Huppistakeikkaa

Mihinkäs minä olen pudonnut? Tässä on käynyt perinteisesti, eli pitkästä tauosta tulee pidempi ja pidempi, kun ei saa itseään enää uudelleen aloittamaan kirjoittamista. Mielessä on käynyt ja kerääntynyt kymmeniä hyviä ideoita unohtuakseen sitten siihen saakka, kunnes seuraavan kerran pällistelee rumaa naamaansa kylppärin peilistä tai tuuppii vauhtia keinussa istuvalle pojalle. Niissä tilanteissa sitä kehittää loistokkaita sisältöjä teksteihin, mutta ajatuksiaan ei kuitenkaan saa ikinä suollettua muiden nähtäville. Tai sitten joskus ikuisuuksien päästä yritys kyhääntyy naurettavaksi ja lapselliseksi pikku jutuksi, jota ei oikeasti pitäisi julkaista, mutta jonka minunlaiseni mitään sensuroimaton pölvästi kyllä päästää ihmisten ilmoille. Blogini on erinomainen esimerkki tällaisesta "kirjoitustaiteesta".

Viime aikoina olen kyllä mietiskellyt kirjoittamista, muidenkin kuin itseni. Minulle tulee Kotivinkki. Se onkin ainoa lehti, joka minulle on, no oikeastaan, koskaan tullut. Ja pian senkin tilaus päättyy. Minä en lue edes sanomalehtiä. Enkä kyllä kirjojakaan. Niinpä minun on hyvä takertua typeriin pikku asioihin tuollaisten naistenlehtien kirjoittajissa. Viimeisimpänä olen pohdiskellut sitä "Päätoimittajalta" palstaa lehden alussa. Lukeeko joku sitä koskaan? Kyllähän minä luen mutta, niin... Jos joku on naistenlehdessä soopaa, niin se kirjoitus. Tai myönnetään, että sellaisia kaikenmoisia tuotteita markkinoivat muka asiajutut ovat kyllä vielä pahempaa roskaa, puffeiksiko niitä kutsuttiin. Mutta se päätoimittajan kirjoitus. "Taas on loma-aika, muistetaanhan että pidetään loma lomana, aina ei tarvitse juosta etelään tai kiertää koko Suomea, tarvitaan aikaa perheen kanssa ja plaaplaa", ja sitten vielä se, kuinka tähän kirjoitukseen voida asia kuin asia kirjoittaa siihen tapaan, kuin itse päätoimittaja olisi sen juuri sillä hetkellä itse ainoana ihmisenä oivaltanut: "Minä ainakin vaihdan verkkarit jalkaan ja uppoudun sohvalle roskaromaanin kanssa", tai "Onneksi minun ikkunanlautapuutarhassani kasvaa aina tuoreita yrttejä". Toiset ne on päätoimittajia, toiset vain jotain muuta, paljon vaatimattomampaa. Kieltämättä tämä tunne tulee lukiessaan useimpia kolumneja, vaikkapa nyt juuri Kotivinkistä. On hauskaa, kun arjesta voi kirjoittaa hauskasti, mutta aika helposti siinäkin ylitetään raja, jolla lukija alkaa jo kurtistella kulmiaan. Se tyyli oli hauskaa kouluaikoina nuortenkirjoissa (kuka muistaa jotkut heppakirjat tai sit ne yhdet teini-ikäisten tyttöjen kirjoittamat meidän luokka -kirjat, vai mitä ne nyt olivatkaan?), mutta ei nyt ihan kaikesta mahdollisesta pysty vääntämällä vääntämään nokkelaa kyllä tän nyt vaan on pakko olla hauskaa kun mä tän kirjoitan -kerrontaa. Voi aargh, kun mä välillä niin vihasin ja välillä niin tykkäsin siitä yhdestä Kotivinkkiin Ameriikan maalta asti kirjoittaneesta naikkosesta. Nyt sitten vahtaan, mitä uusi kolumnisti Pulliainen saa aikaiseksi. Ainakin se emäntä asustelee niin pienessä paikassa, ettei voi olla hyvästä huumorista puutetta jo sen perusteella ;).

Lopuksi voidaan sitten murahdella, että no mitäs oikeaa kirjoittamista se semmoinen lehtikirjoittaminen edes on. Kaikenlaista roskajournalismia. Noniinno, eipä tämä minun höpinänikään niin vakuuttaviin tai syvällisiin erittelyihin pyrkinyt. Olisipa oikeasti joskus aikaa kirjoittaa, tai edes ajatella, jotain kunnolla... Jatketaan joskus :).