Kenelle viserrät

Tarina siitä, kun kuulin pomoni seuranneen Twitter-feediäni.

Kehityskeskusteluni alkoi sanoilla "olen vähän seurannut sua, ja nyt kun mä luin tämän sun kehityskeskustelulomakkeen vastaukset ja olen lukenut myös sun Twitteriä..."
Siitähän olikin mainio lähteä keskustelemaan sitten minun ammatillisesta kehittymisestäni, joka on, kuten Twitteristäkin olette huomanneet, todella vauhdikkaassa kasvussa. Ei kun, mitenkäs se menikään... Suunta taisi olla vähän toinen, ainakin työmotivaationi ja -hyvinvoinnin suhteen.

Kierteleminen ja kaarteleminen, ts. hyvät tavat, eivät ole minun heiniäni. Toki osaan käyttäytyä kylässä ja asiakaspalvelukin minulta sujuu, mutta epäkohdistahan minä en osaa olla hiljaa. Kuten olette Twitteristäni huomanneet. Kehityskeskustelulomakkeessani oli rehelliset merkinnät "Minulla ei ole annettavaa työyhteisöni kehittämiseen", "En jaksa kehittää toimintaani" ja "Kehittymistä osaamisessani ei ole tapahtunut". Samoin otin kantaa kehityskeskusteluiden hyödyllisyyteen aika suoraan. Kerroin myös uupumuksestani (kun kysyttiin) ja sanoin pomolleni suoraan, etten ole kiinnostunut työkaverieni olkapäänä toimimisesta, kun voimani eivät riitä omaan hyviinvointiinikaan. Olisin nämä asiat tietysti päästänyt suustani ilmankin tietoa siitä, että Twitter-vuodatukseni oli nyt myös hänen tiedossaan, mutta kyllähän se tieto niin sanotusti raivasi polkua tieltäni.

Onko se sitten ok, että esimieheni on lukenut "siviiliminääni" verkosta? Onko astuttu jonkinlaiselle riskirajalle? Menetinkö kasvoni tai olenko rikkonut työpaikkani sääntöjä? En tietysti osaa varmaksi sanoa, mihin tämä johtaa. Minä olen tiennyt kirjoittavani julkista tekstiä ja valinnut sanani sen mukaan. Pomoni tietää, että kirjoitan asioita omalla nimelläni ja omasta itsestäni. Minua ei haittaa se kuva, jonka tekstini luovat, ja toivon kyllä ymmärrystä myös organisaatioltani. On kuitenkin totta, että aloin (pieneksi hetkeksi vain) pohtia, olenko jossain kohtaa todellakin ylittänyt rajan. Rajaa hipoen on ainakin menty muutamia kertoja.

Pohdin nyt myös sitä, kenelle kirjoitan viserrykseni Twitterissä? Facebookissa kohderyhmä on vanha ja tylsä kavereiden verkosto. Reaktiot, joita sitä kautta saa, eivät ole erityisen innoittavia. Twitterissä kohderyhmä on osittain tuntematon, monipuolinen joukko, joka yllättää päivittäin. On erityistä kuulua verkostoon, vaikkakin löyhään, jossa on mukana niin monenlaisia ihmisiä. Avoimuus ja moninaisuus kiehtoo. Näen tässä avoimessa yhteisössä myös voimavaran ja potentiaalia, joka voi johtaa jopa hyötyihin urallani - jos osaan käyttäytyä edes jotenkuten ;). Tietyn verkoston lisäksi Twitterissä on toki myös yleisö, josta en tiedä, eli ne ihmiset, jotka voivat lukea Twitter-profiiliini kertyvää sisältöä vapaasti.

Pitäisikö minun antaa Twitterin avoimuuden haitata ja vaikuttaa asioihin, joista puhun? Kysymys johtaa toiseen: hyödynnänkö avointa areenaa haukkuakseni jotain vai kenties tuodakseni avoimesti esiin minun asioitani ja kysymyksiäni? Avoimen puhumisen ja mustamaalaamisen välillä on nimittäin ero, ja itse kannatan näistä ensimmäistä. Minä en pidä turhan lässyttämisestä, small talkista tai esittämisestä. Ne harvat sanat, jotka puhun, tahdon puhua kunnolla ja tuottaa vaikutuksia. No... olen väsynyt ja epäsosiaalinen - tai ainakin sosiaalisesti outo - joten valitsemani sanat saattavat toisinaan hirvittää herkempiä. Uskon, että henkilöt, jotka tuntevat minut verkossa paremmin, tietävät minun olevan aidolla ja (yleensä) hyvällä asialla. Huumori ja sarkasmi kuuluvat keskusteluun, ja ne pitävät minutkin hengissä myös vaikeina päivinä, mutta kyllähän ihmisen täytyy kaikessa pipipäisyydessäänkin noudattaa edes joitakin sääntöjä.

Ennen kuin kertomukseni päätyy itsenuhteluun palaan laskujen maksamisen pariin. Sitähän normaalit aikuiset internetissä tekevät. Kuulemma myös Lottoa voi nykyään pelata internetissä.