuksia on saanut kokea. Itselleen joutuu tämän tästä laittamaan jäitä hattuun ja hakemaan selityksiä hormoneista ja mistä milloinkin.
No, meillä niitä vauvoja on ollut kaksi, ja molemmat ovat tuoneet tietysti omat juttunsa arkeen ja äidin mieleen. Yritin muistella ja vertailla, millainen ajatusmaailmani oli ekan ja toisen lapsen syntymän jälkeen. Kun esikoiseni syntyi "kauan, kauan sitten", olin omalle luonteelleni tyypillisesti (kuljen "lastuna elämän aalloilla") vähän puulla päähän lyöty - tuossako se nyt on, miltäs nyt pitäisi tuntua, ei minusta tunnu yhtään miltään, minua ei jännitä, en osaa mitään mutta ei se haittaa, mitä seuraavaksi tapahtuu... Sitten oli sekopäisten mielenliikkeiden vuoro: jonakin yönä synnyttäneiden osaston hämärässä huoneessa katselin nukkuvaa vauvaa pedissään ja mieleen pälkähti, että voisin oikeastaan syödä tuon vauvan tuosta. Syödä! Seuraavat sekunnit kuuntelinkin sitten ihmeissäni ja jotenkin huvittuneena vaan kellon raksutusta ja odotin, että ihan taatusti alan kuulla vielä jotain mörköjen ääniä pääni sisältä, kun alku oli noinkin hieno. No, ei niitä ääniä tullut. Kaipa tuo oli jotain alkukantaista vaistoa...
Pelot. Niitähän riittää, kun lapsia tulee, JOS ei niitä ennen sitä ollut tarpeeksi. Sitten kun siihen päälle lyödään lapsen pelot, niin hiphei vaan, kun meillä onkin lysti :/ Ensimmäisen vauvan saatuani pelot ja kamalat ajatukset hyökkäsivät päälle, kun olimme kotiutuneet. Oman kodin rauhassa sitä alkoi tajuta, mitä olin saanut aikaan. Nukkuva rääpäle herätti minut ajattelemaan, että tuo pieni, viaton ihmisen alku on täällä kamalassa maailmassa minun ansiostani, ja samalla, kun annoin hänelle elämän, annoin hänelle myös kuoleman. Tuon ajatuksen mukana vyöryi ahdistus siitä, että en voisi olla lapseni kanssa ikuisesti - tulisi vielä aikoja, kun hän joutuisi kohtaamaan kärsimyksiä, enkä minä voisi olla apuna. Miten kamalia ajatuksia ne olivatkaan. Samaan aikaan kun olin vastaanottanut hänet luokseni, olin pakotettu hyväksymään myös luopumisen.
Lapsen kasvaessa hänen tunteensa olivat myös minun tunteitani. En koskaan voinut kuvitella, kuinka pahalta minusta tuntuisi, kun lapsi kokee epätoivoista pelkoa tai surua jostakin, tai jos hän tulisi kohdelluksi epäreilusti. Se kun en pysty lupaamaan, ettei tämä suuri harmi enää koskaan tulisi kiusaamaan. Tai se, että tiedän, kuinka paljon suurempia vaikeuksia elämä tuo vielä rakkaan lapseni tielle. En ole hyvä kantamaan toisten murheita, ehkä siksi en juurikaan ole lapsia suunnitellut hankkivani. Olen pohtinut, onko tämä joillekin helpompaa, sillä minulle äitiys on välillä hyvin vaikeaa.
Kun kuopuksemme syntyi, iski suuri todellisuus kasvoille eri tavalla. Olin nähnyt ja elänyt mukana pienen lapsen elämää jo kuusi vuotta, joten nyt tiesin, mitä olin saanut syliini. Silloin iski pelko ja kauhu siitä, mitä kaikkea tulisimme menettämään, jos menettäisimme tämän lapsen. Vauvaa katsellessa näen hänet ehkä valmiimpana kuin miten näin esikoiseni. Näen pienen tytön, näen tulevat elämänvaiheet
- näen senkin, kuinka tulen taas tekemään virheitä äitiydessäni. Nyt olen panostanut kai liikaakin siihen, ettei sattuisi niitä vahinkoja, joita esikoisen kanssa sattui, vaikka tiedän ettei varovaisuutenikaan voi kaikkea estää. Esikoisenkin kanssa oltiin kyllä ihan ylihuolehtivaisia, parannettavaa olisi siis ehkä siihen toiseen suuntaan. Se kun tuntuu nykyään olevan paheksuttavaa, jos katsoo lapsensa perään liikaa. Kuopuksessamme uutta on tietysti se, että hän on tyttö. Huoh... kyllähän se omat huolensa tuo. Erityisesti pientä tyttövauvaa hoitaessani mieleeni piirtyi vielä musertavammin ajatukset siitä, mitä pahuutta maailmassa pienille vauvoillekin tehdään. Molempia lapsia katson lähes päivittäin mielessäni se onni, että nämä lapset ovat terveitä ja saaneet elää turvallista lapsen elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti