Siinä se nököttää vieressä ja komentaa meikäläistä nukkumaan. Mäu, mää, mäu, mää, maaa... tympiintyneellä, vähän karhealla äänellä. Kissallamme on rytmi. Sillä on myös dementia, munuaisvaiva ja huono kuulo, todella huono kuulo. Nyt kun olen saanut poikamme pois sängystäni, on kissa tullut tilalle - se pyrkii aina tiettyyn aikaan oikealle puolelleni kainaloon, peiton alle. Ties kuinka kauan se joskus öisin seisookaan tyynyni reunalla ja tuijottaa peiton reunaa...
Haikeaa olla kissan omaishoitaja. Pian 19 vuotta täyttävä kissavanhus vaatii erityishoivaa, ja eihän tässä tietysti tiedä, milloin se vetelee viimeisiä päiviään. Kissat ja lääkkeet eivät kyllä kuulu yhteen nekään. Onneksi aiempien vaniljalla maustettujen ACE-estäjien tilalle löytyi toisia maksanmakuisia - ja silti ne pitää piilottaa mikroskooppisena muruna herkkuruuan sekaan. Paitsi että se ruoka on sitten taas sellaista, jota tälle kissalle ei varsinaisesti munuaisten takia saisi antaa... Kaikenlaista haastetta. Mutta kissaparka on herttainen, useimmiten ihan pirteä, ei vaikuta kärsivän ja viihtyy seurassamme. Päivä tai viikko kerrallaan yhteiseloa jatketaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti