Pohdin omaa maailmaa ja pitkän yhteiselon ja parisuhdemaailman... no, omituisuuksia, suoraan sanottuna. Vuosi vuodelta viisastun näistä ihmeistä, mutta samaan aikaan en muutu yhtään miksikään. Toisinaan tuntuu, että kaikki oleellinen tiivistyy huvittavan pieniin yksityiskohtiin arjessa. Ne ovat niitä nalkutuksen aiheita tai kohtia, joissa erityisesti puhalletaan yhteen hiileen, usein jopa molempia samanaikaisesti. Tällaisissa asioissa asuu outo hiljainen tieto - tasapaino ja harmonia, jota kuuluu tukea mutta jota myös horjutetaan joka päivä. Samaan aikaan uskon, että joukossamme on myös niitä, jotka eivät huomaa tai noteeraa tällaisia asioita mitenkään. Voi tietysti olla niinkin, että minun eloni vaan on niin kertakaikkisen kummallista, että kuulunkin harvinaisuuksiin tällä saralla. Meillä yksi kulmakivistä on kahvinkeitin.
Mieheni on hämmentävän tarkka kahvinkeittimen käytöstä. Pannu ja suodatin on pidettävä puhtaana, se pitää huuhdella käytön jälkeen ja sinne on jätettävä jostain syystä vähän vettä pohjalle - tai "oikea" tapa on jättää melkein puoli pannullista vettä pannuun. Minulla on sietämistä siinä, että muuten aika huithapeli jannu, joka jättää kaikki tekemisensä yleensä levälleen ja tavarat sinne, missä niitä on viimeksi käytetty, voi olla mistään näin tarkka. Että pitäisikö sitä olla sitten tyytyväinen, että no on sentään yhdessä asiassa topakkana? Reipas poika! :D Vanhan kahvinkeittimemme aikaan mietin usein, miksi ihmeessä vesisäiliöön kertyy ruskeaa likaa, eli onko vesijohtovetemme oikeasti niin kuparista tai jotain, kun sitä tulee sinne. Likaisuuden syynä olin kuitenkin - niinpä niin - minä itse, koska en ollut käyttänyt kahvinkeitintä miehen tapoihin osuvalla huolellisuudella. Minä olin siis huuhdellut pannua puolihuolimattomasti ja miten sattuu, sinne oli jäänyt kuitenkin aina vähän kahvia, ja sitten kun mies rupesi keittämään kahvia, hän kippasikin ne pannussa säilötyt vedet sinne uuden kahvin pohjaksi! En tiedä, kuinka monta vuotta olimme keitelleet kahveja näin holtittomasti, oikeastaan on hyvä, että kotona on alettu keittää enemmän kahvia ihan vasta viime vuosina. Kun sitten eräänä iltapäivänä huomasin tämän ristiriidan kahvinkeittotekniikoissamme, olisi siinä ollut hyvä aihe mojovalle riidalle ihan vaan päivän piristykseksi. Mutta oikeasti, ei tällaisista asioista riidellä, ei meillä. Minä äimistelin, ehkä turhan tylysti kieltämättä, ja mies tuhahteli, että no anteeks ny sitte ja että hohhoijaa, onpa muka tärkeä asia tämäkin... Emme tehneet mitään sopimusta siitä, miten kahvinkeitto tulisi jatkossa tehdä, vaan kuten monissa, monissa muissakin asioissa, kumpikin kai päätti omassa mielessään petrata vähän jossakin kohtaa ja homma jatkuisi niin kuin jatkuisi. Minä tiedän, että pannua kannattanee välillä huuhdella paremmin (kun mies on kotona) ja ukko ehkä ottaa välillä tuoreet vedet kahvia varten. Meillä ei pahemmin keskustella tai neuvotella. Välillä rakastan tällaista kumppanuutta, sillä mitään en niin inhoa kuin kaikesta mahdollisesta koko ajan inisemistä ja sen seurauksena kaikkien asioiden puimista läpikotaisin ja kokonaan keskustelemalla niin, että jauhetaan ja jauhetaan. Tai en minä tiedä, onko se sellaista, kun missään elämäni vaiheessa en ole mistään asioista jaksanut keskustella kovin pitkällisesti. Krhm. On mahtavaa elellä ja olla, antaa elämän kulkea ja asioiden tapahtua. Mutta kyllä sitä kommunikaatiota välillä voisi olla enemmän - harmittelen ainakin omassa päässäni sitä, että olen niin hirveän kauhean väsyvä ihminen, sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kovin väsyvä. Huokaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti