Tympii

Alakerrassa rustailin viestiä tänne yhtenä iltana, terapian tarpeessa kun olin. Siinähän kävi sitten niin, että verkko toimikin siellä niin heikosti, ettei tekstiäni tallentunutkaan kuin jotain puolet ja lopulta en tietysti edes saanut koko viestiä lähetettyä. Ja sitten ihminen on niin laiska, ettei pistä kirjoittamaansa edes mihinkään talteen, jotta voisi yrittää myöhemmin uudelleen. Vaan koskapa sitä niin kuolemattomia kirjoituksia tulisikaan tuotettua, ettei aina voisi kirjoittaa kaikkea uudelleen. Kyllähän se olisi järkevämpää vähän karsiakin näitä tuotoksia toisinaan, mutta minun tyyliini ei kuulu itsekritiikki. Varmaan siinä on yksi asia, jonka vuoksi saatan elää vanhaksi autuaan onnellisena: en vaan yksinkertaisesti tajua olevani asioissa keskinkertaistakin kehnompi tai häpeä ilmoille päästämiäni naurettavuuksia. Siinä vaiheessa elämääni, kun olin hoopo tuppisuu, keskityin tähän pöllöilyyn lähinnä visuaalisin keinoin – omalla pukeutumisellani ja kuvataiteilemalla. Nyt kun olen jo oppinut jonkin verran puhumaan, voin alkaa hyödyntää verbaliikkaa itseni nolaamiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Kävin sit eilen vähän "opettamassa" yläkoululaisia, ja voi luojan kiitos, ettei siellä ollut ketään aikuisia näkemässä. Jotenkin musta tuntuu, ettei tarvitse toista kertaa siihen kouluun enää mennäkään, kunhan nämä lahjakkaat nuoret lupaukset hieman kertovat kuulumisia sijaisen tunneilta. Mutta mitäpä tuosta, enhän mä tämmöisistäkään osaa masentua, vaan asiasta muille kertoessani nauraa tirskun samaan tapaan kuin seiskaluokkalaiset siamilaissiskoksiksi pyrkivät pikkupimut, kun luokan gansteri tökkii niitä viivottimella (ja mättää samalla tauotta karkkia punaiseen naamaansa valmistellen itselleen vakipaikkaa verenpainetautikuolevaisten kokoontumisajoihin).

Mitähän muuta elämään? Lapsi on sairastellut ihan kiitettävän kauan tänä syksynä. Ei tarvitse turhaan miettiä, että mitähän tekisi. Nyt voi luottaa siihen, että saa kantaa pojanjötkyä sylissä koko ajan, saa valvoa öisin vähän väliä ja saa antaa kuulonsa hajota ihan silleen sopivan usein tapahtuvan korvaan karjumisen ansiosta. Ja sitten, kun ei olla kipeinä, uhmataan. Näitä kaks, kiitos...

Työllistymiseni etenee hiljalleen. Parissa päivässä selvinnee, olisiko minulle jopa ihan oikea kokopäivätyö seuraavaksi tarjolla. Kulttuurishokin paikka, luulen ma.

Ovia

Joo nyt ei puhuta sisustamisesta tai remppaamisesta. Nyt puhutaan elämästä. Nää on nyt niitä dramaattiselta kuulostavia ovia, joita suljetaan takana – toisinaan myös edessä. Ollaan siis siinä hetkessä, kun luovun (pala kurkussa ja tyhjä tunne rinnan alla) yliopiston sähköpostiosoitteesta ja ennen kaikkea sähköpostilaatikkoon vuosien mittaan kertyneestä sisällöstä. Olen ollut sen oven ulkopuolella nyt jo 33 minuuttia, enkä tiedä, selviänkö tästä eteenpäin. Aamuun mennessä tuo tukeni ja turvani viimeiset yhdeksän vuotta ollut angstin ja ystävyyden kotisatama on hiljaa kuollut pois, ja minun on totuteltava uuteen elämään Gmailin rinnalla.

Muutamat viime tunnit olen pikavauhdilla kahlannut läpi kymmeniä valtaisan kokoisia kansioita postilaatikostani (yliopisto on varmasti todella onnellinen päästessään minusta eroon), ja pakkohan minun on ollut keräillä sieltä talteen muistoja. Olen tietysti omituinen roikkuessani tällä tavoin epätoivoisesti menneisyydessä, mutta kun tunnen niiden kaikkien vanhojen kertomusten olevan yhä iso osa minua. Onpa minulla kieltämättä kirjallisia tai tutkimuksellisia visioitakin vuosien mittaan käydyistä keskusteluista läheisimpien ystävien kanssa – sen vuoksi tietysti olisin halunnut tallentaa kaiken mahdollisen aineiston. Nyt olen kerännyt talteen ehkä vain noin 500 sivua parikymppisten pikkukaupungin kasvattien koomista, hysteeristä, kiukkuista ja toki myös lämminhenkistä jutustelua. Olen saanut nauraa kippurassa ja onpa tässä melkein tullut vetisteltyäkin joitakin tunnelmakuvia selaillessa. Ainakin vanhoista posteista luulisi saavan mehevää aineistoa vaikkapa jonkun ystävän häihin puheen sisällöksi... Noihin vuosiin mahtuu lukion jälkeiset opiskelupaikkojen hakemiset, onnistumiset ja pettymiset, tarinat omista kodeista, poikaystävistä, kesätyötuskat, opiskelustressit, valmistumiset ja alan vaihdot, juorut, kettuilut ja hengennostatukset, ja lopulta kaikki johtaa "aikuistumiseen", etääntymiseen... ja latistumiseen. Vanhoja viestejä vilkuillessani olen ymmärtänyt asioita, joita en joskus aikoinaan huomannut lainkaan. Miten olen voinut unohtaa, kuinka paljon ystäväni minusta ovat välittäneet aikoina, jolloin on ollut vaikeaa? Olen saanut toistuvasti henkilökohtaisia viestejä (sen lisäksi, että viestitelty on enimmäkseen ryhmälle), joissa yksi ystävistäni kyselee kuulumisiani ja ehdottelee tapaamista, ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan edes tajunnut saaneeni näitä viestejä, vaikka niihin kaikkiin toki olen tuolloin vastannutkin. En tiedä, millaisessa sumussa olen tuolloin elänyt, mutta jälkeenpäin tietysti harmittaa, etten ole ottanut tarjottua tukea vastaan. No, siitä on monta vuotta jo. Ehkä ei kuitenkaan ole myöhäistä kiittää ystävää.

Vetäydyn vielä hetkeksi suremaan taakseni jäävää yliopistomaailmaa. Opiskelijakorttikin melkein katkesi poikki, kun kirjastolla kävin sakkosaldoani kyselemässä. Siinä se pällistelee kuvassa: 20-vuotias, vielä niin hehkeä ja sinisilmäinen blondi. Kuvan valotus oli niin onnistunut, että päälakeni feidaantuu vaaleaan taustaan saaden minut näyttämään kaljulta tai puolipäiseltä. Tukkaa kuitenkin vielä on päässä; tuo oli muuten se vuosi, kun viimeksi kävin parturissa. Oi niitä aikoja... Mutta kai se on sitten jo aika luopua ja jatkaa eteenpäin, jonnekin.

Taidokkuutta

Oli tullut kutsu tupaantuliaisiin. Ostettiin lahja ja pistettiin pakettiin. Tekaisin kortin viidessä minuutissa, vitsinä, jotain odotellessani. Mies tuli kotiin ja kertoi sen olevan hienoin tekele, mitä olin tähän mennessä koskaan väkertänyt. No... tässä on se kortti. Mitä tästä nyt sitten ajattelisi?


Taustatietona paljastettakoon, että minä, onneton tytönhupakko, olen aikoinaan halunnut ensisijaisesti suuntautua kuvataidealalle. Että kai se on parempi, että tuli aikoinaan hylättyä moiset hullutukset.

Muuttumisleikkejä?

Krhm, pssst... Täällä olisi yksi resuinen kotiäiti (tai siis työtön osa-aikatyöllistetty, osa-aikaäiti), joka olisi pahasti muutoksen tarpeessa:

Aloitetaan vaatteista. Vaatekaappini rakentuu, ankeista, kuluneista, rumista, väärän värisistä, huonosti istuvista, tyylittömistä ja lapsellisista 90-luvun lopun vaatekappaleista. Kun tähän yhdistetään (joo kyllä varmaan vähän uudempia mutta...) "mielenkiintoisen" kokoisia äidin kotivaatteita ajalta "raskaus & imetys + 15 kg", niin... no joo. Eivät minulle istu äitiyttä edeltäneet vaatteetkaan, jos niistä nyt joku sattuisi olemaan siinä kunnossa, että kelpaisi ihmisten ilmoille. Olen kipeästi tyylikoulun tarpeessa - paniikkini on ylimmillään, jos tulee jokin tilaisuus, jossa pitäisi olla edustuskunnossa. Näitä ovat oikeastaan kaikki tilanteet työpaikalla tai sitten ihan vaan vierailu sukulaisissa... näitä ovat kaikki ne tilanteet, joihin en voi tuppautua venähtäneissä ja rikkinäisissä H&M:n ilmaispökissä ja vuoden 2004 Naisten askel -paidassa... Voi ahdistuksen hirvitys, jos ne ainoat alle viisi vuotta vanhat "suorat" housut ovat likaisena sellaisena aamuna.

Vaatteiden alta löytyy tasaisesti leviävä vartaloni, joka huutaa personal traineria, mutta jolle en ilmeisesti asiaa nyt vuosikausia tutkailtuani halua oikeasti tehdä mitään. Ruokailutottumukseni ovat, kuinkas ollakaan, raskausajalta - niin ja vauvavuodelta, jolloin naamaan piti kauhoa sapuskaa joka ainoassa välissä, jos se vaan mahdollista oli, kun koskaan ei tiennyt pääseekö jääkaapille seuraavan kerran vasta yhdeksän tunnin kuluttua (joo, minullahan on vain yksi lapsi). Menetin kyllä ruhtinaallisesti kiloja imetyksen myötä, saavutin normaalipainon ja tajusin ehkä olla siitä jopa onnellinen jossakin vaiheessa. Mutta tämän hetken tilanne onkin sitten jo sensuroitavaa sorttia. Ei enää parin tunnin lenkkejä rattaita työnnellen, ei enää imetystä, ei enää omaa aikaa liikuntaharrastuksiin... vai miten se menikään? Ja naamaan uppoaa sokeria noin seitsemän kiloa päivässä.

Sitten minulla on tämä tukka, tai siis eihän sitä paljon ole. Kolme karvaa ristissä ohimoilla. Kävin kampaajalla/parturissa viimeksi vuonna 1999. Sen jälkeen olen keskittynyt pohtimaan kysymystä, voiko hiuksiani leikata yhtään mitenkään ja kuinka paljon tällaisesta "latvojen tasauksesta" pitäisi viitsiä maksaa. Hiustyylini on ollut täsmälleen sama vuodesta 1992. Ei vaan, silloin minulla taisi olla otsatukka! Niin, sillä silloin minulla vielä oli tukka, kun taas nykyään se on ohuempi kuin pikkuvauvalla (+ vakio-ominaisuudet kuten likaisuus, monihaaraisuus, juurikasvut, hoitamattomuus). Mieheni ehdottelee ihan oikeasti jo peruukin hankkimista :-/. Pystyykö joku pistämään paremmaksi?

Ja onhan minulla myös ruma ja "elämää nähnyt" naama vailla oikeita hoitotuotteita ja niitä käsiä, jotka sitä hoitaisivat. On vanhanaikaiset silmälasit, hoitamattomat jalat ja kädet sekä katoava meikkaustaito ja -motivaatio. Alan olla kaatopaikkakamaa, ellei tähän pian tule muutosta. Niin, eli missä niitä muuttumisleikkejä tehdään? Olen pakannut kassinkin jo valmiiksi.

Voimakuvia

Syyskuussa 2008