Ovia

Joo nyt ei puhuta sisustamisesta tai remppaamisesta. Nyt puhutaan elämästä. Nää on nyt niitä dramaattiselta kuulostavia ovia, joita suljetaan takana – toisinaan myös edessä. Ollaan siis siinä hetkessä, kun luovun (pala kurkussa ja tyhjä tunne rinnan alla) yliopiston sähköpostiosoitteesta ja ennen kaikkea sähköpostilaatikkoon vuosien mittaan kertyneestä sisällöstä. Olen ollut sen oven ulkopuolella nyt jo 33 minuuttia, enkä tiedä, selviänkö tästä eteenpäin. Aamuun mennessä tuo tukeni ja turvani viimeiset yhdeksän vuotta ollut angstin ja ystävyyden kotisatama on hiljaa kuollut pois, ja minun on totuteltava uuteen elämään Gmailin rinnalla.

Muutamat viime tunnit olen pikavauhdilla kahlannut läpi kymmeniä valtaisan kokoisia kansioita postilaatikostani (yliopisto on varmasti todella onnellinen päästessään minusta eroon), ja pakkohan minun on ollut keräillä sieltä talteen muistoja. Olen tietysti omituinen roikkuessani tällä tavoin epätoivoisesti menneisyydessä, mutta kun tunnen niiden kaikkien vanhojen kertomusten olevan yhä iso osa minua. Onpa minulla kieltämättä kirjallisia tai tutkimuksellisia visioitakin vuosien mittaan käydyistä keskusteluista läheisimpien ystävien kanssa – sen vuoksi tietysti olisin halunnut tallentaa kaiken mahdollisen aineiston. Nyt olen kerännyt talteen ehkä vain noin 500 sivua parikymppisten pikkukaupungin kasvattien koomista, hysteeristä, kiukkuista ja toki myös lämminhenkistä jutustelua. Olen saanut nauraa kippurassa ja onpa tässä melkein tullut vetisteltyäkin joitakin tunnelmakuvia selaillessa. Ainakin vanhoista posteista luulisi saavan mehevää aineistoa vaikkapa jonkun ystävän häihin puheen sisällöksi... Noihin vuosiin mahtuu lukion jälkeiset opiskelupaikkojen hakemiset, onnistumiset ja pettymiset, tarinat omista kodeista, poikaystävistä, kesätyötuskat, opiskelustressit, valmistumiset ja alan vaihdot, juorut, kettuilut ja hengennostatukset, ja lopulta kaikki johtaa "aikuistumiseen", etääntymiseen... ja latistumiseen. Vanhoja viestejä vilkuillessani olen ymmärtänyt asioita, joita en joskus aikoinaan huomannut lainkaan. Miten olen voinut unohtaa, kuinka paljon ystäväni minusta ovat välittäneet aikoina, jolloin on ollut vaikeaa? Olen saanut toistuvasti henkilökohtaisia viestejä (sen lisäksi, että viestitelty on enimmäkseen ryhmälle), joissa yksi ystävistäni kyselee kuulumisiani ja ehdottelee tapaamista, ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan edes tajunnut saaneeni näitä viestejä, vaikka niihin kaikkiin toki olen tuolloin vastannutkin. En tiedä, millaisessa sumussa olen tuolloin elänyt, mutta jälkeenpäin tietysti harmittaa, etten ole ottanut tarjottua tukea vastaan. No, siitä on monta vuotta jo. Ehkä ei kuitenkaan ole myöhäistä kiittää ystävää.

Vetäydyn vielä hetkeksi suremaan taakseni jäävää yliopistomaailmaa. Opiskelijakorttikin melkein katkesi poikki, kun kirjastolla kävin sakkosaldoani kyselemässä. Siinä se pällistelee kuvassa: 20-vuotias, vielä niin hehkeä ja sinisilmäinen blondi. Kuvan valotus oli niin onnistunut, että päälakeni feidaantuu vaaleaan taustaan saaden minut näyttämään kaljulta tai puolipäiseltä. Tukkaa kuitenkin vielä on päässä; tuo oli muuten se vuosi, kun viimeksi kävin parturissa. Oi niitä aikoja... Mutta kai se on sitten jo aika luopua ja jatkaa eteenpäin, jonnekin.