Voi että minä tahtoisin kirjoittaa, voi että minä tahtoisin piirtää. Hankin tosiaan niitä ohuita, mustia piirustustusseja, kalliita vieläpä, mutta en minä oikeasti löydä enää luovuuttani. Ainakaan sillä tavalla, että voisin raapustella paperille jotain, minkä kehtaisi näyttää kenellekään. Missä vaiheessa piirtämisestä on tullut niin vaikeaa? Onko todellisuutta, että elämäni suurimmat saavutukset taiteilijana olivat ne vähän alle 10 kuvaa, jotka olen saanut julkaisuun niinkin arvostetussa mediassa kuin Sinä & Minä -lehdessä 90-luvulla? Voi ahdistus ne olivatkin vielä kamalia kuvia :-/. Palkinnoksi (arvonnassa, sijoitukseni piirustusskabassa taisi olla peräti se 6.-10. sija) sain Sinä & Minä -paidan ja Culture beatin sinkun. Joskus tulevaisuudessa aion vielä tunnustaa itselleni, että piirtäminen on ollut minulle vain terapiaa. Teokseni eivät kelpaa julkisuuteen, enkä minä niitä edes uskaltaisi näyttää muille, kun kuvittelen niiden paljastavan aivan liikaa jotain pipipäisestä sisimmästäni ja seuraavaksi löytäisin itseni pakkolääkittynä suljetulta osastolta.
Kirjoittaminen taas on semmoista pikahätäsutimista, mitä nyt vaan töissä ehtii ja joutuu tekemään. Repäisen hätäisesti kasaan pieniä uutisia projektimaailmasta ja sitten kärsin seuraavan viikonlopun, kun paremmat ideat ja muotoilut putoilevat mieleen 48 tuntia myöhässä. Aivan turhaa, niin turhaa. Siitä, kun viimeksi jotain oikeasti kirjoitin, on jo niin pitkä aika, etten edes tunnista silloista tekstiä omakseni. Taas se tuttu kysymys: mitä siitäkin pitäisi ajatella?
Kesä tulee hitaasti mutta varmasti (sarjastamme kliseiset ilmaisut ne on poppia). Reilu viikko ekaan lomaviikkoon :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti