En ole koskaan osannut pukeutua oikein. Elämän lähestyessä jo keski-ikää tajuaa menetetyt tilaisuudet karvaasti. Miten sitä onkin osannut pukeutua aina väärin, niin eri tavalla kuin sen ikäisenä kuuluisi pukeutua?
Lähdetään siitä hetkestä, kun olin vielä normaalin muotoinen lapsi, jälkeenpäin ajateltuna oikein nätti tyttö. Pukeutumisessa oli tuolloin rajoituksia, sillä perheessäni ei ollut oikeasti (lantin lanttiakaan?) rahaa. Sain jostain sukulaisilta tai äidin työkavereilta säkeittäin vanhoja vaatteita, joista onneksi monet sopivat ja olivat omasta mielestäni kelpoja. Sellaisia kaikenmoisia ihania verkkareita, 70-luvun pitkis- ja mekko-yhdistelmiä, parhaat päivänsä nähneitä collegepaitoja, omituisia kesäshortseja tai -mekkoja (aikuisten naisten seksikkäitä minishortseja pikkutytölle, hmm...) ym. Minä olin myös se luokan hoopo, joka piti päällään itse käsityössä ompelemiaan vaatteita. Näistä hienoin esimerkki lienee ne musta-valkoruudulliset suoralahkeiset college-housut, jotka kiskoin jalkaani vielä 8. luokalle asti... Voin kertoa, ettei pahemmin pojat parveilleet ympärillä. Jo tuolloin tyylitajuni oli sillä tavalla vinksahtanut, että valitsin mieluummin poikamaisia kuin tyttömäisiä vaatteita. Ja äitini valitsi, että ohut tukkani pitäisi ehdottomasti permanentata, mutta kukaan ei ottanut huomioon, etten minä jaksanut pöyhiä sitä aamuisin miksikään kiharapilveksi, vaan lähinnä yritin kammata kiharat suoriksi. Voi kauhistus...
Yläluokkien aikana sitten keksin, että minun tulisi näyttää samalta kuin pojat, joihin olin ihastunut. Vai mikä muu minua vaivasi?! Siinä vaiheessa, kun oli vielä suhteellisen normaalipainoinen - ja toistetaan nyt vielä - ihan nätti tyttö, minä päätin pukeutua telttoihin. Ylisuuriin paitoihin ja housuihin siinä vaiheessa, kun minulla oli vielä vyötärö, eikä persekään vielä näyttänyt miltään leivinuunilta! Varmaan olisin voinut tyylitellä tämän valintani onnistuneestikin, mutta jälleen kerran, sitä rahaa kun ei ollut, niin ei sitten kyllä saanut niitä katu-uskottavia vaatteitakaan. Että sillä halpahalli-hoppari-lookilla sitä sitten mentiin... eipä pörrännyt kundit ympärillä, ei. Pyhä lehmä... lappuhaalarissa luokkakuvassakin! Sittemmin olen ymmärtänyt, että lappuhaalarit pukevat vain pieniä ja suloisia tyttöjä. Eivät niitä luokan hujoppeja. Huoh... Tuolloin elettiin muuten sitä vaihetta, kun farkkujen piti olla Levi's 501:t ja sen seurana pidettiin jotain aikuismaisia neuleita ym. Että ei ne muutkaan luokan tytöt nyt niin hemaisevilta nyttemmin katsottuna näyttäneet. Mutta he näyttivät sentään normaaleilta ja näteiltä, naisellisilta jopa.
Sitten taisi tulla grunge-vaihe, ja punk ja mitä lie... kaverit tappelivat siitä, kenellä saisi olla ne vihreäksi maalatut maiharit. Minulla ei ollut edes oikeita maihareita, vaan ne vähän niin ku maihareilta näyttävät talvikengät jostain K-kengästä. Mutta tässä vaiheessa pystyin panostamaan edes sen verran, että kun viikonloppuisin lähdettiin Lutakkoon, sain yleensä stailattua itseni edes lähes samannäköiseksi kuin kaverini. Goottilookki, jota tosin en varsinaisesti edustanut, ei välttämättä ole se kaikista mairittelevin kaikille. Olisinpa vaan tajunnut katsoa peilistä, millaisena näytän nätiltä, ja millaisena en.
Lukioaikana minä "vähän" lihoin. Enkä vieläkään rikastunut. Ja huomasin, ettei minun ahterilleni sopivia farkkuja ollutkaan enää normaaleissa kaupoissa. Että se siitä sitten. Siirtymä "suoriin" housuihin, tai mitä nyt sattui sopivan kokoisena löytymään, ja perseen peittäviin neuleisiin. Jäi vaan huomaamatta, että minulla oli silti yhä vyötärö ja olin nuori. Teltassa baariin - löytyykö poikakavereita? Ai ei? En tiedä, oliko tuolloin muoti todella ankeaa vai masennuinko, mutta nyttemmin 3-kymppisenä haluaisin palata sinne ravistelemaan itseäni kurkusta - tai olisipa joku kannustanut minua, auttanut vaatteiden hankkimisessa ja sanonut, että näytän ihan kivalta. Olisin voinut pukeutua kuin nuori nainen, en kuin vanha mummo :(.
Aikuisiällä on pukeutumisessa ollut monenlaisia vaiheita. Tuntuu siltä, että olen aina ollut jotenkin jäljessä sen suhteen, millaiset vaatteet minulle sopivisivat ja mihin kannattaisi panostaa. Lapsen saatuani laihduin 20 kiloa ja olin ehkä vuoden ajan kokoa 38-40. Kuinka hyödynsin sen ajan? Väsyneenä... Vaikka hankinkin ihania uusia, pienempiä vaatteita ja nautin erityisesti hameiden käyttämisestä kesällä, en kunnolla nähnyt parempaan suuntaan muuttunutta ulkonäköäni, vaan kiinnitin huomion esim. hiuksiini, joita oli reilun vuoden imetyksen jäljiltä päässäni ehkä neljä kappaletta. Ja mitä sillä oli väliä, minkä näköisenä vietti päivät kotona lapsen kanssa?
Yhteistä koko pukeutumishistorialleni on ollut se, etten ole löytänyt koskaan riittävää energiaa tai viisautta oikeanlaisten vaatteiden valintaan. Siihen tarvitsisi vähän suunnitteluaikaa, jonka jälkeen olisi käytettävä aikaa kaupoissa oikeiden vaatteiden löytämiseen. Siitä ei tule mitään, että ostan yhden retkun nyt ja siihen sopivaa toista osaa etsin "sitten joskus". Kun vaatekaappi on jatkuvassa puutostilassa ja kaaoksessa (ehkä tietysti myös omat ajatukseni niistä vaatteista), lähteminen mihin tahansa on vaikeaa, koska sitä oikeanlaista asukokonaisuutta ei koskaan ole. Tähän vaikuttaa myös se stressi, kun ennen juhlia on pakko löytää ne paremmat, uudet juhlavaatteet kauheassa kiireessä. Tunnemuistiin porautuu vain se suunnaton ketutus, eikä yksikään juhlatilanne sen jälkeen tunnu enää juhlalta. Ongelmana on myös se, että hankin vaatteita harvoin, liian vähän tai sitten vaatteeni kuluvat tosi nopeasti, että kaappini pursuaa tosi kuluneen näköisiä vaatteita. Nykyään lihon koko ajan suuremmaksi ja vähän väliä saan raakata pois valikoimista pieneksi jääneitä vaatteita. Nyt on tullut se telttavaihe, mutta kaapissani on vain kirttanoita, vartaloa myötäileviä, liian pieniä vaatteita. Pitäisi pukeutua kuin aikuinen, vakavasti otettava, ihminen, mutta tahtoisin sulloa läskini teinivaatteisiin. Tämä ikuinen kriisi ei lopu koskaan.
Ensimmäinen kokeilumaskotti on toistaiseksi rakkain näistä otuksista, ehkä siksi sille oikean nimen keksiminenkin oli niin vaikeaa.
