Sain sairasloman useammaksi viikoksi. Olen hiljaa shokissa. Työuupumus, masennus tai muu mielenhäiriö on päässyt pahaksi, eikä minun ole helppo tunnustaa sitä. Näen jo itseni kärrättävänä pakkohoitoon huutaen "ei mussa oo mitään vikaa, mää oon ihan normaaliiiii!!"
Olen ollut jo pienen tovin saikulla ja "elpymässä" väsymyksestä - päätin siis alun perin käväistä kysymässä lääkärin neuvoja, kun töissä tuli valmiiksi eräs iso urakka ja näytti siltä, että nyt olisi itsellekin aikaa. Väsymystä ja alakuloa on ollut ilmassa tietysti jo vuodesta 2009 alkaen, mutta tähänhän oli kerennyt jo hyvin tottua. Nyt uudella lääkärikäynnillä lomaani pidennettiin vielä, mikä sai minut kyllä jotenkin tipahtamaan tuolilta. Onko tämä todellista? He todellakin pitävät minua ihan pipipäänä? Kannattiko tämä? Kysyin lääkäriltä, mitä minun sitten pitäisi tehdä. En tosiaankaan osaa olla kotona tekemättä mitään. Että jos olisi jotain tehtäviä mulle tai jotain. Lääkäri totesi naurahtaen, että nyt pitäisi vaan kylmästi keskittyä itseen, levätä ja käydä kävelyillä. Että siihenkö tässä pistetään nyt kolme viikkoa? Onkohan varmasti niin, etten pimahda pahemmin tässä "lepotaukoni" aikana?
Nyt minulla on siis aikaa ruveta tekemään joululeipomuksia, itse tehtyjä joululahjoja, joulusiivousta... vaikka oikeasti en kyllä jaksa. Kyllä minä myönnän, että on puhti poissa. Toisaalta on olo, että olen ollut väsyneempi esimerkiksi puoli vuotta sitten ja kyllähän minun työtilanteeseeni on haettukin apuja jo aiemmin, eli työkuormani ei ole enää missään tapauksessa ylitsepääsemätön. Vaikka olen ollut mieli maassa ja uuvuksissa jo pitkään ja odottanut jotain sysäystä, joka veisi minut parempaan suuntaan tai ainakin avun äärelle, rehellisesti sanottuna häpesin lääkärille mennessäni sitä, että olen menossa sinne kuluttamaan heidän aikaansa. Ja nyt ajattelen, että onko nyt oikeasti kyse niin vakavasta asiasta ja koen syyllisyyttä, kun jätän työni roikkumaan muiden vaivoiksi. Jos kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä, että loma on tarpeen, vaikka kerroin asioistani klinikalla ihan hymyssä suin ja naureskellenkin, niin on kai se uskottava?
Vaikka työni on keventynyt viimeisen vuoden aikana, olen kuitenkin menneen ajan myötä huomannut, että pienikin työ vaatii toisinaan suuria ponnistuksia, minulla on keskittymisvaikeuksia ja ihmiset töissä käyvät hermoille huomattavan paljon enemmän kuin edes pitäisi. Töitä ei ehkä ole liian paljon, enkä joudu nykyään entiseen tapaan huolehtimaan toistenkin töistä, mutta kuvioissa saattaa olla nyt vähän muita harmistuksia ja huonommuuksia. Ehkä se on vaan uskottava, vaikka tässä menee kyllä vielä monta päivää, että kehtaan ruveta olemaan sairaslomalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti