Äiti-ihmisen rajoitettu elämä

Olen saapunut taas vauva-arkeen. Kodissani syö, nukkuu ja huutaa pian kolmeviikkoinen pieni ihminen. Maailmani on täyttynyt pieneen piiriin keskittyvistä ulkopuolisen silmin varsin pienistä asioista - joiden tavoitteena on lopulta tuottaa hyvää ja suurta, varmaankin. Näiden seinien sisällä olen taas kokemassa niin onnea kuin avuttomuuttakin. Neljä seinää, joiden sisältä ei ole välttämättä helppo päästä ulos, mutta joiden läpi kyllä sisään pääsevät ympäristön paineet... vaikkapa sukulaisten kysymykset ja neuvot: "Nuku aina, kun lapsi nukkuu" - mutta kuka ja milloin sitten hoitaa minun hygieniani, pyykit, esikoisen kanssa seurustelemisen..? Olen kyllä siirtänyt kotitöitä miehen tehtäväksi ja pyydän muita tekemään asioita, mutta rehellisesti on vaikea kestää sitä, miten eri tavoilla ja hitaasti kaikki hoituu. Hitaasti siis siihen nähden, jos apulaisella on selvästi enemmän aikaan hoitaa asioita kuin minulla vauvan kanssa.

Perheen toinen lapsi on eri asia kuin ensimmäinen lapsi. Voi pojat se todellakin on niin! Sanotaan että rakkauden määrä tuplaantuu lapsimäärän kasvaessa, mutta niin kasvaa myös lasten tarpeet. Kodissamme haahuilee jo parin viikon jälkeen kaksi lähes loppuun imettyä aikuista, jotka yrittävät kaiken aikansa (no okei, mies ehtii kyllä lukea kirjojakin jossain välissä...) täyttää niitä tarpeita. Ei ole mitenkään yksinkertaista, kuinka esikoisen kanssa tulee toimia, kun perheeseen tulee uusi lapsi. Nyt on oltava tarkkana, ettei hän koe tulevansa sysätyksi syrjään. Meidän tapauksessamme samaan ajankohtaan osui myös esikoulun aloitus, joten kaikenlaista eroahdistusta on täytynyt sietää puolin ja toisin. Ja minä olen saanut kyllä suoraan lapselta kuulla, että olen koko ajan "raivoissani". Kai se on hyvä, että lapsi puhuu suoraan, mutta huoh... en minä ole raivoissani, vaan väsynyt ja hieman kireä :(.

Olen tyypillisen pessimistinen. Siinä missä kai suurin osa kokee vauvan tulon mahtavaksi retkeksi ja seikkailuksi uuteen, minä valitettavasti koen pudonneeni maailmaan, jossa minut ympäröivät monenlaiset esteet ja rajat. Mutta ei se mitään, yritän nähdä tässä jotain hyvääkin. Toki se ihana uusi lapseni on siellä samassa karsinassa myös ja olen innoissani kun pääsen tutustumaan ja oppimaan hänen maailmaansa, mutta ennen kuin löydämme hänen kanssaan paremmin yhteisen kielen, olemme mekin kyllä vielä verhon takana toisillemme. Äiti-ihmisen arki rakentuu hetkistä ja venähtäneistä hetkistä. Kuin kuplista, joissa liikkuu jotain, ja niiden välissä olevista harmaista alueista, joissa ollaan jämähtäneinä paikalleen. Tulee hetkiä, jolloin rynnätään vessaan, suihkuun, jääkaapille ja siinä vaiheessa elämä voittaa, eikä siihen voittoon tarvita kyllä aina välttämättä kuin tuo jääkaappi. Venähtäneitä hetkiä ovat ne näköjään myös kokeneelle äidille eteen tulevat tilanteet, kun esimerkiksi "pieni imetys" ennen neuvolaan lähtemistä venähtääkin ja kaikki tuntuu pikku hiljaa menevän pieleen. Lopputuloksena on neuvolan tädille erittäin autenttinen kuva äiti-ihmisen hyvinvoinnista, kun tämä reuhuu neuvolan käytävälle hikisenä, janoisena, vessahätäisenä ja "noin viikko sitten suihkussa käyneenä". Vauvalla on tietysti jäänyt ateria kesken ja hän karjuu punaisena kaukalossaan ja saa heti tädiltä pisteitä: "On sillä kyllä kova ääni!" Mutta näitähän sattuu kaikille.

Rajoitetun elämän keskellä, loputtomina hämärinä hetkinä makuuhuoneen huonossa ilmassa, sitä oppii kyllä löytämään huumoria elämästään. Koska olen jo kokenut äiti, olenhan minä ennenkin vauvan kanssa elänyt, tiedän etten turhaan haikaile ympäröivien rajojen taakse. En ehkä pääse kahville tai harvoin muutenkaan tuulettumaan, mutta olenpahan sentään ajatellut sitä. Esikoisen vauva-aikaan oli myös ajanjaksoja, jolloin ei pystynyt edes ajattelemaan mitään! Facebook-päivitykseen voi siis aivan hyvin kirjoittaa "ajattelin käsityökaupassa käymistä". Se on melkein jo harrastamista. Kyllä minä tietysti muutakin teen kuin vain haaveilen asioiden tekemisestä. Tällä kerralla olen päättänyt olla itsekkäämpi ja  ainakin huolehtia itsestäni ilman, että huolehdin, onko siitä liikaa vaivaa muille (mitä ihme ajatuksia?). Jos ei yhtään yritä kurottaa ympärillään painavien seinien yli, tulee poispääsystä tai siitä "jostain muusta" sellainen pakkomielle, ettei yhtään mikään tunnu enää hyvältä.

Vauva-arjessa pieni on suurta. Vaikka päivät tuntuvat kiitävän sumussa, ehtii jokaisena päivänä onnistua edes yhdessä asiassa. Kirjaan itselleni papukaijamerkit pukeutumisesta, kahvikupillisesesta, onnistuneesta kantoliinakokeilusta, ahkerasta navan putsaamisesta, kukkien kastelusta, tuttipullojen keittämisestä oikeaan aikaan ja pienestä onnistuneesta keskustelusta esikoisen kanssa. Kehut, onnittelut ja kannustus ovatkin nyt paikallaan. Niin huvittavaa kuin se onkin, vahtaan postia haukkana, että jos tulisi vielä joku onnittelukortti :D. Esikoisen synnyttyä kortteja ja lahjoja tuli iso kasa, nyt emme ole saaneet kuin pari onnittelukorttia, mikä johtuu varmaan siitä, ettei lapsemme syntymää ilmoitettu sanomalehdessä? Pian kotiuduttuani kävin hankkimassa itselleni reippaan tytön lahjan, (hätäisesti jonkinlaiset) korvakorut. Synnytyksen jälkeen tunsin tehneeni jotain ylivoimaisen hienoa, olin niin ylpeä itsestäni - sitäkään tunnetta en tajunnut ensimmäisellä kerralla kokea! Paljon merkitystä on sillä, kuinka sairaalan henkilökunta minua kohteli ja kehui urakan aikana ja jälkeen. Nyt tajusin, että sekin homma voi olla jotain myönteistä ja siitä selviää, vaikkei ekallakaan kerralla mikään varsinaisesti pieleenkään mennyt. Säälin kyllä ensisynnyttäjiä, koska ei ensikertalainen osaa synnytyslaitoksella kysyä ja vaatia asioita, vaikka tiedolla ja tuella on hirvittävän suuri merkitys synnytyspuuhissa. Epätietoisuus asioista tai ulkopuolisuuden kokeminen voi olla hyvin masentavaa vielä jälkeenpäin, asioita, jotka kalvavat mielessä jopa vuosien jälkeen. 

Ja sitten vauva heräsi itkemään, mennäänpä kurkistamaan... 

Mitä osaan, mitä en - osa 2

Työpaikkani keräsi tänä talvena jotain ihmeen tarkoitusta varten työntekijöiden arvioita omista osaamisalueista. "Jotain ihmeen tarkoitusta" sanon siksi, että keskustellessani asiasta siitä jotain tietävien kanssa sain sitten myöhemmin kuvan, että nyt oli taas pistetty tekeille toimenpide, jota oli ollut hutkimassa monta eri tekijää kukin milläkin syyllä, eikä aineiston hyödyntämisen tapa vaikuttanut erityisen järkevältä. Minä työntekijänä tietysti saatoin optimistisessa puuskassa kuvitella, että hei nythän meidän talo tekee jotain järjestelmällistä tietokantaa ihmisten osaamisista ja ehkä jopa oppii tästä aineistosta jotain uutta omista työntekijöistään - jee, vihdoin tuodaan esille, mitä meillä osataan ja piilotalentitkin voivat päästä loistamaan. Pessimistikyynikko minussa taas oli sitä mieltä, että lomake oli huonosti tehty, eikä tarjonnut mahdollisuuksia tuoda esiin kuin rajallisesti asioita, ja sen lisäksi mietin, missä välissä minulla kuuluisi olla aikaa pohtia tuollaisia asioita ja täyttää edes mitään lomakkeita, kun töitä on niin paljon. Ja yleisestihän olen tympiintynyt ja turhautunut kaikkeen tämmöiseen, koska en näe tulevaisuuden tarjoavan mitään hyvää, vaikka kuinka osoittaisin olevani ammattilainen ja arvokas osa organisaatiota.

Enpä siis pomppinut riemusta sitäkään vähää, kun selvisi, ettei tuolla selvityksellä oikein mitään erityistä edes tavoiteltu. "Kunhan vaan tsekkaillaan juttuja... katsotaan vähän tulevaisuuden kuvioita varten... ehkä... ei sillä oikeestaan oo niin väliä, mitä sinne täytetään... ei se haittaa, vaikka kaikki ei osallistukaan..." ja niin edelleen. Okei. No kiva. Käytin lomakkeen sisällöistä tuskailemiseen, asian pohtimiseen ja järjestämiseen, lomakkeen kirjoittamiseen pari tuntia aikaa, eikä sillä ollutkaan sitten oikeastaan mitään väliä. En tajunnut edes ottaa kirjoittamiani tekstejä talteen itselleni, vaikka kyseessä oli elämäni ensimmäinen itsearviointi, johon saatoin itse valita otsikot ja sisällöt ja jättää epäolennaiset kokonaan ulkopuolelle. Minulle jäi käteen vain entistä vahvempi fiilis siitä, että on aivan sama, mitä osaan tai mitä olisin kiinnostunut oppimaan. Kyllä surettaa sekin, millaista hienoa aineistoa heitetään menemään sutaisemalla asia miten sattuu - tai enhän minä siitä tiedä, kuinka niiden tietojen lopulta käy, mutta vahva epäilys on kyllä.

Kesän lähestyessä taitaa ollakin aivan sama, miten tuo ammatillinen osaaminen on reilassa. Välillä voi olla ihan hyvä keskittyä vain siihen, mihin tennarit osoittaa. Isossa mittakaavassa on yhtä tyhjän kanssa, mitä minä siellä toimistolla piiperrän - tai jätän piipertämättä.

Kirjoitin aiemmin pohdintaa omista kyvyistä ja ominaisuuksistani. Lupasinkin aihetta käsitellä vielä tässä blogissa, ja varmaan se olisi ihan hyödyllistäkin erityisesti sitten, kun päivitän taas cv:täni. Olen jäämässä muutaman viikon kuluttua äitiyslomalle ja se aika tunnetusti laimentaa loputkin älyllisistä liikehdinnöistä pääkopan tienoilla.

Asiaa, asiattomuuksia ja ompeluhumputuksia

Hirveesti olisi asiaa näin pitkän blogitauon jälkeen. Mutta kerropa tässä jotain, kun poika temuaa vieressä pierutyynyn kanssa... kunnes se hajoaa ja sitten draamaillaan, kun nämä tällaiset vastoinkäymiset ovat meidän hemmotellulle 5-vuotiaalle varsin outoja. Poikarukka on vielä niin ajatteleva ja pessimisti, että totesi uudenkin pierutyynyn hajoavan kuitenkin heti, jos hän sellaisen nyt hankkisi (minä en siis maininnut, että hankkisin uuden missään vaiheessa).

Mutta itse blogista voin luvata sen, että asiaton linja jatkuu. Kaikki vähänkään ammatilliseen tai asiantuntevaan taipuva sisältö ohjautunee toivottavasti jatkossa työpaikan asiantuntijablogiini. Twitterin kautta sitten sekoitan sujuvasti näitä molempia (ja tuhoan kaikki mahdollisuudet edetä urallani joskus yhtään mihinkään).

Tänä äitienpäiväviikonloppuna olen vihdoin kaivanut ompelukoneen esiin tavararöykkiöstä portaiden alta ja tehnyt valmiiksi viime syksynä aloitettuja pikkuompeluksia. Eilinen oli vallan ihana päivä, kunhan ensin sain haalittua kaikki tarvikkeet ja kankaanpalaset olkkarin isolle pöydälle :). Ammensin luovuuttani myös puhki kuluneiden kurarukkasten kierrättämiseen ja sain aikaiseksi kuvassa näkyvät pussukat. Kukaan ei ole vielä keksinyt, mitä noilla voisi tehdä. Onko sinulla ideoita?