Äiti-ihmisen rajoitettu elämä

Olen saapunut taas vauva-arkeen. Kodissani syö, nukkuu ja huutaa pian kolmeviikkoinen pieni ihminen. Maailmani on täyttynyt pieneen piiriin keskittyvistä ulkopuolisen silmin varsin pienistä asioista - joiden tavoitteena on lopulta tuottaa hyvää ja suurta, varmaankin. Näiden seinien sisällä olen taas kokemassa niin onnea kuin avuttomuuttakin. Neljä seinää, joiden sisältä ei ole välttämättä helppo päästä ulos, mutta joiden läpi kyllä sisään pääsevät ympäristön paineet... vaikkapa sukulaisten kysymykset ja neuvot: "Nuku aina, kun lapsi nukkuu" - mutta kuka ja milloin sitten hoitaa minun hygieniani, pyykit, esikoisen kanssa seurustelemisen..? Olen kyllä siirtänyt kotitöitä miehen tehtäväksi ja pyydän muita tekemään asioita, mutta rehellisesti on vaikea kestää sitä, miten eri tavoilla ja hitaasti kaikki hoituu. Hitaasti siis siihen nähden, jos apulaisella on selvästi enemmän aikaan hoitaa asioita kuin minulla vauvan kanssa.

Perheen toinen lapsi on eri asia kuin ensimmäinen lapsi. Voi pojat se todellakin on niin! Sanotaan että rakkauden määrä tuplaantuu lapsimäärän kasvaessa, mutta niin kasvaa myös lasten tarpeet. Kodissamme haahuilee jo parin viikon jälkeen kaksi lähes loppuun imettyä aikuista, jotka yrittävät kaiken aikansa (no okei, mies ehtii kyllä lukea kirjojakin jossain välissä...) täyttää niitä tarpeita. Ei ole mitenkään yksinkertaista, kuinka esikoisen kanssa tulee toimia, kun perheeseen tulee uusi lapsi. Nyt on oltava tarkkana, ettei hän koe tulevansa sysätyksi syrjään. Meidän tapauksessamme samaan ajankohtaan osui myös esikoulun aloitus, joten kaikenlaista eroahdistusta on täytynyt sietää puolin ja toisin. Ja minä olen saanut kyllä suoraan lapselta kuulla, että olen koko ajan "raivoissani". Kai se on hyvä, että lapsi puhuu suoraan, mutta huoh... en minä ole raivoissani, vaan väsynyt ja hieman kireä :(.

Olen tyypillisen pessimistinen. Siinä missä kai suurin osa kokee vauvan tulon mahtavaksi retkeksi ja seikkailuksi uuteen, minä valitettavasti koen pudonneeni maailmaan, jossa minut ympäröivät monenlaiset esteet ja rajat. Mutta ei se mitään, yritän nähdä tässä jotain hyvääkin. Toki se ihana uusi lapseni on siellä samassa karsinassa myös ja olen innoissani kun pääsen tutustumaan ja oppimaan hänen maailmaansa, mutta ennen kuin löydämme hänen kanssaan paremmin yhteisen kielen, olemme mekin kyllä vielä verhon takana toisillemme. Äiti-ihmisen arki rakentuu hetkistä ja venähtäneistä hetkistä. Kuin kuplista, joissa liikkuu jotain, ja niiden välissä olevista harmaista alueista, joissa ollaan jämähtäneinä paikalleen. Tulee hetkiä, jolloin rynnätään vessaan, suihkuun, jääkaapille ja siinä vaiheessa elämä voittaa, eikä siihen voittoon tarvita kyllä aina välttämättä kuin tuo jääkaappi. Venähtäneitä hetkiä ovat ne näköjään myös kokeneelle äidille eteen tulevat tilanteet, kun esimerkiksi "pieni imetys" ennen neuvolaan lähtemistä venähtääkin ja kaikki tuntuu pikku hiljaa menevän pieleen. Lopputuloksena on neuvolan tädille erittäin autenttinen kuva äiti-ihmisen hyvinvoinnista, kun tämä reuhuu neuvolan käytävälle hikisenä, janoisena, vessahätäisenä ja "noin viikko sitten suihkussa käyneenä". Vauvalla on tietysti jäänyt ateria kesken ja hän karjuu punaisena kaukalossaan ja saa heti tädiltä pisteitä: "On sillä kyllä kova ääni!" Mutta näitähän sattuu kaikille.

Rajoitetun elämän keskellä, loputtomina hämärinä hetkinä makuuhuoneen huonossa ilmassa, sitä oppii kyllä löytämään huumoria elämästään. Koska olen jo kokenut äiti, olenhan minä ennenkin vauvan kanssa elänyt, tiedän etten turhaan haikaile ympäröivien rajojen taakse. En ehkä pääse kahville tai harvoin muutenkaan tuulettumaan, mutta olenpahan sentään ajatellut sitä. Esikoisen vauva-aikaan oli myös ajanjaksoja, jolloin ei pystynyt edes ajattelemaan mitään! Facebook-päivitykseen voi siis aivan hyvin kirjoittaa "ajattelin käsityökaupassa käymistä". Se on melkein jo harrastamista. Kyllä minä tietysti muutakin teen kuin vain haaveilen asioiden tekemisestä. Tällä kerralla olen päättänyt olla itsekkäämpi ja  ainakin huolehtia itsestäni ilman, että huolehdin, onko siitä liikaa vaivaa muille (mitä ihme ajatuksia?). Jos ei yhtään yritä kurottaa ympärillään painavien seinien yli, tulee poispääsystä tai siitä "jostain muusta" sellainen pakkomielle, ettei yhtään mikään tunnu enää hyvältä.

Vauva-arjessa pieni on suurta. Vaikka päivät tuntuvat kiitävän sumussa, ehtii jokaisena päivänä onnistua edes yhdessä asiassa. Kirjaan itselleni papukaijamerkit pukeutumisesta, kahvikupillisesesta, onnistuneesta kantoliinakokeilusta, ahkerasta navan putsaamisesta, kukkien kastelusta, tuttipullojen keittämisestä oikeaan aikaan ja pienestä onnistuneesta keskustelusta esikoisen kanssa. Kehut, onnittelut ja kannustus ovatkin nyt paikallaan. Niin huvittavaa kuin se onkin, vahtaan postia haukkana, että jos tulisi vielä joku onnittelukortti :D. Esikoisen synnyttyä kortteja ja lahjoja tuli iso kasa, nyt emme ole saaneet kuin pari onnittelukorttia, mikä johtuu varmaan siitä, ettei lapsemme syntymää ilmoitettu sanomalehdessä? Pian kotiuduttuani kävin hankkimassa itselleni reippaan tytön lahjan, (hätäisesti jonkinlaiset) korvakorut. Synnytyksen jälkeen tunsin tehneeni jotain ylivoimaisen hienoa, olin niin ylpeä itsestäni - sitäkään tunnetta en tajunnut ensimmäisellä kerralla kokea! Paljon merkitystä on sillä, kuinka sairaalan henkilökunta minua kohteli ja kehui urakan aikana ja jälkeen. Nyt tajusin, että sekin homma voi olla jotain myönteistä ja siitä selviää, vaikkei ekallakaan kerralla mikään varsinaisesti pieleenkään mennyt. Säälin kyllä ensisynnyttäjiä, koska ei ensikertalainen osaa synnytyslaitoksella kysyä ja vaatia asioita, vaikka tiedolla ja tuella on hirvittävän suuri merkitys synnytyspuuhissa. Epätietoisuus asioista tai ulkopuolisuuden kokeminen voi olla hyvin masentavaa vielä jälkeenpäin, asioita, jotka kalvavat mielessä jopa vuosien jälkeen. 

Ja sitten vauva heräsi itkemään, mennäänpä kurkistamaan...