Olen 18.6. alkaen ollut filosofian maisteri. Juhlatunnelmiin vaan on vaikea päästä, kun ei ole muita opiskelukavereita yhtä aikaa valmistumassa, eikä valmistumiseni yhdisty mihinkään juhlapäivään. Suuren urakan valmiiksi saaminen tuottaa tyhjän tunteen ja sekavat ajatukset siitä, että yliopistomaailma jää taakse. Oma graduni oli naurettava tekele, jota ei julkisesti voida pitää opiskelu-urani huipentumana - toihan se kaikessa surkuhupaisuudessaan esiin myös sen faktan, ettei jokainen vastavalmistunut äidinkielen opettaja hallitse kielioppia. Opiskeluvuosieni tasapaksun ja laimean putken jälkeen olisi ehkä halunnut päättää kaiken johonkin kaiken kruunaavaan tuotokseen tai edes onnistumisen kokemukseen, mutta...
Suru on tietenkin suuri myös opiskelija-alennusten menettämisen vuoksi. Ja minkälaisen harppauksen verran tämä kaikki minua myös vanhentaa... alan ymmärtää niitä pitkälle toistakymmentä vuotta yliopiston kirjoilla keikkuneita ja vielä lähes nelikymppisinä ylioppilaskylässä asuvia ihmiskohtaloita.
Kuinka tästä tällainen suruvirsi tuli? Lähestyn pelottavaa vauhtia 30 vuoden ikää. Ei kai ihminen tässä tilanteessa voi kuin valittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti