Sain sairasloman useammaksi viikoksi. Olen hiljaa shokissa. Työuupumus, masennus tai muu mielenhäiriö on päässyt pahaksi, eikä minun ole helppo tunnustaa sitä. Näen jo itseni kärrättävänä pakkohoitoon huutaen "ei mussa oo mitään vikaa, mää oon ihan normaaliiiii!!"
Olen ollut jo pienen tovin saikulla ja "elpymässä" väsymyksestä - päätin siis alun perin käväistä kysymässä lääkärin neuvoja, kun töissä tuli valmiiksi eräs iso urakka ja näytti siltä, että nyt olisi itsellekin aikaa. Väsymystä ja alakuloa on ollut ilmassa tietysti jo vuodesta 2009 alkaen, mutta tähänhän oli kerennyt jo hyvin tottua. Nyt uudella lääkärikäynnillä lomaani pidennettiin vielä, mikä sai minut kyllä jotenkin tipahtamaan tuolilta. Onko tämä todellista? He todellakin pitävät minua ihan pipipäänä? Kannattiko tämä? Kysyin lääkäriltä, mitä minun sitten pitäisi tehdä. En tosiaankaan osaa olla kotona tekemättä mitään. Että jos olisi jotain tehtäviä mulle tai jotain. Lääkäri totesi naurahtaen, että nyt pitäisi vaan kylmästi keskittyä itseen, levätä ja käydä kävelyillä. Että siihenkö tässä pistetään nyt kolme viikkoa? Onkohan varmasti niin, etten pimahda pahemmin tässä "lepotaukoni" aikana?
Nyt minulla on siis aikaa ruveta tekemään joululeipomuksia, itse tehtyjä joululahjoja, joulusiivousta... vaikka oikeasti en kyllä jaksa. Kyllä minä myönnän, että on puhti poissa. Toisaalta on olo, että olen ollut väsyneempi esimerkiksi puoli vuotta sitten ja kyllähän minun työtilanteeseeni on haettukin apuja jo aiemmin, eli työkuormani ei ole enää missään tapauksessa ylitsepääsemätön. Vaikka olen ollut mieli maassa ja uuvuksissa jo pitkään ja odottanut jotain sysäystä, joka veisi minut parempaan suuntaan tai ainakin avun äärelle, rehellisesti sanottuna häpesin lääkärille mennessäni sitä, että olen menossa sinne kuluttamaan heidän aikaansa. Ja nyt ajattelen, että onko nyt oikeasti kyse niin vakavasta asiasta ja koen syyllisyyttä, kun jätän työni roikkumaan muiden vaivoiksi. Jos kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä, että loma on tarpeen, vaikka kerroin asioistani klinikalla ihan hymyssä suin ja naureskellenkin, niin on kai se uskottava?
Vaikka työni on keventynyt viimeisen vuoden aikana, olen kuitenkin menneen ajan myötä huomannut, että pienikin työ vaatii toisinaan suuria ponnistuksia, minulla on keskittymisvaikeuksia ja ihmiset töissä käyvät hermoille huomattavan paljon enemmän kuin edes pitäisi. Töitä ei ehkä ole liian paljon, enkä joudu nykyään entiseen tapaan huolehtimaan toistenkin töistä, mutta kuvioissa saattaa olla nyt vähän muita harmistuksia ja huonommuuksia. Ehkä se on vaan uskottava, vaikka tässä menee kyllä vielä monta päivää, että kehtaan ruveta olemaan sairaslomalla.
maanantaina, marraskuuta 28, 2011
tiistaina, marraskuuta 22, 2011
Mitä osaan, mitä en - ammattimainen analyysi meikäläisestä
Ennen väitin olevani organisointikykyinen, nopea oppimaan ja sietäväni hyvin stressiä. Nyt osaan kuvata kykyjäni paremmin, ehkä rehellisemmin.
En ole hyvä organisoimaan, olen todella usein sotkussa päällekkäisten asioiden kanssa, hukkaan papereita, unohdan asioita ja niin edelleen. Olen kuitenkin halukas ja innokas järjestelemään asioita... olen jokseenkin järjestelmällinen, tai siihen liittyen minussa on jonkinlaista sisäistä yrittäjyyttä ja oma-aloitteisuutta monien asioiden suhteen. Jos vaan satun jostakin innostumaan. Onhan se kyllä hirmu kiehtovaa, kun joskus harvoin pystyy organisoimaan tavarat jonkinlaiseen hienoon järjestykseen - laittamaan askartelutarvikkeet omaan laatikkoonsa, kynttilät omaansa ja niin edelleen. Tunnen tyytyväisyyttä, kun asiat järjestyvät, ja tulen kärttyiseksi, kun aikani tai energiani ei riitä järjestämään riittävästi.
En ole nopea oppimaan, jos se tarkoittaa sitä, että omaksun nopeasti uusia toimintatapoja ja pystyisin helposti vaihtamaan totutusta suoritustavastani toiseen. Huomaan yhä useammin tekeväni asioita melko samalla tavoin kuin ennenkin, ehkä jopa mutkikkaammin, koska en vain jaksa ruveta opettelemaan uutta. Pystyn toki oppimaan uutta ja kehittämään toimintaani, mutta sormia napsauttamalla se ei onnistu. Pyrin laadukkaaseen tulokseen ja vältän mieluummin riskejä, kuin nopeuttaisin toimintaani kokeilemalla aivan kaikkea uutta. Toisaalta ei se kyllä niin justiinsa ole ottaa välillä riskejäkin. Taisin juuri töissä löytää itseni pohtimasta, että taidan olla potentiaalinen mokailija. Minusta kun tuntuu, että tämän tästä minun möläytykseni, keskeneräiset asiat ja Ehdotukset päätyvät johonkin valmiiseen tuotokseen sellaisenaan. Tulee sitten hetkittäin mietittyä, tulisiko minun olla kriittisempi, kun muut eivät sitä todellakaan ole? Ehkä pääsisin helpommalla monista asioista, jos pitäisin vain turpani kiinni.
Olen huomannut, että olen rajoittanut viime vuosina uuden tiedon omaksumisen määrää. En ole varma, mistä se kertoo, eikä se varmaan ole mitenkään järkevää pidemmän päälle, jos ihan tosissaan asiaa pohtii. Minua uuvuttaa valtava tiedon määrä ja se, että uusi tieto ja vastaus mihin tahansa kysymykseen on vain parin merkin ja pyyhkäisyn päässä kotisohvalla keskellä yötäkin. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät joskus iltaisin sen jälkeen, kun ensin minä pohdiskelen jotain asiaa keskustellakseni ja ihmetelläkseni ja sitten samassa hän jo on kaivamassa asiasta tietoa iPadilla tai puhelimella. En minä tarvitse jokaiseen asiaan lopullista vastausta, minä tahtoisin ihmetellä ja oppia hiljakseen... Samoin olen lopettanut opiskelut päätettyäni lähes kaiken lukemisen, kun taas mieheni selaa päivät pitkät tutkimuksia ja esimerkiksi Reddittiä.
Stressinsietokykyni... No, ihminenhän sietää stressiä sen, minkä sietää. Itse lähinnä odotan, milloin tapahtuu se dramaattinen poksahdus, pimahdus ja muu ilmiö työpaikan pihassa. Tai itse asiassa olen jo huomannut, että ei sitä tapahdu, vaan hermoni joustavat ja joustavat ilmeisen loputtomiin. Alan kyllä asiattomaksi ja pääni työstää työasioita öisin nukkuessanikin, mutta kamelin selän katkeamista odotetaan yhä. Sen olen työvuosieni aikana kuitenkin oppinut, että suorituskyky ja muisti heikkenevät stressin myötä. Tämä ei ole hyvä yhdistelmä sen kanssa, että on oppinut aikamoiseksi moniajajaksi ja työstää aina useita asioita yhtä aikaa. Niinpä myönnän olevani rajallinen tämän stressinkin suhteen. Toisinaan minun olisi hyvä keskittyä vain simppeleihin asioihin, suorittavassa työssä tehtaassa tai siivouksessa oli hyviäkin puolia.
Joustavuudesta, eli naurettavasta kiltteydestä, olen kyllä saanut kiitosta aina. Se johtui varmaankin siitä, että minulla on ollut tapana hoitaa tehtäväni kunnolla ja toimia aktiivisesti aina, kun näen toimintani tarpeelliseksi. Kunnes kasvoin aikuiseksi, tulin äidiksi, menetin hermoni pariin asiaan ja aloin pitää puoliani. Nykyisin taistelen kyllä oikeudenmukaisuuden, hyvän palvelun ja toimivan viestinnän puolesta. Vastuuntuntoinen olen erityisesti toiminnassa ja viestinnässä "asiakkaan" suuntaan. Ja samalta osastolta saan myös onnistumisen kokemuksenikin.
Oman osaamisen kuvaaminen on vaikeaa. Ovatko sanat vain niitä, joita työhakemuksiin kirjoitetaan, vai osaanko edes kertoa, mitä osaan?
Onhan osaaminen yhteydessä myös onnistumiseen? Kun miettii omaa työtänsä, on useimmiten vaikea löytää vastausta siihen, mitkä asiat minut tekevät onnelliseksi tai tuovat juuri tuota onnistumisen tunnetta. Olen ymmärtänyt, että ajattelen itsekin jotenkin itsestäni ulkopuolisena, minkälaisissa asioissa minun tulisi onnistua ja mitkä asiat nostaisivat itsetuntoani. Nämä ajatukset perustuvat käsityksiin alani työstä ja yleensä työelämästä. Ehkä ne asiat ovat niitä, joita lukee työpaikkailmoituksissa ja joita työhakemuksessa väitän hallitsevani hyvin. Asioita, joiden kuvittelevan olevan tietyllä tavalla, vaikka en oikeasti edes tunnista, missä kohdissa arjen työtehtäviäni ne näkyvät. Abstrakteja ja yleisiä, turhankin isoja juttuja, jotka eivät lopulta kerro oikein mitään mistään - ellen ole aivan ylivoimainen huippuosaaja, jolla koko paketti vaan toimii täydellisen hyvin.
Kun saan kollegan kiitoksen siitä pienestä viestistä, jonka lähetin verkostolle, omaan tapaani, omalla "oikeanlaisella" tyylilläni ja kuitenkin sen enempää siihen panostamatta, olen tyytyväinen. Olen hiljaa ylpeä, että vastasin kysymyksiin ennen kuin niitä edes esitettiin, ja huojentunut, että viesti vei asiaamme eteenpäin pienellä askeleella. Sellaisesta minä saan onnistumisen kokemuksia. Niin naurettavan pienistä asioista. Ja naurettavan pieniä asioita on helppo ottaa pois ihmiseltä. Senkin olen oppinut viime aikoina, kun vastuut työssäni ovat menneet osittain uusiksi. Mikä tekee minut seuraavan kerran iloiseksi? Missä asiassa seuraavaksi opin näkemään, että osaamistani arvostetaan?
En ole hyvä organisoimaan, olen todella usein sotkussa päällekkäisten asioiden kanssa, hukkaan papereita, unohdan asioita ja niin edelleen. Olen kuitenkin halukas ja innokas järjestelemään asioita... olen jokseenkin järjestelmällinen, tai siihen liittyen minussa on jonkinlaista sisäistä yrittäjyyttä ja oma-aloitteisuutta monien asioiden suhteen. Jos vaan satun jostakin innostumaan. Onhan se kyllä hirmu kiehtovaa, kun joskus harvoin pystyy organisoimaan tavarat jonkinlaiseen hienoon järjestykseen - laittamaan askartelutarvikkeet omaan laatikkoonsa, kynttilät omaansa ja niin edelleen. Tunnen tyytyväisyyttä, kun asiat järjestyvät, ja tulen kärttyiseksi, kun aikani tai energiani ei riitä järjestämään riittävästi.
En ole nopea oppimaan, jos se tarkoittaa sitä, että omaksun nopeasti uusia toimintatapoja ja pystyisin helposti vaihtamaan totutusta suoritustavastani toiseen. Huomaan yhä useammin tekeväni asioita melko samalla tavoin kuin ennenkin, ehkä jopa mutkikkaammin, koska en vain jaksa ruveta opettelemaan uutta. Pystyn toki oppimaan uutta ja kehittämään toimintaani, mutta sormia napsauttamalla se ei onnistu. Pyrin laadukkaaseen tulokseen ja vältän mieluummin riskejä, kuin nopeuttaisin toimintaani kokeilemalla aivan kaikkea uutta. Toisaalta ei se kyllä niin justiinsa ole ottaa välillä riskejäkin. Taisin juuri töissä löytää itseni pohtimasta, että taidan olla potentiaalinen mokailija. Minusta kun tuntuu, että tämän tästä minun möläytykseni, keskeneräiset asiat ja Ehdotukset päätyvät johonkin valmiiseen tuotokseen sellaisenaan. Tulee sitten hetkittäin mietittyä, tulisiko minun olla kriittisempi, kun muut eivät sitä todellakaan ole? Ehkä pääsisin helpommalla monista asioista, jos pitäisin vain turpani kiinni.
Olen huomannut, että olen rajoittanut viime vuosina uuden tiedon omaksumisen määrää. En ole varma, mistä se kertoo, eikä se varmaan ole mitenkään järkevää pidemmän päälle, jos ihan tosissaan asiaa pohtii. Minua uuvuttaa valtava tiedon määrä ja se, että uusi tieto ja vastaus mihin tahansa kysymykseen on vain parin merkin ja pyyhkäisyn päässä kotisohvalla keskellä yötäkin. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät joskus iltaisin sen jälkeen, kun ensin minä pohdiskelen jotain asiaa keskustellakseni ja ihmetelläkseni ja sitten samassa hän jo on kaivamassa asiasta tietoa iPadilla tai puhelimella. En minä tarvitse jokaiseen asiaan lopullista vastausta, minä tahtoisin ihmetellä ja oppia hiljakseen... Samoin olen lopettanut opiskelut päätettyäni lähes kaiken lukemisen, kun taas mieheni selaa päivät pitkät tutkimuksia ja esimerkiksi Reddittiä.
Stressinsietokykyni... No, ihminenhän sietää stressiä sen, minkä sietää. Itse lähinnä odotan, milloin tapahtuu se dramaattinen poksahdus, pimahdus ja muu ilmiö työpaikan pihassa. Tai itse asiassa olen jo huomannut, että ei sitä tapahdu, vaan hermoni joustavat ja joustavat ilmeisen loputtomiin. Alan kyllä asiattomaksi ja pääni työstää työasioita öisin nukkuessanikin, mutta kamelin selän katkeamista odotetaan yhä. Sen olen työvuosieni aikana kuitenkin oppinut, että suorituskyky ja muisti heikkenevät stressin myötä. Tämä ei ole hyvä yhdistelmä sen kanssa, että on oppinut aikamoiseksi moniajajaksi ja työstää aina useita asioita yhtä aikaa. Niinpä myönnän olevani rajallinen tämän stressinkin suhteen. Toisinaan minun olisi hyvä keskittyä vain simppeleihin asioihin, suorittavassa työssä tehtaassa tai siivouksessa oli hyviäkin puolia.
Joustavuudesta, eli naurettavasta kiltteydestä, olen kyllä saanut kiitosta aina. Se johtui varmaankin siitä, että minulla on ollut tapana hoitaa tehtäväni kunnolla ja toimia aktiivisesti aina, kun näen toimintani tarpeelliseksi. Kunnes kasvoin aikuiseksi, tulin äidiksi, menetin hermoni pariin asiaan ja aloin pitää puoliani. Nykyisin taistelen kyllä oikeudenmukaisuuden, hyvän palvelun ja toimivan viestinnän puolesta. Vastuuntuntoinen olen erityisesti toiminnassa ja viestinnässä "asiakkaan" suuntaan. Ja samalta osastolta saan myös onnistumisen kokemuksenikin.
Oman osaamisen kuvaaminen on vaikeaa. Ovatko sanat vain niitä, joita työhakemuksiin kirjoitetaan, vai osaanko edes kertoa, mitä osaan?
Onhan osaaminen yhteydessä myös onnistumiseen? Kun miettii omaa työtänsä, on useimmiten vaikea löytää vastausta siihen, mitkä asiat minut tekevät onnelliseksi tai tuovat juuri tuota onnistumisen tunnetta. Olen ymmärtänyt, että ajattelen itsekin jotenkin itsestäni ulkopuolisena, minkälaisissa asioissa minun tulisi onnistua ja mitkä asiat nostaisivat itsetuntoani. Nämä ajatukset perustuvat käsityksiin alani työstä ja yleensä työelämästä. Ehkä ne asiat ovat niitä, joita lukee työpaikkailmoituksissa ja joita työhakemuksessa väitän hallitsevani hyvin. Asioita, joiden kuvittelevan olevan tietyllä tavalla, vaikka en oikeasti edes tunnista, missä kohdissa arjen työtehtäviäni ne näkyvät. Abstrakteja ja yleisiä, turhankin isoja juttuja, jotka eivät lopulta kerro oikein mitään mistään - ellen ole aivan ylivoimainen huippuosaaja, jolla koko paketti vaan toimii täydellisen hyvin.
Kun saan kollegan kiitoksen siitä pienestä viestistä, jonka lähetin verkostolle, omaan tapaani, omalla "oikeanlaisella" tyylilläni ja kuitenkin sen enempää siihen panostamatta, olen tyytyväinen. Olen hiljaa ylpeä, että vastasin kysymyksiin ennen kuin niitä edes esitettiin, ja huojentunut, että viesti vei asiaamme eteenpäin pienellä askeleella. Sellaisesta minä saan onnistumisen kokemuksia. Niin naurettavan pienistä asioista. Ja naurettavan pieniä asioita on helppo ottaa pois ihmiseltä. Senkin olen oppinut viime aikoina, kun vastuut työssäni ovat menneet osittain uusiksi. Mikä tekee minut seuraavan kerran iloiseksi? Missä asiassa seuraavaksi opin näkemään, että osaamistani arvostetaan?
torstaina, marraskuuta 17, 2011
Elämästä ja vanhemmuudesta
Katsoin juuri televisiosta keskustelua eronneiden vanhempien riidoista ja siitä, kuinka vanhempien toisilleen tekemä kiusa kohdistuu ikävästi erityisesti lapseen. On lähellä olevia vanhempia ja niitä, jotka yritetään monin tavoin ajaa kauemmaksi lapsesta, vaikka lapselle molemmat vanhemmat ovat aina tärkeitä. Heti alkuun tietysti julistan, että ENHÄN MINÄ mitään sellaista koskaan tekisi. Eli että lähtisin muuttamaan ympäri Suomea hankaloittaakseni ex-puolison ja lapsen kohtaamisia ja aiheuttaakseni vaivaa ja kulua kaikin mahdollisin tavoin.
Emme ole täydellisiä
Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?
Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...
Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.
Reissulapsia ja aikuisia
Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.
Kauan sitten...
Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.
Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.
Emme ole täydellisiä
Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?
Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...
Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.
Reissulapsia ja aikuisia
Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.
Kauan sitten...
Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.
Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)