Meitä erilaisia karkki-ihmisiä mahtuu maailmaan. Olen tavannut niitä, jotka syövät vain kovia ja kirpeitä karkkeja, ja niitä, jotka mussuttavat merkkareita. Suklaarusinafanaatikkoja, Fruitdrops-kummajaisia ja m&m's -kannattajia (pähkinän kanssa). Suklaahulluja taitaa olla maailma puolillaan - ilman suklaata ei maailmaa varmasti edes olisi, juu. Itse olin lapsena aivan villinä liköörikonvehteihin. En tiedä, oliko fiksua kiskoa 7-vuotiaana koko pussillinen yksikseen ja lähteä sitten pyörällä sotkemaan liikenteen sekaan. Ja sitten minä muistan sen suuren laatikollisen hedelmäautoja, jotka napsittiin isän kanssa - ja yöllä oksennettiin. Omar taisi aiheuttaa jotain vastaavaa vähän sen jälkeen... Ja silti en ole lakannut karkkia mättämästä. Hammasparkani... verisuoneni... sokeriarvoni... sydämeni... vyötäröni...
Minua niin ärsyttää se, että leikin välillä olevani tykkäämättä jostakin karkista, ja sitten kun saan sitä laatua naamani eteen sopivan annoksen, niin kauhon ne joka tapauksessa poskiini kuin viimeistä päivää. Että sokeri kuin sokeri, kaikki uppoaa. Ja minulla onkin paksut posket.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti