Katsoin juuri televisiosta keskustelua eronneiden vanhempien riidoista ja siitä, kuinka vanhempien toisilleen tekemä kiusa kohdistuu ikävästi erityisesti lapseen. On lähellä olevia vanhempia ja niitä, jotka yritetään monin tavoin ajaa kauemmaksi lapsesta, vaikka lapselle molemmat vanhemmat ovat aina tärkeitä. Heti alkuun tietysti julistan, että ENHÄN MINÄ mitään sellaista koskaan tekisi. Eli että lähtisin muuttamaan ympäri Suomea hankaloittaakseni ex-puolison ja lapsen kohtaamisia ja aiheuttaakseni vaivaa ja kulua kaikin mahdollisin tavoin.
Emme ole täydellisiä
Olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole niin täydellinen, että pystyisi hoitamaan eron ja sen jälkeisen ajan järjellisesti. Emmehän pysty hanskaamaan perhearkeakaan koskaan täydellisesti. Vai tulevatko kaikki osapuolet muka aina tasapuolisesti kuulluiksi? Niin usein minunkin kiireeni ja asiat pääni sisällä ajavat ohi puolison tai lapsen kertomien. Ei välttämättä ilkeyttä tai itsekkyyttäni, vaan pelkästään oman jaksamisen rajallisuudenkin vuoksi. Ja usein saan itse vetäytyä ajatuksineni, kun minua ei jakseta kuulla. Ja kuinka usein tulkitsemme nämäkin tilanteet väärin ja koemme vääryyttä ihan muuten vaan?
Asiat eivät mene elämässä tasan, eivät sitten niin mitenkään. Sen on viimeistään vanhemmuuden myötä oppinut. Toiselle tulee enemmän vaipanvaihtoja, valvomista, hiekkalaatikon reunalla nököttämistä. Toinen joutuu kantamaan aina kassit ja kiinnittämään turvavyöt. Toisella on jatkuva huoli sairaasta lapsesta, toinen pystyy nukkumaan. Toisen pitää taas kumartua. Toinen kantaa arvet, toinen tuntee avuttomuutta. Toista ei kuunnella, toisella on ystäviä, toinen pääsee illalla lenkille. Toinen jonottaa terveyskeskuksessa, toinen joutuu taas vaihtamaan talvirenkaat, toinen joutui perumaan polttareihin osallistumisen. Toisen tili on tyhjä, toinen kantaa kymmentä kassia ja lasta neljän ruuhkabussissa, toinen hoitaa vatsataudissa flunssaista lasta ja huolehtii samalla työasioita...
Elämästä tulee vaikeaa, jos yrittää jotenkin tasoittaa kaiken tarkalleen. Lopulta suunnitelman lipsuminen tai oma riittämättömyys rämähtää lapsen kasvoille. Vanhemmuutta ei voi vetää alta eron tai elämänmuutosten myötä, eikä lapsi ole se, joka joutuu maksamaan aikuiselle "velkaa" menneestä ja tulevasta vanhemmuudesta. Tilit eivät koskaan ole tasan, ja se on opittava tajuamaan ennen, kuin jompi kumpi aikuisista menee ja tuhoaa monta ihmiselämää jollain järkyttävällä tavalla.
Reissulapsia ja aikuisia
Olen ihmetellyt vanhempia, jotka pystyvät vetämään eron jälkeen yhteishuoltajuutta jopa niin tarkoin, että lapset reissaavat kahden kodin välillä, ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin tyytyväisiä tilanteeseen. (Minä en pysty ymmärtämään, kuinka pitkään lapsi jaksaa kassien ja pussien kanssa eri paikkoihin resuamista saati jopa tunteja kestäviä välimatkoja viikko toisensa jälkeen.) Vaikka kaikki tuntuisi toimivan pitkälle, järjestely ei ole kuitenkaan yksinkertainen - viime aikoina on keskusteltu mm. siitä, että lapsi ei voi saada koulukyytiä kahteen osoitteeseen. Miten sitten ratkaistaan asia, jos vanhempien työaikataulutkaan eivät jousta? Mistä jousto saadaan helpoimmin revittyä irti, toivottavasti ei lapsen jaksamisesta? Toinen minua pohdituttanut asia on se, että kun vanhemmat tottuvat omiin "vapaaviikkoihinsa", niin viestivätkö he tahtomattaan lapsille, että odottavat enemmän sitä aikaa, kun lapset ovat poissa... Siihen näkisin itseni helposti sortuvan, ainakin alkuvaiheessa. Kunpa en joutuisi koskaan siihen hankalaan tilanteeseen.
Kauan sitten...
Lopuksi ajatus siihen kaukaiseen vauva-aikaan, josta en tosiaan enää paljon muista. Tuli mieleeni, kuinka silloin vauvan kanssa tuli kerrottua innoissaan toisille isompien lasten vanhemmille asioita vauvasta ja vauvan kehityksestä. Muut äidit olivat kyllä kiinnostuneita, mutta totesivat oikeastaan aina jotenkin hymähtäen "ai, tuosta en muistakaan mitään". Olin kummissani, kuinka he eivät muistaneet, ehkä joskus jopa jotenkin hämmennyin, että eikö asiani ollutkaan kovin kiinnostava :D. Nyt koen itse sen saman. Silloin yli neljä vuotta sitten tärkeät asiat ovat unohtuneet mielestäni täysin. En muista, miltä vauvan jokellus kuulosti, enkä sitä, milloin lapseni sai ensimmäiset hampaansa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa itse asiassa edes hänen ensimmäisistä askelistaan tai... oikein mistään muustakaan. Kaikkien hölmöjen pikkuasioiden kirjaaminen vauvakirjaan kannatti.
Elämä lapsen kanssa etenee vaiheissa. Kaikki on mullistavaa oppimista lapselle, mutta uudet asiat vyöryvät myös vanhemman kannettavaksi. Vanha tieto joutuu tekemään tilaa uudelle, minä joudun luopumaan vauva- ja taaperotiedosta voidakseni elää "ison pojan" elämässä. Niin se vaan taitaa mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti