Hiljainen sunnuntai

Annan isukin torkkua pojan sängyssä, levätä vähän huoliaan pois. Ensi yö menee kuitenkin taas murehtiessa. Kaadan itselleni kahvia ja selailen tämän viikonlopun valokuvia.

Lisäsin äsken jonkun kuvatuksen myös viimekeväisiin viesteihin, tälleen aika ajoissa ja silleen. Mietityttää taas kerran tämän blogin sisältö ja olematon kehittyminen, kuvaa niin tätä paikalleen pysähtynyttä eloani, vaikka pahimmat lapsellisuudet koitan joukosta sensuroidakin. Ehkä pitäisi lisätä uusi tunniste "kasvu" tai "kehittyminen" ja yrittää jotain. Elämäni suurin pulma lienee tällä hetkellä tai ainakin ajoittain, kuinka nettisivuja voi tehdä ilman taulukoita, siitä en pääse ylitse, vaikka kasvaisin vuoden vanhemmaksi tai sentin pidemmäksi. Ja siellä kuitenkin on se osaaminen, jota kehittää varmaan eniten tahtoisi... tämän sosiaalisen rajoittuneisuuden lisäksi tietysti :D.

Jyväskylän yliopistolla 26.9.2009

Viikonloppu on ollut mitä ihanin syysviikonloppu. Kauniit, aurinkoiset päivät ja lämmötkin niin lempeät. Katsotaan nyt, josko kohta vielä grilliä käryyttelisi viimeistä kertaa tänä vuonna.

Noloilua, osa 76

Eilen oli taas harrastustorstai, ja minulla oli niiiiin kivvoo taas. Ja suureksi harmistuksekseni huomaan nyt myös sen, että tästä eteenpäin joka toinen harrastustorstai menee plörinäksi milloin minkäkin työmatkan takia. Että pitikin sattua, hö. Harrastustorstaini alkaa työpäivän jälkeen jaappanilaisilla kirjoitusmerkeillä ja päättyy tavantallaajien perus-aerobikkiin. Molemmissa on puolensa - on ihanaa mennä hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan ja maalaamaan, siinä hommassa joutuu keskittymään ja unohtamaan kaikki ajatukset - ja sitten kun tuon henkistymisen jälkeen on hikijumppailun vuoro, niin saa viimeisetkin harhaiset mielenliikkeensä ravistelua irti itsestään ja kaiken päätteeksi on vaan niin onnessaan saavutuksistaan, että meinaa sortua harrastamaan sosiaalista kanssakäymistä muiden mammojen kanssa.

Tavallinen kansalaisopiston lattiatunti ei ole mikään seksikkäin liikuntalaji tällä hetkellä. Se on se noloilun hetki, kun voi antautua nauttimaan Paskasta musiikista täysin rinnoin ja vetämään tuikitavallisia askelsarjoja ilman turhaa nipotusta tai aivovaivaa. Se on se ainoa paikka, jossa voin fiilistellä sellaisten vanhojen ihanuuksien kuin Movetron tai Dr. Albanin parissa. Ja kun on kyse elämälleen traagisuuksiin asti uhrautuneesta perheenäidistä, niin johan siinä loppuvenyttelyssä panhuilujen tai Kirkan säveliä kuunnellessa meinaa henkistyä lähes kyynelehtimisiin asti :D. Niin joo... pitikin tänään työpaikalla kaivella Spotifysta Kirkaa, mutta unohtui sekin kaikessa kiireessä.

Jatkan tätä postiani vielä muutaman päivän jälkeen. Käsittelemättä on nimittäin jäänyt tähän lupaavaan liikuntaharrastukseeni tullut yllättävä käänne (joita mun elämäni tietysti on täynnänsä). Itse aiheutettu jalkavamma uhkaa lenkkeily- ja jumppaharrastustani, ja vamman aiheutustapahan on sitten blogimatskua parhaimmillaan. Tuli "vähän" kiukuteltua eräänä aamuna ja tiskejä laitellessani huitaisin tiskipöydältä ISON juomalasin suoraan jalkapöytäni päälle. Ja sehän sattui, ja tuntuu vaivaavan yhä. Onnittelut minulle, että pitääkin aina kehitellä näitä nolouksia. Tänään olisi kyllä päästävä testaamaan, vaikuttaako tuo juoksemiseen. Vähän kyllä meinaa masentaa, kun illat on jo niin pimeitä (ja viileitä), ettei yhdeksän aikaan olisi enää asiaa mihinkään ulkoilmaan. Haaveissa on se aika, kun pojan saa säännöllisesti kahdeksaan mennessä nukkumaan ja sitten jää aikaa omille harrastuksille tai muuten vaan rentoutumiselle.

Väsynyt ilta

Taas oikein karmii, mitä jännää tämä lapsen kasvattaminen vielä tuokaan eteen, kun tämäkin ilta oli yhtä vuoristorataa hepun kanssa 8-/. Kai se on lasten perustehtävä katsoa, miten pitkälle mamman pinna kestää (vaikka hyvin tietävät, että aika äkkiä se alkaa räyhätä kuitenkin). Ja uudestaan ja uudestaan... Eikä tässä oltu kaksistaan kuin vasta kaksi iltaa. Näkisittepä missä kunnossa tämä kämppä on tällä hetkellä.

Tämä maanantai alkoi kuten maanantaiden aina kuuluu. Oltiin ilman autoa ja poika piti viedä oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan tietyssä aikataulussa kävellen tai bussilla tai näiden kahden yhdistelmällä hoitoon tuonne 3 kilometrin päähän. Ei pitäisi olla mikään suuri haaste, mutta kyllähän mikä tahansa on, jos minut pistää puikkoihin. Meikäläisen bussiseikkailuista saisi kyllä kokonaisen kirjan - niitä turhaan juostuja kilometrejä, myöhästymisiä ja vääriin osoitteisiin ajelemisia tai muita noloja tilanteita riittää enemmän kuin voisi yhteen elämään uskoa mahtuvankaan. Niinpä tänäänkin ajateltiin säästää vartin verran kävelyaikaa ja hurauttaa ensin bussilla pari kilsaa ja kävellä loput. Reitti bussipysäkiltä hoitopaikalle oli vieras ja monimutkainen (yeah right) ja päädyttiin sitten kävelyjuoksemaan varmaan kilometri ylimääräistä lenkkiä ties missä, kun meikä seikkaili erään tärkeän risteyksen ohi. Rattaissa poika selosti, miten olisi pitänyt jäädä bussista missäkin kohdassa ja takana minä läähätin, että ei tässä nyt mitään, tää matka nyt vaan on hiukan pitempi kuin äiti arveli ja kyllä äiti kohta ihan löytää sen hoitopaikan...

Päivän iloinen havainto oli se, että saan kuskata yhdet niistä aiemmin varastosta hakemistani housuista uudestaan pois käytöstä huomattuani niiden onneksi olevan yhä liian isot minulle. Bileet! :D Onhan se toki verraton fiilis, kun rennot pökät roikkuu lantiolla, mutta kaipa toimistotyössä on soveliaampaa olla housuissa, jotka eivät valahda pahalla hetkellä polviin tai paljasta koko ahteria istuessasi. Tätä voi juhlia vielä huomisenkin, jos nyt ei muita iloja keksi.

Pikku-ukkelin juttuja

"Äiti katso, tuolla naisella ei ole ollenkaan housuja!"
(Auton ikkunasta nähty lyhythameinen nainen) ja
"Kato nuo miehet on tuolla nakuna, äiti, tuo täti on ihan nakuna tuolla".
(Kätlin BB:ssä)

"Milloin Viljo muuttuu kissaksi?"
(Eilen illalla sängyssä kesken Late Lampaan katselun. Onkohan lapsella parempaa tietoa sielunvaelluksesta kuin itselläni?)

"Viljosta tulee yhtä iso kuin isistä. Aikuisena Viljo voi ihan OIKEASTI käynnistää auton!" (Silmät loistaen innosta)
"Viljo ei halua autoa aikuisena..."

"Äiti katso, tuolla miehellä on ihan punainen tukka" (Nino BB:ssä)
"Kaikilla pitäisi olla ihan valkoinen tukka".

"Äiti, miksi sinä olet nainen ja isi on ihminen?"

.............................

Mies on löytänyt sisältä itsestään kitaristin, basistin, rumpalin ja varmaan laulajankin. Uppoutuu musiikkiin ja hankkii itsensä toteuttamiseen laitteita, jotta pääsee firmansa talent-kisan finaaliin. Pääsi tai ei, kaikki aktiivisuus toki on positiivista. Minä en löydä itsestäni yhtään mitään - tai korkeintaan sen happaman nalkuttajan tai vaihtoehtoisesti joinakin satunnaisina hetkinä häiriintyneen häröilijän. Miten oppiminen ja uudet asiat voivatkaan olla vaikeita näin kypsällä iällä...

Aloitin pari viikkoa sitten uutena harrastuksena japanilaisen kalligrafian. Hiraganoja, kataganoja ja jotain muuta... kunhan vaan saan nyt hankittua itselleni maalia sitä tarkoitusta varten. Kurssin ensikokoontuminen oli kuitenkin innoittava: oli uskomaton tunne, kun tajusi olevansa vastakkain jonkun aivan täysin uuden tekemisen kanssa. Kun ei ollut mitään tuntumaa siihen, kuinka se yksinkertainen kirjoitusmerkki syntyy. Aivan kuin olisi tarttunut kynään ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä uuden tunne ei varmaan kestä kauan, mutta niin kauan kuin sitten kestääkään, se tekee taatusti vain hyvää aivoilleni. Samalla kun opettelen piirtelemään kuvioita, opin myös lausumaan samat japanilaiset sanat. Osaan nyt tehdä koiraa tarkoittavan merkin [inü] ja tällä viikolla harjoittelen vielä oman nimeni. Varmaan tuon vielä tuotoksiani kuvanakin tänne blogiin...

Ideaa

Tämän viikon ohjelmassa on ollut oppilaitoksen yhteistyöpäivät Helsingissä. Tottumattomalle työmatkailu on kovaa puuhaa, vaikka vaivana ei tällä kertaa ollut edes matkojen tai hotellien varauksia. Tällaiset verkostoitumisretket pakottavat tapaamaan kymmeniä uusia ihmisiä, kahvia juodaan joka välissä ja lounasseuraansa ei pääse valitsemaan itse. Pitää lähteä matkaan aikaisin huonojen yöunien jälkeen, matkustaa kimppakyydissä, puuduttaa itseään päiväohjelman aikana, hengailla ja odotella kiusallisissa paikoissa outojen ihmisten kanssa ja aikatauluthan suunnitellaan aina niin, että ehdit kyllä omia rientojasi, jos pidät helvetinmoista kiirettä ja uskallat myöhästyä milloin mistäkin. Tämänviikkoisen matkan majoitusasetelma oli minulle painajaismainen: saisin huonekaveriksi jonkun random-tyypin työpaikaltani. Minä joka en osaa nukkua kuin oman poikani kanssa, en pysty kuvittelemaan yötä samassa sängyssä jonkun puolitutun kollegan kanssa. Valitsemamme hotellin asiakaspalvelun ja sisäänkirjautumiskaaoksen vuoksi asia ratkesi lopulta onnellisesti. Jäätyäni ensin hylkiöksi, jolle ei löytynyt huonekaveria eikä aluksi edes hotellihuonetta, päädyinkin illan päätteeksi majoittumaan kahden hengen huoneessa aivan yksikseni! Toisinaan porukan perällä murjottamisesta on hyötyäkin.

Vaan enhän minä siellä hotellissa nukkua osaa. Tämähän on nähty jo monta kertaa. Perheen kanssa saan unta kyllä ennen pitkää, mutta yksikseni en, sillä kaipaan öisin poikaani. Minun pyöriskellessäni hotellin sängyssä ne lyhyet yön tunnit, jotka seminaarin iltatilaisuuden ja baariretken jälkeen oli jäljellä, uinui kotiväkeni kotona taas paljon paremmin kuin normaalisti. Onko se sitten reilua, että työmatkan aikana kotona kaikki sujuu paremmin kuin minun siellä ollessani? Kaipa se on, se kotiväelle sallittakoon.

Yhteistyöpäivien sisältö tietysti antoi minulle tietoa ajankohtaisista työasioista, tutustutti kasvoihin muissa opettajakorkeakouluissa ja innoitti ajattelemaan… jotain. Oman työuran suhteen ajatukseni tuntuvat kääntyvän kerta toisensa jälkeen verkkopedagogiikan pariin palaamiseen. En ole tehnyt työssäni paljoa verkkopedajuttuja muutamien oppimisalustojen ylläpitoa ja kehittämistä tai digipofon kehittämiseen osallistumista lukuunottamatta, mutta opinnoissani siihen kyllä suuntauduin – silloin joskus 100 vuotta sitten. Osaamista olisi päivitettävänä ja tietoja tarvitsisi vahvistaa, mutta oman työnkuvani tulevaisuuteen soisin sisältyvän jotain verkko-opetukseen ja kouluttajien verkkopedaosaamisen kehittämiseen liittyvää. Tätä päivää ovat sosiaalisen median välineet osana opiskelua ja opiskelijoiden oppimisen ohjaamista. Niinpä tällainen verkkoaddikti on aivan välttämätön osa verkkopedagogiikan kehittämisessä! :D

Maanantai

Iltapuuhissa pojan kanssa. Ensin pikkumiehen tukan parturointi ammattimaisesti kynsisaksilla ja sitten kaveri suihkuun, jonka aikana itse pääsin huoltamaan varpaitani. Ja kissa reppana, tuo meidän vanhempi siis. Oli jäänyt päiväksi kylppäriin/saunaan ja joutunut sitten pakottavien tarpeiden eteen ilman pääsyä hiekkalaatikolle. Nolona on toinen, ei liene tarpeen hänen kanssaan tästä enempiä keskustella. Riittävästi on shokkia tuosta meidän lapsestammekin. Iltaisin meillä asuu joko pyörremyrsky tai känkkäränkkä. Voi, ovatko nämä illat tällaisia vielä sellaiset 10 vuotta?

Olen ollut lamaantuneena noin viikon ajan, sillä Telefinland-mies soitti kuin soittikin minulle viime viikon alussa. Ensimmäinen keskustelumme oli lyhyt: (innosta hihkuen) pyysin häntä soittamaan uudelleen seuraavana päivänä, kun minulla olisi paremmin aikaa. Johtuen tunnetusti blondiudestani (mistä muustakaan?) pelasin sitten riskipeliä, enkä ladannut ikivanhaa puhelintani ennen seuraavaa soittoa, joka tapahtui seuraavana päivänä viisi minuuttia sovittua aikaa myöhemmin. Alkuspiikit ja ehdittiin siinä jo päästä melkein asiaankin, kun dilulilum - akku loppui. Muutaman minuutin myöhemmin olin saanut puhelimen muuntajan päähän, tuli uusi soitto, mutta kahvihuoneemme mekkalan takia, en ehtinyt sitä kuulla ajoissa. Tragedia jatkui vielä neljänteen yritykseen, jolloin en taaskaan vastannut ajoissa. Vastaajassa kuului vain äänetön Telefinland-mies, joka oli kolmen päivän yrittämisen jälkeen tainnut jo luopua toivosta :(.

Ehkä Telefinland-miehen tuottamaa draamaa enemmän lamaannusta aiheuttaa tämä syksy ja kaikki sen mukanaan tuomat haasteet. Kyllä se tajuntaan paukahti eräänä iltapäivänä, kun listasin tulevia töitä, että ei tämä tästä tule helpottumaan ennen ensi juhannusta. On se hienoa, että on haasteita. On se hienoa, että on haasteellinen. Tällä viikolla on luvassa parin päivän työmatka ja siinäkös sitä stressin aihetta onkin. Niin että mennäkö sinne iltatilaisuuteen vaiko ei, kun sitä "riemua" edeltävä stressi vaatteista, kengistä ja ties mistä vetää yleislukemat kuitenkin miinuksen puolelle. Ja sitten voi miettiä, että kannattaako lähteä päiväohjelmaan edustamaan ja kypsymään, jos ei kerran iltaohjelmaankaan jaksa osallistua :D. Aina olisi helpompi jurottaa kotona tai oman työpöydän ääressä. Nooo... Ei näitä reissuja liian usein ole tarjolla. Ehkäpä sitä kannattaa edes yrittää, vaikka ne maakuntalaulut bussimatkalla hieman jo hirvittävätkin (niin kun tahtois laulaa, mutta ei olisi inhimillistä vahingoittaa kanssamatkustajia moisella äänisaasteella).

Poika tuossa tsekkailee iPodista, missä mahtaa sataa tällä hetkellä ja siirtyy sitten kalenteriin kertomaan, missä on kotipäivä ja missä hoitopäivä... on se tää nykyaika vaan semmosta.

Outoutta

Päällä sopiva väsymys ja taas kerran tiedän, mitä seuraa siitä, jos lapsi parina yönä höpisee hassuja unissaan. Siitä seuraa sairastelua, kuumetta ja itkuja sitten seuraaviksi öiksi. Toivotaan nyt, että taas kerran selvitään tästä parin päivän kuumeilulla ja loppuviikolla tilanne on taas normaali.

Tässä keskiviikossa leijailee outo tunnelma. Lauantaina lähestyvät enon hautajaiset. Pari viikkoa sitten saatiin suru-uutinen 5-kymppisen enoni menehtymisestä kotiinsa, ja tapahtumaan liittyy vahvoja lääkkeitä ja päihteitä. Enoni elämä päättyi surullisesti siihen samaan huoneeseen ja ehkä myös samaan sänkyyn, missä hän 50-luvulla syntyi. Haluaisin laittaa tähän kuvan minusta ja enosta, mutta valitettavasti se paras kuva meistä kahdesta on sellainen, jossa itse olen ilman vaatteita ja asetelma voi muutenkin ulkopuoliselle vaikuttaa hieman epätavalliselta. Siinä kuvassa ajamme moottoriveneellä ilta-auringossa keskikesäisellä Armisvedellä, eno on perässä ohjaamassa moottorista ja minä istun keskipenkillä alastomana selkä kohti kameraa. Nyt lauantaina olen menossa entiseen mummolaani lähes 15 vuoden tauon jälkeen tapaamaan muut sukulaiset ja muistamaan enoa, jonka tapasin viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Voinko nyt sanoa, että tämän päivän outo tunnelma tarkoittaa kai sitten surullisuutta?

Mielessä vainoaa myös viimeperjantainen bongaukseni keskustassa. En tiedä, näinkö siellä miehen makaamassa mahallaan tarkoituksella auton takapuolella, tajuttoman miehen makaamassa mahallaan auton takapuolella vai kuolleen miehen makaamassa auton takapuolella. Varmaankin tämä asia vaivaa minua vielä noin ikuisuuden. Joka tapauksessa näin parkkitaloon kääntyvällä tienpätkällä tien sivuun pysäytetyn pakettiauton, jossa oli vilkku päällä ja takaluukku auki, ja aivan siinä auton perässä, osittain jopa alla, makasi keltaisessa huomioliivissään ihminen, jonka päätä tai kasvoja en nähnyt ajaessani siitä ohitse. Kymmenesosasekunnin verran kävin mielessäni väittelyn pysähtyäkö siihen katsomaan ja hälyttämään apua (tosin siihen ei olisi voinut pysäyttää ja perässä tuli autoletka kovaa vauhtia risteyksestä) vai luottaako siihen, että samaan aikaan paikalle kävelevät ihmiset (oli niitä ainakin kaksi, olihan?) huomaavat saman kuin minä siinä ohi kaahatessani. Ihme että selvisin kolaroimatta kotiin saakka, ja kun tämä asia jäi näin vaivaamaan, minun olisi ihan oikeasti pitänyt kääntyä takaisin seuraavasta risteyksestä :-/.

Tällä hetkellä haluaisin karata töistä ja mennä johonkin yksikseni möllöttämään. Dramaattinen syksy on aluillaan, ja vaikka ehkä eilinen Singstar-testailu (minimivolumella myöhään illalla) ja tuo ulkona loistava aurinko voisivat piristää, ei näin syyskuun alkaessa voi olla toteamatta, että kohta se jatkuva syksystä valittaminen on taas edessä. Mihin sitä vanhoista tavoistaan pääsisi, kun valittaminen kuitenkin on elämän suola.

PS. Joulupukki, haluaisin sen Valivalivali-paidan kokoa L lahjaksi...